|
Post by submarine on Oct 13, 2007 23:29:34 GMT 3
((Kutsupeliä laitan tässä aluilleen Henayan kanssa.))
Oli tumma päivä, satoi. Se oli niitä päiviä, kun ulos katsominen sai tuntemaan itsensä masentuneeksi ja voimattomaksi. Sade värjäsi kaiken utuisenharmaaksi ja muutti maan velliksi. Raskasta, tummaa sadetta joka viuhtoi tuulen mukana, ei edes sellaista, joka olisi saanut onnelliseksi siitä että oli sisällä, yksinkertaisen masentavaa vain. Jos oli mahdollista, sai se kylän näyttämään vielä ikävämmältä, kuin minkään muun paikan. Se oli pienehkö kylä jossakin syrjäseudulla, pienten puutönöjen täyttämä ja muuriton. Kylä sijaitsi joenpahasen varrella ja pienen matkan päässä sen reunalla seisovasta ladosta kohosi tumma, korkea metsä. Se oli niitä kyliä, joissa ei ollut mitään todellista nähtävää, ellei sitä sitten etsinyt tylsyydessä, ja jossa lapset haaveilivat pääsystä kaupunkeihin. Lähistön rämemaa sentään antoi hyvän pohjan pelloille.
Oli tosiaan sadepäivä. Vaikka oltiinkin jo iltapäivässä, ei ulkona liikkunut kuin sattumanvarainen koira tai joku hölmö. Ihmiset pysyttelivät sisällä, odottivat sadetta loppuvaksi. Jotkut olivat toki kotonaan, mutta moni oli päätynyt majataloon, aivan vain siksi, että toveriseurassa oli parempi istua ikävää. Majatalolla ei ollut edes nimeä - se ei sitä tarvinnut, koska oli ainoa melkoisen suurella alueella.
Kneri ei ollut tyytyväinen asioiden laatuun. Hän ei aikonut viipyä kauaa, vaikka olikin toista suunnitellut alun perin. Rotta istui syrjäpöydässä ja tuijotteli vaiti tulisijaan. Välistä hän kallisti pirtupulloaan, yski hetken ja jatkoi taas tuijottamistaan. Oli hieman huvittavaa, että hänen reilusti laimennetussa viinassaan oli vähemmän vettä mukana, kuin oluessa, jota tarjottiin. Kneri oli saapunut paria päivää aikaisemmin. Oikeastaan oli pieni ihme, että hän oli kääntynyt juuri tälle tielle tienhaarassa - tai sitten se johtui siitä, että hän ei ollut saanut aikaiseksi tavata kylttiin kaiverrettua viittaa. Vaan toisaalta, tällaisissa syrjäkylissä saattoi tienatakin. Rotta olisi voinut lyödä paljosta vetoa, että paikasta löytyisi enemmän mätiä hampaita kuin hänellä oli minkäänlaisia suussa. Alkuvaikutelma tuotti yleensä ongelmia, mutta muuten asiat tapasivat mennä hyvin. Niin Kneri oli ajatellut kaiken edistyvän nytkin. Hän tulisi, tekisi muutamasta vaivasta lopun, keräisi rahat siitä ja jatkaisi sitten matkaansa. Niin hän teki aina, eikä siinä ollut mitään mainittavia varjopuolia - vaikka toisinaan häntä katsottiinkin alta kulmain pitkään ja hartaasti. Mutta nyt hän aikoi lähteä ja nopsaan sittenkin.
Vaikkei siitä mitään selviä merkkejä ollutkaan, ei kylässä ollut kaikki hyvin. Varoituksia näki, kun osasi katsoa. Äidit huusivat lapsiaan kärkkäästi, jotteivät nämä livistäisi näköpiiristä, ihmiset näyttivät synkiltä ja ruokaa syötiin niukasti. Monet myös painuivat sisään ja pistivät oven säppiin heti, kun aurinko alkoi laskea. Se ei voinut tarkoittaa mitään hyvää. Ei hän tietenkään voinut siitä kysyä keneltäkään, mutta ei toisaalta huvittanutkaan. Rotta oli elänyt pitkään, koska omasi kärkkään korvan sille pienelle äänelle, joka kertoi milloin tuli häipyä. Ja nyt se ääni varoitteli, vielä hiljaa mutta varoitteli kuitenkin. Lähipöydässä kaksi tavalliselta näyttävää, huolestunelta vaikuttavaa miestä keskusteli vaitonaisesti. Kneri oli kuulevinaan osan keskustelusta. "Oisit nähnynnä ne jäljet... ee ollut koera tae susi. Ee ollu mikkää, piru ite..." toinen puhui vaitonaisesti. Toinen nyökytteli, selvästi vakavissaan. "Meillä toe kissa moesen rotan, jottee oo ikänä moesta nähnynnä. Pistin palamaan notta ei nähdä..." Kneri päätti, että keskustelu ei todellakaan ollut hänen korvilleen, kääntyen taas vain tuijottelemaan tulta. Pois tosiaan, mitä pikemmin sen parempi...
|
|
|
Post by henaya on Oct 14, 2007 0:21:00 GMT 3
Saranoiden narahdus ja puuoven raskas kumahdus takaisin karmeihinsa. Lopulliselta tuntuva vaimea kilahdus, joka kertoi oven säppiä suljettavan sen toisella puolella. Henaya nosti viittansa hupun suojaksi sateelta ja vilkaisi niin tehdessään ylös lohduttoman harmaalle taivaalle. Hän ei voinut mitään sille pienelle katkeralle ajatukselle joka vaati saada tulla kuulluksi. Sen mielestä tämä kurja keli sopi tälle kurjalle kyläpahaiselle oikein loistavasti. Syvään huokaisten nainen ravisteli epämukavuuden tunteen yltään kuin ainakin sellainen, joka varsin hyvin oli tottunut kiertolaiselämän mukanaan tuomiin varjopuoliin. Sateesta teki epämukavan vain se, että ihmiset tuntuivat olettavan automaattisesti kylmän jä märän olevan todella epämukavaa ja jotain, mistä oli syytä valittaa kovaan ääneen.
Asia oli niin, kuin sen tahtoi nähdä, hän ajatteli kävellessään märillä mutaisilla kaduilla katsellen tuota tympeän harmaata ja sateista maisemaa. Rakennukset seisoivat ränsistyneinä ja itseensä sulkeutuneen näköisinä toisiinsa nojaten. Märkä harmaa kissa yritti turhaan hakea suojaa erään repsottavan räystään alta onnistuen näyttämään miltei liioittelevissa määrin ylhäisen surkealta. "Siinähän sinä olet senkin viheliäinen katti. Oma syysi kun katosit taas sillä tavalla." Nainen puheli kissalle lempeän nuhtelevaan sävyyn ja nosti sen syliinsä viittansa alle suojaan sateelta. Kissa päästi surkealta kuulostavan maukaisun eikä välittänyt yhtään, vaikka sen märkä turkki kasteli Henayan vielä toistaiseksi kuivana pysyneen paidan. "Sano minun sanoneen, että jokin tässä kylässä ei ole nyt aivan kohdallaan, ja merkit..." jatkoi nainen kieltään naksautellen jälleen kadulla astellen. Muta tarttui hänen hameensa helmaan ja pehmeisiin nahkasaappaisiin. Vyöllä roikkuvat tarvekalut helisivät hiljaa hänen liikkuessaan. "Ehkäpä jäämme tänne joksikin aikaa. Luulempa, että meille riittää täällä töitä. Nämä ihmiset ovat tietämättömiä ja taikauskoisia, niinkuin se vanha nainenkin, joka tahtoi, että suojaan hänen talonsa."äänensävy kertoi varsin hyvin, mitä mieltä Henaya oli naisesta ollut. "Mitä enemmän suuria eleitä ja kitkeriä savuja ja muuta sen sellaista hölynpölyä käyttää, sitä tyytyväisempiä he ovat."
Se hyvä puoli suurissa eleissä ja povaamisen kaltaisissa epätarkoissa menetelmissä oli, että niillä saattoi tienata itselleen lämpimän aterian ja katon pään päälle ainakin silloin tällöin. Nälkä vatsassa kurnien Henaya suuntasikin kulkunsa kylän ainoaan majataloon. Tottahan hän oli arvannut, että tällä säällä se olisi täynnä jurottavia kyläläisiä tuoppi kourassa kertomassa kummitusjuttuja toisilleen, mutta pehmeä vuode ja tulisija olivat kyllin suuret houkuttimet hänelle. Heti sisään päästyään Henaya pudotti kissansa lattialle ja lähti etsimään itselleen tarjoilijaa tilatakseen ruokaa. Lautanen ja tuoppi kourassaan hän pujotteli niin lähelle tulisijaa kuin vain pääsi, ja istahti jokseenkin epäilyttävän näköisen rottaihmisen pöytään edes lupaa kysymättä, alkaen heti ahtaa ruokaa suuhunsa. Aivan kuin ei sellaista olisi nähnyt viikkoihin, ehkä kuukausiin.
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2007 0:48:27 GMT 3
Kneri vilkaisi pöytään äkkiä istunutta kertaalleen, suoden tälle aavistuksen epäluuloisen, punasilmäisen katseen. Tulija tosin näytti vaarattomalta, joltakin matkaajalta vain. Ainakaan mitään aseita ei näkynyt. Pantuaan tästä muutaman seikan merkille rotta kääntyi taas tuijottelemaan liekkeihin, laihat sormet pullon ympärille kiertyen. Ei nainen toki aivan tavanomaiselta näyttänyt, mutta harvoin tapasivat kulkijat olla yhdenlaisia. Ei hän tätä aikonut pois alkaa ajamaan, ei ilman syytä. Oli turha haastaa riitaa jokaisen kanssa. Kesken hiljaisen tuijottelunsa sai rotta äkisti rajun yskäkohtauksen. Tämä köhi pitkään ja limaisesti kuin pahemmanlaatuinen keuhkotautinen, painuen kumaraan ja työntäen huomattavan likaista kaavunhihaa suunsa eteen. Muutama näytti tiiraavan paikoiltaan, josko tämä kaatuisi piakkoin hengettömänä maahan, sillä moinen rykiminen ei varmasti tehnyt hyvää tämän langanlaihalle ruumiille. Mutta eipä kuitenkaan, hetken kuluttua kurkkua raastava yskä lakkasi. Tottuneesti Kneri pyyhki limaisen hihansa kaavunreunaan ja kulautti reilusti pullosta - se sai aikaan oman, huomattavasti rauhallisemman köhäisynsä. Näki hyvin, että moiset kohtaukset eivät olleet tälle mitenkään tuntemattomia. Pian tämä oli, kuin ei olisi moista kokenutkaan.
Jonkin aikaa Kneri jatkoi tulen katselua, mutta lopulta se alkoi sattua herkänpuoleisiin silmiin. Vieläkin vaiti hän kääntyi pöytään päin, katsomatta oikeastaan juuri mihinkään. "Mahtaako olla syötävää?" rotta kysäisi äkisti pöydän yli. Itse hän piteli yhä vain kiinni pullostaan sormin, joista paistoi luu selvästi läpi. Ei häntä tavallisesti keskustelu kiinnostanut turhan paljoa, mutta nyt oli tullut oltua pidemmän aikaa vaiti, niin että jonkinlainen sosiaalisuuskin alkoi houkuttaa. Ruuan maku ei hänelle oikeastaan merkinnyt yhtään mitään, hän olisi voinut yhtä hyvin syödä vaikka mätiä vihanneksia suuremmin valittamatta - ja oikeastaan olikin. Mutta mitään muuta sanottavaa ei päähän pälkähtänyt.
|
|
|
Post by henaya on Oct 14, 2007 1:09:30 GMT 3
Kissa oli taas kadonnut jonnekkin tuolien ja pöytien ja ihmisten sekaan. Takan lämpö ja ruoka tuntuivat suunnattomilta ylellisyyksiltä ja Henaya ahmi muhennostaan suurella ruokahalulla vaikka sen maku ei ollutkaan järin ihastuttava. Se oli lämmintä ja ravitsevaa ja se riitti hänelle.
Yhtäkkiä hänen pöytätoverinsa sai jonkinlaisen yskäkohtauksen ja nainen nosti vihreät silmänsä tuohon katsoen toista nyt kunnolla ensimmäisen kerran. Toinen oli miltei sairaaloisen laiha, eikä näyttänyt muutenkaan aivan terveeltä. Huolestuneesti kulmiaan kurtistaen hän alkoi penkoa mielessään yrttivarastoaan, tilasi sitten ohikulkevalta tarjoilijalta kuumaa viiniä ja katseli kuinka toinen pyyhki hihansa paitaansa. Toisen olemus kertoi selvästi, että näitä kohtauksia oli ollut aijemminkin. Tämän tulisi pitää itsestään parempaa huolta, ajatteli Henaya suloisesti suutaan muikistaen, yrittäen ilmeisesti näyttää hivenen paheksuvalta siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.
"Mahtaako olla syötävää" rotta kysyi. Äänensävy antoi ehkä hieman ymmärtää, että tämä oli sanonut sen lähinnä vain jotain sanoakseen. Nainen kääntyi katsomaan ruokansa rippeitä ja kohotti olkiaan. "Siinähän tuo menettelee. Väittäisin, että sinulle ruoka kuin ruoka voisi tehdä hyvää, tai ainakin parempaa kuin tuo, mitä lipität." Henaya totesi tavalliseen suoraan tapaansa. Ehkäpä äidiltä oli jäänyt käytöstapojen opettaminen kesken joskus aikoinaan, mutta jostain syystä tuon pisamanaamaisen pienen naisen taholta moinen ei ollut kovinkaan häiritsevää. Olihan se toki siitäkin kiinni, miten asiaan tahtoi asennoitua.
Tarjoilijan tuotua viinin, hän sekoitteli touhukkaana siihen laukustaan löytämiä yrttejä ja ojensi sitä sitten pöydän yli. "Auttaa yskään" nainen totesi. "Toivoisin, että minulla olisi jotain tähän yleiseen melankolisuuteenkin mikä täällä tuntuu vallitsevan." viittaus paikan yleiseen masentavaan ja pahaenteiseen ilmapiiriin. "Aivan kuin he odottaisivat taivaan putoavan heidän niskaansa." Henaya tuhahti lopuksi päätellen, että toinen oli täällä aivan yhtä muukalainen kuin hänkin.
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2007 1:55:18 GMT 3
Kneri vilkaisi ohimennen pulloaan toisen kommentista. Hän ei nähnyt mitään syytä sille, miksei olisi juonut. Se teki oikeastaan pelkkää hyvää, jos jotakin. Tokihan jotkut joivat itsensä turmiolle, mutta hän kykeni kyllä pitämään huolen moisesta. Ja yskäkin sillä parani - ainakin siis se pahempi, ainakin hetkeksi. Ei hän kuitenkaan aikonut alkaa väittelemään, kulautti vain uudelleen. Neste poltteli valuessaan alas kurkusta. "Niinpä kai. Ruoka ainakin maistuisi."
Kneri tarttui säkkiinsä, jonka oli työntänyt penkkinsä alle ja alkoi etsiskellä sieltä jotain. Hetken kuluttua sieltä ilmestyikin pieni nahkapussi, joka oli nyöritetty huolellisesti. Selittelemättä hän kumosi sen toisiinsa kopsahtelevan sisällön pöydälle. Koska sitä ei mitenkään yritetty salailla, oli helppo nähdä, että kyseessä oli pieni kasa luita. Ja vähemmänkin ruumista tunteva näki vaivatta, että moni luunpalasista vaikutti kovin paljon ihmisestä - tai jostakin vastaavasta - otetulta. Hammas ei ollut vielä mitenkään erityinen, mutta olipa joukossa myös sormiluita. Näiden epäilyttävien kappaleiden lisäksi näkyi myös tunnistamattomia palasia, joko ihmisestä tai eläimestä. Suurinta osaa oli jotenkin hiottu, karkeasti kaiverrettu tai muuten koristeltu. Kneristä tuntui siltä, että nyt voisi olla hyvä aika kysellä asioita. Vieläkään mitenkään selittelemättä hän sulki kasan käsiinsä, ravisti ja antoi sen pudota pöydälle. Heittoa tutkittiin hetki, ennen kuin se toistettiin. Ja yhä vain uudelleen. Jokainen tulos näytti saavan osakseen paljon mielenkiintoa. "Tuskinpa auttavat. Ei aio parantua", rotta totesi ottaessaan ojennetut yrtit vastaan heittojensa välissä. Hän tunsi toki itsekin yrttejä, niitä kun tarvittiin kaikenlaisiin vaivoihin, ja oli tietenkin kokeillut kaikenlaista, mutta turhaan. Oikeastaan hän ei ollut edes varma, oliko kummassakin keuhkossa edes eloa.
Hetken lisäheittelyn jälkeen Kneri työnsi luut takaisin pussiin ja laittoi sen pois näkyviltä. Ei sen suurempia vastauksia kysymyksiin. Mutta kai se oli odotettavissa, kuu oli pelkkä sirppi eikä mitään muitakaan merkkejä näkynyt. Oli siis vain tehtävä, kuten parhaaksi näki - vaikka oikeastaan hän olisi kyllä jättänyt paikan taakseen muutenkin, sanottiinpa mitä hyvänsä. "Niin. Minä en aio täällä kauaa viipyä."
|
|
|
Post by henaya on Oct 14, 2007 12:02:09 GMT 3
Henaya katsoi toisen esille ottamia luita mielekiinnon ja inhon sekaisin ilmein. Hänen vihreän ja kullankirjavat silmänsä seurasivat niiden heittelyä ja tutkimista pohtivana pää käteen nojaten. Nainen tyhjensi lautasensa puolihuolimattomasti toista edelleen tarkkaillen ja veti sitten puoliksi tyhjentyneen tuoppinsa lähemmäksi. Rotan kommenttiin siitä, ettei tämän vaiva aikonut parantua, Henaya suhtautui epäileväisen huvittuneesti. Hän oli aina uskonut, että jokainen vaiva oli parannettavissa jotenkin, ehkä keinoa ei vain vielä ollut löytynyt.
"Niin. Minä en aio täällä kauaa viipyä." Rotta sanoi puuhansa lopetettuaan. Nainen oletti toteamuksella olevan jotain tekemistä luiden heittelyn kanssa, eikä hetkeen tiennyt mitä vastata. "Pakoon ikävyyksiä?" Henaya kysyi sitten virnistäen ilkikurisesti. "Minä ajattelin jäädä joksikin aikaa tutkimaan paikkoja, ehkä saan jostain ansaittua hieman rahaakin. Täällä ihmiset ovat pelokkaita ja taikauskoisia, helposti höynäytettäviä." hän madalsi ääntään, kuin jonkin yhteisen salaisuuden jakaen. Kissa ilmestyi jostain jalkojen viidakosta ja hyppäsi vaivattomasti naisen syliin. Se puski päätään tätä vasten saaden palkaksi korvien rapsuttelua ja silityksiä.
"Luontokin on kylän lähistöllä melko mielenkiintoinen kasvillisuudeltaan. Voisin ehkä löytää täältä varastoihini täydennystä." hän sanoi nyökäten päällään tuolinsa vieressä lattialla olevaan laukkuunsa. Kallisti päätään ja hymyili ystävällisesti katsoessaan toista. "Räntä tosin ei taida tykätä tästä viheliäisestä säästä, vai mitä?" nainen nosti kissansa kasvojensa korkeudelle ja painoi nenänsä kissan kuonoon kiinni. Harmaa takkukasa painoi silmänsä kiinni ja kehräsi hieman, kuin myöntymisen merkiksi. "Tuo sade todellakin tuntuu aivan siltä, kuin taivas aikoisi pudota." Henaya huokaisi ja kulautti tuoppinsa kerralla tyhjäksi. Hän jäi tuijottelemaan viereiseen takkaan mietteliäänä ja ajatuksissaan kissaansa hellien. Jotain saattaisi tapahtua, ehkä piankin ja jos niin kävisi, hän aikoisi olla paikalla.
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2007 14:22:21 GMT 3
"Niin, pakoon ikävyyksiä", Kneri vastasi yksinkertaisesti. "Tänne ei ole järkevä jäädä." Hän aikoi lähteä, kun sade väistyisi - muttei kuitenkaan jatkaisi eteenpäin, vaan palaisi tienhaaraan ja kääntyisi toiseen suuntaan. Syy moiseen oli yksinkertainen; toisin kuin kylään tullut tie, joka kulki jokea myöten metsänreunassa, leikkasi se suoraan metsän läpi - eikä sinne lähteminen houkuttanut hiukkaakkaan. "Varo, ettei 'taikausko' lyö takaisin", rotta totesi ilman minkäänlaista huvittuneisuutta. Hän ei pitänyt hiukkaakaan tämän sorttisista tapauksista, jotka häpeilemättä hyödynsivät vanhoja uskomuksia. Eikä siinä yleensä hyvin käynytkään, ennemmin tai myöhemmin jokin hermostui. Lopputulos tapasi olla ikävää katsottavaa. Kneri oli kyllä elämänsä aikana oppinut, miten sellaisten asioiden kanssa tuli toimia, mikäli halusi toimia ollenkaan.
Tästä asiasta Knerillä olisi voinut olla enemmänkin sanottavaa, paljonkin, mutta äkkiä ulko-ovi temmottiin auki. Sisään tömisti suuri, takkutukkainen ja -partainen, vettä valuva mies, jonka kasvoilla oli paljon kiihtymystä - ja hengästystä, tämä näytti juosseen melkoisen matkan. Tämä yritti hetimiten puhua, mutta ei onnistunut kuin muutamia sekalaisia sanoja pihisemään hengenvetojen välistä. "Rojo, tuus istumaan ja veä henkee, notta saas asias seleville!" joku huusi hetken kuluttua. Iso mies, Rojoksi sanottu, teki työtä käskettyä ja tarrasi lähimpään tuoppiin, tyhjentäen sen yhdellä ainoalla kumoamisella. "Siellä... metsäs... notta... notta ansoo kattomas. Ee... ee mie ossaa... ossaa ees selittää. Tulukee kattoon!" tämä huohotti vaivalloisesti, mutta kuitenkin niin kumeasti, että jokainen kuuli. Ja seuraavassa hetkessä kiihtynyt köriläs ryntäsikin jo uudelleen ovesta. Sisälläolijat vilkuilivat toisiaan hetkisen ja suuntasivat sitten kaikki sateeseen. Kneri pani merkille, että moni näytti tarkistavan, ettei ollut kadottanut veistä vyöltään. Ne, joilla oli sauva, tarrasivat niihin kärkkäästi. Tietämättä, mitä muutakaan voisi tehdä, luikki rotta säkkeineen ja pulloineen muiden perään.
Toisin kuin oli luultu, ei matka vienytkään metsään asti. Sen sijaan Rojo - mitä ilmeisin metsästäjä - näytti kiihdyksissään raahanneen ansansa täyttä päätä kylään. Saalista ei oltu niistä ehditty - tai mahdollisesti uskallettu - ottaa pois. Jokainen kyläläisistä otti ne nähdessään askeleen taakse ja muutama miehistä kirosi hiljaa. Sillä ne eläimet, joita rautoihin oli jäänyt, olivat selvästi olleet jo pitkän tovin kuolleina, mädäntyneitä ja turvonneita. Ei se tietenkään voinut olla mahdollista, mutta niin kuitenkin oli. "Jottet olis unohtannu ansojas mettään?" eräs mies kysyi, mutta tämän kasvoista näkyi, ettei tämä itsekään uskonut siihen, korkeintaan vain toivoi löytävänsä järjellisen selityksen. "En kuuna mie ansoja unohtaisi", Rojo vastasi yhtä synkeästi takaisin. "Eile mie ne laetoin ja ny jo poies hain." Seisottiin jonkin aikaa neuvottomina, kukaan ei näyttänyt halukkaalta hipaisemaankaan raatoja, vaikkei samanlaisessa tilassa olevan koskeminen muissa tapauksissa olisi tuottanut pienintäkään ongelmaa. Jokainen sen näki, että asiat olivat pahasti vialla, ei tarvittu sanoja. "Jos myö polotetaan ne?" yksi kysyi hiljaa vieressään seisovalta, mutta sai päänpudistuksen. "Ee voia, satelee liikoo. Jos virran myötä poies laetetaan?" Tähänkin tuli nopeasti kielto joltakin: "Ee, mennoo vesi piloil. Pittää hauata kauas kyläst." Kun yksikään ei vastustellut, lähdettiin vaisusti hakemaan muutamaa haavia, samalla kun joukon rohkeimmat ottivat äärimmäisen varovasti raatoja irti raudoista. Saattoi nähdä, että tällainen ei ollut täysin käsittämätöntä, että kyläläiset olivat saaneet jo oman osansa moisista epäluonnollisuuksista - jos ei eläinten raatojen niin sitten jonkin muun kohdalla. Samat joukon rohkeimmat keinottelivat raadot haaveihin ja lähtivät niitä vaiti viemään pois, pitäen mahdollisimman kaukana itsestään. Kneri pohti, lähtisikö sittenkin jo heti.
|
|
|
Post by henaya on Oct 14, 2007 18:33:52 GMT 3
Rojon ilmestyttyä sisään Henaya oli ensimmäisten joukossa seuraamassa miestä takaisin ulos. Nainen oli jättänyt pöydälle muutaman kolikon maksuksi ateriastaan ja tempaissut laukkunsa ja kissansa mukaansa. Ulkona kolea ilma iski vastaan kahta kayheammin kosteuden imeydyttyä vaatteiden lävitse. Hammastaan purren hän kiskaisi huppunsa päänsä yli ja siirsi vastaan pyristelevän kissan viittansa alle suojaan sateelta. Sivusilmällä hän huomasi rottaihmisen seuraavan.
Ansaan jääneet mädäntyneet eläimet näyttivät ellottavilta ja ensimmäistä kertaa Henaya huomasi kiittävänsä sadetta, joka piti pahimman löyhkän poissa. Varovasti, uteliaana hän tökkäsi yhtä raadoista saappaansa kärjellä. Ainakaan se ei herännyt eloon ja purrut. Hän oli samaa mieltä sen kyläläisen kanssa, joka oli ehdottanut raatojen polttamista. Ilman sadetta se olisi ehdottomasti ollut paras tapa hankkiutua niistä eroon. Huultaan kulmahampaallaan purren hän mietti, mitä tapahtuisi, jos he hautaisivat raadot.Pahaa aavistellen hän auttoi varovasti irroittamaan eläimet ansoista ja siirtämään ne kauas kylästä. Jotkut olivat tuoneet lapioita ja yhteistuumin he kaivoivat niin syvän kuopan kuin jaksoivat vierittivät raadot niihin ja peittivät kuopan maalla. Ihmiset olivat vaitonaisia ja jotenkin säikähtäneen ja äreän oloisia. Joukon ilmapiiri oli vähintäänkin kalsea, mutta silti se haki toisistaan turvaa. He seisoivat vielä hetken kuopalla vaimeasti puhuen ja kuin sanattomasta sopimuksesta ihmiset alkoivat siirtyä takaisin kohti majataloa.
Henaya juoksi Rojoksi kutsutun metsästäjän kiinni ja käveli tämän rinnalla jonkin matkaa. "Onko tällaista sattuntut ennenkin?" hän kysyi mieheltä viitaten ylipäätään mihin tahansa outoon tai epänormaaliin. Oli hetken hiljaista, mies murahti matalalla äänellä ja kertoi sitten kuulleensa kaiken laista tapahtuneen. Outoja sattumia. Ihmiset olivat peloissaan, monet harkitsivat lähtöä. Jotkut menivät jopa niinkin pitkälle, että puhuivat jonkinlaisesta kirouksesta tai hirviöstä. Melkein mistä vain, mikä saattaisi selittää kummallisuudet. Kulmiaan kurtistaen Henaya mietti, että asioille täytyi olla jokin luonnollisempikin selitys. Sen hän sanoi myös ääneen ennenkuin alkoi etsiä katseellaan rottaa kysyäkseen tämän mielipidettä asioihin. Tiesikö toinen jotain enemmän?
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2007 19:29:05 GMT 3
Knerillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä tarkkaan ottaen oli aiheuttanut äskeisen, eikä mitään halua saada sitä myöskään selville. Tämä oli juuri sellainen tilanne, jossa tuli lähteä eikä vilkuilla taakse. Jollakin itselleenkin tuntemattomalla varmuudella hän tiesi, ettei tämä olisi viimeinen tapaus, ja että asiat tulisivat pahenemaan. Ehkäpä se oli vain järkeä. Tokihan hän oli toisinaan nähnyt kaikenlaista ja jopa tehnytkin silloin tällöin asioille jotakin, mutta ei tällaisessa tilanteessa, ei kun kyseessä oli selvä vaara.
Hiljalleen väkijoukko alkoi liikkua takaisin sisätiloihin. Kukaan ei puhunut, katseita vaihdettiin. Sade jatkui yhä vain. Kneri, joka oli jäänyt paikoilleen vielä hetkeksi, huomasi, että yksi kyläläisistä ei kuitenkaan ollut lähtenyt minnekään. Vanha mies, ehkä kuusissakymmenissä, melko sopusuhtaisen kokoinen, vaikkakin aavistuksen pullea. Tällä oli siistitty parta ja pienet viikset, hiirenharmaista molemmat. Yllään tällä oli hieman parempaa, kuin olisi voinut olettaa. Kyseessä oli oletettavasti jokin tärkeämpi henkilö. Tämä tutkiskeli naista ja rottaa, kasvoillaan huomattavasti huolta. Rotalla oli paha aavistus siitäkin, mitä tämä aikoisi piakkoin sanoa. Ja toden totta, hetken perästä mies astuikin eteenpäin, elehtien jokseenkin hermostuneesti käsillään. "Tuota... te kaksi ette ole täältä. Pyytäisin, että seuraatte minua, että voimme puhua." Kneri ei näyttänyt hiukkaakaan suopealta tuijottaessaan tätä. "Kukahan... Kh! Kh! Kh! Krrh!" hän aloitti, mutta joutui uuden yskänkohtauksen kouriin. Kesti tovin, ennen kuin puheesta tuli mitään. "...Kukahan mahdat olla?" Mies näytti aavistuksen pahastuneelta töksäytyksestä, muttei antanut sen häiritä itseään. "Minä olen se, joka tässä kylässä vastaa asioista. Ja nyt pyytäisin, että seuraatte minua." Rotta huomasi, että tämä mies ei ollut samanlainen, kuin muut kylässä. Tässä oli rivakkuutta ja ryhtiä. Koska ei voinut oikeastaan tehdä muutakaan, seurasi hän tätä.
Talo, jonne mies kaksikkoa johti, oli jonkin verran suurempi kuin muut kylässä. Lisäksi se näytti siistimmältä ja paremmin hoidetulta. Vitkastelematta mies kiipesi kiviportaat ovelle, etsi avaimen ja avasi lukon. Tämä elehti kaksikkoa seuraamaan sisään, johtaen sitten itse tietä. Ovensuuhun päästessään Kneri huomasi ohimennen, että uksen toiselta puolelta löytyi lukon lisäksi myös kolme säppiä, kaksi niistä selvästikin vasta vähän aikaa sitten laitettuja. Talon sisäpuoli ei ollut mitenkään erityisen komea. Eteisestä vasemmalle aukesi ilmeisesti jonkinlainen oleskeluhuone, oikealle taas makuuhuone. Edessä oli suljettu ovi, oletettavasti kellarin. Sekin oli säpissä. "Istukaa alas, tulen pian", mies sanoi, astellen sitten makuuhuoneeseen ja sulkien oven perässään. Kneri teki, kuten käskettiin, asteli olohuoneeseen ja istui puupenkille. Sieltä pääsi nähtävästi keittiöönkin.
|
|
|
Post by henaya on Oct 14, 2007 20:50:09 GMT 3
Paikallistettuaan rotan Henaya huomasi myös vanhan miehen, joka lähestyi heitä kahta. Muu joukko jatkoi matkaansa ja he alkoivat jäädä jälkeen. Vanhan miehen tutkivaan katseeseen hän vastasi uhmakkaasti leuka tanassa, liikahtamattaja varuillaan, odottaen että toinen sanoisi asiansa. "Tuota... te kaksi ette ole täältä. Pyytäisin, että seuraatte minua, että voimme puhua." Henaya kohotti toista punaruskeista kulmistaan ja tuhahti kääntäen katseensa pois miehestä, kuin mielenkiintonsa menettäen vaikka naisen asento kertoikin, että tämä kuunteli silti käytyä keskustelua tarkkaan. Katseellaan hän etsi kissaansa märän aluskasvillisuuden seasta missä se hiipi säikyttelemässä pienempiään.
"Minä olen se, joka tässä kylässä vastaa asioista. Ja nyt pyytäisin, että seuraatte minua." Henaya teeskenteli edelleen, ettei keskustelu koskettanut häntä mitenkään. Suurieleisesti hän tähyili harmaan hännän vilahdusta erään suurehkon kiven juurella ja päästeli suustaan kummallisia sihinän ja vihellyksen sekaisia ääniä kutsuen saalistajaansa luokseen. Taas se jääräpää oli keksinyt jotain konnuuksia. Rotta kuitenkin lähti seuraamaan vanhaa miestä ja muut olivat jo menneet menojaan. Henaya seisoi vielä hetken härkäpäisesti paikoillaan ja tuijotti kissansa perään. Harmaa sade jatkoi päättäväisesti putoamistaan ja vaatteet alkoivat olla jo läpi asti aivan märät. Olkiaan kohauttaen hän kuitenkin seurasi kaksikkoa sisälle vanhan miehen taloon jättäen Rännän selviytymään oman onnensa nojaan ulkosalle. Se osaisi kyllä pitää huolta itsestään ja mekastaisi halutessaan sisään.
Henaya tutki vanhan miehen taloa tarkkaavaisesti, painaen mieleen yksityiskohtia joita vain hän tuntui näkevän. Nainen empi hetken, ennenkuin veti oven kiinni takanaan ja seurasi rottaa olohuoneeseen. Toisinkuin tämä, Henaya kierteli huoneessa jokseenkin levottoman oloisena puhallellen lämmintä ilmaa kohmettuneisiin ja maankaivamisen jäljiltä sottaisiin käsiinsä. Hänen askeleensa olivat miltei luonnottoman kevyet ja äänettömät, jopa aavemaiset sateen taukoamattoman rummutuksen säestäminä. Vyöllä roikkuvat esineet helisivät hiljaa toisiaan vasten. Viitan reunasta tippui vettä lattialle. Vanhan miehen astuessa huoneeseen Henaya lopetti hetkeksi ravaamisensa ja kääntyi katsomaan tuota vihreillä silmillään. Ei ollut sanonut tuolle vielä sanaakaan.
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2007 21:38:30 GMT 3
Kneri istuskeli aloillaan, katsellen ympärilleen hänkin. Nopeallakin vilkaisulla huomasi helposti, että mies ei selvästikään ollut syntyjään kyläläinen. Pöydälle oli jäänyt kirja ja kauempana sivupöydällä oli useita kirjeitä, kun taas koko kylässä tuskin oli yhtä ainoaa syntyperäistä asukasta, joka olisi osannut edes tavata. Rotta osasi sen taidon, joskin hyvin vaillinaisesti, mutta karttoi kirjoja. Eipähän niitä yleensä nähnyt muutenkaan, mutta kun näki, ei hän edes yrittänyt tihrustaa kirjaimia. Ei ollut luonnollista, että kansiin ja sivuille vangittiin tietoa sillä tavalla. Sitä lukemalla tulisi kyllä varmasti vähäpäiseksi.
Hetkisen kuluttua mies saapui paikalle. Ei tämä näyttänyt mitään tehneen, oli vieläkin yhtä märkä ja samoissa vaatteissa. Tämä ei istahtanut kaksikon tavoin, vaan jäi seisomaan aloilleen, etsien nähtävästi sopivia sanoja. "Kiitän suostumisestanne. Kuten varmasti näitte, ei täällä ole kaikki hyvin, ei ollenkaan. Moni puhuu poislähdöstä. Tämä ei ole kuin pieni kylä, ja jokainen on osa sitä. Se kuivuu kokoon, mikäli ei ole väkeä. Ja, tuota, me tarvitsemme apua. Ei täältä löydy ketään, joka voisi auttaa. Mutta te olette varmasti kokeneet oman osanne, ette näytä olevan paikallaan pysyvää väkeä." Mies piti tauon, miettien miten jatkaisi. "Me siis tarvitsemme apuanne - kipeästi. Mutta ennen kuin kerron mitään lisää, vaadin, että vannoudutte tähän, ettekä paljasta kuulemaanne. Ei ole kaikkien tarve kuulla, mitä kerron." Kneri tuhahti, lujaa. Se sai miehen katsomaan aavistuksen närkästyneenä. "Ja mitäpä minä tästä hyötyisin? Ilmaiseksi en sormeani liikauta, en tässä tapauksessa." Mies käänsi katseensa hetkeksi pois, henkäisi syvään ja vastasi sitten: "Meillä on antaa rahaa. Muutama kymmenen vuotta sitten löydettiin epähuomiossa maasta arkku täynnä rahaa. Jokin kätkö. Vaikka siitä käytettiinkin suuri osa, on siitä paljon yhä tallella." "Paljonko?" "Neljäsataa kultarahaa."
Kneri jäi tuijottamaan hetkeksi. Neljäsataa kultarahaa oli valtava summa. Hän tuskin oli koskaan omannut niin paljon rahaa, olkoonkin vaikka oltaisiin laskettu kaikki hänen ikinä omistamansa mukaan. Vaikka nainen epäilemättä haluaisi osansa, olisi se melkoinen määrä. Eikähän hän yleensä edes nähnyt kultakolikoita, korkeintaan hopeaa. Rotta nyökkäsi vaiti. Ilmeisen tyytyväisenä mies kääntyi seuraamaan naisen valintaa.
|
|
|
Post by henaya on Oct 16, 2007 16:12:33 GMT 3
Huoneen seinät tuntuivat puristuvan ahdistavasti hänen ympärilleen. Sade piiskasi ikkunaan ja valui alas sitä pikin. Vesivanojen läpi siivilöityvä kalpea valo muodosti kuvioita huoneen pinnoille. Henaya oli syventynyt tarkastelemaan näitä sattumanvaraisia, alati muuttuvia merkkejä huomatessaan pöydällä kirjan. Nopeasti rottaa olkansa yli vilkaisten hän astui askeleen pöydän luo ja tutki sillä olevia tavaroita. Nuuskien paikan ilmapiiriä ennen kuin isäntä astuisi huoneeseen. Pieniä merkityksettömiä asioita oli kaikki, mitä hän tähän mennessä oli huomannut. Talot harvemmin puhuivatkaan hänelle, ne kun olivat usein ihmisten rakentamia ja lähes hengettömiä.
Vanhan miehen astuttua huoneeseen Henaya kuunteli tämän sanoja kääntämättä katsettaan pois kirjasta, jonka sivulla toinen hänen käsistään kevyesti lepäsi. Naisen asento oli kummaallisen tarkoituksenmukainen. Aivan kuin tämä olisi kuunnellut muutakin, kuin vain vanhan miehen puhetta, joka näennäisesti oli ainoa ääni huoneessa sateenropinan lisäksi.
Hän ei ymmärtänyt, mistä suostumuksesta mies puhui, tai miksi tämä oletti heidän olevan enemmän hyödyksi, kuin kylässä asuvat ihmistet. Nopealla vilkaisulla saattoi päätellä, ettei hänellä ja rotalla ollut juuri muuta yhteistä kuin kiertolaisen elämä. Ehkä he olivat kokeneet kaiken laista, mutta niin olivat kyläläisetkin omalla tavallaan, omassa elämässään. Ei niitä voinut verrata toisiinsa. "Mutta ennen kuin kerron mitään lisää, vaadin, että vannoudutte tähän, ettekä paljasta kuulemaanne. Ei ole kaikkien tarve kuulla, mitä kerron."Mies jatkoi puhettaan. Henaya kurtisti kulmiaan ihmeissään ja mietti, mitä tämä vannoutumisella tarkoitti. Vaitioloako, vai kenties jotain enemmän? Hän ei ainakaan sitoutuisi tekemään mitään, ennenkuin tietäisi mihin sitoutuu, ja mieluummin ei vielä silloinkaan. Hän voisi toki luvata yrittävänsä, mutta se oli kaikki mihin hän vannoutuisi. Vaitiolon hän toki myös voisi luvata vanhukselle.
Henayan mieli myllersi yhä kuin koski kevättulvien aikaan, kun vanha mies kääntyi odottavana hänen puoleensa. "Rahanne eivät merkitse minulle mitään." Hän sanoi kääntyen vihdoin katsomaan vanhusta pitäen merkityksellisen ja hyvin painokkaan tauon. Niin pitkän, että se saattoi saada hätäisimmät jo ajattelemaan, ettei hän aikoisi jatkaa sen pidemmälle. "Lupaan olla vaiti tiedoista, joita mahdollisesti tahdotte jakaa, mutta sen enempää minä en teille enkä kenellekkään muullekkaan lupaa, ennenkuin olen kuullut kaiken. En mistään hinnasta." Naisen tumman metsän vihreät silmät porautuivat läpitunkevina vanhaan mieheen, niiden kultaiset ohuet rihmat hohtivat himmeinä hämärässä huoneessa, odottavina, vaativina ja hyvin päättäväisinä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 16, 2007 17:55:34 GMT 3
Kneri tiesi, että tulisi vielä varmasti katumaan, että oli lupautunut tähän. Tämä oli hengenvaarallista, ei hän tehnyt tällaista. Hän kiskoi mätiä hampaita kyläläisiltä, puhdisti haavoja, lääkitsi vaivoja - teki asioita, joista sai rahaa ilman vaaraa. Hänen pitäisi vain lähteä, astua ovesta ja kävellä pois paikalta. Hän ei ollut kertonut nimeään, miehellä ei ollut mitään perustetta vaatimuksilleen. Mutta toisaalta hän myös tiesi surkealla varmuudella, ettei tulisi lähtemään. Ei sellaisen rahasumman takia, ei nyt eikä koskaan.
Mies näytti olevan tyytyväinen saamiinsa vastauksiin - ainakin toistaiseksi. Tämä rykäisi ja näytti kohottavan katseensa jonnekin kaukaisuuteen, kuin miettien. "Tämä kaikki alkoi tarkalleen kaksi viikkoa sitten. Ei siinä ollut mitään kummaa aluksi, sellaista sattuu - surullista, mutta täysin ymmärrettävää. Nähkääs, eräs lapsi, seitsenvuotias tyttö, lähti metsään. Ei siinä ole mitään ihmeellistä, jokainenhan metsässä käy. Äiti ei ollut paikalla, ja tyttö kai ajatteli lähtevänsä sieniä keräämään. Perhe ei huolustunut, vaikka huomasikin tapahtuneen - ei lähistöllä ole mitään vaarallista, sudet osaavat varoa tulemasta niin lähelle ja kaikki muutkin vaarat on tutkittu. Vasta sitten, kun aurinko laski, alettiin toden teolla miettiä asiaa. Pelättiin, että tyttö oli eksynyt. Mutta vaikka puoli kylää tätä etsi auringonnousuun asti, ei tästä näkynyt jälkeäkään. Mutta ei pikkutyttö kykene niin pitkälle kulkemaan muutenkaan, eikä edes tämän koria löytynyt. Mikään eläin ei koreja syö. Ei, tämä vain katosi, ei jälkeäkään. Äidille, joka ei ollut mukana, kerroimme, että tämän oli saanut kauas harhaillut susi. Runnoimme korinkin todisteiksi. Tämä oli toki surun murtama, mutta mikäli olisimme kertoneet totuuden, olisi nainen rynnännyt oikopäätä etsimään lastaan."
Mies piti tauon ja huokaisi syvään. Tämä asteli ympäri huonetta, kuin olisi miettinyt jotakin. Lopulta tämä otti käsiinsä lukitun, suurehkon rasian sivupöydältä ja palasi kaksikon eteen. "Yhä vain enemmän on kauhistuttavia asioita tapahtunut. Aluksi valehtelimme, että metsään ei tule mennä susien vuoksi, mutta nyt kaikki ymmärtävät, että tässä on jotain muutakin takana. Emme ole menettäneet enää muita, mutta lähellä on ollut. Te näitte ansat tänään. Öisin on alkanut kuulua ääniä, kuin jokin tutkisi ikkunoiden alla ja ovien takana, minäkin hankin salvan kellariinkin, kun se kerran on luonnontunnelissa. Lintuja näkyy yhä vähemmän, eikä kalakaan tahdo syödä - ja jos syö, maistuu se kammottavalta. Olemme löytäneet outoja jälkeä, jollaisia mikään eläin ei jätä. Ja jopa hiiretkin, joita nurkista löytyy, ovat kauhistuttavia, epäluonnollisia. Yleensä poltetaan kaikki, mutta olen säästänyt inhoani vastaankin yhden, jotta näkisitte. Tarvitsemme todisteita, muuten vain naurettaisiin."
Vapisevin käsin mies veti esiin avaimen ja sovitti sen rasian lukkoon. Näytti vaativan paljon rohkeutta kääntää sitä - ja syystä. Kun kansi kääntyi auki, Kneri ähkäisi ja kirosi ääneen. Kuolleella hiirellä, joka rasiassa makasi, oli vääristyneet, kuvottavat ihmiskasvot. Ne olivat karvan peitossa ja vääntyneet, mutta silti aivan liian tunnistettavat. Ne olivat kääntyneet kammottavaan, tuskaiseen kuolemannaamioon, joka vain pahensi näkyä. "Näitä eivät edes kärpäset huoli, eikä tämä ole edes pahin", mies totesi synkäsi.
|
|
|
Post by henaya on Oct 17, 2007 19:47:59 GMT 3
Vanhan miehen tarinaa kuunnellessaan Henayan katse alkoi jälleen harhailla ympäri huonetta, ensin ikkunaan, siitä veden heijastuksiin ja pöydällä oleviin tavaroihin. Hän etsi aisteillaan huoneen tunnelmaa, kuunteli talon hengitystä ja hengitti hiljaa samaan tahtiin sen kanssa. Sateen väsymätön rummutus säesti kaikkea tuota, kuin sitoen huoneen tapahtumat yhteen jonkin suuremman kokonaisuuden kanssa. Välillä hän nyökkäsi osoittaen edelleen kuuntelevansa ja pohtivansa miehen sanoja. Hän ei aivan ymmärtänyt kyläläisten ajatuksenjuoksua siinä, miten he kadonneen tytön tapauksessa olivat toimineet, mutta ei sanonut epäilyksiään ääneen. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että tytön äidillä olisi ollut oikeus tietää totuus jo alun alkaenkin. Muutenkin tarina tuntui jotenkin hieman epäloogiselta ja vinoutuneelta, mutta ihmiset eivät aina olleet järin johdonmukaisia ollessaan peloissaan.
Vanhan miehen rasian sisältö, oli oudolla tavalla kiehtova ja etova samaan aikaan. Kiinnostuneena Henaya asteli lähemmäksi nähdäkseen paremmin ja tutki hiirtä joka suunnasta kulmiaan mietteliäästi aina välillä kurtistaen, kun jokin mahdollinen selitys tai huomio nousi hänen mielensä pinnalle. Kerrassaan merkillistä. Mikä ihmeen olento saattoi tehdä tällaista? Piloillaanko, vaiko säikytelläkseen? Hyviä kysymyksiä kaikki, mutta missä olivat vastaukset? "Näitä eivät edes kärpäset huoli, eikä tämä ole edes pahin" mies totesi vielä. Henaya nyökkäsi vakavana, otti rasian selvästi järkyttyneen vanhuksen käsistä ja sulki sen huolellisesti asettaen sen hitaasti pöydälle. "Istu toki. Käyn laittamassa vettä kiehumaan, että saadaan teetä. Jokin rauhoittava varmasti tekisi meille kaikille hyvää ja minulla saattaa olla jotain sellaistakin, mikä saa ajatukset juoksemaan paremmin." Kiertelevä parantaja totesi ystävällisesti hymyillen ja hävisi nyytteineen hetkeksi keittiöön. Kuului astioiden kolinaa ja veden lorinaa sekä puuhakasta hyräilyä. Arkisia ääniä jonkin niin järkyttävän näyn jälkeen sai huoneen tunnelman tuntumaan entisestäänkin epätodellisemmalta, mutta tavallaan se myös rauhoitti, sai sen tuntumaan joltain aivan tavalliselta pikku pulmalta.
Henaya käytti myös tilaisuutta hyödykseen ja tarkasti keittiön siinä puuhaillessaan nopeasti ja huolellisesti, vaikka ei mitään kovin epätavallista nähnytkään. Jotenkin tässä koko kylässä vain väreili jokin outo ja tavallaan sairas tunne. Aivan kuin se olisi vääntelehtinyt tuskissaan ja valittanut hiljaa. Vikkelästi hän raapusti muutaman suojaavan riimumerkin huomaamattomiin paikkoihin ja asetti pannun kituvan hiilloksen päälle lisäten muutaman kuivan halon.
Hetken kuluttua Henaya palasi käsiään hameensa helmaan kuivaten takaisin olohuoneeseen, siirsi tuolin seinänviereen mistä näki sujuvasti koko huoneen ja istui hänkin. Tällä kertaa naisen ystävälliset pisamaiset kasvot katsoivat vanhusta lempeän odottavina, valmiina kuulemaan loputkin tästä kiehtovasta ja synkästä tarinasta.
|
|
|
Post by submarine on Oct 17, 2007 20:57:45 GMT 3
Toisin kuin nainen, pyrki Kneri pysymään mahdollisimman kaukana koko raadosta, joka rasiassa lepäsi. Hän ei tiennyt, mikä sen oli vääntänyt tuollaiseksi, mutta yksi oli ainakin selvä: siihen hän ei koskisi. Joku vingutti pirunvitsaa, eikä siihen ollut syytä sekaantua, ei ainakaan liian paljoa. Taas piti miettiä, olisiko kuitenkin parempi vain lähteä. Mutta, kuten jo tiesi, ei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia vastustella sellaista kultamäärää. Häntä sitoi rahanahneus kuin teräskahleet, katkeamattomina ja venymättöminä. Jos olisi luvattu viisikymmentä, tai jopa sata, olisi hän jo poissa, muttei neljästäsadasta - eikä edes kahdesta, jos nainen päättäisi kuitenkin kiinnostua rahoistaan. Tietenkin tämä kiinnostuisi, ei kukaan voinut kieltäytyä sellaisesta summasta.
Mies ei näyttänyt vastustelevan mitenkään naisen tekemisiä, jäi vain hetkeksi seisomaan ja istui sitten itsekin alas, kuin ei olisi enää jaksanut kannatella ruumistaan. Istuessaan kahden tämän kanssa Kneri saattoi nähdä, että mies oli laihtunut viime aikoina huomattavasti, oli kaiketi ollut vielä vähän aikaa sitten suorastaan lihava pulskan sijasta. Tämän nahka roikkui velttona, kuin aavistuksen liian isona. Lisäksi tämän silmien alla olivat suuret, mustanpuhuvat varjot. Ei ollut syönyt tai nukkunut kunnolla. Rotta huomasi myös, että tämän sormet olivat naarmuilla ja rystyset turvonneet, mutta siihen oli vaikea keksiä mitään selvää syytä. Ehkä tämä oli hakannut seinää?
Kun nainen palasi keittiöstä, näytti mies unohtaneen, missä kohtaa oli. Tämä pohti pitkään, ennen kuin jatkoi. Ensimmäiset sanat tulivat ilmoille hitaasti, kuin olisivat joutuneet raahaamaan koko loppua perässään: "Täällä on tapahtunut liikaa. Jotain se tarkoittaa, mutta ei kukaan tiedä, mitä. Emme me tiedä, mitä tässä voisi tehdä - paitsi lähteä. Ennemmin tai myöhemmin kaikki lähtevät, tai ehkä ei ole pian enää ketään lähtijäksi. Se on kaikki käynyt pahemmaksi, yhä vain enemmän ja enemmän on tapahtunut. Ei täältä löydy ketään, joka asioille voisi jotain tehdä. Me olemme pelkkiä maanviljelijöitä ja metsästäjiä, suurimmat uhkamme ovat olleet talven pakkaset ja kulkutaudit. Emme me vain osaa tehdä tällaista." Hetken mies häilyi jossakin omissa ajatuksissaan, muun maailman tavoittamattomissa. Tämä näytti olevan lähempänä romahdusta, kuin antoi ymmärtää, paljon lähempänä. Mutta lopulta tämä kuitenkin sai itseään niskasta kiinni ja jatkoi: "Ainut, minkä tiedämme, on että metsässä sanotaan noidan asuvan. En tiedä, siellä on mökki, kaukana, mutta se saattoi olla hylätty jo, kun kylän miehet olivat lapsia. Sitä ei näy kartoissa, ei tietenkään sellaista hökkeliä, mutta siellä se on. Ei tässä ole mitään muutakaan, mistä syytä voisi lähteä hakemaan. Ehkäpä metsästä löytyisi muutenkin jotain, vaikka mitään noitaa ei olisikaan. Sieltähän kaikki alkoi. Mökille pääsette, kun seuraatte tietä metsään, aina virralle asti, ja käännytte sillan toisella puolella seuraamaan sitä oikealle. Ennemmin tai myöhemmin löydätte sen. En tiedä, mitä muutakaan voisin enää sanoa."
|
|