Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 16, 2007 0:27:54 GMT 3
Ajatus siitä, että todella itse pääsisi näkemään ja kokemaan jotain niin hätkähdyttävää kuin ne suloiset seikkailut ja kauniit kokemukset joista luki, sai nuoren sydämen hypähtämään ja katseessa tuikahtamaan muutaman tähden. Ja juuri sellaisia ihania seikkailuja, sellaisia joissa olisi jännitystä ja vauhtia ja uusia kauniita paikkoja ja suuria tunteita, mutta joissa lopussa odottaisi aina jotain onnellista, eikä kenenkään tarvitsisi kärsiä mitään sen suurempaa, ehkä vain muutama ilkiö tuntisi saaneensa pitkän nenän. Voi tällä unohtumattomalla hetkellä ei Daliah edes aikonut yrittää muistella kaikkia niitä inhottavia ja kivistäviä asioita, joita hän nuoresta iästään huolimatta oli jo ehtinyt näkemään. Ehkä hän nyt, aivan pian, tämän ihmeellisen miehen avulla, voisikin löytää sen täydellisen paratiisinsa, josta oli haaveillut jo vuosia, lapsesta saakka. Jos vain oli olemassa maa jossa kirkkaat purot virtasivat, taivas oli kirkas ja kaunis ja valkeat varsat juoksivat sen niityillä pelkäämättä, niin ehkä tämä oli oikea tapa lähteä sitä etsimään. Heittäytyminen ja selän kääntäminen saattoi olla oikea tapa, sillä tähän asti, kun hän oli kulkenut tuttuja ja turvallisia polkuja, oli hän myös päätynyt tavalla tai toisella tuttuihin paikkoihin. Jos kerran oli mahdollisuus palata takaisin, mikä estäisi liikkumasta eteenpäin? Totta kai pieni kivistys jossain varpaiden tienoilla viestitti, että tässä oltiin nyt tekemässä ehkä liiankin suuria päätöksiä liian hätiköidysti. Ei yksikään järkevä tyttönen ottanut hyppyä tyhjyyteen kevein mielin. Aaltoileva jomotus nilkoista viesti mahdollisuudesta kääntyä ympäri ja juosta, mutta sen sijaan pysyivät persikanpunaiset huulet luottavaisessa hymyssä ja posket hiukan rusottavina odotuksesta. Ja siinä he nyt sitten astuivat kaksin, piika ja valtias, käsi kädessä, mutta jollain kummalla tavalla tuntui tämä, ehkä hiukan jähmeä tapaaminen, kaikesta huolimatta sulattaneen jäätä, joka oli liukastanut nuoren naisen jalkoja tässä seurassa. Perion tuntui vain muutaman askeleen jälkeen jääneen jo niin kauas, utuiseen pilveen, hämäriin muistoihin. Nyt avattiin taas uusi aukeama tämän pienen elämän kirjassa, eikä malttamaton lukija saattanut odottaa pääsyä sanojen pariin. Pieni hypähdys ja toinenkin olisi tahtonut karata ilmoille tytön siinä astuessa. Voi miten kummaksi oli hänen elämänsä hetkessä muuttunutkaan. Mutta kuin seinään katosi tuo riemu ja keveys, aivan samaisella hetkellä, kun hän tunsi miehen tiukentavan otettaan tytön kädessä, hän erotti edessään, ei kovin kaukanakaan jotain suurta ja tummaa ja se liikkui heitä kohti. Lordin ele vain lisäsi pienoista kauhua, joka nyt syöksähti hyisenä vetenä läpi kangistuneen kehon. Vaikka noille vihreille silmille ei kaikkein terävintä näkyä oltukaan suotu, vaikkakin taito ilmeikkyyteen, ei vaatinut paljoa mielikuvitusta yhdistää kahahtelevat liikkeet ja suuret varjot. Daliah vetäisi keuhkonsa nopeasti täyteen ja pidätti sitten hengitystään. Voi pyhät ja kauheat, hän oli täysin ja täydellisen unohtanut, ettei tämä lordi suinkaan matkannut kuten normaalit ihmiset hevosilla ja vaunuilla. Olikohan tämä nyt taas niitä muistoja, joita ei pahemmin haluttu muistella? Siinä heidän edessään todellakin seisoi suuri ja mahtava ja erittäin ilkeän näköinen siivekäs lisko! Nielaisu, toinenkin. Kivuliaasti painautuivat kulmahampaat huulia vasten. Ja aivan viimeisellä hetkellä mies avasikin suunsa, sillä vielä tovi tuijottamista tuon kummallisen elikon huumaaviin silmiin olisikin ollut liikaa pienelle mielelle. Terävästi kuin pelastuksesta äärettömän kiitollisina kääntyivätkin nuoret kasvot kohti puhujaa. ”Niin...” Hyvin, hyvin hiljainen oli ääni, tukahtunut lähinnä, eikä aikomus selvästikään ollut muodostaa kokonaista lausetta. Viitta voisi olla hyvä idea, olihan hänellä omansakin, mutta tämä vaate oli lähinnä tarkoitettu keveämpään käyttöön, ei kylmää pitämään. Ja kyllä, saadessaan, komean ja korean kankaan ympärilleen, tunsi sen laskoksiin hukkuva oitis rauhoittuvansa, kaikkialta tasaisesti verhoava, ylellinen kangas tuntui kuin suojaavalta kilveltä. Aivan kuin Daliah olisi kiedottu jonkinlaiseen suojaavaan kuplaan, jonka sisällä oli miellyttävän lämmin ja suloisen tuoksuista. Pienoinen raukeus käväisi äsken taas kerran valtaviksi rävähtäneissä silmissä niiden nyt kääntyessä takaisin herran hulppeaan ratsuun. ”Voi olla, että pidän silmäni visusti kiinni.” Vino hymy kareili tytön huulilla hänen nyökätessään miehelle. Jos tässä nyt oli tarkoitus todella nousta tuon olion selkään, kannatti se tehdä nyt ennen kuin katuvia ajatuksia tulisi päähän. Sama kuin jos ihon alle oli eksynyt puunsiru, se oli parempi vain nyppäistä nopeasti pois kuin hitaasti kiduttaen vetää irti. Kuinkahan kauan matka kestäisi? Miten ihmeessä kukaan saattoi istua mukavasti matkatessaan taivaiden halki kylmässä viimassa tunti tolkulla? Daliah saattoi kuvitella kuinka kylmää tuolla korkeuksissa olisi ja hän kyllä näki, ettei tämä erikoinen ”hevonen” välittänyt hänestä yhtään sen enempää kuin hän siitäkään. Avuton oli ilme tytön kasvoilla hänen ojentaessaan kätensä kohti lordia, jotta tämä nostaisi ystävänsä ratsunsa selkään. Tässä sitä mentiin. Olikohan tässä myös hänen tarunsa loppu? Toisaalta jos kuolo nyt kohtaisi, olisi ainakin komeaa kokea se taivaalla, eikä vuoteessa riutuen.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 17, 2007 22:26:55 GMT 3
”Älä suotta pelkää, rakas enkelini. Ratsuni voi vaikuttaa vaaralliselta, mutta se ei tee sinulle mitään pahaa. Siivekkäiden petojen 'ilkeää' luonteenlaatua on muutoinkin kautta aikain liioiteltu...”, huomautti lordi hieman vakavammin mielin, mutta hänen piirteensä silosivat pian jatkaessaan: ”Saatat päinvastoin vielä riemastua lentämisen verrattomasta helppoudesta. Ja kuinka moni mantereen asukkaista voi lopulta kehua kokeneensa vastaavaa?”, muistutti haltiaylimys lempeästi hymyillen, koettaen valaa neidon ylle vähemmän kauhunsekaista tunnelmaa ja enemmän vain uuden elämyksen odotusta. Jos toinen halusi todella nähdä ja kokea jotakin, josta vain hurjat tarut aikojen takaa tiesivät kertoa, ei huimissa korkeuksissa käyminen lohikäärmeensukuisen olennon siivittämänä taitaisi olla lainkaan huonompi tapa aloittaa satumaista seikkailua... ”Olen toki pahoillani ettei minulla ollut tähän hätään tarjota tavanomaista fangornia ylväämpää tapaa matkustaa, kuten vaikkapa rattoisasti lohikäärmeen kantamissa vaunuissa jutustellen. Viileinä vuodenaikoina näin pienikokoinen siivekäs on lähinnä lyhyillä etäisyyksillä omiaan. Vaan en huolehtinut aiemmin pahemmin oman paluumatkani mukavuudesta, toisin kuin pidän viihtyvyyttäsi nyt paljon tärkeämpänä.”, totesi Sybaresin herra ratsuaan silmäillen ja kulmiaan kritisoivasti rypistäen, päätyen lopulta vielä pyyhkäisemään satulaa hansikkaallaan siltä varalta että arvokas nahkapäällys oli ehtinyt koleassa ilmassa kostua. Valtiaan harkitseva sävy antoi myös ymmärtää, ettei hienomman kyydin hankkiminen olisi ollut hänelle suinkaan mahdotonta – kuten harva asia arvoisessaan asemassa olevalle henkilölle – vaan lähinnä vähemmän käytännöllistä. Kaksikko olisi joutunut odottamaan, vaikka edeltä mennyt saattue olisikin käännytetty takaisin heitä hakemaan. Sen minkä ystävykset siis menettäisivät tyylissä voittaisivat he vastaavasti ripeämmässä perillepääsyssä. Kenties matka ei loppujen lopuksi ollut edes kovin pitkä, kun kerran ylimys uskoi sen fangornin voimin taitettavan. Ja toisaalta, halusiko neito oikeastaan nähdä enää tämän kookkaampia petoja, kun kerran parhaansa mukaan luimisteleva fangornkin vaikutti tuon silmissä uhkaavalta? Niinpä lordi luottikin seuralaisensa kohtuullisuuteen ja ojensi kätensä tätä kohden auttaakseen kaunottaren ylös satulaan, joka olikin tavallista korkeammalla pedon pitämästä matalasta profiilista huolimatta. Hän tarttui neitoa varoen mutta varmasti vyötäröltä ja lähestulkoon pyyhkäisi tämän yhdellä sujuvalla liikkeellä jaloiltaan, joutumatta lainkaan ponnistelemaan siirtäessään heiveröistä painoa paikasta toiseen. Oikeastaan haltiaylimys vaikutti jopa hätkähdyttävän vahvalta hienostuneen rotevasta olemuksestaan huolimatta, vaikka hän ei varmasti kaikkea voimaansa neidon kohottamiseen käyttänytkään - ja hyvä niin, muutoin olisi kaunotar saattanut tuiskahtaa perin helposti ja onnettomasti yli satulan. Yhtä kaikki oli koko toimitus ohi kuin käden käänteessä, ja pian saattoi neito tuntea istuvansa jo tukevasti ratsailla. Seuraavassa humahduksessa oli haltiaylimyskin heilauttanut itsensä vaivattomasti toisen taakse satulaan, joka vaikutti tavanomaisia malleja tuntuvasti kookkaammalta ja pidemmältä, sen lisäksi että oli erityisen upea ja näyttävä itsessään. Liekö syynä leveään muotoiluun ollut silkan ylellisyyden tavoittelu vaiko päinvastoin jokin sodankäynnin kannalta olennainen tarkoitus, kukaties riittävän liikkumavaran varmistaminen ratsun selässä seisaaltaan taistellessa? Niin tai näin, ei kaksikolle tullut ainakaan ahdasta keskenään, vaikka neito olikin odottamaton lisäys seurueeseen. Vasta satulasta käsin saattoi ensikertalainen nyt havaita, kuinka kookkaan olennon selkään hän olikaan päätynyt, fangornin palatessa kumarasta ryhdistään täyteen pituuteensa ja valmiuteen. Eikä huimaavalta tuntuva välimatka maankamaraan tietenkään tähän jäisi... Istuimen etuosa oli onneksi korotettu, joten siitä sai otettua tukevan otteen. Koristeelliset suitset oli lordi puolestaan haalinut toistaiseksi itselleen, vaikka tuskinpa fangorn kovin kummoista nykimistä tai tempomista tulisi tarvitsemaan. Ratsu vaikutti ymmärtävän isäntäänsä vallan hyvin ilmankin, mikä vihjasi kyseessä olevan tavallista kaakkia älykkäämmän olennon. ”Kaikki valmista lähtöön?”, tiedusteli haltiaylimys hyväntuulisesti, ja mikäli sai edessään olevalta myöntävän vastauksen antoi hän fangornille luvan liikkua. Ylväästi levitti peto tällöin laskostetut siipensä ja alkoi voimakkain iskuin kauhoa ilmaa allensa. Se astahti lähdön kannalta parempiin asemiin ja hypähti lähes samassa pehmeästi tuuleen, lähteäkseen kasvavalla nopeudella kohoamaan taivasta kohden. Mitä korkeammalle ehti fangorn nousta, sitä pienemmiksi kävivät maisemat sen alapuolella. Metsän latvakerrosten kadottua jo aikaa sitten ympäriltä ja Perionin kutistuessa lähinnä säälittävän pieneksi valoläikäksi mustassa maassa oli huomio mielekkäämpää kiinnittää yläpuolella avautuvaan uskomattomaan kimallukseen, jonka tuhannet tähdet teräväsirppisen kuun kera aikaansaivat. Nousun lakatessa ja joutuisan etenemisen alkaessa kävivät öisessä luonnossa hohtavat järvet kuin kirkkaat kuvastimet taivaan hopeavaloa heijastamaan, harvojen asutusten lisätessä aika ajoin kultaisen tuikkeensa mukaan kuvaan. Suunnan ratsulleen saneltuaan saattoi ylimyskin laskea ohjaksia pitelevät kätensä rennoiksi ja keskittyä neidon tavoin nauttimaan matkasta ja sen tarjoamista rauhanomaisista maisemista. Hän pysytteli hymyillen hiljaa ja antoi seuralaisensa tehdä omat päätelmänsä tuoreista näkymistä. Fangorn tunsi kyllä reitin ulkoa eikä tarvinnut virstasta toiseen kuria tai muistutusta. Alkujännityksestä toivuttua oli siivekkään ratsun selkään tottumattomankin helppo huomata lentämisen miellyttävä tasaisuus ja arvostaa sen kaikkinaista vaivattomuutta raskaasti rynkyttävään hevosenlaukkaan verrattuna. Fangornin satulassa ei tarvinnut jännittää reisilihaksiaan pysyäkseen kyydissä kivien ja kantojen osuessa kavioiden alle, saati väistellä satunnaisia eteen osuvia oksia - ilmojen valtatiet olivat avarat ja vailla esteitä. Vasta pilvenreunoja hipoen saattoi maahan sidottukin samaistua lintujen vapauteen ja hahmottaa maailman todellisen laajuuden. Eikä pienemmän pedon selässä istuminen tainnut loppujen lopuksi olla sen epämukavampaa kuin lohikäärmeen siivittämissä vaunuissa matkaaminen. Päinvastoin tuntui lentäminen näin huomattavasti intensiivisemmältä ja vauhdin hurma huumaavammalta tuulen tuivertaessa hiuksissa ja viitassa. Onneksi pedon käärmemäinen kaula tarjosi kuitenkin sopivasti suojaa suoralta ilmavirralta, joten aivan vastaan puhaltavan viiman armoilla ei matkustavaisten tarvinnut vapista. Ja kuinka sulavaa olikaan eteneminen pitkin maita ja mantuja matelemiseen verrattuna! Tällä menolla saattaisivat he hyvinkin olla vain tuntien kuluttua perillä, siinä missä matka vieraaseen maahan olisi muutoin vienyt varmasti päiviä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 20, 2007 23:02:09 GMT 3
Siinä hän nyt istui. Lordi oli hänet tähän nostanut. Daliah tunsi allaan voimakkaan pedon, aavisti sen kohoilevat kyljet ja jännittyneet lihakset. Mitään tosin ei ollut kuultavissa, eikä tyttö olisi mitään kuullutkaan, hän oli lähinnä hypnoottisessa tilassa, vain tuijotti. Huulet painuivat tiukasti kiinni toisiinsa ja kädet puristuivat nyrkkiin. Ei, katumus ei nyt ollut päällimmäinen tunne, sitä tuskin tunnettiinkaan, lähinnä sydän hakkasi nyt hengissä pysymisen tarpeesta. Tilanne oli kummallinen, vieras ja totta kai uhkaava. Liiallisenkin rauhallisesti täyttyivät keuhkot, nenän kautta, vitkutellen. Selän ryhti oli ehkä liioitellunkin oikaistu ja jähmeän oloinen tuo vieraan ratsun selkään joutunut oli muutenkin, mutta olisiko kukaan ihmeempää odottanut? ’Pyhä jumala tämä olio on aivan hervoton!’ oli ensimmäinen ajatus, joka tunkeutui vilkastamaan jähmettynyttä mieltä. Oliko lordi jossain vaiheessa sanonut jotain tämän eläimen vaatimattomuudesta tai muuta vastaavaa? Aivan tarkkaan ei tyttö enää miehen sanoja muistanut kun keskittyminen oli ollut hiukan toisaalla. Yhtä kaikki tämä fangor…? Niin kai mies oli eläintä nimittänyt, oli suurempi kuin mikään eläin koskaan minkä Daliah oli nähnyt. Kerran hän oli kyllä nähnyt suuren karhun, mutta eihän se nyt… Miltei huomaamaton oli pieni liike, mutta kyllä viitan kätköistä pilkistävä vaalea pää taisi aavistuksen kallistua, kuin kuumeisen verhon läpi hän tutkaili olentoa edessään. Ei kyllä tämä oli sittenkin monta kertaa sen karhun kokoinen, vaikka… Huh! Nyt se jo liikkui! Mitä se nyt…? Pieni vinkaisun tapainen ehti pihahtaa erkanevilta huulilta samalla hetkellä kun kookas lisko levitti valtavat siipensä. Ne alkoivat hakata ilmaa ympärillä sillä voimalla, että olisi luullut selässä pysymisen paljon hankalammaksi kuin mitä se olikaan. Tuskin ehtivät kapeat kädet syöksähtää viitan alta kiinni satulaan kun äskeinen liike jo jatkui ja yht’äkkiä Daliah vain ymmärsi, etteivät he enää olleet kiinni kamarassa. Äskeinen ryhdikkyys oli poissaan kun villisti ilmaa haukkova neitokainen painautui kohti satulaa puristaen käsillään minkä pystyi. Toisaalta hän ei kyennyt sulkemaan silmiään vaan kuin jonkinlaisen manian vallassa vain tuijotti yhä vain kauemmas ja kauemmas jäävää maankamaraa. Äskeinen pakotus jaloissa tuntui nyt vihlovana kipuna ja säteili jo pitkin reisiä. Se oli oikeastaan sydäntä kylmäävän kauhun konkreettisin osoitus pelon ruotimassa kehossa. Yhä vain kauemmas ja kauemmas, äskeinen kohta, se missä he kaksi olivat kohdanneet, oli tuossa, tuossa puu jonka takaa oli Daliah astunut kuun valoon ja nyt niitä ei enää erottanut kumpaakaan. Viime hetkellä vihreät silmät ehtivät kääntymään kaupungin porttiin, siitä muutama kortteli ja käännös oikeaan ja kyllä, siellä oli se katto, jonka alla oli hänen pieni huoneensa. Onneksi ei ollut omaisuutta mikä olisi voinut jälkeen jäädä. Kaiken kauhun ja kamaluuden keskeltä tunkeutui pieni surkuhupaisa virne käväisemään huulilla, joiden ilmanhaukkominen oli ehkä sittenkin rauhoittumaan päin. Miten hän saattoi tällaisella hetkellä ajatella maallista omaisuuttaan? Niin no jäihän tuohon huoneeseen pätkä kynttilää ja muutama kolikko. Voi ei, ei hänellä tulisi Perionia ikävä. Lyhyt hetki ja koko kaupunki oli muuttunut vain pieneksi pisteeksi, jota sai kuikuilla fangornin vasemman siiven takaa. Tuuli paukkui ympärillä kun he kiisivät muutaman pilven hattaran läpi. Hyvä kaikkeus! Pilven! Hetkessä oikaisi tyttö selkänsä ja yhä vain suurina tuikkivat silmät keskittyivät nyt hämmentyneinä tähän tosiasiaan. Pilvi! He lensivät läpi pilven. Tältäkö sellainen tuntui. Eivätkö ne olleetkaan sellaisia paksuja, villamaisia, pehmeitä, ihania? Oikea käsi herpaantui satulasta ja ojentui eteenpäin. Se yritti tavoittaa kiinni tuosta kaikesta ilmavirrassa kieppuvasta, mutta samassa he olivat jo pilven yläpuolella. Nyt se näytti pehmeältä ja turvalliselta, siinä heidän alapuolellaan. Daliah tutkaili sitä pää kallellaan. Kauhea pettymys, onneksi hän ei lapsena saanut tätä tietää. Samassa pilvi loppui ja pienoinen taika katosi, kun ymmärrys omituisesta tilanteesta palasi. He tosiaan lensivät nyt korkealla kaiken muun yläpuolella. Äsken jo rentoutunut keho jäykistyi taas ja nopeasti karannut käsi palasi toisen viereen puristamaan kiinni ainoasta turvaa tarjoavasta asiasta vieraassa ympäristössä. Mutta enää hän ei painautunut kohti satulaa tai haukkonut henkeään. Jähmeästi ehkä, mutta kääntyi pää kumminkin, puolelta toiselle, epäusko katseessa joka nyt tutkaili ympärillä levittäytyvää maisemaa. Ihmeellinen äänimaisema. Aivan hiljaista ja toisaalta salaperäinen humina kaikkialla. Ja lämpötila vasta outo olikin. Poskipäitä tuntui pistelevän ja sormet olivat muuttuneet valkeiksi, mutta viitan alla oli kumman turvallisen tuntuista, lämmintä, kuin olisi ollut pieni kaninpoikanen pesässään. Ajatus sai uuden hymyn taas karkaamaan kalvenneille huulille. Hän oli lentävä kaniini. Luomet laskivat samalla kun pää nojasi eteenpäin. Todella, lennettiin. Jos nyt jotain sattuisi niin antaisi sattua. Jos Daliah sulkisi silmät, hän varmasti kuvittelisi vain seisovansa tuulessa, kädet levitettyinä. Tuuli sai viitan lepattamaan. Ja sielunsa silmin saattoi pieni matkustaja nähdäkin itsensä seisomassa eräänkin linnan lähellä avautuvan pellon reunassa syysmyrskyn alla ja hän todella tunsi lentävänsä. Nyt vihreät silmät painuivat kiinni ja hitaasti, varovaisesti irrottivat molemmat kädet otteensa. Mielessään hän kuvitteli seisovansa siellä, lähellä suurta tietä, jolta välillä kuului kärryjen kitinä. Nurinkuristahan tämä oli, kun hän todella lensi, hän kuvitteli olevansa takaisin maan kamaralla ja toisinpäin. Kädet asettuivat tytön sivuille, lähelle kylkiä, mutta sen verran irrallaan, että hän saattoi kuvitella niitä omiksi siivikseen. Tuuli puhalsi hiuksissa ja sai ne karkaamaan viitan alta, rinta kohoili rauhallisesti ja kasvoille hiipi unelias hymy, samalla kun silmät taas raottuivat ja kohosivat katselemaan taivaalle syttyneitä tuhansia tähtiä. Niitä oli täällä korkealla niin paljon enemmän. ”Olisin voinut vaikka vannoa, ettei noita voisi olla enempää.” Pieni yskähdys, ja sanat soljuivat varsin vaivatta, vaikkakin niin hiljaa, että tuskin niitä oli kellekään tarkoitettu. Ehkä tarkoitus oli ollut enemmänkin karistaa enin jännitys lopulta kapeilta harteilta. Nyt kun matkanteko oli vakiintunut tasaisen turvalliseksi ja sitä oli jo jokunen hetki kestänyt, olisi varmasti ollut äärettömän kuluttavaa jatkaa saman kauhun vallassa. Jos kerran lordi itse jatkuvasti kulki tällälailla ja vaikutti suht’ koht’ kokonaiselta ja vahingoittumattomalta, täytyi tällaisen matkanteon olla turvallista. ”Siis tähtiä. Ja kuukin näyttää paljon suuremmalta.” Daliah jatkoi yhä ääneen ja hän kuulostikin siltä että taisi etupäässä jutella itselleen, mutta kohotti jo äänensä kuuluvuutta. ”Joskus kuulin toki tarinoita siitä miten maailma on äärettömyydessään arvaamaton ja tähdissään loppumaton, mutta eihän sellaisia kukaan ota tosissaan.” Ja noiden sanojen voimasta taisivat viimeisetkin rippeet turhasta jännityksestä karista tuuleen. Nyt Daliah ymmärsi kahlita villisti tuulessa viuhuvat kiehkuransa takaisin viitan suojiin ja käänsi päätään sen verran että saattoi hymyillä miehellä anteeksipyytävästi. Vinhaan lähti tuo pää sitten pyörimään. Hän halusi nähdä aivan kaiken ja nähtävää todella oli. Alapuolella maisema vaihtui, hitaasti mutta varmasti. Toisaalta jos hän kiinnitti hetkeksi katseensa taivaanrantaan tai valtaisaan kuuhun ja sitten taas vilkaisi alleen, ei näky ollut enää ollenkaan äskeisenlainen. Ja samalla kun hän teki parhaansa kahlitakseen katseensa alle kaiken, aivan kaiken antoi hän huuliensa käydä ja vuodatti päästään aivan kaiken mitä vain mieleen tuli. Ehkä puhetulva oli tapa torjua vieras tilanne ja siihen liittyvät ikävät tuntemukset, mutta yhtäkaikki välillä hän puhui vastatuuleen, välillä viittaansa, välillä taivaalle. Sanoista oli siis varmasti vaikeaa ottaa selvää, mutta ainakin tyttö itse sai näin aikansa kulumaan. Ja toisaalta oli mukavaa päästä vuodattamaan tuntemuksiaan ja kokemuksiaan henkilölle, joka ei vielä tuntenut hänen elämänsä jokaikistä mutkaa ulkoa. Tai henkilölle ja henkilölle, enemmän kai tyttö puhui tuolle valtavalle eläimelle jonka selässä istui ja josta hän ei vieläkään ehkä sen kummemmin pitänyt, mutta oli tilanteen vuoksi pakotettu luottamaan. Ensimmäinen puheenaihe oli tietenkin kaikki ne kymmenet unet joita hän oli nähnyt lentämisestä, mistä olikin helppo hypätä uniin yleensä, siitä kummiin uniin, joita hän oli koko edellisen talven nähnyt. Hiukan vakavampi oli äsken kevyestikin helissyt ääni, kun se muisteli talven muita koettelemuksia, mutta ajatus keväästä toi taas keveyttä koko tuulta vastaan hihittelevään olemukseen. Keväthän oli mukavaa aikaa, ja kesä, vaikka ei syksyssäkään ollut mitään vikaa kun värimaailma oli niin intohimoinen. Tässä välissä nolostunut hymy, ehkä ajatus oli ehtinyt liitää sanoja kauemmas ja nyt piti nopeasti ottaa takapakkia. Kertoessaan sitten ajastaan Perionissa ja ystävistään siellä, Adriannasta, joka jaksoi aina ilkeillä kaikelle liikkuvalle ja majatalon isännästä, Karri-nimisestä miehestä, joka tytön oli alun perin tuonut kaupunkiin, ja tämän kahdesta lapsesta. Aivan kaikkea ei Daliah vuodatellut tuuleen. Hän päätti jättää kertomatta ikävistä asioista, siitä mitä oli työkseen tehnyt ja miksi. Tai millaisia vastoinkäymisiä oli ehtinyt kokea ennen Perioniin saapumistaan ja siellä ollessaan. Nyt ei huvittanut muistella ikäviä asioita yhtään sen enempää mitä oli tarvis. Lopulta siinä kertoillessaan, kuinka hän oli usein käynyt Karrin appivanhempien luona lapsien kanssa leikkimässä ja muutenkin nauttimassa vähän epä-Perionimaisemmasta seurasta, huomasin Daliah luomiensa käyneen kumman raskaiksi ja silmiään hiukan kirvelevän. Samalla kun sanat jo vaimenivat hän sulki silmänsä ja avatessaan ne taas huomasi liikkeen raskaaksi. Toisaalta, hänhän oli alunperinkin ollut matkalla kotiin nukkumaan, pitkän päivän jälkeen. Oliko siis mikään ihme, että nyt kun niin monet energiaa kuluttavat raskaat tuntemukset olivat vieneet veronsa pienestä kehosta ja keveästä päästä, ja tilanne tuntui muutenkin ihanan rauhalliselta, alkoi uni vihdoin viedä voittokulkunsa maaliin asti? Ei hän aivan nukahtanut, siihen ei nuori nainen istualtaan osannut, kun ei jostain syystä uskaltanut nojata taaksepäin, ottaakseen tukea takanaistuvasta, mutta vajosi eräänlaiseen horteeseen, silloin tällöin säpsähdellen.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 25, 2007 22:44:29 GMT 3
Niinpä oli Perionin unelias kaupunki etääntynyt kauas taakse yhtä kapakkansa tarjoilevaa kaunotarta köyhempänä. Vain tyhjä kori oli jäänyt jälkeen lojumaan metsämiesten myöhemmin löydettäväksi, nuoren omistajansa ollessa kuin suuren ja pahan hukan suihin hukkunut, taivaan tuuliin haihtunut. Liekö näin vilkkaasti vaihtuvan ja välinpitämättömän yhteisön uupuvaa jäsentä haettaisi huudoin tai soihduin kovin kauaa, kun sievien neitosten tiedettiin näinä päivinä muutoinkin helposti katoilevan? Vain harvempi ulkona liikkunut asukaskaan tajusi katsahtaa ylös taivaalle huomatakseen fangornin synkän varjon sukeltavan yön mustaan samettiin, ja tällöinkin oli yksinkertaisen ihmisen helpompi uskoa vain väsyneen mielensä tuottamiin näkyihin. Yksi tähtisilmä vähemmän olisi yhtä kaikki vankina maassa tästä eteenpäin. Kyseisen kaunottaren kireys oli tosin vielä lähtökuopissaan vaikuttanut turhan itsepintaiselta piirteeltä kitkeä, siitäkin huolimatta kuinka kullatuin sanoin oli ylimys yrittänyt uutta kokemusta etukäteen kuvailla. Vaan kun korkeutta oli ehtinyt hieman kertyä ja pahin lentopelko hälvetä, huomasi haltialordi tyytyväisenä toisen turtuneen tilanteeseen ja antaneen ihmetyksen vallata alaa kauhun lamauttamasta mielestään, aistien myös neidon hädissään hakanneen sydämen rauhoittuvan hieman rytmiltään. Eikä ihme, olihan ylempänä ilmakehässä loppujen lopuksi tavattoman kaunista ja levollista liidellä. Vieno vire pyörteili pilvenreunoilla kun fangornin siivet kohoilivat ja laskivat tasaisesti painottomassa tilassa. Sadehuntujen soljuessa ohitse näytti aivan siltä kuin he olisivat todella leijuneet pehmeässä, utuisessa unessa. Pilvien karattua käsistä hämärtyi musta ja pohjaton maisema puolestaan hetkeksi näkyvistä, eikä pudotus tuntunut enää pyörryttävältä. Yläpuolellaan levittäytyvällä tummalla kuvastimella kimmeltävä avaruus vaikutti sen sijaan vastaavasti yhtä syvältä ja uskomattomalta. ”Taivaalla on toki tuhansittain tähtiä, mutta tänä yönä en uskonut tavoittavani niistä kaikkein kirkkainta maankamaralta. Näin läheltä kauneutesi nähdessään tuntee kuukin varmasti olonsa kaihoisaksi runsaassa ja tuikkivassa seurassaan. Aurinko sekin joutaa odottaa huomistaan, jos tämä hetki saa kestää hetken pidempään.”, muotoili lordi omat tunteensa tapansa mukaan hämmentäviin vertauskuviin, jotka tosin jo valmiiksi epätodellisissa olosuhteissa kuulostivat kerrankin olevan elementissään. Hän hiljeni jälleen ja keskittyi hajamielisesti laskemaan kimmeltäviä pisteitä yläpuolellaan. Lukemattomia kappaleita niitä olikin, ja silti monin verroin vähemmän kuin sieluja joita hän tulisi vielä hallitsemaan. Ajatus sai lordi Sýránícúksen silmät siristymään ja julmasti säteilemään. Kuinka paljon valtaa arkkidemoni vielä saavuttaisikaan, ja nyt voitto oli taas aivan lähellä, tavoitettavissaan... aivan niin, siinä edessään istui hänen onnettarensa ja olennaisin osa suunnitelmaansa, kätensä kuin siiviksi levittäneenä, silmänsä haaveisiin sulkeneena, valheiden verkossa vapautta tavoitteleva päiväperhonen. Hän kietoisi neidon yhä tiukemmin suloisten sanojensa silkinohuisiin seitteihin, kiiltäviin ja kestäviin kuvitelmiin, kunnes katkera totuus lopulta tukehduttaisi tämän. Ja silloin olisi jo liian myöhäistä, kun vaivihkaa valmisteltu myrkky saisi nuoren mielen murtumaan ja sydämen särkymään... Rintakehäänsä samassa vihlaiseva kipu sai puolestaan lordin lähes vavahtamaan. Äkillinen ristiriita repi hänen sisimpäänsä, kunnes ruhtinas sai tunteensa kuriin ja kauttaaltaan kalvenneet kasvonsa ruotuun, ennen kuin seuralaisensa ehti huomata mitään. Jälleen kerran hän oli aistinut saman vaaran, joka neidosta oli välittynyt jo aiemminkin, heidän tavatessaan odottamatta järviaukealla. Tuo tuntemus itsessään oli mieletön ja liittyi kaikesta päätellen vain kiroukseen, jolla arkkidemonia jo aiheetta rangaistiin - sillä mitäpä todellista uhkaa pahaisesta kuolevaisesta voisi hänelle olla? ’Jumalat koettavat vain hämätä minua...’, arveli lordi Sýránícús kyynisesti mielessään ja hymyili viekkaasti sisäänpäin. Hänen huolella ja vaivalla punottu petoksensa valmistui nähtävästi hyvää vauhtia... Sybaresin hallitsija havahtui ilkeistä aatoksistaan tavoittaakseen vaivatta neidon suusta ryöpsähtävän puhetulvan, joka ohitse virtaavassa ilmavirrassa siirtyi luontevasti takanaratsastavan korviin. Haltiaylimys osasi kyllä kuunnella tuulta siinä missä käsitellä sitä viehkeästi huilunsa varressa. Hän ei kuitenkaan yrittänyt keskeyttää seuralaistaan tai löytää sanansijaa tuon mielipiteiden lomaan, ellei toisen ääni kantautunut puoleensa niin kuuluvana, jotta neidon sopikin odottaa vastausta tai silkkaa myötäilyä osakseen. Eihän lordi halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä, tai mikä vielä ikävämpää, pitkästyneeltä tähän höpinään. Hyvin pitkälti hän tyytyi kuitenkin vain hymyilemään kaunottaren kertomuksille, vaikka havaitsi ne edelleen häiritsevän katkonaisiksi ja kuin tiettyjä aiheita vältteleviksi. Puhtaan hienotunteisuuden nimissä pysyi ylimys yhtä kaikki vaiti noista avoimeksi jääneistä ajanjaksoista ja asioista, joilla täytyi olla merkittävämpi osa neidon elämässä kuin tuo antoi ymmärtää. Mitäköhän kummaa mahtoi kuolevainen totuudessa pelätä siitä vaietessaan tai jopa yrittäessään päinvastaista todistaa? Eikö hän olisikin saanut osakseen ystävänsä välittömän myötätunnon ja huolenpidon, jopa katuvaisimman anteeksipyynnön poissaolostaan hetkinä, joina kaunotar oli kipeimmin tukeaan kaivannut? Ilmeinen luottamuspula sai lordin entistä mietteliäämmäksi ja jopa synkemmäksi, vaikka yön hämärässä oli ylimääräistä varjoa kasvoillaan mahdoton havaita. Daliah-neitonen oli selvästi muuttumassa sekä sulkeutuneemmaksi että itsenäisemmäksi, eikä haltiaylimys ollut varma kumpi näistä kahdesta voimistuvasta piirteestä kismitti häntä enemmän... Lordin huomaamaton huonotuulisuuskin ehti kuitenkin pian haihtua hänen seuraillessaan kaunottaresta hehkuvaa iloa ja intoa uusien asioiden ja näkymien äärellä. Ja jottei matka olisi ollut turhan tylsä ja tasainen, hillitsi ylimys toki aika ajoin ratsuaan ja ohjasti sen lähemmäs maankamaraa kiitämään, esitelläkseen neidolle joitakin maankolkan upeimpia maisemia aina kimaltelevista putouksista kuunvalossa veikeinä siluetteina kuvastuviin vuorenhuippuihin. Kerran kallioiseen solaan eksyttyä hän kohotti kätensä ääntään voimistamaan ja huudahti kuin metsänpeto ikään. Siinä samassa vastasivat sudet tähän yksinäiseen kutsuun, pohjoisen tundran kaikuessa pian kaihoisasta mutta kauniista ulvonnasta. Jopa pienen lauman saattoivat matkustavaiset nähdä lakeuksilla kirmaavan. Pienempien petojen etsiessä vielä saalistaan oli suurempi ja ylivertaisempi löytänyt jo omansa... Kenties ihmeellisin kaikista ilmiöistä olivat kuitenkin kaukana horisontissa hehkuvat utuiset valot: violetit, punertavat, vihertävät ja sinertävät tulet, jotka näyttivät todella tanssivan, kuten haltiaylimys oli aiemmin luvannut. ”Tuonne me olemme menossa, rakas ystäväni. Maani on täynnä taikaa ja mystiikkaa.”, totesi hän hymyillen ja viitaten kohden taivaanrannassa räiskyviä revontulia. Vaan tässä vaiheessa hän huomasi neidon valveuden jatkuvan enää vain hyvin ohuen tietoisuuden varassa. Kuin kituliaan kynttilänliekin olisi lordi Sýránícús voinut toisen mielen vienolla henkäyksellä sammuttaa, ja vaivuttaa uneen kuolevaisen, joka ei selvästikään kehdannut rentoutua hänen seurassaan. Tai kenties neito oli vain luonnostaan valpas, mistäpä sen tiesi. Kovat kokemukset olivat varmasti ehtineet kaunotarta kouluttaa, eikä tilanne tainnut tälläkään hetkellä olla tavanomaisin mahdollinen, vaikka lentämiseen oli saanut tottua jo muutamia tunteja. Vain jokunen lisää, ja he olisivat viimein perillä Sybaresin saarella, Kuun kansan valtakunnassa...
(( Siirrän pelin tästä kohtaa uuteen aiheeseen nimeltä 'Kuun kansan saleissa', johon laitan pian myös jälkimmäisen osan vuorostani... ))
|
|