|
Post by R.C. on Dec 13, 2006 2:24:39 GMT 3
(( Glacia tänne odottelen. =) Käyn vuorossani aluksi vain lyhyesti läpi kuluneiden kuukausien tapahtumia, setvimättä niitä sen enempää. Toivon että pelitilanteeseen on kohtalaisen helppo tarttua myöhemmin, sillä tämän lähemmäksi kaupunkia en Syrraa osannut selittää... = / ))
Taas yksi kuuma kesä oli kulkemassa tiensä päähän, ja ketojen kukat kuihtuivat syksyn satojen tieltä. Kullanpunertava ruska sytytti metsien lehvästöt liekkeihin, joiden tulinen loimu tuntui enteilevän taas pian roihuavia ruumisrovioita. Vaikka suvi oli sujunut rauhallisissa merkeissä pohjoisella Myrkmeren mantereella, pidäteltiin etelässä jo henkeä kuin hetkeä ennen hukkumista tulevan talven turmiollisiin lumiin. Tiedot tuoreesta valloittajasta ja tämän saavuttamista suurista voitoista olivat kiirineet kulovalkean tavoin ympäri muuta maailmaa, joka tiesi jo valmistautua samaisen vitsauksen vastaanottamaan - vaan oliko vuosia kestäneestä onnen horroksesta herätty tarpeeksi ajoissa, ja riittikö puoli vuotta ylipäätään kestävän puolustuksen perustamiseen? Sybaresin hallitsija hänkin oli yllättäen lähtenyt samaista seikkaa selvittämään. Keväisestä takaiskusta viisastuttuaan määräsi valtias valjastettavan saattueen jaloimpia fangorneja ja lohikäärmeitä, matkustaakseen läheisimpien liittolaistensa kera tekemään itseään tiettäväksi tuleville alamaisilleen. Ajatus tästä lyhyestä lomasta aurinkoisissa valtioissa oli tosin alunperin kuulunut Rajaionille, joka arveli maisemanvaihdoksen piristävän herransa synkäksi ja myrskyisäksi muuttunutta mielialaa. Jokin tuntui kuin pahemman kerran menneen vikaan ruhtinaan suunnitelmissa, vaikkei musta lohikäärme nähnyt synkistelylle yhtäkään hyvää syytä – hänen herransa sotahan eteni jo kaikin puolin sujuvasti, jopa joutuisasti. Silti maailman valloitus tuntui valmistuvan valtiaan mielestä liian hitaasti, eikä hän ollut enää tyytyväinen mittaviin saavutuksiinsa. Rajaion oli ymmällään. Samalla sotapäällikön kaunat tiettyä neitoa kohtaan jatkoivat vain kasvamistaan, ja näinä päivinä hän toivoikin tuon kaikkien ikävyyksien kiteytymäksi kiroamansa hupakon jäävän jo ansaan, kokeakseen hirvittävän kohtalon herransa kynsissä ja jättääkseen tämän viimein rauhaan. Mikään ruhtinasta vastaan tehty rikos ei jäisi rankaisematta saati kostonsa keskeneräiseksi, täytäntöä vaille, sen musta lohikäärme tiesi toki paremmin kuin hyvin. Sadek niin ikään olisi varmasti tuntenut olonsa huojentuneeksi ilmeisestä erheestään, mikäli olisi tiennyt Rajaionin näkemyksestä mitään tai jakanut sen kanssaan eturivissä: Sybaresin hallitsija ei ainakaan sotapäällikön silmissä turhia haikaillut, vaan jalosti vain itsepintaista raivoaan ja odotti jo malttamattomana tilaisuutta päästä sitä purkamaan. Lordi Sýránícúksen viha muita kansoja kohtaan oli sekin kyltymätön, mistä eteläiset maat olivat kuluneina kuukausina saaneet vasta esimakua. Sodanjulistuksen alkusoittona oli saattue vaatinut tulla kutsutuksi haltioiden kauniisiin kaupunkeihin, joihin harvemmin edes kuolevaisia laskettiin. Hammasta purren oli Silferenin hallitsija suonut ”kaltaisilleen” tämän myönnytyksen, vaikka hänen inhonsa vieraita kohtaan oli ollut ilmeinen, ja ylenkatseensa käsin kosketeltava. Lieni selvää, ettei mustia haltioita pidetty Nemenarassa, haltioiden rakkaimmassa alkukodissa, suuressakaan arvossa, olivathan he jalon rotunsa mittapuulla perin outoja ja vääristyneitä; Nämä synkät suippokorvat pysyttelivät pimeydessä siinä missä vaaleat serkkunsa viihtyivät valossa; He teroittelivat katanoitaan ja hioivat hiljaisuudessa taistelutaitojaan, vaikka sotiminen ja turha kuolemantuottamus oli haltiakansan keskuudessa ankarasti tuomittu. Tästä hyvästä olivat tosin sieviin jousiinsa luottaneet joutuneetkin nyt kutsumattomien vieraidensa vaatimuksiin taipumaan, ja laskemaan mailleen mokomat ikävyyksien lähettiläät. ’Mustat haltiat ovat kansamme luopioita, joita ei tule laskea enää omiksemme. He palvovat ja seuraavat teeskentelijää, joka muistuttaa kaunista rotuamme ulkomuodoltaan, ollen kuitenkin jotakin vallan muuta alkujaan. Sybaresin nousukas on loukkaus kaikkia haltioita kohtaan.’, kuten Silferenin kuningas oli itsekseen kyräillyt, tavatessaan viimein vihatun valloittajakansan valtiaan, joka haastoi hänet sotavoimiensa ohessa vieläpä komeudellaan. Rakkaan metsänsä menettämisen pelossa ei haltiahallitsija ollut kuitenkaan uskaltanut lausua mielipiteitään ääneen – ikävä kyllä ne tulivat lordi Sýránícúkselle julki ilmankin, mistä halveksujansa sai myöhemmin kalliisti maksaa. Varsin vastentahtoisesti oli haltioiden kuningas myöntynyt lordin peräänantamattomaan pyyntöön tavata kauneudestaan kuuluisa nuorin tyttärensä neuvottelua seuraavien yksityisten teekutsujen merkeissä.Epäröintiin olikin ollut aihetta, sillä myöhemmin haltianeito kannettiin kauniista asunnostaan raiskattuna ja raa’asti surmattuna lohduttoman isänsä eteen. Karu jäähyväislahja oli ollut koko Nemenaralle varoitus siinä missä iäkkäälle valtiaalleen vakava kehoitus korjata käsityksiään. Muun maailman sodista visusti sivussa pysytelleet haltiat eivät enää olisi turvassa... Tuottamansa tragedian tullessa päivänvaloon oli Sybaresin herra seurueineen siirtynyt jo edemmäs Selecian maanosaan, jossa aurinko oli aina hellinyt lempeimmällä helteellä lapsiaan. Täällä aaltoilivat vainiot kultaista viljaa, kedot hehkuivat kukkien kirjoa ja neitojen veri maistui hunajalta. Vaan tämäkään huviretki ei tuntunut parantaneen valtiaan mielialaa, minkä Rajaion pisti pettyneenä merkille saattueen tehdessä viileiden tuulten tullessa paluuta pohjoisille leveyspiireille. Tuon tuostakin oli hänen herransa vaipunut taas omiin aatoksiinsa, nojatessaan käsivarttaan loisteliaiden, lohikäärmeen selkään sidottujen vaunujensa laidalla, leukansa kämmenelleen levänneenä, ja tuijottaen poissaolevaisesti alapuolellaan vilistävää maisemaa. Nuori ja sievä neitonen ruhtinaan kainalossa, viimeisin hankinta ja tuliainen lämpimiltä mailta, katsahti hänkin neuvottomana kuninkaallisia vaunuja ohjastavan sotapäällikön puoleen. Eikö ylhäinen herra enää nauttinutkaan seurastaan, vaikka oli puhunut hänelle aiemmin niin kauniisti taakse jääneessä kaupungissa? Ylhäisösyntyinen nainen vaikutti selvästi pahastuneelta, vaikka hän tekikin viisaammin välttäessään tuomasta julki harmiaan täyteläisten huultensa mutristuksin tai vihjailevine hymähdyksin. Jostakin vaistojen sanelemasta syystä vieressään matkaavalle miehelle ei tuntunut nyt järkevältä valittaa, varsinkaan vastoin hänen kasvoillaan parhaillaan häälyvää kärttyisää, kärsimätöntä ilmettä. Niinpä neito tyytyi toistaiseksi istumaan hiljaa aloillaan ja ihailemaan maisemia, jollaisia hän ei koskaan aiemmin ollut saanut nähdä. Ihmeiden aika tuntui kaunottaren elämässä vasta alkaneen – ja päättyisi vielä nopeammin kuin tuo osaisi odottaa. Vaikka syksyinen päivä oli ollut synkkä ja sateinen koko pohjoisella mantereella, saattoivat korkeammalla, raskaiden pilvimassojen yläpuolella matkaavat nauttia seesteisestä, lämpimästä säästä. He olivat palanneet Myrkmereen, johon talvi teki tuloaan muuta maailmaa aikaisemmin. Iltaan mennessä olivat taivaiset itkut tosin jo lakanneet, ja tiheät suruhunnut alkaneet hitaasti hälvenemään. Rakoilevin pilvien lomasta saattoi nyt nähdä kaistaleita varjoista maata, jossa pienet valot ajoittain tuikkivat. Lordi Sýránícús seurasi hajamielisesti ohi kiitäviä kaistaleita jo omistamistaan alueista, kunnes... ’Hetkinen, eikös tuossa mennyt ohi sama paikka, jossa...?’ ”Hiljennä vauhtia, Rajaion.”, kehoitti ruhtinas odottamatta. ”Jään tässä kohtaa pois kyydistä.” ”Herrani? Emme ole vielä perillä...”, vastasi sotapäällikkö kummastuneena, vaikka ei suin surminkaan aikonut tuota käskyä kyseenalaistaa. Hän veti vielä puhuessaan koristeellisia ohjaksia käsissään, hillitäkseen kookasta lohikäärmettä hidastamaan lentoaan. Vaunuissa niin ikään matkaava aatelisneitonen räpytteli sen sijaan äimistyneenä silmiään, eikä omasta puolestaan vaikuttanut yhtä taipuvaiselta partnerinsa ajatukseen – eikä ihme, sillä seisaalleen noussut ruhtinas tuntui jo unohtaneen hänet kuin rukkaset naulaan. ”Arvoisa lordi, ettehän suinkaan julkea jättää minua yksin matkaamaan? Moinen teko olisi varsin vastuuton, jos saanen huomauttaa...”, peräsi nuori nainen napakkaan sävyyn oikeuksiaan, karaten hänkin jaloilleen ja haroen tuohtuneena hiuksiaan. Valtiaan huomio kääntyi hitaasti kuolevaisen puoleen. Tässä oli lady Lisbeth - ellei nimensä sittenkin ollut Ilyana, tai kenties Maryelle? Ei ruhtinas jaksanut heitä kaikkia muistaa... Kultaisten kutrien kehystämät kalpeat kasvot kohtasivat hänet kuitenkin juuri sellaisina kuin lordi Sýránícús niistä piti. Eikä sittenkään. Hän kohotti kättään kuin kohteliaana kutsuna neidolle, tullakseen vain ohimennen tyrkänneeksi tämän yli vaunujen laidan. Naisen silmät laajenivat tyrmistyksestä hänen horjahtaessaan ja kaatuessaan taaksepäin, kadotakseen pian kauhusta kirkuen ja avuttomasti raajojaan räpistellen alas pilvien sekaan. ”Kiitos käynnistä, et ollut aivan sitä mitä etsin...”, totesi lordi Sýránícús tympeästi, leyhytellessään lähtöpassit saaneen kaunottaren voimakasta parfyymiä kimpustaan. Tosin jos moisia ruusutarhojen tuoksuja hänen vaatteisiinsa olikin tarttunut, olivat ne haihtuneet jo aikoja sitten ohitse virtaavaan tuuleen. Lohikäärmeruhtinaalla itsellään oli tarkka vainu ja sitäkin terävämpi tietoisuus siisteydestään. Hoideltuaan hankalaksi heittäytyneen tapauksen pois päiväjärjestyksestään käännähti hän viittomaan sotapäällikölle kohdan, johon laskeutua. Rajaion oli ohimennen vilkaissut kyydistä pudonneen naikkosen perään ja pudisteli pienesti päätään. ’Tsk tsk.. herra ei totta tosiaan ollut hyvällä tuulella.’, ajatteli hän ohjastaessaan lentävän pedon haluttuun suuntaan, lopun loisteliaasta lentueesta jäädessä vielä ylemmäs ilmakehään odottamaan. Eipä aikaakaan kun valtava, lentävä peto oli jo suorittanut täydellisen huomaamattoman laskeutumisensa, ja Sybaresin valtias sotapäällikköineen seisoivat tukevasti maankamaralla. Rajaion vilkuili nyt merkitseväisesti ympärilleen, tehdäkseen selkoa kaksikon sijainnista. Kaikesta päätellen he olivat saapuneet aivan Perion-nimisen kaupungin liepeille, missä kansan mahdollisen kapinahenkisyyden ja selkkauksen vaara oli tietojensa mukaan varsin vähäinen. Perion oli alun perinkin antautunut sopuisasti ja myöntynyt sävyisästi sille saneltuihin ehtoihin. Kaupungille oli koostaan ja keskeisestä sijainnistaan arvaamatonta hyötyä. Monien valtateiden risteyspaikkana toimiessaan se keräsi matkustavaisia mantereen joka kolkasta, ja usein jopa mertenkin takaa. Pimeinä aikoina ei tainnut olla epätavallista, jos jokunen kulkija katosi silloin tällöin matkallaan, tässä tapauksessa tosin turvallisina pidettyjen yhteisöjen keskuudessa, eikä tien päällä ryöväreiden toimesta. Näinä päivinä tiedettiin kauniimman sukupuolen edustajia varoitellakin jo yksinäisistä harhailuista vieraille maille, joilla vain pahat miehet, sairaudet sekä kadotus heitä vartoivat. Vaikka ainahan muorit olivat näin jälkikasvuaan valistaneet... ”Jätä minulle yksi fangorneista ja välitä muulle seurueelle ohjeet jatkaa matkaa Sybaresiin.”, saneli lordi tahtonsa tarkoitustaan kummastelevalle seuralaiselleen. ”Palaatte yksin, herrani?”, varmisti Rajaion kulmaansa kohottaen, saaden vastaukseksi vain lyhyen nyökkäyksen. Sen erityisempää selitystä ei hänen herransa tietenkään tarvinnut muotoilla, joten miksipä tuo olisikaan enempää kanssaan sanaillut. Syvään kumartaen ilmoitti sotapäällikkö käskyn ymmärretyn ja nousi aikailematta vaunuihin, kohotakseen lohikäärmeen siivillä takaisin taivaalle. Lordi Sýránícús puolestaan ei jäänyt vaatimaansa ratsua odottamaan. Hän käänsi selkänsä lähellä levittäytyvän kaupungin valoille ja asteli eteenpäin takanaan olevalle järviaukealle. Syksyinen tuuli huokaili puiden paljaaksi kalutuissa oksistoissa, hätyytellen kuivia lehtiä kuolleella nurmella. Lampi oli harmaa kuin vainajan lasittunut katse. Tunnelmassa oli ripaus lordille tuttua katkeraa haikeutta, vaikka paikka ei ollutkaan aivan oikea, lohikäärmeiden ollessa nopeita lentäjiä. Liekö jälkimmäisellä seikalla kuitenkaan mitään merkitystä, eihän Sadekin taholta ollut tähänkään mennessä kuulunut mitään uutta. Niinpä hän suuntasi kulkunsa kohti erästä tukevampaa puuta, ja sen katveessa jököttäviä laakeita kiviä. Kylmiä ne olivat ja niljakkaita, vaan tästä ei ajatuksiinsa vaipunut valtias nyt välittänyt. Yksinäisen paikan rungon varjosta valittuaan kaivoi hän esiin tyylikkään rasian, jossa säilytti hienointa helmiäishuiluaan. Yhdelläkään toisella musikantilla maailmassa saattoi tuskin näin kaunista soitinta olla, eikä kukaan muu osannut saatella huuliltaan niin hienoja säveliä, että ne vienoinakin kantoivat kauas ja kaikuivat pitkään. Valtias sulki hitaasti silmänsä ja aloitti haikean soittonsa. Kuin sattumalta tai muistojen sanelemana soljui ilmojen halki nyt sama ikävöivä sävelmä, jolla hän oli lähemmäs vuotta aiemmin kutsunut erään neidon viimeistä kertaa luokseen. Kaipauksesta kertoen kantautui soitto hämärän metsäaukean siimeksestä, tavoittaen kuolevaisten korvat läheisessä kaupungissa. Moni kulkija rypisti kulmiaan ja kaarsi surullisesti kulmiaan, kun vaimea, suloinen musiikki kosketti heitä syvältä sisimmästään. Katutaiteilijat herkesivät hekin näytöksiltään, jääden lumoutuneina kuuntelemaan ihmeellisen ihania huilun sointuja, joille ei näkynyt missään puhaltajaa. Tuskinpa säveliä oli varsinaisesti kenenkään kuultaviksi tarkoitettukaan, saati kutsumaan tuntemattomia ylhäisen herran yksityistä hetkeä häiritsemään. Silti ne ilahduttivat nyt monia onnekkaita, vaivuttaen väen ajatuksiinsa, muistelemaan surulla menetettyjä rakkaitaan.
(( Näin venähtäneitä vuoroja tulee tuskin enempää. = / Vastailu saattaa tosin valitettavasti nyt joulun aikaan tökkiä, mutta sinulla on myös "lupa" pelata itsesi pois sen enemmittä selittelyittä mikäli viiveet käyvät kestämättömiksi. Ymmärrän hyvin. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 14, 2006 0:36:44 GMT 3
Ei ollut aivan suunnitelma onnistunut. Syksy oli salakavalasti hiipinyt levittämään ruskaansa luontoon ennen kuin asiat olivat ehtineet kääntyä edes mallille, jota olisi voinut nimittää valoisaksi. Pikku-Jan, perheen joka oli tuonut nuoren naisen kaupunkiin esikoinen, oli jäänyt suuren kansanjoukon jalkoihin eräänä markkinapäivänä. Hänen molemmat jalkansa olivat murskaantuneet ja pää osunut johonkin sellaisella voimalla, ettei poika vieläkään, miltei kuukausi tapahtuneesta, kyennyt sanomaan mihin milloinkin koski. Vasen silmä ei ollut enää avautunut välikohtauksen jälkeen, eikä vasen käsi liikahtanut. Tohtori, joka muutamaan otteeseen oli poikaa käynyt katsomassa, ei osannut lohduttaa millään tavalla. ”Jalat kyllä paranevat kun vain pidätte ne noissa siteissä ja ruhjeet umpeutuvat, mutta tuskin tuo käsi enää nousee. En tahdo lisätä tuskaanne, mutta valmistautukaa myös siihen mahdollisuuteen, ettei poika enää kykene kävelemään.” Tummanpuhuva mies oli pyöritellyt päätään ja poistunut saatuaan palkkionsa. Ja tuo palkkio ei ollut vaatimaton. Tämän tohtorin kaltaiset miehet tiesivät arvonsa ja osasivat pyytää sen mukaisia vaivanpalkkoja. Pienen tuvan asukkailla oli ollut varaa rohdoksienasiantuntijan ensimmäiseen käyntiin, mutta Janin alkaessa hourailla ja kuumeen noustua pelottavan korkeaksi oli mies pitänyt kutsua uudelleen, vaikkakin velaksi, mihin tuo näytti tosin tottuneen. Hällä oli ollut mukana paksu nahkakantinen kirja, jonka kellertäville sivuille hän oli kirjannut summan, jonka tupa oli velkaa. ”Aina kun maksatte, merkitsen sen tämän summan alle. Ja älkää huoliko, en nosta kovaa korkoa.” Mutta miehen korkea korko oli selvästi jotain muuta kuin mitä tavalliselle tallaajalle. Tähän asti ei lasten isä ollut kyennyt kuin niitä kirottuja korkoja pitämään aisoissa. Lopulta hän oli hyväksynyt rahat joita tuo nyt jo tutuksi tullut tyttönen oli niin ankarasti tyrkyttänyt. ”Mutta solet itsekki velkaa. Et ikänä pääse Perionista, jos annat säästösi minulle.” ”Kuule kyllä tuota rahaa aina jostain saa. Nyt on kyse ihmishengestä. Jos vain otat nämä rahat vastaan, pääset viimein lyhentämään itse lainaa, jolloin korkokin pienenee ja maksaminen tulee helpommaksi. Ja sitten on varaa ostaa rohtoja ja muita tarpeita, ennen kaikkea kunnon ruokaa, niin ehkä tuo poika tuosta vielä tokenee.” Ja tottahan se oli, että lapsi kyllä paranee. Lämmin ruoka ja pistävähöyryiset liemet, joita lapselle oli alettu syöttää, näyttivät tekevän tehtävänsä. Daliah oli taas viettänyt viikon ainoan vapaailtansa tuossa pienessä torpassa. He olivat taas kaikki istuneet pojan vuoteen ympärillä ja jutelleet, kertoneet tarinoita ja pelanneet noppaa. Malen oli intoutunut johonkin leikkiin ja vetäytynyt joukosta omiin maailmoihinsa vain tullakseen riuhtaistuksi maan pinnalle veljen kääntäessä päätä ja täysin selkokielisesti tiedustellessa mitä toinen puuhasi. Voi sitä riemua joka pienessä kodissa puhkesi, tuntui, ettei se edes mahtunut matalan katon alle vaan pursui ikkunan pielistä ulos pimenevään iltaan kuin kevätpuron padon takaa. Eipä siis ollut ihme, että askeleet jotka nyt liihottelivat pitkin tietä, joka kiersi tuota kirottua kaupunkia, olivat nyt täynnä keveyttä ja riemua. Tuttu kori heilahteli tyhjillään tumman viitan alta pilkottavalla käsivarrella. Sen verran vilpoinen ilta oli, että varmuuden varalta oli ollut hyvää ottaa vähän päällysvaatetta mukaan. Kaupungin sisällä ei olisi näinkään kylmä, mutta aina paluumatkalla ollessaan Daliah mieluummin kulki tätä syrjäisempää tietä. Saipahan hetken nauttia edes jonkinlaista hiljaisuutta ja ennen kaikkea hengittää raitista ilmaa. Toisaalta oli ihanaa, että oli syksy taas. Kauneimmillaan syksy oli paras vuodenaika, toisaalta se kyllä toi mukanaan tämän ikuisen yön ja pimeyden. Pieni tuhahdus seuraa ajatusta kaamoksesta, lyhyistä päivistä ja pitkistä öistä. Voi kun nämä silmät olisivat yhtä tarkat kuin järkytyksestä kookkaat. Miten kukaan muka pystyi hämärässä näkemään mitään? Kuutamoyöt nyt olivat helppoja, mutta jos taivaankannen kalvakka kulkija oli sirpillään, tuntui maailma sujahtaneen kuin tiiviiseen pussiin. Tässä tiellä oli helppo kulkea, niin monet kymmenet, ehkä sadatkin soihdut valaisivat Perionia, että valoa riitti tännekin asti. Paitsi nyt tässä kohtaa. Keveä askel rauhoittui hypähtelystään nyt tasaisen ripeäksi astumiseksi. Tie erkani kaupungin rajasta kiertääkseen kohdan jossa sijaitsi vanha linnoitus. Se oli ennen ollut koko kaupungin pää, harmaa, suurista kivistä koottu voudin asumus. Nykyään siitä oli enää jäljellä vain kohta josta entisten muurien sisään pääsi ja pätkä tornia, muut kivet olivat vierineet sijoiltaan tai ne oli kuljetettu toisten talojen perustuksiksi. Yhtä kaikki tie kulki vielä vanhaa reittiään ja lyhyen hetken ajan, tuo muisto entisestä mahtavuudesta peitti nuoren katselijansa näkyvyyden itse kaupunkiin, ja tämän ohikiitävän hetken ajan Daliah oli täydellisen pimeyden vaipassa, sillä hänen silmänsä eivät suinkaan ehtineet tottua hämärään ennen kuin kaupungin kajastus taas teki kaikesta helpompaa nähdä. Kummallinen tunne käväisi tytön vatsanpohjassa tuon hetken ajan. Ihan vain nopeana kouraisuna. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun kiljuvan. Toisaalta sellainen ei ollut tämän kaupungin läheisyydessä mitenkään epätavallista. Ensimmäisillä kerroilla kuullessaan naisen huutavan minkä keuhkoistaan lähti, oli tuo vaaleakutrinen kulkija säikähtänyt ja ollut oitis ryntäämässä huutajan avuksi. Tätä nykyä hän oli jo tottunut ja tiesi noiden kiekaisujen tulevan siltä tietyltä, värillisin lasein varustetulta makeantuoksuiselta kadulta, jonka varrella olevissa kapakeissa neitojen leningit olivat huumaavan värisiä ja huulet turpeita. Toisaalta tuossa äänessä, jonka yksinäinen kulkija luuli nyt kuulleensa, oli jotain muuta kuin humaltunutta hurmiota tai turhautunutta pettymystä, aivan kuin äänessä olisi todella ollut pelkoa. Mutta ennen kuin Daliah ehti kunnolla edes varmistua koko äänen olemassaolosta, oli se jo poissa. Tyttönen kuulosti vielä lyhyen hetken siinä kiiruhtaessaan kohti edessä jököttäviä taloja, mutta ei enää kuullut mitään. Voi kuin Adrianna olisi hänelle nyt nauranutkaan. Tässähän oltiin tulossa aivan yhtä hulluksi kuin mitä koko kaupunki oli. Nyt pitäisi vain ajatella iloisia ajatuksia. Pitäisi päästä samaan kevyeen mielialaan mikä vielä äsken oli saanut jalan niin keveästi nousemaan. Eihän se nyt käynyt että vapaailtana mököteltiin. Mutta pienen Jan-pojan ajattelu ei enää piristänyt niin kuin mitä aiemmin. Tuo iloinen tapahtuma oli kai puhkimuisteltu tai muuta ikävää. Jokin iloinen rallatus ehkä? Daliah alkoi hyräilemään, hän yritti kovasti tapailla jotain hilpeää laulua mielialaansa kohottamaan, mutta ainoa melodia jonka tyttö sai mieleensä ei suinkaan ollut millään tavoin mieltäylentävä, se oli tuollainen haikea, suorastaan huuti surullista kaipuutaan. Ei, miksi hän nyt tällaisia muisteli? Eilenhän äijät olivat kapakissa hoilanneet viidestä paksusta muijasta pellossa. Miten se olikaan mennyt? Kovasti yritti pieni pää keksiä muuta pohdittavaa, mutta tuo samainen melodia, se oli siinä koko ajan. Hän ei saanut sitä päästään, eikä pystynyt lopettamaan mokoman hyräilyä. Siinä oli jotain tuttua. Aivan kuin tuo surullinen sointu olisi useinkin soinut hänen lähellään. Mistä ihmeestä? Daliah päätti antaa myöten ja jatkaen hyminäänsä kiristi askeliensa tahtia. Pian hän pääsisi omaan pieneen huoneeseensa ja uneen. Viime aikoina hän olikin nähnyt ihania unia kesästä ja kukkasista ja mukavista ihmisistä. Kaupunki olikin hetkessä hänen edessään ja ensimmäiset matalat mökit kohdalla, kun kirkkaita valojen siristelevät silmät huomasivat jotain, ei ehkä erikoista sinänsä, eikä tavatonta, mutta vanhasta poikkeavaa. Tien sukeltaessa kaupungin uumeniin on ensimmäinen mökki sen oikealla puolella. Se oli matala, punainen asumus, jonka asukkaat Daliah tiesi jo hiukan varttuneemmaksi pariskunnaksi, erittäin kovaääniseksi ja vähäsopuisaksi. Jokainen kerta kun tyttö oli tästä ohi kävellyt, oli mökistä kuulut joka akan marmatus tai ukon karjunta. Nyt nuo kaksi hiukan jo ohimoilta harmaantunutta istuivat kotitalonsa matalalla rapulla, käsi kädessä ja katselivat jonnekin poispäin kaupungista, suuntaan jolta kuu oli juuri nousemassa puiden takaa. Kuin yhtään asiaa ajattelematta, kunnioituksesta tuota suurta hartautta kohtaan, jolla pari katseli kaukaisuuteen, hiljensi ohikulkeva askeliaan. Mutta aivan ohi astuessaan oli kuin kuulevinaan.. kyllä.. Tuo nainen hyräili aivan samaa kohta samasta melodiasta, kuin mitä pimeydestä valoon saapunutkin hyräili. Vihreät silmät laajenivat hämmästyksestä. Todella kummallista, mutta toisaalta saattoihan olla että kyseessä oli jokin tunnettukin rakkauden kaihomieltä tunnustava laulu. Olihan se tuntunut tutulta muutenkin. Torpan ohi astuessaan, yhä ihmetellessään kummaa sattumaa ja tuntien suurta ihailua kaksikon rakkautta kohtaan Daliah oli lyhyen hetken kuin muistavinaan… Kyllä, tuo melodia, sen täytyi olla se sama, joka koko edellisen talven ajan oli raikanut tähtikirkkaalta taivaalta jokainen yö tytön istuessa ikkunan ääressä. Milloin hän oli herännyt levottomasta unesta, milloin ei koskaan ollut vuoteeseen asti päässytkään. Tämä oli aivan sama melodia jonka hän oli kuullut niin kauniina, kuin korostaen yön puhtautta ja suloja ja nyt se oli täällä taas. Näinköhän tämä oli merkki talven saapumisesta? Oliko hänellä taas edessään kuukausitolkulla toinen toistaan ahdistavampia unikuvia ja huonon levon vuoksi riivattuja päiviä? Nyt ei mieliala nousisi vaikka mitä laulelisi, joten tämä yhä vain pään sisällä pyörivä laulanta tuntui sopivalta. Jo oli tyttö ehtinyt kolmannen talon eteen. Sen pienellä pihamaalla seisoi toinen nuori nainen. Tämä keräsi päivän ajan ulkona kuivumassa olleita kankaita koriin. Vieras näytti hänkin surumieliseltä, aivan kuin pieni kyynel olisi kimallellut tuon silmäkulmassa. Taas Daliah hidasti askeleitaan, tällä hetkellä myötätuntoisena. Voi kun vain olisi kehdannut kysyä syytä toisen suruun, ehkä mokoman aihe olisi saatu keskustelulla kaikkoamaan, mutta siinä toisen surumielisen ohi astuessaan oli viittaan kääriytynyt tarjoilijatar kuulevinaan jotain jota hänen ei ehdottomasti olisi pitänyt kuulla. Nyt hän pysähtyi. Daliah ei vilkaissutkaan pyykkejään keräilevän puoleen, mutta heristi kuuloaan. Varmuuden varalta hän lakkasi itse hyräilemästä ja kyllä, tämäkin tyttö tapaili samaa melodiaa äänellään. Tämä oli jo mahdotonta, ei voinut olla että kaksi ihmistä hänen lisäkseen ja vielä samana iltana… Mutta samassa se kuului kaikkialla. Tuo soitanta, tuo ihmeellinen kappale, se soi kaikkialla ympärillä kaikuen seinistä toiseen. Hiljaisena niin kuin aina, kuin arkana, mutta mitenkään pyytelemättä anteeksi olemassaoloaan. Kori putosi hitaasti sitä pidelleeltä käsivarrelta. Aika tuntuu kuin pysähtyneen. Pyykit narulla lakkasivat hulmuamasta syksyisessä tuulessa, kadulla juossut lapsi ei enää liikkunut. Ja samalla hetkellä lähti aika vinhaan vauhtiin, mutta taaksepäin. Korin osuessa maahan oli Daliah jo kaukana paikasta jossa se iskeytyi tallautuneeseen hiekkaan. Paikka ja hetki oli toinen, äsken niin suuriksi levinneet silmät olivat nyt ummessa, sillä näköalat olivat nyt toisessa ulottuvuudessa. Tuhannet muistin salvat pirstoutuivat kuin lasi vasaran alla satojen ja taas satojen unohdettujen mielikuvien tulviessa nyt sielun silmien edessä. Oli tuoksuja, kosketuksia, erillisiä sanoja ja oli liikettä ja ihmeellisiä tuntemuksia. Niin paljon kaikkea mikä oli järjestelmällisesti yritetty painaa unholaan ja siinä ne taas olivat kaikki. Hitaasti, samalla kun kääntyi kannoillaan, kohti suuntaa jolta oli saapunut, veti tyttö kaulaltaan suloisen sinisen, kevyen huivin. Hän antoi sen pudota, maassa nököttävään koriin ja laski kätensä kankaan alta paljastuneelle, siron kauniille korulle. Juuri ennen kuin sekavaan tilaan joutunut mieli palasi käsillä olevaan hetkeen, kaikui sen holveissa vielä huuto, se oli täynnä tuskaa ja katkeruutta, itsesääliä ja –petosta. Samainen huuto, joka noilta huulilta oli karannut miltei vuosi takaperin. Niin tehokkaasti hän oli yrittänyt unohtaa menneen haamut ja luullut onnistuneensakin. Mutta siinä ne kaikki olivat taas. Kaikki ajatukset ja tunteet vuoden takaa, vain aavistuksen erilaisina. Nyt epätoivon ja kivun tilalla oli jotain muuta, jotain polttavaa, oliko se toivoa vai raivoa? Ei, kutsusta tuo soitanta ei käynyt, ei pakotuksestakaan, mutta oli selvää että se oli kuin nöyrä vaatimus tai muuta yhtä ristiriitaista. Tärisevä oikea käsi laski kaulalta, hitaasti, laskeutui alas asti ja hapuili korin takaisin tiukkaan otteeseen. Ja samalla hetkellä tuli tuohon järkyttyneeseen eloa ja Daliah karkasi juoksuun. Niin voimalla hän sijoiltaan lähti, että tumman viitan paksu huppu tempautui päästä vapauttaen miltei valkeat kutrit hulmuamaan pitkin selkää. Ääni kuului selkeästi metsän suojista. Nyt ei surullisen pettävä hämäränäkökään hidastanut kulkua, vaan ripeät jalat veivät tyttöä juuri niin kovaa kuin vieraassa maastossa uskalsivat. Sattumalta löysi hän polun, jota eivät suuremmat kivet tai juuret katkoneet ja matka poispäin kaupungista ja tieltä taittui huimaavaa vauhtia. Edessä näkyi jotain välkkyvää, jotain kirkasta. Aivan, tällä suunnallahan oli jokin lampi tai järvi. Nyt soitanta kävi jo selkeän kuuloiseksi, teräväksi ääneksi, sen lähteen täytyi siis olla lähellä, vauhtia oli siis hidastettava. Voi kun pamppailevan sydämen tai haukkovan hengityksen saisi yhtä helposti rauhoittumaan kuin kiireiset jalat. Viitta tuntui painavalta, mutta kuin suojalta kylmentyvää yötä vastaan. Jokin suoja olikin nyt tarpeen. Villinä laukkasi tytön mieli siinä missä hänen rintansa kohoili. Hän painoi selkänsä suurta puunrunkoa vasten, ollen näin kasvot kohti kaupunkia ja selkä kohti ääntä. Olikohan tämä sittenkään ollut ollut järkevä idea? Täällä hän nyt oli yksin, pimeässä metsässä, jonkin epämääräisen trubaduurin armoilla. Voi tyhmä tyttö! Tyhmä, tyhmä tyttö! häntä ei selvästi oltu havaittu, sillä musisointi jatkui yhä. Nyt olisi annettava vain kaiken olla ja kiiruhdettava sama matka takaisin ja omaan huoneeseen ja huomenna sitten voisi herätä normaaliin tapaan aurinkoiseen aamuun ja kaikki olisi vain unta. Epäröivän askeleen tyttö otti kohti kaupunkia, mutta puhalsi sitten voimakkaasti keuhkonsa tyhjiksi. Ketä hän yritti huijata? Ei hän voisi tästä mihinkään lähteä. Daliah yritti kurkata puun takaa kohti ääntä, voi kun hän vain voisi nähdä soittajan. Ei se sama voinut olla kuin edellisellä kerralla, mutta jotain tässä oli niin tuttua ja niin ihmeellistä… Kori lipesi kädestä, kahahtaen jo puista karanneisiin lehtiin. Vieras ääni tuntui kuin tekevän hetkestä yhä enemmän totta kuin huikentelevaa kuvitelmaa. Nyt pitäisi yrittää puhtaasti järjellä ymmärtää tämä kaikki. Keuhkot täyttyivät taas, nyt syvästä huokauksesta. Oikea poski painautui vasten puun karheaa runkoa ja valpas katse yritti erottaa hämärässä jotain, liikettä, valoa, mitä tahansa?
|
|
|
Post by R.C. on Dec 17, 2006 14:48:12 GMT 3
Hellästi hivelivät sirot sormet soittimen sileää pintaa, liukuen lempeästi huilun opaalinhohtoisella varrella, vuoroin sulkien sen sävelkanavia ja avaten toisia. Kuinka julmasti osasivat soittajan kädet satuttaa, ja toisaalta varoen puhaltimessa lipuvaa ilmavirtaa paimentaa, kuin hyväillen heiveröistä rakastaan. Huultensa kevein suudelmin antoi hän huilulle äänensä, joka joskus saattoi jyristä ukkosen lailla, tai sähähtää terävästi iskevän salaman tavoin, haikaillen kuitenkin nyt vain hiljaisena huokauksena tuulessa, kaipaavana kuiskauksena rakastetun korvissa: ’Tule takaisin, kaunis enkelini... tule takaisin, sillä minä tarvitsen sinua...’ Etäämpää kuunnellen oli tuon yksinäisen huilun alakuloinen valitus lähinnä kaihomieltä herättävää, vaan näin läheltä aistittuna suorastaan sisintä riipaisevaa. Murheellinen melodia painoi herkästi mielen matalaksi ja kirvoitti silmiin katkerat kyyneleet. Vähitellen alkoi toivoton tunnelma kuitenkin tukahtua, kuten rakoilevat, itkuiset pilvet, jotka tavoittelivat turhaan hajanaisia rippeitään taivaalla. Haltialordi rypisti kulmiaan huilunsa sävelten kohotessa vaivihkaa astetta ilahtuneempaan soitantaan. Muutos oli kenties pieni maallikon mielestä, mutta tuntuva harjaantuneen huilistin korvissa. Miksi hänen ajatuksensa olivat alkaneet näin ailahdella? Muistikuva eräästä tietystä neidosta ja tämän valkeasta ihosta, kultaisista suortuvista, vihertävistä silmistä ja hailakanpunaisista, maalaamattomista huulista piirtyi harvinaisen elävänä Sybaresin hallitsijan mieleen. Hän kuvitteli taas tuntevansa hoikan vyötärön pehmeyden vaaleansinisen leningin alla, haistavansa kuumassa ja ylellisessä vedessä kylvetetyn ihon tuoksun ja kuulevansa kaunottaren heläjävän naurahduksen kiepauttaessaan tämän ympäri tanssin pyörteissä. Ja samassa iski järki jäätä kuumina kuohahtaneille tunteille: Epäonnistuminen! Tuo yksi, kirottu sana nauroi ja ivasi valtiasta, aiheuttaen hänessä aivan toisenlaista kiehumista. Pettymys, virhearvio, väärä valinta! Lordi Sýránícús tunsi sydämensä puristavan väkivalloin kammioitaan ja veren syöksähtävän vihaisesti suonissaan. Hän muisti jälleen, miksi oli päättänyt jättäytyä seurueesta kesken matkan, vetäytyäkseen metsikön suojiin omiin oloihinsa ja aatoksiinsa. Lohikäärmeruhtinas oli tullut puhdistamaan mieltään menneisyydeltä ja pakottamaan pois tappion polttavaa myrkkyä itsetunnoltaan. Eihän käynyt päinsä, että hän saisi sätkyt joka kerta tuon taakse jääneen kylän ylittäessään. Neito tuntui jo auttamattomasti menetetyltä mahdollisuudelta, ja aiempi tarkoituksensa menneen talven lumilta. Oli käännettävä katseensa tulevaisuuteen ja muutettava suunnitelmia, sillä juuri tätähän oli tehokas strategia – varautumista ympäristön siirtoon viidellä eri vastaiskulla. Sadek saisi hänkin näinä päivinä palata perheensä pariin Sybaresiin, olihan uskollisesti päivystänyt mies sen toki ansainnut. Pieni pitäjä puolestaan voitaisiin polttaa tai muulla tavoin ajaa perikatoon, mitäpä lordi olisi siitä enää välittänyt. Olihan mokoma takapajuinen yhteisö ollut pelkkä kapula hänen valtavalla vauhdilla jyristävissä sotavaunuissaan. Ja tietenkin hän tiedosti surun ja ahdingon, jonka maailmalta ehkä jonakin päivänä palaavalle neidolle aiheuttaisi... Epävireistä soittoa kesti vielä hetken, kunnes se lakkasi odottamatta, viimeistään lehtikasan kahahtaessa kauempana. Toki lordi oli aavistanut toisen lähestymisen jo paljon aiemmin, erottaen hiljaisessa illassa hakkaavan nuoren sydämen ja aistien kuumuuden, joka hengästyneen kuolevaisen kiivaasti kohoilevalta rinnalta huokui. Hitaasti laskeutui hieno helmiäishuilu soittajansa huulilta ja vavahti hieman uhkaavasti sitä kannattelevissa käsissä. Haltiaylimys ei kuitenkaan antanut kallisarvoisen puhaltimensa pudota alas maahan. Mikä sääli, jos näin kaunis esine olisi särkynyt kiveen. Vaikka sävelet olivat soljuneet illassa vienoina, tuntui järviaukealle laskeutunut hiljaisuus nyt huumaavalta. Aluksi lordin oli vallannut suuttumus. Kuka julmettu julkesi häiritä hänen rauhaansa, joka surullisen sonaattinsa sanelemana oli jo miltei pyhää? Ehkäpä hänen tulisi antaa tunkeilijalle opetus, jota tämä ei aivan vähään aikaan unohtaisikaan, mikäli siis selviäisi tekoaan katumaan... Lordi Sýránícús malttoi kuitenkin kättään, joka oli jo hakeutumassa huotrassaan vartovan Éscálíóthin kahvalle. Liekö pahamaineisen ruoskamiekan kantama riittänyt katkaisemaan tuon paksun puun ja sen takana piilottelevan kurjan olennon kerralla kahtia? Moinen murhayritys jäi toistaiseksi kokeilematta, sillä jokin hillitsi haltiaylimyksen raivoa. Tuttu tunne kutitteli hänen hermojaan, tasapainoitellen villin uskomuksen ja sulan mahdottomuuden välillä. Hänen vainunsa täytyi olla väärässä... ”Kuka... siellä?”, kysähti lordi samettisen pehmeällä äänellä, kuin sadun iso paha susi Punahilkalta, vaarallinen vihollinen vanhan hyvän ystävän vaatteissa. Ja tavallista upeampi olemuksensa toki olikin, kuten sopi odottaa henkilöltä, joka oli lähtenyt tekemään itseään maailmalle tunnetuksi. Parhaimpiinsa pukeutuneena, hohtavinta mithrilhaarniskaansa kantaen ja mitä ylellisin matkaviitta harteiltaan laskeutuen oli Sybaresin herra näky, jota ei toista kertaa katsomatta sivuutettu. Mustaa ja hopeaa säihkyivät upeat elementit hänen asussaan, sillä näin öiseen aikaan olisivat värikkäämmät vaatteet menneet varmasti hukkaan. Pilvien vetäytyessä nöyrästi sivuun tuikahtivat tähdet kuin pienet timantit ylleen kimaltamaan, kuunsirpin senkin kurkistellessa ihaillen sadeharsojen katveesta. Viimeisen silauksensa koko koreudelleen antoi ilman muuta hiuskruununsa, jota täydensi vielä mantereen yksinvaltiaalle kuuluva, kunnioitusta herättävä kuninkaallinen tiaara. Kaltaisensa komea prinssi ei kuitenkaan ollut viereisen lammen veikeistä sammakoista syntyjään, vaan pikemminkin kuin synkän linnansa jättänyt kirottu, verenhimoinen hirviö. ”Astu toki lähemmäs... jotta näkisin sinut paremmin.”, kehoitti haltiaylimys sävyyn, jota ei saattanut tulkita uhkaavaksi, jos kohta ei järin leppoisaksikaan. Tietynlaista jännitettä oli ilmapiirissä selvästi havaittavissa. Kultainen häivähdys käväisi hänen hailakansinisissä silmissään, terävöityneet kulmahampaat hieraisivat toisiaan vasten. Hoidetut kynnet rapsahtivat aavistusta kovempina ja kuuluvammin huilun pintaan lordin käydessä jo hieman kärsimättömäksi. Mitään näistä ilmiöistä lieni tuskin kuitenkaan mieltä epäillä ohimeneviä aistiharhoja kummemmiksi. Niinpä niin... typerä, typerä Punahilkka, joka ei ollut aavistanut vaaran merkkejä, vaikka ne olivat olleet aivan ilmeiset – suden suihin päätyi hyväuskoinen. Mahtaisiko nyt toisen koria kantavan kohtalo olla samanmoinen, kun synkkään metsään oli uskaltanut astua...
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 17, 2006 17:49:23 GMT 3
Mutta niin oli tainnut korin kohahdus tehdä hetken erilaiseksi soittajallekin. Jos puun takana piilotellut tyttö oli hetki sitten tuntenut itsensä miltei huumaantuneeksi tutusta melodiasta ja ihmeellisen syleilevästä yöstä, nyt, soitannan lakattua koki hän itsensä lähes alastomaksi. Sydämen voimakas lyönti tuntui kaikuvan puusta toiseen, niin kovaa se löi ja nyt, nyt oli soitanta lakannut. Aivan pian tuon typerä korin putoamisen jälkeen. Toisen oli täytynyt kuulla se. Hetken oli täysin hiljaista. Vedestä kuuluvat liplahdukset olivat ainoa ystävällinen ääni tuossa yht’äkkiä niin vihamielisen oloiseksi muuttuneessa ympäristössä. Nyt Daliah todella soimasikin itseään. Johan nyt Adriannakin oli varoittanut yöllä edes kaduilla liikkumisesta, saatikka nyt sitten. Tyttö kiepahti aloillaan ympäri niin, että painoi nyt selkänsä puun runkoa vasten, hän veti syvään henkeä ja pidätteli sitten hengitystään. Miten pitkä pystyi hetki olemaankaan, mutta tulihan se lopulta, olikin ollut täysin odotettavissa. Ensin Daliah luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan, sitten hän tunsi porottavan kuuman aallon ihollaan kaikkialla, tuo kuumuus lähti varpaista ja nopeasti hyöki sääriä pitkin alavatsaan ja sieltä ohimoille ja poskiin. Miten pystyi yhden äänen kuuleminen saamaan noin paljon aikaan pienessä ihmisessä? Kai kyseessä oli vain epäuskon, huumaavan toivon ja riipivän odotuksen laukeaminen. Ja jos hetkeä aiemmin, melodian tunnistaessaan ja kummallisella vimmalla metsään juostessaan oli nuori neito antanut itselleen luvan vajota taas kummiin haaveisiinsa ja muistaa niin paljon asioita, jotka oli halunnut unohtaa, äänen kuullessaan hän varmistui siitä, että maailmassa oli sittenkin sijaa pienille ilkeille ihmeille. Daliah ei ollut kiinnittänyt huomioita sanoihin, jotka tuo tuttu ääni oli lausunut, keskittynyt vain omiin hupsuihin tuntemuksiinsa. Mutta nyt ääni kuului jo toistamiseen. Sen omistaja ei kuulostanut ilahtuneen tietoonsa tulleesta salakuuntelijasta. Mitäpä jos mies ei enää muistaisikaan koko tyttöä? Kipeä ajatus oli kuin potkaisu palleaan ja yhä pidätetty henki karkasi nyt työn keuhkoista. Tuon ajatuksen vuoksihan hän oli yrittänytkin unhoittaa nuo tapahtumat ja niiden takana seisseen ihmeellisen olennon, miehen, jolle oltiin niin paljon velassa ja joka oli niin… Silmiä tuntui kirvelevän, niitä kuumottikin. Kyseessä oli henkilö, jolla oli selvästi valtaa ja voimaa ja vaurautta, oli ollut alunperinkin kummaa, miksi hän oli vaivautunut viettämään niin paljon aikaa pelkän piian kanssa. Yhtäkaikki oli yksinäinen soittaja pyytänyt rauhansa häiritsijää astumaan eteenpäin. Jos tyttöä ei tunnistettaisi, hän vain pahoittelisi häiriötä ja yrittäisi sitten vain mahdollisimman nopeasti takaisin kaupunkiin. Niin juuri näin hän tekisi. Nyt kehotuksesta oli kulunut jo niin pitkä aika että jotain oli tehtävä. Miltei väkivaltaisen voimakkaalla vetäisyllä täytti tyttö keuhkonsa ja suoristi sitten ryhtinsä. Hitaasti, kuin liikkuminen normaalivauhtia olisi ollut mahdotonta, astui hän puun takaa nyt jo taivaalle nousseen kuun valoon. Hän piti katseensa visusti maassa siihen kunnes tiesi olevansa nyt täysin näkyvillä. Daliah tuijotti korua kaulallaan. Kuun valon osuessa siihen tuntui se kuin alkavan säihkyä. Se tuntui lohdulliselta. Tumma viitta yhä selkäänsä pitkin valuen, vaalea leninki kylmässä valossa suorastaan kavaltaen kantajansa pysähtyi, jäi seisomaan ja hitaasti, pelokkaasti antoi lopulta katseensa kohota kohtaamaan tuo korea näky. Äsken poltelleet silmät tuntuivat kostuvan, niin tarumaiselta näytti lordi tuossa, kuin unesta tempautuneelta. Kaikki tuntui muutenkin niin mahdottomalta ollakseen totta.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 18, 2006 1:24:40 GMT 3
Haltiaylimys oli neidon vielä viivytellessä ehtinyt nousta seisomaan. Odotus kävi hänelle sitä sietämättömämmäksi, mitä kauemmin saivat vaistonsa kiusoitella eräästä uskomattomasta mahdollisuudesta, joka uhmaisi kaikkia todennäköisyyksiä. Alati laskelmoivana luonteena soti tämä vaihtoehto täysin lordin tervettä järkeä vastaan, eikä hänellä ollut aikaa haihatella hupsuissa haaveissa... Ja yhtä kaikki sai lordi Sýránícús seuraavassa hetkessä havaita, että juuri odottamattomin oli ollut vartomisen arvoista, kun tuttu neito astahti kauempana kainostellen katseensa tavoitettavaksi. Terävästi sisäänvedetty henkäys ei jättänyt epäselväksi, etteikö tämä kaunotar olisi tullut tunnistetuksi, vaan sen enempää ääntä ei vähään aikaan kuulunutkaan. Perin juurin tyrmistyneeltä vaikutti lordi näkemästään, perääntyessään harkitusti askeleen jos toisenkin kauemmas, tuijottaen toista kuin kummitusta. Samalla hän kätki näkyvistä oikean kätensä, joka oli vaistomaisen raivon vallassa alkanut jo vääristyä, tavoitteenaan vain yksi päämäärä – erinäisen elimen irti riuhtaiseminen yhdellä sulavalla ja elegantilla, nopealla iskulla. Hän varastaisi neidolta tämän sydämen, vaikka joutuisi kirjaimellisesti repimään sen rinnastaan. Kuinka monta nuorta neitsyttä olikaan arkkidemoni määrännyt tähän mennessä eteensä tuotavan, vaaleahiuksisia ja sorjia varreltaan, kiduttaakseen ja surmatakseen heidät tuota neitoa kohtaan tuntemassaan kaunassa, toinen toistaan kauheammilla tavoilla? Sisimmästään vapaaksi laskettu peto oli silponut sieviä kasvoja tunnistamattomiksi ja raadellut hentoja ruumiita veriseksi massaksi, tehden sen kaiken vielä hitaasti ja julmasti. Kaikki tämä kirkuminen ja kuoleminen oli toki lievittänyt hänen vihaansa, mutta ei tyystin poistanut sitä – sillä eihän yksikään sijaiskärsijöistä ollut se oikea... Vaan nyt seisoi neito yllättäen hänen edessään, kuin monien, ihmeellisten sattumien kautta tai onnettaren oikusta luokseen ilmestyneenä. Viimeinkin voisi lordi toteuttaa kuolevaiselle kaiken sen kärsimyksen, jota oli synkkinä hetkinään kuvitellut tälle tuottavansa! Muuntua ehkä muodoltaan, vääristää hieman kasvojaan, hyökätä neidon kimppuun kuin susi avuttoman lampaan kurkkuun. Jos kaikelle oli tarkoituksensa, lieni hänelle annetun viimeinen tilaisuus puhdistaa maineensa... Ja kuitenkin, kun haltiaylimys laski katseensa kalpealle kaulalle, jolla vaaleaverikön huomio oli kauan haikaillut, huomasi hän hohtelevan korun, jumalattaren lahjan, jonka oli neidolle taannoin antanut. Nainen ei siis sittenkään ollut heittänyt sitä menemään, tai myynyt pois naurettavaan hintaan. Lordin verenpunervan vihan sokaisemat silmät selkenivät. Lämpö palasi vähitellen hänen kiristyneille kasvoilleen. Eihän raivonsa kohde ollut koskaan ollut neito itse, vaan ainoastaan karvas pettymys, jonka oli kauttaan kokenut. Tietenkin kosto jättäisi hänet tyhjäksi, joten lienikö se lopulta vaivansa väärti? Sybaresin herra alkoi epäillä itseään.Oliko tämä todella järjen ääni, joka häntä puhutteli, vaiko jotakin vallan muuta? Vaisto kertoi hänelle neidon olevan vaarallinen, saadessaan huijaajansa näin epäröimään ja harkintakykynsä hämärtymään. Tiesihän lordi mitä piti tehdä! Hyökätä enää hetkeäkään aikailematta ja päättää koko kurja näytelmä tähän pisteeseen. Mutta haltiaylimys ei liikahtanutkaan, vaikka tiedosti kuolevaisella olevan häneen oudon vaikutuksen. Toisesta saattaisi olla vielä hyötyä, valitsi lordi Sýránícús vuorostaan ajatella. Täydellisen ja lopullisen voiton valmistelu oli vienyt ruhtinaalta runsaasti aikaa; Neito oli hänen tuleva maailmanvalloittajansa, jonka luottamuksen eteen oli Sybaresin herra joutunut näkemään paljon vaivaa. Pelissä olivat jo sangen suuret panokset, joten ehkei sittenkään ollut vielä viisainta heittää valttikorttejaan takaisin jakajalle – harvinainen onni tuntui yhtä kaikki olevan puolellaan. Olisi katsottava loppuun saakka, sillä varmasti hänellä olisi siihen varaa... ”Daliah...”, lausuttiin nimi niin hellyydentäyteiseen sävyyn, ettei valhetta voinut siinä epäillä. ”...hetken aikaa luulin mielikuvitukseni kujeilevan vain julmasti kustannuksellani...”, lisäsi lordi vaimeasti huokaisten, luomiensa laskeutuessa pehmeästi kimalteleville silmilleen. ”...vaan voiko tämä olla enää pelkkää sattumaa, ellei pikemminkin kohtalon johdatusta?”, ihmetteli haltiaylimys lempeästi hymyillen, vaikka vaikuttikin tilanteeseen nähden yhä vaisulta, aivan kuin jokin asia olisi häntä vaivannut. Katse väisti neidon omaa ja kääntyi kohti aukeaa ympärillään. Heidän tapaamispaikkansa oli ennalta arvaamaton, ja ajankohta erikoinen, tarkastelipa onnellista sattumaa miten päin tahansa. Kaikesta päätellen oli neitoa koetettu tavoittaa jo aiemmin, mutta tuloksetta... ”...liekö kulunut päivääkään, jona en olisi sinua ajatellut, kaunis enkelini, tai rauhatonta yötä, jota en olisi ilolla jättänyt taakseni odottaessani aikaa, jolloin näkisimme jälleen...”, selitti lordi vaimeasti väkinäisyyttään, sillä epäili neidon ehkä ihmettelevän, miksi hän ei vieläkään lähestynyt tätä. ”...vaan kun viimein pääsin luoksesi palaamaan, huomasinkin sinun lähteneen.”, totesi hän yskähtäen ja otsaansa rypistäen, kuin yrittäen ymmärtää jotakin, josta tuntui yksinomaan pahalta jo puhua. ”Kävin surulliseksi ja ehdin jo epäillä sinun ehkä välttelevän...”, yritti haltiaylimys vielä kerran ääntään elvyttää, mutta hänen sanansa hiipuivat vaivalloiseen nielaisuun. Hermostunut katse tuskaisesti kaartuneiden kulmien alla harhaili hetken jos toisenkin kaikessa muussa paitsi ystävänsä kasvoilla. Vaan vastaus, olipa se toivottu tai ei, löytyisi vain yhdeltä taholta, ja niinpä huomio palasi viimein takaisin neidon puoleen, odottavana ja kenties aavistuksen pelokkaana... mutta valmiina.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 18, 2006 2:55:05 GMT 3
Vaan kohdatessaan miehen katseen oli Daliah lyhyen aikaa tulkitsevinaan jotain aivan muuta kuin toivomansa tunnistamisen tai pelkäämänsä unohduksen. Sen sijaan tuo kuunvalossa niin jumalaisena loistellut näytti kuin järkyttyneen. Yhtä voimakkaasti oli mies vetänyt henkeään, kuin tyttö oli hetkeä ennen valoon astumistaan, ja pari askelta taaksepäinkin tuo otti. Äsken ihastuksesta ja ihailusta silmiin kihonneet kyyneleet tuntuivat nyt poskille valahtaessaan kuumilta pettymyksen pisaroilta. Voiko ollakin niin, että tämä alunperin niin mahdottomalta tuntunut uudelleen kohtaaminen oli kuin olikin lordille täysin vastenmielinen? Voi toivo! Sinä vastenmielinen, kevytkenkäinen hupakko! Minkä olitkaan taas mennyt tekemään? Miten koko tuo ilta olikin voinut olla täynnä niin pitkiltä tuntuvia hetkiä? Ja yhden tuollaisen hetken ajan oli puun takaa astunut todella toivonut, syvällä sydämessään epätoivoisesti rukoillut, että hänen pieni, typerä, unenomainen haaveensa sittenkin olisi ollut totta. Mutta miten olisi voinutkaan olla? Tämän vuoksihan tuo pitkä, pimeä talvi oli ollut ajaa neitokaisen järkensä reunoille. Tämä typerä toivo, nämä typerät haaveet! Minkä työn hän olikaan saanut tehdä mokomien sulkemisessa pois? Ne oli lukittu visusti surreen kiviseen arkkuun, jonka avaimen oli tyttö kuvitellut polttaneensa yhdessä kokoista joissa taas yksi kuolleen lapsen maallinen maja oli poltettu parempaan elämään. Lordi näytti vaivautuneelta, hän elehti levottomasti. Kätki kätensä selkänsä taakse ja antoi katseensa lipua pois näkyville astuneesta ja taas takaisin. Ilme noilla kauan kaivatuilla kasvoilla oli hetkessä muuttunut sulkeutuneeksi, kuin pettyneeksi.. ehkä vihaiseksikin. hän ei liikahtanutkaan pitkään aikaan. Daliah antoi keuhkojensa hiljaa tyhjentyä. Hän sulki silmänsä, lyhyeksi hetkeksi vain, kuin olisi räpäyttänyt niitä vain hiukan pidempään, mutta yritti näin rauhoittaa itseään. Kohta hän voisi kääntyä kannoillaan ja kadota takaisin kaupunkiin ja huomenna herätä taas uuteen tavanomaiseen päivään. Ehkä hän todella voisi herätä taas aivan uuteen elämäänkin? Vihreä katse oli jo laskenut alas, ei enää yrittänyt kohdata lyhyen matkan päässä seisovan herran omaa. Miten nöyräksi hän tunsikaan itsensä. Ja miten pieneksi. Olisi varmaankin ollut parempi, jos lordi olisi vain tyystin unohtanut silloin kerran varmasti kuolemasta pelastamansa palkollisen. Noin voimakas reaktio ei voinut hyvästäkään olla, vaikka toisaalta ei aloillaan pysytellyt tyttö osannut parhaalla yritykselläänkään keksiä syytä näin hyytävään vastaanottoon. Pitäisikö hänen sittenkin puhua ensin. Ainakin tämä huumaavaa hiljaisuus, joka tuntui niin kylmältä ja vihamieliseltä lakkaisi. Hitaasti sai hiljaisten kyynelien sumentama katse kohota miehen puoleen. Mitä hän voisi sanoa? Pahoitella vain häiriötä ja pyytää lupaa poistua? Se olisi järkevintä. Mutta ei ehtinyt tyttö suutaan avata ja onneksi ei ehtinytkään. Omaa järkytystään ehtisi Daliah vielä moneen otteeseen kiitellä. Sillä lopulta, kun lordi omasta järkytyksestään selvisi, tuntui hän muuttuvan aivan toiseksi, ja sai taas tuolla hopeakellojen lailla heläjävällä äänellään alakuloisen sydämen lyömään toiveikkaaseen tahtiin. Yhäkään ei nuori nainen ollut liikahtanut aloiltaan, mutta kuullessaan oman nimensä ja vielä lausuttavan noin lämpimästi, näytti yksin mahtavan puun rinnalle niin pienenä seissyt selvästi vapautuvan, kuin paksu jää rinnan alta olisi sulanut. Hymy tuon jalon herran huulilla joka niille nyt oli levinnyt, tuntui valaisevan synkän, syksyn jo runteleman metsän kesäisen lämpimäksi. Aivan kuin kaikki olisi ollut hyvin taas, maailma vailla surua ja tuskaa. Uskomattoman euforinen, kuin huumaantunut tunne pyyhkäisi pienen tuulenvireen muassa neitosen kasvoille pudonneet suortuvat sivuun. Pelkkä nimensä kuuleminen riitti tuolle valtavan helpotuksen kokeneelle. Seuraavat sanat hän tuskin kuulikaan. Veri tuntui nyt pakkautuvan jalkoihin sellaisella vauhdilla, että se pakotti jo hetken aloillaan seisseen pian liikkumaan. Askeleen hän otti, toisenkin kohti miestä, joka puki sanoiksi molemminpuolisen ihmetyksen hetken mahdottomuudesta. Mutta hän pysähtyi kuullessaan puheenvuoron jatkon. Siinä oli kuin olikin murhetta ja aavistus vaivaantuneisuutta ja tyttö jäi kuin jäikin aloilleen, nyt tosi astuttuaan jo jonkin verran seuraavan suuren puun heittämän varjon suojaan. Ja samassa, ennen kuin lordi oli saanut puheenvuoroaan edes loppuun, ymmärsi Daliah äskeisen etäisyyden miehen kasvoilla ja tyrmistyneen vastaanoton. Ja ymmärrys sai vihreät silmät taas kerran laajentumaan, yksinäisen kyynelkristallin yhä kimallellessa poskellaan. Itkenyt hän ei ollut, kunhan vain järkytys oli saanut nuo kiusalliset pisarat liikkeelle. Tuo herra, tuo olento jostain kaukaa, niin paljon puhuttelemaansa tavallista kaduntallaajaa jalompi ja ylhäisempi oli todella palannut takaisin. Eikä minne vain takaisin, vaan takaisin kylään josta oli tuona katkerana iltana miltei vuoden päivät taaksepäin kadonnut. Sitä ei tuo kultakutrinen tyttönen ollut koskaan osannut odottaakaan. Kyllähän hän oli tunnettu päästään, joka harvemmin hopeaisten pilviensä seasta tavoitti tavallista kamaraa ja tottahan hän oli ehtinyt nähdä muutaman suloisen päiväunen komeasta, ihmeellisestä miehestä, joka ilmaantuisi taivaalle ja veisi hänet pois ihmeellisiin, suloisiin seikkailuihin, mutta ei hänkään koskaan todella odottanut hupsujen unelmiensa toteutuvan. Eikä varsinkaan tämän. Ja pimeä pitkä talvi oli tehnyt tehtävänsä, suloiset unelmat muuttuneet ahdistaviksi painajaisiksi ja pian oli tytölle tullut täysin selväksi, että hetkellä, jona kovia kokenut kotikylä ensikerran näkisi taas lämpimän aamunkoin, lähtisi hän, kun ei enää olisi niin kipeästi apuna tarvittu. Tuon päätöksen tehdessään oli hän jo aikaa haudannut toiveensa satumaisen sankarinsa paluusta. Aivan liian huikenteleva tuo ajatus oli alun perin ollutkin. Ja toisaalta matkaanlähtöön oli ollut hullumpikin syy. Niin hullu, ettei tyttö ollut millään tahtonut itsellekään sitä myöntää, mutta nyt tässä seistessään se tuntui niin ilmeiseltä, että oli hassua, ettei lordi itse sitä ollut oitis ajatellut, sillä tytölle itselleen syy vaikutti niin itsestään selvältä… nyt, kun mies seisoi tuossa, todella oli läsnä lihana ja verenä, eikä häilyvänä ajatuksena. ”Minä…” Voi mikä surkea vinkaisu tuo oli? Ei se ainakaan puheesta käynyt. Daliah nielaisi, laski katseensa lyhyeksi hetkeksi, siksi aikaa kun veti henkeä ja kohotti sen uudestaan avatessaan taas suunsa. ”En ikinä uskonut, että löytäisit enää syrjäiseen kotiini.” Puhuminen onnistui nyt helpommin, ääni oli yhä hiljainen kuiskaus, tuskin kuultava, mutta yhä ympärillä kieppuva tuuli kantoi sitä muassaan. ”Talvi oli raskas ja kun vielä ymmärsin, ettei odottaminen siellä olisi missään määrin arvoistaan, päädyin siihen, että ehkä toivoa sittenkin olisi enemmän paikoissa, joissa olisi enemmän väkeä.” Ei puhuja oikeastaan itsekkään tiennyt mitä sanoi, tai liioin mitä yritti selittää. Miten hän voisi selittää tälle miehelle, henkilölle, jota ilman ja jonka vuoksi ei mokoma pelkuri olisi uskaltanut mihinkään lähteä, että hän oli lähtenyt pakoon ajatusta, ettei enää koskaan kohtaisi tuota suloista riivaajaansa, jota toisaalta ei ehkä halunnutkaan tai ei ainakaan uskonut enää näkevänsä. Sammalensävyiset silmät nyt niin kirkkaina yrittivät tulkita lordin kasvoilta jonkin ilmeen, tunteen, mitä vain. ”Minä…” Ääni tuntui yhä vain vaimenevan toisen käden vavahtaessa tukahdutetusta liikkeestä. Se olisi halunnut ojentua kohti toista aukealla seisojaa, anoa tältä anteeksi. Mutta mitään ei tyttö uskaltanut tehdä. Hänhän oli saattanut harkitsemattomilla sanoillaan jo tuhota kaiken. ”En uskonut toiveideni toteutuvan…” Hän puri hampaansa yhteen.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 18, 2006 22:14:05 GMT 3
Haltiaylimys räpäytti hämmentyneenä silmiään sulatellessaan kuulemiaan sanoja, joilla vastapuoli yritti hiljaa ja hajanaisesti hänelle syitään setviä. Aivan niin, neidon päämäärähän oli ollut ilmeinen, ja silti viimeinen, jota ruhtinas olisi tullut ajatelleeksi. Sillä eihän eksyneenä metsässäkään lähdetty etsijöitä hakemaan, vaan seisottiin mahdollisimman hyvin aloillaan ja tultiin löydetyksi. Muutenhan sitä mentiin ristiin, rastiin ynnä onnellisesti ympäri ja ihme jos yhteen tultiin. Kuvitteliko neito maailmaa pienemmäksi paikaksi kuin se todellisuudessa olikaan? Kuolevaisen typeryys oli mennyt onnellisesti yli muinaisen olennon ymmärryksen, tai todennäköisesti hän ei vain osannut hahmottaa naisen tarkoitusta tunteillaan, tai noudatella tämän naurettaviin toiveisiin perustuvaa logiikkaa. Olihan valtias saanut vaaleaverikön hulluihin päähänpistoihin toisaalta jo ajat sitten tottua, joten varmasti tähänkin vaihtoehtoon olisi sietänyt varautua. Vaan lordi Sýránícús kärsi samoista uskonvaivoista kuin yksinvaltiaat useinkin – kyynisyydestä, skeptisyydestä ja neuroottisesta vihamielisyydestä ympäristöään kohtaan. Sitä mukaa kun hänen valtansa kasvoi, lisääntyivät vihollisetkin lukumäärältään, eikä kaikki kohtaansa osoitettu ihailu, kunnioitus ja rakkaus ollut suinkaan aitoa. Lämpimät tunteet todellisissa mittasuhteissaan olivat hänelle jotakin uutta. Niinpä neidon vilpitön kiintymys ja kasvoillaan kuvastuva anteeksipyyntö koskettivat Sybaresin herraa nyt jostakin syvältä, surkastuneen omatuntonsa pohjamudista. Tässä tilanteessa taisi toinen olla kuin rehellisyyden ruumiillistuma siinä missä hän itse oli puheiltaan ja piirteiltään täynnä petosta. Lordi tunsi kivuliaan piston rinnassaan. Jos se oli Amorin nuoli, kuten romanttisissa kertomuksissa kuvailtiin, oli se myrkytetty häntä varten, sillä kohtaamista kuolevaisen kanssa tällä tavoin ja näissä tunnelmissa ei korkeimmissa kirjoissa oltu osakseen luvattu. Tuntiessaan sydänverensä vuotavan ja vievän voimiaan hymyili lordi kuitenkin sisäänpäin. Hänen huijauksensa oli onnistumassa niin neidon kuin muunkin luomakunnan silmissä. Tiesihän arkkidemoni liikkuvansa nyt vaarallisilla vesillä, mutta kestäisi kyllä koettelemuksen matkallaan kohti yksinoikeudella omistamaansa maailmaa... ”Vaivuit siis epätoivoon ja valitsit unohtaa kaiken tapahtuneen?”, päätteli haltiaylimys neidon jälkimmäisistä puheista loputkin tuon kummalliseen päätökseen johtaneet aivoitukset. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan tunteneet pettymystä, vaan pikemminkin ymmärrystä ja mikä merkittävintä, syvää myötätuntoa. Lordi vaikutti nyt yhtä huojentuneelta kuin neitokin aiemmin tietäessään, ettei suinkaan ollut vain ikävä sattuma suuren ihmeen todistaneessa illassa. Vaivaantuneisuus oli tiessään eikä huulille piirtyvä hymy enää nykinyt, vaikka se oli yhä hienovaraisen vieno seuraavia sanoja saatellessaan: ”Kuinka kukaan voisi elää vuosia valheessa, kieltäen kaiken kokemansa ja tukahduttaen tunteensa? Rakas enkelini, minkä kärsimyksen olitkaan valmis kestämään...! Ja aivan turhaan...”, huokaisi hän väsyneesti mutta helpottuneesti, kuten henkilö joka on kulkenut kauan pimeydessä, nähden viimein valon kajastavan edessään. Ja tuo valo oli kultaisten suortuvien kiiltoa ja vihreiden silmien kimallusta. ”Pelkäsin, etten enää milloinkaan näkisi sinua...”, kuiskasi lordi hiljaa ja puisteli murheellisesti päätään kuin karistaakseen tuon kurjan mahdollisuuden mieltään riivaamasta. Eikä hänen julki lausumaansa pelkoa liennyt vaikea uskoa, olivathan sävelensä suruisassa sonaatissaan kertoneet jo kaiken olennaisen alakuloisista ajoistaan ja tunnelmistaan. ”...vaan toiveisiimme on viimein vastattu, ja kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten löysimme taas toisemme. Ehkä näin on tarkoitettu...”, arveli haltiaylimys onnellisena, lähtiessään kulkemaan eteenpäin ja lähestyessään neitoa hitaasti ja harkiten, kuin nauttien jokaisesta askeleesta, jonka sai ottaa toisen suuntaan. Hän seisahtui kaunottaren eteen ja katsoi tuota suurella rakkaudella alta lempeästi laskeutuneiden luomiensa, hymyillen hellästi toiselle ja sisäänpäin salaa hyvinkin tyytyväisesti vain itselleen. Neito oli siis yhä koskematon, kuten Sybaresin herran tarkoituksiin sopikin. Ruhtinaalla sattui olemaan hyvinkin harjaantunut vaisto tässä asiassa, eikä hän voinut sietää ”pilaantunutta lihaa”, kuten jo kerran käytetyistä leluista tapasi ajatella. Perionkin oli hyvin pian saanut huomata tuoreen hallitsijansa hienostuneen maun, eikä punaisten lyhtyjen kujan naisia oltu toista kertaa erehdytty eteensä lähettämään, ensimmäisen huoran palattua takaisin niin pieninä palasina, ettei häntä oltu ihmiseksi enää tunnistaa. ”Daliah, sinun kauneutesi saa jokaisen mieleeni palaneista muistikuvista kalpenemaan... kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani taas todellisen enkelini tähtien alla, enkä enää vain hartaimmissa haaveissani harhailevaa haamua yksinäisessä huoneessani...”, huokaisi haltiaylimys autuaasti ja mittaili ystävänsä piirteitä palvoen. Neidon kuulas iho ja vaalea leninki saivat tuon muistuttamaan kuin mystistä hengetärtä yötaivaan valaisemalla järviaukealla, ja ehkäpä tämän vuoksi ei lordi ollut aluksi osannut ottaa ihmeellisen ihanaa näkyä todesta. Sievä huilu oli sujautettu talteen puvun laskokseen ja molemmat kädet kohosivat nyt pyytämään kaunottaren kättä, jonka selkämystä vasten toivoi lordi voivansa painaa kevyen suudelmansa ja tämän jälkeen vielä pieneksi hetkeksi hyväillen poskensa, silmänsä sulkien ja kuin korostaen kiintymystään, jota toinen hänessä herätti.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 19, 2006 15:43:23 GMT 3
Kaikki tuntui kovin kummalliselta. Maailma oli lyhyessä hetkessä heittänyt häränpyllyä, eikä enää edes kuu taivaalla loistanut samalla tavalla kuin edellisyönä. Tuo jalo herra oli yhtä rakastettava kuin millainen oli ollut vuoden päivät aiemmin ollut. Yhtä pökerryttävän mutkikkain lausein hän puhui ja sai kuulijansa pään pyörälle. Ja yhtä korea oli kuin puheensa, yhtä kiehtova ja mieltä kutkuttava. Hänen oma mielensä mahtoi olla yhtä häkellyttävän eksyttävää labyrinttia. Juuri tuollaisista olennoista kaikki tarut ja kirjoitukset kertoivat. Sellaisista joille mikään ei ollut mahdotonta, mutta siitäkin huolimatta pysyivät todellisuuden kummallisissa rattaissa mukana. Luulisi, että henkilölle, jolle ei lukittuja ovia ollut, olisi ollut niin helppoa vain kohota kaiken yläpuolella, eristäytyä itsekseen omaan erityisyyteensä, mutta siinä lordi oli, aitona ja itsenään. Nuoren naisen kasvoilla käväissyt hymy, aivan lyhyen hetken vain vieraillut, ei ehkä ollut lämmin ja riemukas, pikemminkin suloisenkatkera, ei silmiin asti yltävä. Ei hän ehkä kateellinen ollut, olisi hirveä taakka ja vastuu kyetä niin suuriin ihmeellisyyksiin ja omistaa niin paljon kuin mitä tuo mies, mutta kai mokoma olisi näkemisen arvoista, ei niinkään kokemisen. Vain lyhyeksi hetkeksi ehti Daliah uppoutua näihin ajaksi. Pää kallellaan hän pohti pohtimisiaan, kunnes lordi taas puhui. Mies oli tarvinnut hetken tytön epämääräisiä sanoja tulkitakseen ja toisaalta hetki hiljaisuudessa, tilanneen pahimpien jännitteiden jo lauettua oli tehnyt hyvää toisellekin aukealla seisojalle. Olipa hän ollutkin hupsu kun oli mennyt mokomaa vastamaan, kai se oli edellisen hetken sanelema järkytys. Miksi parempaa vastausta ei oltu suunniteltu etukäteen? Niin monta asiaa kun kerran oli mietitty niin miksei sitten tätä? Toisaalta oli kysymyskin ollut luokkaa, jota koskaan ei olisi osattu arvata. Oliko hän epätoivoon vajonnut ja siksi lähtenyt? No jos mies asian niin halusi nähdä. Toisaalta saattoihan se ihan hyvin olla epätoivoa. Eihän koko loppu talven ajan päässä jyskyttänyt ajatus ollut tuntunut mitenkään miellyttävältä, mutta vapauttavalta kyllä. Se että masentava kaamos toisi mukanaan aivan uuden elämän, uuden ympäristön, uuden kaiken. Olihan epätoivoa ollut se pakko, ettei muita vaihtoehtoja vain ollut. Saatuaan päähänsä ajatuksen lähdöstä, ei se pää muuta hourinutkaan. Loput miehen sanat, kysymyksetkin Daliah otti vastaan ehkä lasittuneinkin katsein. Sanoissa tuli esiin monta teemaa, joita tyttö olisi voinut viikko tolkulla pohtia. Hänen täytyi nyt painaa tämä hetki eriskummallisuudessaan mieleensä niin hyvin kuin pystyisi. Ei hänen pieni mielensä pystyisi kaikkea tätä näin yht’äkkiä käsittelemään. Voi ihanaa saada uusia näkökulmia jo loppuunkaluttuihin ajatuksiin! Lasittuneisuus katseesta tosin katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Mitä ihmettä? Lordi oli häntä todella ikävöinyt? Alkuun nuori nainen oli kuvitellut kaiken kohteliaiksi sanoiksi tai ehkä tuollainen ylenpalttinen tunteellisuus olisi ollut miehen kansalle ominaista. Mutta, että toinen oli todella pelännyt ettei tyttöä näkisi. Voi nuo sanat tuntuivat niin suloisilta, niin ihanilta, etteivät ne voineet olla kuin ilkeää valhetta tai julmaa pilaa. Mutta puhuja oli täysin vakavissaan, vailla ilkikurista pilkettä olemuksessaan ”En tahdo uskoa todeksi tätä hetkeä.” Hymyili nyt tyttökin, lähelle viimein saapuneen painaessa huulensa ehkä aavistuksen vapisevaa kättä vasten. Ääni ei enää tuntunut niin tukahdutetulta, pahin järkytys kun kerran viimein oli helpottanut, tuntui kurkkukin taas helpommalta ja hengitys soljui keveästi. ”Todella tuntuu siltä, kuin kohtalollaan itsellään olisi sormensa pelissä. Mutta yhtä kaikki, tämä on todella ihanaa! En osaa sanoin kuvaillakaan, kuinka sydämeni helisee iloissaan.” Hymyili Daliah nyt tuota tuttua silkkaa aurinkoa loistavaa hymyään. Elämä näytti sittenkin kirkastuvan hetkellä kun maailma ympärillä valmistautui uuteen pimeyteen. ”Mutta miten voitte? Olen kovin pahoillani aiheuttamastani harmista ja tuhannesti tulen sen vielä korvaamaan, kunhan vain tiedän kuinka. Mutta nyt olen pakahtua saada kuulla teidän kuulumisianne. Miten kansanne voi? Se jonka vuoksi vuosi sitten lähditte.” Selvästi alkoi järkytys olla takana, kun kerran kielen kannat noin heltisivät. Vikkelästi lähti mieli omaan juoksuunsa. Oli niin tuhat ja sata asiaa jotka piti selvittää ja kysymystä joihin tarvittiin vastauksia. Näistä helpommista oli hyvä nyt aloittaa nyt, mutta jossain vaiheessa halusi tyttö kovasti päästä kyselemään kummista olennoista joilla lordi ratsasti taivaalla. Ja siitä ihmeellisestä mustasta veikosta, joka silloin kauan sitten oli järven rannalla lordin mukana ollut, tuo epämääräinen henkilö kun muistutti niin kovin muutamaa tuntematonta, joita Perionissakin oli näkynyt vaikka millaisissa sotisovissa. Daliah oli melko varma, että lordissa itsessään oli varmasti paljon asioita joihin kannatti tutustua, mutta ei hän tuollaisen takia noin arkisella puheenaiheella tätä historiallisen kohtalokkaan tuntuista tapaamista jatkanut. Oli vain ihanaa saada ääni taas kantamaan ja suloista puhua taas juuri tälle kuulijalle. Ja tottahan mies varmaan itsekkin muisti tytön tarpeen saada täyttää hiljaisuus hupsulla höpinällä. Varsinkin näin epävarmoihin tilanteisiin sellainen toi eräänlaista turvaa, vaikka suurin kysymys olikin jo saanut vastauksensa.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 20, 2006 3:14:53 GMT 3
Neidon käydessä kyselemään kuulumisiaan näki lordi Sýránícús, mestaristrategi, mielessään eteensä avautuvan todellakin kuin valtavan oikeiden ja väärien vastausten labyrintin, josta hänen seuralaisellaan oli onneksi vain hatara aavistus. Kuriton kuolevainen ei ollut pysynyt kiltisti kylässään turvassa sekä taisteluilta että turhalta tiedolta, vaan nähnyt tähän mennessä varmasti jo liian paljon ja kuullut kaikenlaista. Jo erkanivat kysymykset kaunottaren huulilta, ja tuon kirkastuneilta, uteliailta kasvoilta luki haltiaylimys lukuisia uusia. Tämä taisi ollakin vain hankalan hiillostuksen alkusoittoa. Kuinka paljon oli neito ehtinyt kuluneena aikana oppia? Mitä mahtoi hän siitä kaikesta ajatella? Mikäli näkemys lieni jo kovinkin kielteinen, ei vastaanotonkaan olisi odottanut olevan näin lämminhenkinen, taisihan kaupungin muukalaisten ulkomuodon yhtenevyys henkivartijaansa nähden olla varsin ilmeinen. Toisin sanoen oli neito tuskin kuitenkaan valistunut tarpeeksi talvenaikaisista tapahtumista tunteakseen sodan osapuolet paremmin saati pistääkseen pystyyn vastarintaliikettä, jollaisen kasaan kyhääminen olisikin näin huikentelevaiselta henkilöltä voinut vallan hyvin tulla kyseeseen – ainakaan lordi ei enää erehtyisi aliarvioimaan ystävänsä rohkeutta, edes typerää sellaista! Siinäpä vasta olisikin ollut mielenkiintoinen soppa tulella, jos he kaksi olisivat alkaneet toisiaan vastaan taistelemaan - vaikka eipä vaara ollut kaukana vieläkään, mikäli neito tekisi vääriä tai vähintään kiusallisia johtopäätöksiä tulevista puheistaan. Vaan Sybaresin herra oli taitava sotapäällikkö siinä missä ansioitunut poliitikkokin, olipa kyse mittelöstä miekoin tai terävin mielin ja kielin. Hänellä oli vastaus valmiina jo ennen kuin toinen osapuoli ehti viimeinen sanansa ilmoille vapauttaa: ”Kun taas saan olla näin kanssasi, rakas enkelini, ei minulta mitään puutu.”, lausahti lordi lyhykäisesti omasta puolestaan, olihan hän jo valmiiksi valitellut kaipuuntäyteisistä päivistään ja pitkistä öistään, sivuuttaen täten kaiken muun kerrottavan neidon ollessa nyt kaikki kaikessa. Ja kuin rakastettu, kesäinen aurinko sai toinen haltiaylimyksen hartaan huomion keskipisteenä sädehtiäkin, tätä ei lordi lämpimässä katseessaan suinkaan salannut. ”Olethan jo itsessäsi korvaamaton, Daliah, joten kuinka muka voisit olla kenellekään velkaa... et ainakaan minulle.”, lisäsi hän lempeästi ja jatkoi aiheesta luontevasti eteenpäin kansaansa, joka todella poikkesi olemukseltaan suuresti jo omasta hallitsijastaan, saati muusta mantereen väestöstä. Vaikka tästä ei haltiaylimys vielä mitään maininnut, laskiessaan sanansa tarkoin ja paljastaen toistaiseksi niin vähän kuin taisi: ”Rakkaalla kansallani on niin ikään kaikki hyvin, vaikka sota vaatiikin vielä huomiotamme osakseen, onhan huoli maailman järjestyksestä ja tulevaisuudesta meille kaikille yhteinen.”, totesi lordi perin suurpiirteisesti, vahvistaen vaikutelmaa sankarillisista arvoistaan ja ansioistaan. ”Tähän mennessä olemme onnistuneet puolustamaan mannerta menestyksellä, vaan kukapa tietää, mitä tuleva talvi tuo tullessaan...”, huokaisi ruhtinas päätään pienesti puistellen ja hymynsä hieman hiipuen. ”Olin parhaillani tekemässä paluuta tiedusteluretkeltäni eteläisistä valtakunnista, kun ajatukseni palasivat sinuun ja päätin vetäytyä hetkeksi omaan rauhaani mietiskelemään. Fangorn-ratsuni odottaa aivan tässä lähistöllä.”, selvitti lordi syitä oleskelulleen pimeässä metsässä, sillä paljon pikemmin olisi häneen kaiketi odottanut törmäävänsä hovin loistossa ja korkeissa linnansaleissa. ”Vaan mikä onni että suruni valtasi minut tässä ajassa ja paikassa, jääden täten joutsenlauluksi huiluni siivittämillä sävelillä. Unohtakaamme siis toistaiseksi synkät aiheet ja nauttikaamme näistä valoisista tunnelmista kohdattuamme jälleen toisemme.”, toivoi haltiaylimys taas hyväntuulisempaan hymyyn sulaen, samalla johdatellen sananvaihtoa monta astetta harmittomampiin aiheisiin. ”Huomasin kyläsi jälleenrakennuksen lähteneen hyvin käyntiin, ja oletan perheesi toipuneen niin ikään takaiskustaan, koskapa he hentoivat laskea tyttärensä näin pian tapahtuneen jälkeen maailmalle... entä mitä sinulle näinä päivinä kuuluu, kaunis Daliah? Kuulisin mielelläni enemmänkin elämästäsi täällä Perionissa. Oletko viipynyt jo pitkäänkin? Onhan kaupunki rauhallinen?”, intoutui lordi vuorostaan sen verran yhteen hengenvetoon tiedustelemaan, ettei hänen huolensa ja kiinnostuksensa ystävänsä hyvinvoinnista tainnut jäädä neidon rinnalla toiseksi, saati epäselväksi. Samalla antoi lordi Sýránícús seuralaiselleen ainakin joksikin aikaa tarpeeksi ajateltavaa ja kerrottavaa, hankkien näin hetken rauhan myös omille harkinnoilleen. Saattoihan olla vain ajan kysymys, koska kuolevainen kyselisi enemmän mystisen kansansa osallisuudesta mantereen kokemiin levottomuuksiin, ja tähän sieti valtiaan varautua hyvällä selityksellä, mikä ei tietenkään olisi Sybaresin herralle ongelma eikä mikään. Hän tiesi jo tavan esittää asiansa mitä myönteisimmässä mahdollisessa valossa, eikä unohtaisi tietenkään korostaa sitä kuria ja turvallisuutta, joka Perionissakin oli kevääseen mennessä ollut käsin kosketeltava. Harvemmin äityivät satunnaiset tappelunnujakat ja kähmäykset enää yleiseksi sekasorroksi kaupungissa, jossa niin monet kulttuurit ja mielipiteet kohtasivat. Yleinen vartiokaarti oli tavallisesti taltuttanut tällaisia tilanteita keihäitään ja kilpiään heilutellen siinä missä yksi ainoa vilkaisu varjoista erkaneviin mustiin haltiasotureihin riitti nykyään rauhoittamaan rähisijät perusteellisesti.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 2, 2007 0:52:23 GMT 3
Korean herran puheet olivat todella vertaansa vailla ja Daliah tunsikin tutun kiusoittelevan punan kaartuvan poskilleen. Eivät kyllä tavernan humaltuneet asiakkaat tuollalailla tytölle koskaan jutustelleet. Örisevät käskyt ja haparoivat tutustumisyritykset olivat kyllä tuttua käytöstä ja kaikenlaiseen törkyyn sitä ihminen kykenikin tottumaan ja tulemaan sille turraksi, mutta näin suloisille sanoille ja heliseville kohteliaisuuksille… Kuka sellaisiin muka voisi tottua? Tottahan tällaisen käytöksen kokeminen sai kohteensa lyhyen hetken tuntemaan itsensä varsin joksikin toiseksi, sanat olisivatkin paremmin sopineet herttuattarien ja vaikka minkä prinsessojen kuultaviksi. Tuollaisen piikatytön pää meni mokomista lurituksista aivan pyörälle, hämilleenkin. Ei maailmassa suotta ollut tiettyä nokkimisjärjetystä. Lordin kuulumiset tuntuivat lämmittäviltä. Oli ihanaa, että tällä pienen sydämen valloittaneella sankarilla tuntui kaikki olevan hyvin. Ei niin, että tuohon mieheen mikään pystyisikään. Ehkei Daliah sittenkään tuntenut rakkauden kaltaisia tunteita katsellessaan, nyt kuun valossa kylpevää komeaa näkyä, ehkä kyseessä oli enemmänkin jumalointi tai jokin henkeäsalpaava mystinen tunne, jokin, että elämä oli sittenkin suurempaa. Vastakysymys sai pienen hilpeän vilahduksen käymään tytön katsetta tuikauttamassa. Hän vetikin oitis keuhkonsa täyteen. Mitä kertoa ensin? Mistä ihmeestä aloittaa? Mitä oikein pitäisi kertoa? Ensin oli hänen naurahdettava, tuohon tapainsa mukaiseen hiukan helähtävään tyyliin. Niin lasisen kuuloinen oli tuo tytön nauru aina, että olisi helppo kuvitella siihen säröjä tai sen särkyvän. ”Kylässä voidaan olosuhteisiin nähden hyvin, vaikkakaan eivät ne minua sieltä pois päästäneet. Mutta huomasin kevään koittaessa lastenkin jo saaneen hiukan lihaa luiden päälle ja vanhusten katseiden sen verran kirkastuneen, että ajattelin olevani jo vain yksi suu liikaa, kun kerran jokainen jo pystyi omin jaloin kävelemään. Ja minulle kuuluu… Ah! Hyvää.” Uusi naurahdus ja silmien vinha pyörähdys päässä kertoi sanojen takana ehkä piilevän toisenkin merkityksen. ”Olen nyt ollut töissä useamman kuukauden täällä. Ja voin kyllä sanoa, että Perion on kyllä yksi niistä viimeisistä paikoista joihin kuvittelin päätyväni. Kaikki on niin nurinkurista ja kummaa. Kukaan ei tunnu välittävän mistään ja toisaalta hirveän moni asia on kaikelle kansalle yhteistä. En minä tänne olisi juuttunutkaan ellen…” Voi kirottua! Tyttö Daliah puraisi huultaan, mutta ymmärsi sentään tehdä sen mahdollisimman vähäeleisesti. Aivan kaikkea ei lordille tarvinnut kertoa. Vihreiden silmien edessä vilisi ohikiitävän hetken ajan kavalkadi kuvia verisestä yhteenotosta toisessa kylässä ja tytön omasta vertavuotavasta kyljestä. Hän ei todellakaan aikoisi pilata tätä ihanaa jälleennäkemisen hetkeä ruikuttamalla jostain typeristä veloista. ”… ellen olisi löytänyt täältä niin mielenkiintoista kirjastoa. Vietän siellä aivan kaiken aikani!” Selityksessä oli puolet tottakin, sillä noiden tomuttuneiden, pitkien hyllyjen välissä oli todellakin kulunut reilusti yli puolet vapaista hetkistä. ”Viihdyn siellä siitäkin syystä hyvin, että kirjasto on ainoa paikka koko kaupungista jossa edes hetkittäin on hiljaista. Perion on kyllä ihanan eloisa paikka.” Sanoja seurasi ponteva nyökkäys, ikään kuin puhuja yrittäisi vakuuttua itsekin sanoistaan. Eloisa saattoi kyllä tarkoittaa niin montaa asiaa. Ei ollut yötä, jolloin jotain enemmän ja vähemmän vastenmielistä ei olisi tapahtunut. ”Eikä minua eloisuus siis mitenkään haittaa!” Kiiruhti hän heti jatkamaan. Ei mies saanut kuvitella, että tyttö olisi kohtaloaan valitellut. Voi kun tämä nyt oli hankalaa, kun kaikkia sanoja joutui näin ruotimaan. Toisaalta eihän tämän nuoren neitokaisen lähellä tilanne koskaan voinut pitää yllä taianomaisuutta tai kauneutta tai rauhallisuutta tai ylipäänsä mitään seesteistä. Voisiko olla, että tytön pitäisi hiukan rauhoittua ja oppia luottamaan itseensä? ”Tuntuu vain niin kummalta yht’äkkiä taas elää keskellä jatkuvaa hurlumheita kun koko talven vietti siellä hankien ja harmaiden mummojen keskellä. Perionissa on aina joku joka haluaa laulaa tai nauraa tai jutella. Kotona sai usein pinnistellä, jotta kuuli edes tuulen huminan.” ”Niin satuitte aivan vahingossa tänne? Miten voi kohtalo olla kummallinen! Itse olin juuri tulossa erään toverini luota iltaa istumasta ja olin aivan juuri menossa levolle. Jos olisin hetkeä aiemmin lähtenyt, emme olisi luultavasti kohdanneetkaan. Se olisi ollut jo julmaa pilaa. Olette siis paluumatkalla kotiin?” Aivan tosiaan, tämä näkeminenhän olisi vain lyhyt hetki tuon maailmaamatkaavan miehen elämässä. ”Olisi ihanaa jos voisimme vain pysäyttää ajan ja olla tässä ikuisesti. Kummankaan ei tarvitsisi kiirehtiä mihinkään.” Äskeinen hilpeys kaikkosi kumman nopeasti vetäneen mukanaan poskilla rusottaneen punan. Tytön katse kääntyi pois miehestä, se kiersi järven rantaa, selvästi hiukan hajamielisen ja ehkä surullisenkin sävyisenä. Toisaalta oli niin kummallista, että he kaksi olivat ylipäänsä kohdanneet, että aamulla vuoteestaan herätessään ei Daliah luultavasti uskoisi tätä todeksikaan. Todella julmaksi uneksi vain. Ja alusta saisi hän taas aloittaa torjuttujen muistojen arkun täyttämisen, parempi lukko siihen vain pitäisi keksiä. Harhaileva katse palasi takaisin mieheen. ”Välillä sitä miettii kuinka ihanaa on lasten elämä kun vielä pystyy uskomaan vaikka mihinkä ja murheetkin ovat vain ohikiitäviä poutapilviä.”
|
|
|
Post by R.C. on Jan 3, 2007 5:59:01 GMT 3
Siinä missä haltialordi lasketteli neidolle sujuvasti suloisia valheita ja kaunisteltuja kielikuvia, pisti toisen kompastelu sanoissaan hänen silmäänsä kuin haastava, punainen vaate härkäareenalla. Tavanomaisesti olisi lordi Sýránícús kai kokenutkin moisen kiertelyn ja kaartelun ynnä aiheiden tarkoituksellisen välttelyn kuin veriseksi loukkaukseksi vasten kasvojaan, vaan hillitsi nyt kuten aiemminkin halunsa kurottaa tietoisuutensa toisen päässä pyöriviä todellisia mielikuvia kavaltamaan. Sillä mikäli seuralaisensa sanojen ynnä tekojen ohjailu oman mielensä mukaan olisi tullut tämän kuolevaisen kuten muidenkin kaltaistensa kohdalla kysymykseen, olisi Sybaresin valtias tuskin turhia enää rupatellut. ”Ymmärrän hyvin kaipuusi suurkaupungin vilkkaille kaduille ja toisinaan taas kirjaston hyllyille koottuihin kokonaisiin vieraisiin, ihmeellisiin maailmoihin. Mikä helpotus on omalta osaltani ollutkaan hukuttaa ajatukseni ja tarmoni taisteluun vihollista vastaan, keskittäen huomioni muiden auttamiseen ja välttyen näin jäämästä henkilökohtaisen suruni ikeeseen. Sillä haikeutensa voi toki hetkittäin unohtaa, vaan harvemmin tyystin tukahduttaa, olipa kyse kadotetusta ystävästä tai elämänsä suunnasta.”, muotoili haltiaylimys omat aatoksensa neidon kertomiin kuulumisiin, myötäillen lempeästi tuon puolustelunmakuista näkemystä nykyisestä asuinpaikastaan Perionista, jonka viihtyisyydestä olisi tosin varmasti voinut olla montaakin mieltä. Kaupungin kielteisistä piirteistä pysyi lordi kuitenkin viisaasti vaiti, välttyäkseen suotta neidon elämäntilannetta väheksymästä. Siinä samassa vaihtuikin sananvaihdon suunta taas ylimykseen itseensä ja vallitsevaan tilanteeseen yleensä, vaikka kernaasti jalo herra olisi suonut seuralaisensa höpötellä enemmänkin itsestään, tämä kun ei saattanut johtaa kahdenkeskistä keskustelua yhtään arkaluontoisempiin aiheisiin. Vaan ehkäpä puheenparsi eteni sittenkin lupaavaan suuntaan, neidon ilmaistessa lordin lieväksi yllätykseksi harminsa harvinaisen hetken kulumisesta ja karkaamisesta kenties piankin käsistään. Hienopiirteistä kulmaa kohotettiin liki tahtomattaan toisen kauniille tavalle tuoda julki mahdoton toiveensa, vaan onneksi tyttö oli tässä kohtaa ehtinyt kääntää katseensa jo toisaalle. Haltiaylimys siirsi hänkin huomionsa hetkeksi ympärilleen, kuin havahtuen neidon lausahduksen myötä ikävään todellisuuteen, joka kasvoilleen valahtaneen vaisun ilmeen osalta sai lordinkin jakamaan ystävässään heränneen alakuloisuuden. Hymy ei kuitenkaan kuollut kokonaan huuliltaan, vaikka katseensa lankesikin maata kohden ja luomensa laskeutuivat liki täydelliseksi varjoksi seesteisen taivaan sävyisille silmilleen. ”Lapset ovat kieltämättä onnellisia nauttiessaan pyyteettömästä rakkaudesta vanhempiensa hoivissa, vaalimatta vielä sen suurempaa tunteiden tarvetta sisimmässään. He saattavat löytää uuden ihmeen jokaisen eteensä osuvan kiven alta ja kokea jännittävän seikkailun huolettoman elämänsä kaikkina päivinä... vaan aikanaan mielikin avartuu ja sydän kasvaa, kaivaten lisää täytettä. Niinpä on jokaisen meistä vartuttava, jätettävä kotinsa ja etsittävä haaveilleen vastinetta.”, viimeisteli haltiaylimys hajamieliset aatoksensa ja huokaisi vaimeasti. Vaan kun tähän erikoiseen aiheeseen oli kerran eksytty, ei hän päästänyt ajatuksia perheestä vielä pakoon, vaan jalosti niitä vaivihkaa eteenpäin: ”Kansani rukoilee sodan jo päättyvän, vaikka se ei varsinaisesti vielä saartamme kosketakaan. Tunnen tietenkin paremmin nuo toiveet ja odotukset, joita puoleeni parhaillaan kohdistetaan. Turhaan koetan sulkea korvani perättömiltä huhuilta ja arvauksilta, joita Sybaresin korkeat salit näinä päivinä kaikuvat. Jokainen illallisella luoma katseeni on kymmenen muun silmäparin seuraama, ja sen kohde kerkevien kielten keskenään arvostelema.”, kertoili lordi vaihteeksi ilmeisen tukalasta tilanteestaan, rypistäen lievästi otsaansa ja puistellen alistuneesti päätään. Jos neito olikin luullut elämäänsä hovin loistossa ja vauraudessa helpoksi, korjasi ylimys käsityksen nyt viimeistään päinvastaiseksi. Mutta hänen huulensa ja kulmansa kaartuivat monta astetta myötätuntoisemmin jatkaessaan: ”Vaan ehkäpä olen itse lähes tahtomattani antanut aihetta kansani kiemurtelulle nahoissaan. He odottavat tietenkin kärsimättöminä minun noudattavan ikivanhoja tapoja ja astuvan avioon, perittyäni valtani edeltäjältäni jo hyvän aikaa sitten; Ja ilman muuta he näkisivät mielellään perilliseni kohtaavan ensimmäisen kuutamonsa ennen kuin itse ryntään keskelle taistelutannerta vastustajia koettelemaan ja kerjäämään siinä samalla päätäni sivalletuksi.”, totesi ylimys yhtäältä harvinaisen suorapuheisesti, mutta toisaalta myös hyvinkin leppoisasti: ”Näillä puhein taidankin vaikuttaa varsin kurittomalta valtaapitävältä, väistellessäni velvollisuuksiani ja karatessani maailmalle rauhaa rakentamaan?”, naurahti lordi nolostuneena ja hieman hiuksiaan haroen. Vaikka jos tarkoituksensa olikin keventää tunnelmaa ja saada neitokin tuntemaan olonsa vähemmän epävarmaksi, meni moinen yritys seuraavien sanojen myötä kai auttamatta hukkaan: ”Tuskinpa kansani tulisi kuitenkaan olla kuningassuvustaan huolissaan, tai varsinkaan pelätä sen hiipuvan tuntemattomille sotakentille. Olenhan matkoillani iskenyt silmäni myös erääseen hyvinkin viehättävään henkilöön, saatellen sydäntäni näin varmasti oikeaan suuntaan...”, lausahti haltiaylimys tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä, luomiensa aavistuksen raottuessa ja hehkuvien iiristensä siirtyessä hitaasti katsomaan toista silmäteristään. Vieno, vihjailevakin hymy lepäsi hämmentävän hiljaisen hetken hänen huulillaan, kunnes toinen käsi kohosi kuten vuotta aiemmin, ja neito päästettiin pakoon liki kiusoittelevaltakin tuntuvasta tilanteesta – tai päinvastoin saatettiin sellaiseen seuraavin toivomuksin: ”Suo anteeksi että esitän ehdotukseni näin varoittamatta, rakas ystäväni, mutta tunnen jälleen vastustamatonta houkutusta kutsua sinut tutustumaan kotimaahani ja kansaani. Olen varma että he kaikki ihastuisivat ikihyviksi verrattomaan kauneuteesi ja valoisaan luonteeseesi, vaikka poikkeavatkin paljon ulkomuodoltaan ja tavoiltaan väestä, johon olet tähän mennessä tottunut.”, uskoi lordi täydestä sydämestään, ja aivan yllättäen olivat hänen syvissä ja tunnepitoisissa vesissä käyneet sanansa saaneet taas vähemmän vaivaannuttavan sävyn kantimikseen. Nyt hehkui kasvoillaan taas lupaus ihmeellisestä seikkailusta, tosin hieman pahoittelevankin vivahteen viipyessä samalla silmissään, aivan kuin lordi olisi itsekin tiedostanut, kuinka yltiöpäiseltä saattoi parhaillaan vaikuttaa. Entä sitten jos hän olikin vain huoleton haaveilija, joka tarttui epäröimättä ihanaan ajatukseen kun sellaisen kiinni sai, innostuen hetkessä uskomattomastakin ideasta? Entä kuinka pikaista lähtöä oli lordi mahtanut tarjouksellaan tarkoittaa? Oliko hän valmis nostamaan neidon vaikka samantien siivekkään ratsunsa satulaan, vaiko palaisi hakemaan tätä hieman säädyllisempään aikaan? Tätä oli tuskin ylimys itsekään vielä päättänyt, vaan vartoisi tietoa toiselta - tehden sen selvästi myös pienellä pelolla, pohtien jo kuumeisesti neidon mielipidettä. Mikä mahtaisi olla selitys tällä kertaa, jos vastaus kaikuisikin kielteisyyttä? Pakottavat perheasiat oli ylimys toki hyvin ymmärtänyt ja niille kaiken kohtuuden nimissä arvoa antanut, mutta kestäisikö hän tekosyitä, mikäli seuralaisensa alkaisi taas selvästi sanoissaan takellella...
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 3, 2007 12:45:48 GMT 3
Kyllähän lordi oli aina vaikuttanut varsin arvokkaalta henkilöltä, mutta suoraan hän ei koskaan aikaisemmin ollut kertonutkaan, todella olevansa hallitsevassa asemassa omassa maailmassaan. Aina oli puhuttu vain omasta kansasta tai velvollisuuksista, ei koskaan perimysjärjestyksistä. Tämän käsittäminen sai nuoren naisen pään kääntymään varsin terävästi miehen puoleen. Ei vihamielisesti tai säikähtäneesti, mutta kasvoilta oli luettavissa hienoinen hämmennys ja kummastus. Ei ollut täysin tavatonta, että jotkin pikkuparonit vokottelivat palvelusväkeä, sellaistahan tapahtui harva se päivä. Mutta hän, Daliah, todella seisoi tässä, keskellä metsää, yöllä, järven rannassa, jonkin sortin hallitsijan kanssa. Eikä olisi tullut kuuloonkaan, että hän olisi epäillyt kuulemiaan sanoja. Jos tämä jalo herra kutsui itseään kuningassuvun jäseneksi, hän varmasti sitä olikin. Voi suuret ja pyhät, mihin soppaan tyttö olikaan lusikkansa joskus työntänyt! Mutta yhtä kaikki tämä herra, jonka nimeäkään ei nuori mieli tahtonut oikein muistaa, seisoi siinä, hymyilevänä ja niin hurmaavana, eikä tuntunut itse välittävän nurinkurisesta tilanteesta alkuunsakaan. ”Ette suinkaan…” Vastattiin hyvin, hyvin hiljaisella äänellä kysymykseen, joka tuskin oli vastausta kaivannut. Hän pohdiskeli kiivaasti miehen sanoja ja tuo ajatuskellojen vinha kilinä varmasti näkyi läpi ilmeestä vakavoituneilla kasvoilla. Pieni leikinlasku, jonka miehen suorasukaisista sanoista olisi voitu päätellä, meni nyt kuuroille korville. Sen sijaan vaaleiden kutrien alla vilisivät mielikuvat omasta sulhostaan ja tuosta miltei loppuun asti saatetusta avioliitosta. Kaikillahan oli velvollisuutensa ja Daliah saattoi hyvin ymmärtää lordin tilannetta, kun kerran itse oli juossut karkuun aivan samanlaista. Kaikesta hämmennyksestä ja outoudesta huolimatta metsänkultaa hohtavassa katseessa tuikki jokin. Ei se ollut pidäteltyä riemua tai tarvetta päästä heittelemään kärrynpyöriä järvenrantaan, se ei ehkä sittenkään ollut toivoa tai kummastusta, mutta jokin tuossa äsken vielä apeassa ilmeessä oli nyt pikaisten pohdiskelujen myötä muuttunut. Pää kääntyi takaisin keskustelukumppanin puoleen ja aavistus hymyä oli palannut takaisin tytön kasvoille. Hän oli salaa mielessään päätynyt siihen, että elämänsä oli yhtä ajelehtimista ollut tähänkin asti, tämä kaikkihan vain sopi kuvaan. Lordin seuraavat sanat tosin saivat kulmat kohoamaan aavistuksen ja niin tuttuun tapaan levisivät nuo silmät nyt suuriksi hymyn hiukan häipyessä taas kapeilta kasvoilta. Vihjaus ei mennyt näinkään yksinkertaiselta tapaukselta ymmärtämättä. Se tuntui ensin kuumottavan hullulta. Olikohan sitä sittenkään ymmärretty täysin oikein? Ei varmaankaan, miehen ilme oli vekkulimaisen kiusoitteleva. Ei niin ettei noiden sanojen takana olisi ehkä ollut totuuttakin, mutta kiitos luojain, hän ei ehkä sittenkään ollut täysin tosissaan. Daliah vastasi hymyyn, hiukan epävarmasti, kulmat yhä koholla, mutta tiiviisti toisen katseeseen vastaten. ”Osaatte kyllä puhua niin kimurantisti, että minun on välillä äärimmäisen vaikeaa hahmottaa ajatusta sanojen takana.” Lopulta heleä nauru karkasi tytön huulilta ja hän puisteli päätään, kuin yrittäen saada sen sisällä pyörivään sekamelskaan hiukan selkeyttä. Oliko tämä merkillinen henkilö nyt kutsunut tytön mukaansa vai vain ehdottanut että voisi kutsua? Ja jos oli kutsunut, niin miten ihmeessä Daliah pärjäisi lordin kaltaisten seurassa, jos he kaikki olivat yhtä mutkikkaita tapauksia. Siinä olisi pikku piikatytön pää jatkuvasti niin pyörällä, että olisi parempi vain istua aloillaan silmät kiinni. ”Eivät minua pelottaisi ulkomuodoltaan erilaiset olennot, kunhan heillä ei ole valtavia torahampaita ja raatelukynsiä. Mutta uskon teidän kumminkin olevan kansanne kruunun, eli he ovat varmasti sanoinkuvailemattoman kaunista väkeä.” Hetkeksi vauhtiin karannut kieli nyt vaikeni. Nyt oli pakko lyhyt hetki pohtia seuraavaa siirtoa. Ilmeensä vakavoitui nyt kun silmät siristyivät tarkastelemaan muutamaa puiden latvain korkeudella tuikkivaa tähteä. Jo kerran hän oli kieltäytynyt tästä mahdollisuudesta, silloin syy olikin ollut hyvä. Nyt… Oliko hänellä syytä nyt? Hiukan vastentahtoisesti etsi mieli syitä jäädä Perioniin. Vastentahtoisesti sen vuoksi, että syyt olivat enemmän ja vähemmän epämiellyttäviä. Taas lähinnä vain vastuunkantamiseen liittyviä. Hän oli yhä velkaa eräille tahoille kaupungissa ja huoli toisista painoi kyllä mieltä. Toisaalta velkoja oli kyllä runsaasti lyhennetty ja tämä päivä oli yllättävän jälleennäkemisen ohella ollut muutenkin iloinen. ”Jos…” Katse viipyili yhä taivaissa, muttei enää niin siristellen. Sanoja selvästi tapailtiin, hiukan hajamielisesti, pään yhä käydessä kaikkia tilanteeseen liittyviä seikkoja läpi. ”Jos nyt sitten päätätte vastata houkutukseen ja pyytää minua mukaanne…” Huomio laski takaisin noihin huumaavan sinisiin silmiin, eikä Daliah voinut vastustaa hymyä, joka nyt vaati päästä vastaamaan herran omaan. Hän yritti kovasti vastata miehen sanoihin yhtä mutkikkailla, surkeasti epäonnistuen, mikä lähinnä huvitti lausujaansa. ”…saatan minä hyvinkin ottaa kutsun vastaan. Eihän salamakaan lyö kahdesti samaan paikkaan ja jos minua sellainen ihme kohtaa, että minut jo toistamiseen pyydettäisiin ihmeitä kokemaan, olisin hullu jos siitä kieltäytyisin.” Ehkä lordin onneksi, ehkä turmioksi, oli hän tuolloin, vuotta aiemmin, aivan samannäköisessä paikassa, sattunut kohtaamaan toisen hiukan yltiöpäisen haaveilijan. Ja vaikka tyttö olikin kasvatettu vastuunsa kantavaksi, kiltiksi ja oikeudentajuiseksi, ei hän voinut luonnolleen mitään. Ajatus siitä, että viimein pääsisi näkemään jotain aivan ihmeellistä, kokemaan jotain sanoinkuvailematonta ja vielä kaiken tuon tämän lähinnä narkoottisen miehen kanssa… Mokoma ajatus oli vain liikaa niin usein korkeilla pilvissä liihottavalle neidolle. Eihän sitä voinut vastustaa, varsinkaan nyt kun hyviä syitä ei löytynyt. Toki hän oli yrittänyt kovasti. Jokainen maalaistyttö opetetaan vastustamaan nautintoa ja pysyttelemään ruodussa. Daliah ojensi kätensä kohti miestä, hehkuen päätöksenteon mukanaan tuomaa vapautunutta iloa. Tosin oli selvä, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin päästävä takaisin Perioniin, edes käymään. Tyttö kyllä tunsi itsensä ja tiesi huolten ja omantunnon alkavan piankin kaluta hänen sisimpäänsä, mutta tätä ei tarvinnut tässä välissä kertoa. Miksi sumentaa muuten niin suloista hetkeä selityksillä ja ehdotuksilla. ”Olisi ihanaa päästä kanssanne näkemään paikka, jolla on niin suuri sija sydämessänne.”
|
|
|
Post by R.C. on Jan 4, 2007 23:39:30 GMT 3
Tottahan lordi näki toisessa kaltaisensa seikkailijan sielun, joka ei löytänyt rauhaa arkisesta aherruksesta tai tuntenut tyydytystä turvallisista rutiineista. Kertoihan tästä jo kaupunkiin karkaaminen ja kirjojen parissa muiden seikkailuihin perehtyminen, aivan kuin omalla, tavallisella elämällä ei olisi ollut neidolle tarpeeksi annettavaa. Moni muu maalaistyttö olisikin varmasti mahtunut paremmin muottiinsa ja sopeutunut mukisematta kohtalolta saamaansa osaan uskollisen emännän esiliinassa. Harvempi köyhemmän tuvan kasvatti osasi tuskin edes kuvitella vaihtoehtoa kylänväen keskuudessa vakiintuneelle kaavalle, jossa vaatimaton nuoruus seurasi huoletonta lapsuutta ja varhaisesta avioliitosta syntyi pian lisää jälkikasvua. Vaan tässä neidossa oli lordi nähnyt enemmän mielikuvitusta jo järvellä kaksikon ensi kertaa kohdatessa, kun terve ennakkoluulo oli vielä paistanut nuoren kynttilänvalajan silmistä ja jalo herra itse oli ollut vain häilyvä kuvajainen nykyisestä loistostaan. Melkoisesti olivat he molemmat tuosta kesäisestä päivästä pitäen muuttuneet. ”Sydäntäni on kahdesti siunattu, kaunis enkelini...”, huokaisi haltiaylimys onnellisesta helpotuksesta toisen suopeat sanat kuullessaan. Heidän eteenpäin kurottuneet kätensä kohtasivat, lordin sävähdyttävän viileiden sormien liukuessa hellästi herkällä iholla ja kaksikon kämmenten sulautuessa toistensa lomaan kuin luotuina yhteen. Yhtäältä varovaisen varjeleva ja toisaalta vavahduttavan varma oli hänen otteensa, kuin terävä ja tervetullut muistutus tilanteen ihanasta todellisuudesta, keskellä vain kauniilta uneltakin tuntuvaa asetelmaa. Siinä samalla veti ylimys neidon sievästi kuin tanssissa viimein lähelleen ja lämpimään halaukseensa, kuten kauan kateissa ollutta ystävää tulikin tervehtiä, tehden tämän kuitenkin harvinaisella lempeydellä äänessään: ”Kiitos, rakas Daliah.”, kuiskasi haltiaylimys hiljaa toisen korvaan ja sulki silmänsä nauttiakseen neidon tavoin seikkailuja lupaavan tulevaisuuden herättämästä riemusta. Toinen kätensä kaunottaren hoikalle varrelle kiedottuna ja tarkat aistinsa naisen parfyymein peittelemättömästä tuoksusta huumaantuneena epäili lordi elävänsä hetkeä menneisyydestä. Saattoiko olla, että tämä kaikki oli vain tovia tai toista takaperin ollut pelkkää kaipuuntäyteistä kuvitelmaa? Vaan kokemuksena tuntui todellisuus tietenkin monin verroin hataria haaveita upeammalta. Kuinka suloisen pehmeitä olivatkaan neidon suortuvat, joiden ylimys oli ohimennen tuntenut kalpeaa poskeaan hivelleen. Hiuksiltaan kuin kultaisen auringon ja hopeisen kuun kruunaamat he kaksi olivat, siinä missä mieliltään päivään ja yöhön verrattavat, sieluiltaan valon sekä pimeyden kyllästämät. Jos tuo jumalten rakastama tytär olisikin saattanut jakaa kanssaan vähäisen säteen kaikesta hyvyydestään, olisiko neito vastaavasti sietänyt edes pienintä silmäystä suunnattomasta pahuudestaan? Pakostikin palasivat lordin mieleen hovinsa romantikkojen lukuisat surumieliset laulut, joiden aiheina kaksi toisistaan poikkeavaa taivaankappaletta olivat aina olleet suosittuja. Päiväntähti ja Yönsilmä lienivät yleisimmät nimet noille tarinoidensa kohtalokkaille rakastavaisille, jotka vuoroin aamuin ja illoin etsivät yhteistä onneaan, kadottaakseen vain toistuvasti toisensa. Aamunsarastus sai kuun himmenemään siinä missä iltahämärä auringon riutumaan. Lordi Sýránícús tiesi, ettei toivoa ollut. Hän ja sievä seuralaisensa elivät sittenkin pelkissä heiveröisissä haaveissa, joista oli valtiaan viisainta ottaa vain kaikki hyöty irti... ”Tulet varmasti huomaamaan, kuinka erilainen mutta kiehtova valtakuntani onkaan.”, lupasi haltiaylimys hyväntuulisesti ja siirtyi etäämmäs neidosta päästämättä kuitenkaan vielä irti tämän kädestä, olisihan ystävysten matka nyt yhteinen. ”Maastani ja sen asukkaista tiedetään saaremme ulkopuolella oikeastaan vain hyvin vähän, ja valitettavasti jotkut hurjimmista uskomuksistakin ovat aivan perättömiä. Elintapamme ja ihanteemme saattavat mantereen valtaväestön mielestä olla tietenkin poikkeavia, mutta tuskinpa sentään sen epämieluisampia. Olkoonkin, että tulemme vallan mainiosti toimeen lohikäärmeiden kanssa, joista niistäkin puhutaan useimmiten turhaan pelkkää pahaa.”, tuumaili lordi edelleen leppoisaan ääneen, valmistaen seuralaistaan kai syystäkin ympäristöön, jossa oleskelisi ehkä enemmänkin edellämainittuja terävähampaisia- ja kyntisiä olentoja. Olihan neito tosin jo kahdesti aiemmin nähnyt ystävänsä kohoavan taivaalle moisen pedon selässä, joista ensimmäisen järkytyksen oli toisaalta voinut laittaa jo valmiiksi houreisen olotilansa laskuun. Niin ikään tiedosti Sybaresin herra paljastaneensa vast’ikään tarkempaa tietoa vaikuttavasta verenperinnöstään, jollaista kaunotar ei kaiketi omia aikojaan ollut uskaltanut tuolle mielessään kuvitella, vaikka ylhäisistä sukujuuristaan vihjaileva kuninkaallinen tiaara hohtikin yhä paikallaan haltian otsalla. Tähän mennessä oli lordi hänkin pysynyt arvovallastaan vaatimattomasti vaiti, mutta nyt lieni aiheellista varoittaa neitoa etukäteen kaksikon yhteiskunnallisen aseman välisen kuilun syvyydestä, vaikka vain yhdellä ystävyydellä rakennettu silta maalaisen ja aatelisen voimin tuntuikin toistaiseksi kestäneen hyvin paheksuvien perinteiden painolastia. Näillä puhein ei toisen nyt sentään ensitöikseen tarvitsisi hämmästyä sitä palvovaa ja kunnioittavaa käytöstä, jota lordi valtakuntaansa palatessaan varmasti osakseen saisi, siinä missä ylimys tuskin toivoi neidonkaan tuntevan oloaan vähäisemmäksi vierellään, jossa olisi paikkansa puolesta jo selvästi muiden yläpuolella. Vaan nämä olivat kenties väistämättäkin hämmentäviä ristiriitoja, joista hän huolehtisi myöhemmin. Tältä erää oli parempi pyrkiä puhaltamaan lisää tuulta siipiin ja pitämään neidon pään vastakin pilvissä, kun kerran oli tunnelman niiden tasolle saanut nostettua. ”Lähdemmehän samantien matkaan, rakas ystäväni? Ehtisimme vielä näkemään tähtitaivaan sen sädehtivimmässä terässään ja pohjoisessa horisontissa tanssivat taianomaiset tulet. Puhumattakaan komeista pidoista, joita palatsissani jo voittomme kunniaksi valmistellaan. Voi Daliah, kuinka ihanaa tulee olemaan jakaa tuo juhla kanssasi, ja iloita aidosti pitkästä aikaa!”, lausahti ylimys yhtenä hymynä itsessään ja astahti jo eteenpäin toivoessaan tartuttaneensa innostuksensa toiseenkin. ”Kohotkaamme siis ylväästi korkeuksiin, kuten kaltaisellesi enkelille sopiikin. Eikä kukaan voi kehoittaa meitä palaamaan maan pinnalle, kaunis haaveilijani!”
(( Sowwy, tiedän ettet pidä offlinereista, mutta päätin nyt kuitenkin tähän loppuun sellaisen sisällyttää. Syrran muistikuvat viittasivat kansansa lauluihin, ja vuoroni puolestaan sai vaikutteita eräästä runosta toissijaisessa kirjassani. Voisin siis yhtä hyvin liittää tähän lisämausteeksi lyhyen vaikkakin vielä viimeistelemättömän otteen kyseisestä kappaleesta, kun en kuitenkaan voi luvata peliimme nopeita vastauksia jatkossa: ))
”...Kuultavien harjasten yhdistämät sormet näyttivät nyt tarttuvan johonkin ilmassa ja toinen käsi liikahteli uneliain, pitkin vedoin, kuin näppäillen jotakin, kuin soittaen, ja viimein kuuluikin ääni: vieno ja heleä lyyran sävel lohikäärmeen soittaessa näkymätöntä, pilvistä muovattua soitintaan, johon tuuli oli puhaltanut hengen. Ja luomiensa laskeutuessa teräväpiirteisille silmilleen aloitti hän kauniin mutta surumielisen laulunsa:
Sievintä sinistä samettia taivaan, käy ilta taas timantein kirjomaan, ja tuhansin tähdin sen koristelee, langoin hopeisin viittansa viimeistelee, kohta mustaksi silkiksi kutoutuu, yön herraksi kuu taas kruunautuu.
On maa aivan hiljaa ja odottaa, kuun tulevaa morsianta ihanaa: ovat kasvonsa kirkkaat ja kauniit niin, tuo hymynsä lämpöä sydämiin. Vaan mihin lie tähti kaunehin kadonnut? Liian kauan on kuu tätä kaivannut.
Aika kuluu, alkaa yö jo vanhenemaan, käy alttari hohdoltaan hiipumaan, ei vieläkään neito tuo itseään julki, vaikka vasta äsken hän tästä ohitse kulki, sivellen muistonsa pintaan joka lehden, on haalenneet jäljet koitossa suden hetken.
Usva punoo jo hopeista huntuaan, yhä vielä kuu etsii morsiantaan, alkaa aamu taas viimein sarastaa, yö viimeisiä tuntejaan taivaltaa, kovin onnetonta on rakastaa, ei kuu voi aurinkoa tavoittaa. ”
(( Jälkimmäinen lainaus ei siis liittynyt mitenkään varsinaiseen peliimme, jos joku tätä ihmettelee. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 8, 2007 14:15:48 GMT 3
Kosketus tuntui suloiselta, se oli kuin raikas tuuli neidon omalla lämpimällä iholla. Daliah tunsi kuin sulavansa vihdoin päästessään takaisin noille käsivarsille, joita oli niin ikävöinyt. Hän painoi poskensa lordin rintaa vasten ja veti keuhkonsa täyteen miehen erikoista tuoksua. Luomet laskeutuivat hitaasti ja nuori nainen tunsi siloisen rentouden valtaavan hänen koko kehonsa. Tähän olisi voinut jäädä loppuiäksi, juuri tähän, turvaan kaikelta ja kaikilta, uinumaan ikuisesti maailmankaikkeuden ihmeellisimmän olevaisen hellään huomaan, kuulemaan hänen ääntään ja tuntemaan hänen sydämensä lyönnit. Elämä oli ihmeellistä. Olisiko kukaan voinut kuvitella maailmasta löytyvän kahden, jotka uskalsivat näin vastoin kaikkea todennäköisyyttä vain olla? Vaikka kaikki ja koko olevaisuus tuntui olevan tapahtunutta vastaan. Ehkä nuori mieli oli alun perin yrittänyt suojella itseään niin kieltämällä kaiken tapahtuneen, kaiken mikä ehkä olisi voinut olla. Järkevä ihminen ei heittäytynytkään haihattelujen polulta syöksemäksi. Ja niin oli tämäkin yrittänyt tehdä kaikkensa suojellakseen itseään, mutta nyt olivat kaikki nuo itsesuojeluvaiston rippeetkin mennyttä. Miksi kukaan piinasi itseään tavallisella elämällä, joka kyllä maistui tutun turvalliselta, mutta oli ennalta aavistettavuudessaan kahlehtiva? Voi jokaisen maailmassa pitäisi pystyä kokemaan edes pieni ihme, silloin olisivat kaikki sodat ja pahuus poissaan. Daliah tiesi nyt hyvin, että hänen täytyi todella olla läpeensä hyvä, yhtä pyhimystä koko neito, kun oli saanut osakseen kokea jotain tällaista. Noin korkealta lentävä ajatus kirvoitti hiljaisen hymähdyksen yhteen puristuneiden huulien takaa, mutta se tukahtui jonnekin lordin yllään kantamien ylellisten kankaiden sekaan samalla hetkellä kun tuo jo päästi otteensa syleilystä. ”Uskon, ettei minulta ihmeteltävää puutu sitten kun perille pääsemme. Pelkään pahoin, että tulen vielä monta kertaa olemaan pyörällä päästäni seurassanne, mutta se ei ole ollenkaan pahasta.” Daliah nyökkäsi miehen sanoille kodistaan ja onnistui kuin onnistuikin peittämään kireyden joka kasvoilla käväisi hampaiden pureutuessa tiukasti yhteen. Niin tosiaan, tuossa tuntemattomassa maassa, johon hän nyt oli matkalla, todella oli torahampaisia petoja. Ja mistä tiesi, vaikka matka suuntaisi paikkaan, jossa ei valoa nähty koskaan, missä purot eivät solisisi tai kukat kukkisi? Toisaalta, nythän oli syksy! Sinä hölmö tyttö! Missä täällä järven rannalla näet viheriöivää nurmea tai lirkuttelevia lintuja? Talvea pakeneminenhan olisi parasta mitä voisi tapahtua. Vaikka paikka olisikin kylmempi ja kolhompi, olisi siinä ainakin uutta nähtävää ja koettavaa ja tottahan lordi toisi hänet sieltä pois jos viihtyminen ei onnistuisikaan. Miten pystyikään lyhyessä ajassa pieni pää käymään läpi noin rikkaan kavalkadin ristiriitaisia tunteita? Toisaalta reaktio oli täysin ymmärrettävä. Edessä olisi rankka matka, varmaan viikkojakin kestävä uuvuttava taival tuntemattomaan paikkaan, kauas kaikesta mikä oli joskus ollut tuttua. Tätähän Daliah oli pienen ikänsä haaveillutkin, pääsyä pois, uuden kokemista ja näkemistä, mutta kaikesta huolimatta hyppy tyhjyyteen pelotti. Mutta toisessa hetkessä ei voitu vastustaa innostusta joka huokui kutsun esittäjästä. Mies näytti todella olevan vilpittömän iloinen ja malttamaton saatuaan äskeiset uutisensa. ”Saman tien?” Tyttö ei voinut olla yskähtämättä kun ilma tuntui pakenevan keuhkoista vauhdilla. Niin tosiaan, milloin hän itse sitten oli kuvitellut matkaanlähdön tapahtuvan? Lordihan oli muutenkin vain käymässä, levähtänyt kesken matkanteon, tottahan hän halusi oitis jatkaa samalla tiellä ja päästä pian kotiin. Vaalea pää kääntyi kohti takana siintävää kaupunkia. Se näytti tummalta ja epäkohteliaalta, sellaiselta vanhalta, kaljan turmelemalta mieheltä, jonka suusta ei päässyt kuin örähdyksiä ja manauksia. Toisaalta vanhoissa humaltuneissa ukoissa oli usein jotain sympaattista ja ainakin he olivat joskus olleet lapsia, suloisia ja viattomia. Tyttö siristi katsettaan ja kallisti päätään. Niin, Perion, olisiko tuolla paikalla lopulta hänelle mitään tarjottavaa? Mikä ihme hänet oli pitänyt siellä näinkin pitkään? Velvollisuudentuntoko? Hän muisti muutamia tuttuja, rakkaiksi tulleita kasvoja kaupungissa, niitä hänen tulisi kyllä ikävä. Keuhkot täyttyivät taas hiljalleen ja rinta kohosi rauhallisesti pään kääntyessä takaisin lordiin päin. ”Pääsenhän vielä käymään täällä?” Hän hymyili, kysymys ei oikeastaan ollut luvan pyyntö, se kuulosti enemmänkin ylimalkaiselta pohdiskelulta. ”Ei niin, että olisin paikkaan itseensä kiintynyt, mutta ehdin saada muutaman hyvän ystävän ja kun kerran en ehdi heitä hyvästelemään, olisi ihanaa joskus yllättää heidät vierailulla.” Hymy, joka kasvoja korosti, oli niin tuttu, tuollainen avoin ja vilpitön, aurinkoinen ja luottavainen. Oli varmasti helppo kuvitella, ettei sen takana koskaan piillyt pahoja ajatuksia tai ilkeitä aikomuksia, vaikka mistään enkelistä ei ollut kysekään. Toisaalta hymy ja tuikkiva katse viesti selvästi päätöksen syntymisestä, jonka sanoista saattoi jo päätelläkkin. Daliah kohotti katsettaan ja oli hetken aikaa kuin näkevinään jonkin lipuvan heidän yläpuolellaan. Pilven ehkä? Tai vain kuun varjon taivaalla. Yö oli käynyt kovin koleaksi ja vaalea käsi tavoitteli korin pohjalta aiemmin riisuttua, ohuen kaunista huvia, joka silti ihmeellisesti aina onnistui palelevan kantajansa lämmittämään. Hän kietoi sen taas kaulalleen peittäen näin kaulallaan kantamansa korun ja veti viittansa liepeitä tiiviimmin kohti toisiaan. ”Mutta yhtä kaikki, ei minulla ole täällä sen suurempaa syytä jäädäkkään.”
|
|
|
Post by R.C. on Jan 12, 2007 18:10:30 GMT 3
”Ei yksin Perion vaan myös koko maailma odottaisi varmasti iloiten ja palvoen paluutasi, jos se olisi minusta kiinni. Ilman muuta pääset tänne vielä takaisin, milloin vain itse haluat, rakas ystäväni.”, lausahti lordi niin ikään vilpittömyyttä lempeässä äänessään, vaikka vääristelikin hieman sanojaan. Tietenkin hän itse päättäisi lopulta valtakuntien kohtalosta, eikä kukaan toinen. Sybaresin herran katse käväisi ohimennen suunnassa, johon hänen seuralaisensakin huomio oli hetkeksi jäänyt haikailemaan. Latvuston harjalla rusottivat kaupungin kadunvarsille ja asumuksiin sytytettyjen lyhtyjen kellertävät kajot. Ylimys itse ei pahemmin moista viheliästä paikkaa kaivannut. Perion joutaisi perikatoon, mikäli mokoma rotankolo lakkaisi maksamasta verojaan. Entäpä sen monenkirjava väki sitten, ja nämä neidon mainitsemat ’ystävät’? Sula välinpitämättömyys sekään ei riittänyt tiivistämään lordin reaktiota retoriseen pyyntöön, vaan mitä ikinä hän toisen selityksistä päättelikään, pysyi visusti piilossa ilmeistään ja puheistaan. ”Saatan jo kuvitella, kuinka iloisen yllätyksen tulet ystävillesi järjestämään, kuten minulle tänään. Tunnen oloni syystäkin etuoikeutetuksi.”, totesi haltiaylimys hyväntuulisesti naurahtaen, lisäten viimeisen lausahduksensa kai varsin harkitsemattomasti arvoisensa henkilön asemasta. Moista suopeutta olisi ylhäisöpiireissä pidetty varmasti ennenkuulumattomana, vaan nyt kuten aiemminkaan ei räikeä luokkaero kaksikon välillä vaikuttanut valtiasta häiritsevän, saati sanelevan suhtautumistaan neitoon. Yhtä hyvin olisivat he voineet olla vain kaksi kaverusta samasta kylästä, yhdenveroiset taustoiltaan ja tavoiltaan. Tosin tällöin ei tuleva matkakaan olisi kai tuntunut yhtä lupaavan ihmeelliseltä. ”Ja ajattelehan, kuinka monta hienoa tarinaa sinulla on tuolloin heille kerrottavanasi! Kiehtovimmat kirjatkin kalpenevat vielä kokemuksillesi, kaunis Daliah, kuten vanhoilliset ajattelijat rohkeudellesi tehdä haaveistasi totta.”, arveli lordi innostusta tuikkivin silmin, epäilemättä kai hetkeäkään, etteikö hänen hyvinkin vastakohtainen maailmansa ystäväänsä miellyttäisi, tai tarjoaisi tälle vähintään harvinaisen elämyksen. ”Menkäämme siis ja jättäkäämme arjen harmaus taaksemme. Syksy ei synkennä mieltämme eikä talvi tavoita sieluamme helposti tänä vuonna.”, lupasi haltiaylimys hymyillen ja astahti eteenpäin saatellakseen kaunottaren kanssaan kauemmas järvelle johtavalta polulta kohti aukean laitaa, jossa tiesi fangorninsa vartovan. Jopa siivekäs peto oli aiemmin laskeutuessaan ymmärtänyt kunnioittaa herransa rauhaa tavoittaessaan tuon huilusta lähtöisin olevat surusointuiset sävelet. Vaan kuullessaan nyt lähestyvät askeleet ja arvaten valtiaansa tekevän tuloaan jätti uljas ratsu pettämättömän piilopaikkansa korkeiden puiden katveesta ja astahti kuononsa maata viistäen kaksikkoa vastaan. Liki mahdoton oli kookasta matelijaa ollut tähän asti tiheän kasvuston varjoista erottaa, vaikka upean kiiltävä, koboltinsininen suomupeitteensä ei täysin sysimustaan taustaansa sulautunutkaan. Tosin öinen hämärä teki kätkeytymisen tummille olennoille aina helpommaksi. Komean fangornin ilmestyessä esiin pimeydestä tiukensi haltiaylimys tarkoituksella aavistuksen otettaan neidon kädestä, kuin rohkaisten toista ja muistuttaen kulkevansa yhä tuon rinnalla. Tokihan lordin täytyi vielä tiedostaa seuralaisensa aiemmista kokemuksista ja sanoista kuultanut pelko näitä petoja kohtaan, jolloin hänen kannustava eleensä oli tulkittavissa ymmärrykseksi yhtä hyvin kuin merkiksi vakaasta tuestaan. Ja jotta hiljaisuus ei olisi ehtinyt käymään painostavaksi, korotti hän jälleen äänensä kuuluville: ”Ylempänä ilmakehässä on verrattain viileämpää kuin täällä alhaalla maankamaralla. Oletko varma että tarkenet vain huivisi ja viittasi turvin, Daliah? Luovun mielelläni omastani jottet vain vilustuisi.”, esitti ylimys lähes kriittisellä kohtaa kysymyksensä ja vastasikin siihen itse irroittamalla jo mainitsemansa elementin koreasta asustaan. Julki lausuttu huoli oli ilman muuta aiheellinen, mutta ajoi toivon mukaan myös toista tarkoitusta, viemällä neidon huomion hetkeksi edessään häämöttävästä näystä ja estämällä tätä kenties jähmettymästä kauhusta aloilleen. Rauhoitteleva katse painoi lordin luomia alemmas hänen laskiessaan viittansa seuralaisensa harteille. Loppujen lopuksi ei kantamansa kangas ollut edes raskasta, vaikka näytti ja tuntui lämpimältä ja ylelliseltä kuin kallein ja paksuin sametti konsanaan. Tätä huomaavaista toimitusta seuraili luimisteleva fangornkin taholtaan, riiputtaen päätään yhä matalalla ja varoen visusti tuijottamasta kumpaakaan kaksikosta turhan pitkään tai uhkaavasti - varmasti peto vainusi neidon varautuneisuuden jos moista oli ilmassa aistittavissa. Lentävinä ratsuina fangornit olivat lohikäärmeitä huomattavasti pienikokoisempia ja sulavalinjaisempia, sekä vastaavasti etäisiä serkkujaan nopeampia liikkeissään, vaan yhtä useamman ratsastajan sekä ylellisen satulan kantamiseen niitä ei tavallisesti oltu tarkoitettu. Tästä pikkuseikasta ei jalo ja huippuunsa kouluttautunut siivekäs aikonut tietenkään valittaa, saati osoittaa ensimmäistäkään heikkouden merkkiä ruhtinaansa palveluksessa. Ja loppujen lopuksi noin heiveröinen ihmisnaaras ei pahemmin painoa tai vaivaa lisännyt, niinpä pedolla oli syytäkin suhtautua tilanteeseen muodollisen ilmeettömästi, vaikka ihmettelikin mielessään herransa poikkeuksellisen hyveellistä käytöstä. Varmistettuaan, ettei neito ollut vielä ehtinyt joutua paniikkiin tai ryhtynyt katumaan päätöstään, käännähti lordi jälleen seuralaisensa puoleen, pysähdyttyään nyt kunnioittavasti kyyristelevän ratsunsa eteen. ”Saanko luvan nostaa sinut ratsaille, kaunottareni?”, tiedusteli haltiaylimys tavoilleen tyypillisen kohteliaasti, vaikka olikin jo ihailtavasti onnistunut karsimaan teitittelyn puheistaan. Eiväthän he yhtä kaikki olleet toisilleen enää ventovieraita tai kuin hovin kiiltokuvatuttavat keskenään, viileän muodollisia sanojensa viilaajia, etiketin jähmeisiin eleisiin takertuvia pikkusieluja. Tuskinpa lordi toivoi neidonkaan hienostelevan tästä eteenpäin puheitaan tai tekojaan, vaikka tuo tiesikin nyt enemmän ystävänsä korkeasta asemasta.
(( Olisin voinut kiiruhtaa tätäkin kohtausta edemmäs, mutta liiallinen säntäily ei nyt tuntunut soveliaalta. Olen pahoillani jos jätin vastaavasti vuoroosi turhan vähän pelivaraa, tai ainakin pelkään niin. - - Ja oli tällä offlinerilla ( sowwy! ) toinenkin tarkoitus, valoitan samalla vähän eräänä iltana hahmottamaani näkemystä hahmoni asusta, jonka ei tosin tarvitse olla ainoa ja oikea ( aiemmin saamani palaute on saanut minut jo vähän valmiiksi luimistelemaan ). Älä kysy, miten tuossa asussa voi edes ratsastaa tai taistella... ;oO Ja sitä paitsi kokonaisuus on vielä hyvin pelkistetty, mutta tuskin se ihan vähään aikaan kehittyykään, joten varminta oli esittää pelkkä luonnos. EDIT: Kuoletin jo linkin. ))
|
|