Post by R.C. on Dec 3, 2006 14:07:10 GMT 3
(( Tämä tapahtumaketju sijoittuu aikaan hieman 'Kotiinpaluu'-pelin jälkeen, joten kyseiseen tarinaan perehtymättömät eivät todennäköisesti tajua tekstistä hölkäsen pölähdystä. Kuitenkin kirjoitelma toimii hyvin ihan itsenäisenä spektaakkelinakin, riippumatta siitä jatkuuko itse peli enää koskaan vaiko ei. =) Tarkoitus on kuitenkin tarjota lähinnä väliaikatietoa, ja tapahtumat sijoittuvat samaiseen kylään, jossa hahmokaksikko heitti hyvästit toisilleen. Ja vielä viimeiseksi tarkennus: ’kursiivilla hipsuissa’ olevalla tekstillä tarkoitan pelkkiä henkilön päänsisäisiä ajatuksia, vastaava ns. telepatia olisi myös kursiivissa, mutta kaksoishipsuissa. ))
Kuukausi haltiaylimyksen lähdön jälkeen liittyi pieneen kyläyhteisöön muukalainen. Hän astui sisään portista varhain aamuhämärissä, kulki raitin halki harvan aamuvirkun havaitsemana ja jäi vuokralaiseksi erään leskiukon ullakkohuoneeseen, varsinaisen majatalotoiminnan ollessa näin pienessä pitäjässä kovin mitätöntä, ellei jopa tyystin olematonta. Tuvan varsinaisella isännällä ei loppujen lopuksi ollut mitään järjestelyä vastaan, kunhan asiasta oli ehditty hieman keskustella ja vieraan jokseenkin synkänpuoleiseen olemukseen siihenkin sopeuduttu - musta haltia kun oli täälläpäin varmasti yhtä harvinainen näky kuin muuallakin mantereella ( tilanne, joka tulisi tosin muuttumaan tulevina aikoina... ). Vaan löytyihän sitä maailmalta monenmoista kulkijaa, eikä tainnut olla vallan ennenkuulumatonta, jos yksi näistä vähemmistöroduista etsi suojaa syrjäisestä kyläpahasesta sodan kynnyksellä. Olkoonkin, että juuri muukalaisen kaltaisista olennoista oli puhuttu jo vuosisatoja pelkkää pahaa suuremmissa kaupungeissa. Enimmän osan ilkeistä juoruista saattoi tietenkin pistää vain muista poikkeavan ulkonäön piikkiin. Vieraan onneksi isäntä ei ollutkaan ihmisenä siitä ennakkoluuloisimmasta päästä.
Hieman luimistellen joutui jo ehtoopäiviään viettämään ruvennut ukko puolestaan selittämään, miksi niin moni tupa kylässä näytti palaneen maan tasalle tai mihin maalaisväen hymyt ja naurut vaikuttivat näinä päivinä kuihtuneen ja kadonneen. Nämä seikat eivät kuitenkaan tuntuneet muukalaista häirinneen. Harvoinhan salamakaan iski samaan paikkaan toista kertaa, oli vieras todennut ja kertonut sitten hieman itsestään: Ammatiltaan hän oli tähtitieteilijä, jonka orastelevat levottomuudet olivat ajaneet pakosalle eräästä isommasta kaupungista. Mukanaan miehellä oli laukullinen kaukoputkia, karttoja ja tarkkoja laskelmia aurinkokuntien ynnä muiden yhtä ihmeellisten avaruuden kappaleiden etäisyyksistä, joista lähes koko elämänsä samassa kylässä asunut ukko ei tietenkään ymmärtänyt tuon taivaallista. Musta haltia kertoi edelleen työskentelevänsä vain hiljaisesti öisin ja nukkuvansa päivisin, poistumatta juuri lainkaan huoneestaan. Aamiaiset ja illalliset isäntä voisi jättää vaikka ullakon oven ulkopuolelle.
Kaikin puolin ihanteellinen asukas siis. Ja kun sitten päästiin puheisiin korvauksista, vaikutti vaivaisen ukon talous jo sen verran turvatulta, että sopimus lyötiin lukkoon vielä saman aamun aikana. Lopuksi muukalainen toivoi isäntää vielä vaikenemaan läsnäolostaan, sillä hän kaipasi omien sanojensa mukaan rauhaa työnteolleen eikä odottanut saati toivonut luokseen vieraita. Tämän ukko ymmärsi tietenkin hyvin, vaikka tiesikin juoruilta pakoilemisen olevan näin pienessä kylässä pidemmän päälle suunnilleen yhtä järkevää ja mahdollista kuin tuulimyllyjä vastaan taisteleminen. Yllättävän kauan onnistui musta haltia matalaa profiiliaan yhtä kaikki ylläpitämään, kunnes vihjailut tuosta isännän uudesta, oudosta vuokralaisesta ajoivat raitinvarren akat väistämättä valppaiksi. Hyvän tovin jos toisenkin riitti tästä aiheesta muijille kälätettävää, tosin tällöinkään kovin moni kyläläisistä ei ollut koko vierasta vielä nähnytkään, sillä ullakkohuoneen ikkuna pysyi yleensä pimeänä myös hämärän aikaan. Ainoa elonmerkki, joka kertoi yhä muukalaisen olemassaolosta muun väen keskuudessa, lieni oven ulkopuolelle jätettyjen lautasten palautuminen tyhjinä aamun varhaisilla tunneilla.
Talven kolkutellessa ovia ja lumen sataessa maahan alkoi ylimääräinen asukas vähitellen unohtumaan. Kaamos vaiensi tehokkaasti mielet ja kielet, kun väki kävi viettämään vuoden pimeintä aikaa. Monella heistä oli vielä tuoreena mielessään syksyinen selkkaus, ja selviäminen kylmän yli asettui nyt monen asukkaan kohdalla etusijalle. Harva heistä tiesi tai ylipäätään välitti edes muualla mantereella riehuvista sodista, joista kylään kantautui vain toisinaan epämääräisiä kertomuksia. Ainoa todella valveutunut henkilö tässä asiassa taisikin olla musta haltia, ulkopuolinen. Hän vahti koko talven taivasta herkeämättä, eikä suinkaan vain tähtösten tai taivaankappaleiden takia. Niinä öinä, joina kookkaat, tummat varjot korkealla pilvien lomassa lipuivat kylän ylle ja sen väki liikahteli levottomina vuoteissaan, aukaisi hän ullakon ikkunan tai livahti ulos syrjäiselle kujalle, kohottaen kasvonsa ja katseensa kohti korkeuksia ja huutaen niin kovaa kuin suinkin saattoi, ja samalla aivan äänettömästi. Ihmiskorva ei sanojaan saattanut tavoittaa, saati ymmärtää. Uhkaavat hahmot taivaalla, nuo julman tuomion lähettiläät, jatkoivat sen sijaan matkaansa, suoden hopeisen kuun tuhansine tähtineen paistaa taas kauniita unia koko kylälle...
Tämäkin oli oikeastaan vain yksi syy ja tarkoitus muukalaisen paikallaoloon. Hänen toinen tehtävänsä kulki aina aika ajoin alapuolellaan kylänraitilla suuntaan jos toiseen, muukalaisen seuratessa tätä huomaamattomana pienen ullakkoikkunan verhojen takaisista varjoista. Nuori, vaaleahipiäinen ja kultahiuksinen ihmisneito oli mustalle haltialle arvoitus, jota tuo ei koskaan lakannut pohtimasta katsellessaan suojattiaan hoitelemassa arkisia askareitaan. Hänhän oli nyt käytännössä tämän tuiki tavallisen henkilön nöyrin palvelija, niin kummalliselta kuin se muukalaisesta itsestään tuntuikin. Mies muisti yhä elävästi tilanteen, jossa hän oli erikoisen tehtävänsä vastaanottanut. Toisen polvensa varaan langenneena ja päänsä kunnioittavasti kumartaneena oli musta haltia kuunnellut valtiaansa puhuvan seuraavin sanoin:
”Sinun tulee välttää ottamasta suoraan yhteyttä tähän neitoon, Sadek. Antaa hänen nyt hieman rauhoittua ja sulatella kokemuksiaan, elämänsä jatkua jonkin aikaa omalla painollaan. Vaan jos hän etsii sinut käsiinsä tai muuten satutte väistämättä kohtaamaan, älä suotta valehtele tehtäväsi tarkoituksesta, joka on suojella tätä henkilöä sijastani. Suhtaudu häneen muutoinkin kunnioittavasti ja noudata kaikkia toiveitaan - Muista, että tämä nuori neito on tuleva maailmanvalloittajani, joten kohtele kuolevaista sen mukaan. Hän on järjestävä minulle kaikkien kansojen herruuden...” , puhui lohikäärmeiden ruhtinas maireasti hymyillen ja piti tauon, jonka kohdalla Sadek oli rypistänyt hieman kulmiaan. Mustan haltian oli ollut jo tuolloin vaikea käsittää, kuinka muka pahainen ihminen, vielä vähemmän joku yksinkertainen maalaishupakko, voisi olla niin tärkeä osa hänen herransa suunnitelmia? ”Äläkä suotta vaivaa mieltäsi asioilla, joita et rajallisella ymmärrykselläsi pysty hahmottamaan.”, oli valtias kohta lisännyt, ja tähän Sadekin senhetkiset kummastelut tyrehtyivätkin.
”Kyllä, kunnioitettu valtiaani. Onko vielä jotakin, jota haluatte minun tekevän?”, oli musta haltia puolestaan tiedustellut, tuijottaessaan yhä visusti vain Sybaresin salien mustaa marmoria ruhtinaan jalkojen juuressa. Hänen asemansa oli suurin piirtein samalla tasolla, mikä oli sinänsä jo melkoinen saavutus.
”Tarkkaile häntä ja elämänsä etenemistä.”, oli herra lyhyesti vastannut, ja hieman vaimeammin jatkanut: ”Jos nimittäin sattuisi käymään niin, että kylässä vietetään häitä jo ensi keväänä...”, tässä kohtaa valtias oli selittämättömästi vaiennut lauseeltaan, jolloin Sadek oli varovaisesti uskaltautunut kohottamaan katsettaan. Hän oli hätkähtänyt ja saanut vielä pitkään jälkeenpäinkin kylmiä väreitä siitä suunnattomasta vihasta, joka oli tuolloin häälynyt lohikäärmeruhtinaan puolittain toisaalle käännetyillä, kiristyneillä kasvoilla. Mutta ilmiö oli mennyt ohi yhtä pian kuin valtias oli kohauttanut hieman hymyillen harteitaan: ”...ei hänen tuoretta onneaan sopisi suinkaan enää häirittävän, vai kuinka?”, oli lordi Sýránícús lisännyt, ja kohdistanut katseensa palvelijaansa, joka oli kiireesti sulkenut silmänsä. Yhä perin järkyttyneenä tekemästään havainnosta ei Sadek ollut pystynyt vastaamaan. Musta haltia muisti kuitenkin epäilleensä suuresti, mahtoiko valtiaan viimeinen, huoleton toteamus kuvastella lainkaan tämän todellisia tunteitaan. Mitä hyvänsä ruhtinas siis olikaan tuona hiljaisena hetkenään ajatellut, ei varmastikaan ollut mitään niin ystävällistä, mitä hänen jälkimmäiset sanansa olivat antaneet ymmärtää. Jumalat armahtakoot sitä, joka olisi joutunut tuon jo orastelevan kaunamielisyyden kohteeksi!
Talven selkä oli vähitellen taittunut, ja kevääseen mennessä Sadek sai tietää koko mantereen vallatun. Sodat ja levottomuudet olivat siis ohitse, ja kaupungit asettuivat nyt vastahakoiseen rauhaan, jota valloittajakansa piti yllä rautaisella otteellaan. Moinen suoritus oli aikalaisessa sodankäynnissä ilman muuta ennennäkemätön. Kuun kansa oli tuonut itsensä pohjoisen väen tietoisuuteen nopeudella, joka jätti jälkeensä jokaisen näiden aiemmista vihollisista. Lordi Sýránícúksen ilmiömäiset strategiat olivat taanneet hänen kannattajilleen voiton kaikissa taisteluissa, olivatpa todennäköisyydet olleet puolellaan tai eivät. Hän vaikutti aavistavan vastustajiensa pienimmätkin mielen liikkeet ja rankaisevan näitä kapinallisista aikeistaan äärimmäisellä tarkkuudella ja mitä äkillisimmällä ja kauheimmalla tavalla.
Uutiset kansansa menestyksestä valtiaansa alaisuudessa olivat Sadekille tietenkin sekä odotettuja että tervetulleita. Tämä merkitsi hänen ylhäisen herransa pikaisempaa paluuta paikalle, johon oli palvelijansa sijastaan määrännyt. Tehtävä oli sujunut mustan haltian kannalta suotuisasti, eikä hänen taannoin isännän kanssa käymän keskustelunsa lisäksi ollut tarvinnut kohdata vielä yhtäkään toista kyläläistä kasvotusten. Sadekia ei sanottavammin edes haluttanut tehdä tuttavuutta kansaan, joka oli katsonut ja kohdellut kaltaisiaan väheksyvästi kautta aikojen.
Jos kutsumuksensa suorittaminen olisi siis ollut vain mustasta haltiasta itsestään kiinni, olisi kotiinpaluun hetki koittanut hänelle jo piankin. Valitettavasti vain tuo kultahiuksinen neitonenkin oli tämän tavoitteen täyttämisessä perin tärkeässä roolissa, ja niinpä vain eräänä aamuna menivät Sadekille sanellut konseptit sekaisin. Taivaan valjetessa havahtui valpas haltia tunteeseen, joka kavalsi suojattinsa valveutuneen aikaisin ja lähteneen liikkeelle. Tässä ei toisaalta ollut mitään tavatonta, olihan matka lähikyliin hyvä aloittaa aina varhain, jotta takaisinkin ehti vielä iltaan mennessä. Jokin oli kuitenkin nyt toisin. Neito itse oli muuttunut. Hänen kasvonsa tunsivat taas toivon ja jalkansa keveyden kuin kuljettuaan koko talven metrin paksuisessa nietoksessa. Lähes yhtä syvässä turhautumisessa tarponut mielikin vaikutti taas avoimelta tuleville ajoille ja matkoille...
Matkako? Minne ja kuinka pitkäksi aikaa? Sadek oli vetänyt pihahtaen henkeä ja manannut hälvenevän hämärän viimeiset varjot suojakseen, luikahtaen ulos sarastavaan aamuun.
Neidon itsensä aavistamatta oli hän seurannut tuota pitkän matkaa, peläten pahinta ja toivoen turhaan voivansa tämän hiljaisine rukouksineen pysäyttää. Lopulta hänen oli täytynyt luovuttaa, pysähtyä, kääntyä takaisin ja odottaa. Vartoa huomiseen ja siitä seuraavaan, viikosta toiseen kunnes joutui myöntämään, ettei salainen suojattinsa olisi ehkä tulossa takaisin pidempään aikaan - tai enää milloinkaan? Niinpä oli lopulta pakko nöyrtyä ja häiritä valtiasta, ääneti ottaa tuohon yhteyttä matkojen takaa...
Ja tässä hän nyt seisoi edessään, herra ja valtias, Sybaresin synkkä hallitsija, lordi Sýránícús. Eikä lohikäärmeruhtinas ollut mielissään, sen saattoi yksin ympärillään häälyvästä kireydestä ymmärtää, vaikkei Sadek herransa kantapäitä korkeammalle uskaltanut katsettaan vieläkään kohottaa. Selkänsä kaarella kumaraan vaipunut musta haltia vapisi kauttaaltaan. Hiljaisuus heidän välillään oli rikkumaton, painostava. Se oli pahempaa kuin korviahuumaava karjunta ukkosen jyrähtäessä tai terävä sihahdus salaman iskiessä. Tyyntä myrskyn edellä, hetki jona odotus tuntui turmiota sietämättömämmältä. Eikä Sadek kestänyt enää:
”Herrani, suokaa minulle anteeksi epäonnistumiseni! Olkaa armollinen, valtiaani! Hän lähti kuukausi sitten eikä tullut takaisin... en arvannut estää... antakaa anteeksi, en tiennyt, mitä tehdä...!”, vaikersi musta haltia ahdistuksensa ääneen, puristaen kyynelehtivät silmänsä kiinni ja madellen entistäkin matalammaksi mikäli se nykyisessä tilassaan oli suinkin mahdollista. Hän tiedosti Rajaionin tyynen olemuksen taustallaan, saamatta tämän läsnäolosta pahemmin tukea tukalaan tilanteeseensa. Jos se ruhtinaasta riippuisi, saattaisi hänen sivallettu päänsä roikkua jo seuraavassa hetkessä sotapäällikön kädessä.
”Kehoitinko sinua pysäyttämään hänet, Sadek?”, tiedusteli hallitsijan terävä mutta tunteeton ääni alamaisensa yläpuolelta.
”...e-ette, herrani?”, takelteli Sadek sekavin mielin, koettaen kuumeisesti arvailla oikeaa vastausta, mutta luottaen lopulta lohduttomana muistikuvaansa.
”Aivan oikein. Lakkaa siis ulisemasta jollet ole tehnyt mitään väärää.”, tokaisi ylhäinen herra sävyttömästi ja sinetöiden sananvaihdon, joka ei johtaisi mihinkään. Pian palvelija oli hänelle taas pelkkää ilmaa, läsnäolonsa yhtä olematon kuin hyötynsäkin. Sadekista ei tosin nyt tuntunut lainkaan kurjalta jäädä sotapäällikön tavoin taka-alalle. Kylmää hikeä huuliltaan nuolaisten sulki musta haltia silmänsä ja keskittyi kiittämään korkeampia tahoja, myös valtiastaan.
Lordi Sýránícús astahti puolestaan jäyhästi eteenpäin ja seisahtui keskeltä tietä kohoavan tukevan puun katveeseen. Huvittavan kasvupaikan oli tämä korkealle lehvästöjään kurotteleva varsi osannut valita, vaan moinen seikka ei nyt selvästikään lohikäärmeruhtinasta kiinnostanut, saati viehättänyt. Hän nojasi oikean käsivartensa runkoa vasten ja painoi otsansa kämmenselkämyksensä varaan, tuijottaessaan yhä tiukasti metsän siimeksestä kohti kylää kiemurtelevaa tietä, kuin toivoen voivansa loihtia sille tietyn neitosen kulkemaan. Ehkäpä jo seuraavassa hetkessä olisi tuo ilmestyvä kohtaan, jossa epätasainen maa veti polun silmiltä piiloon. Pian he näkisivät taas toisensa, ja ihmisnainen huudahtaisi ilosta, juosten hänen luokseen kuin pieni hiiri käärmeen lempeään syleilyyn.
Mutta ei... tiesihän haltiaylimys toki paremmin. Hän oli kuullut kaiken, jokaisen kirvelevän yksityiskohdan. Pureskellut tietoa pitkin hampain, nielemättä pettymystään. Tieto epäonnistumisesta tuntui liian sietämättömältä sulatettavaksi.
”Daliah... ”, kuiskasi Lordi Sýránícús niin hiljaa, ettei edes hänen alati valppaana vartova palvelijansa saattanut ääntään kuulla. Tuuleen haihtui ja vaimeni tuo lausuttu nimi, ei keväisellä vireellä ollut voimia sitä kantaa. Niinpä ylimys laski luomiaan ja jatkoi vain ajatuksineen itsekseen:
’Kaiken sen vaivan jälkeen, jonka näin saattaakseni sinut turvaan sodalta ja hävitykseltä, sinä lähdet kun ensimmäiset lumet sulavat ja tiet aukeavat. Torjuit tarjoukseni syksyllä, ja nyt käännät selkäsi heille, joita pidit minua tärkeämpänä...’, kyti katkera hiillos hänen mielensä synkissä sopukoissa.
’Etkö toivonut tulla tavoittamakseni enää, Daliah? Halusitko unohtaa kaiken kanssani koetun ja paeta paikalta ennen kuin ehtisin palata? Miksi luottamuksesi oli näin häilyvä, rakas enkelini?’, jatkoivat kitkerät kysymykset kuin kipinät iskemistään, ’Etkö uskonut enää kohtaavamme? Etkö katsonut taannoin syvälle silmiini ja nähnyt kaipausta, joka murtaisi kaikki esteet tieltäni? Sain Myrkmeren kukistumaan puolessa vuodessa, tarjotakseni sinulle mantereen, jolla perheesi olisi taas turvallista asua. Olisit voinut odottaa minua edes hetken pitempään... edes hetken. Vai oliko se liikaa vaadittu?’, huokaisi valtias vaimeasti, havahduttaakseen Sadekin katsomaan tässä kohtaa puoleensa. Oliko hänen herransa sanonut jotakin? Ei, hiljaisuus oli yhä täydellinen, ja toisaalta myös niin painostava, että se sai tärykalvot liki puhkeamaan. Tuntui kuin myrsky olisi kerännyt vielä voimiaan.
’...mutta sellainen sinä olet. Suututat minut useammin kuin muut uskaltavat. Ja ehkäpä yhden kerran liikaakin.’, totesi lordi Sýránícús nyt tuimana mielessään. Hänen silmänsä kaventuivat ja sydämensä löi vihaisemmin. ’Hymyilitkö juostessasi pitkin metsäteitä, Daliah? Karistitko nauraen pölyt kintereiltäsi kuin ikävät muistot menneestä? Katsoitko kertaakaan taaksesi, ajattelitko minua milloinkaan? Vai olinko sinulle pelkkä kummallinen sattuma yksitoikkoisessa elämässäsi, kaunis kesä joka unohtuisi tulevan talven edellä? Tai ehkäpä viimeistään uuden kevään koittaessa? Kenen seurassa sinä kuljet nyt, senkin vähäpäinen huora?!’, hänen silmänsä leimahtivat raivosta ja kätensä sivalsi äkisti sivulleen, saaden vieressään kohonneen puun katkeamaan ja kaatumaan rysähtäen maahan. Sadekin tavoin etäämmäs jäänyt Rajaion hätkähti tahtomattaan, vaikkei sotapäällikkö tavallisesti aivan vähästä säikkynytkään. Hän katsahti valtiastaan ja ihmetteli jälleen kerran, kuinka herransa ulkoisesti hentoinen olemus saattoikin kätkeä moisia voimia alleen. Vaan ulkonäkö olikin enemmän kuin pettävä Sybaresin hallitsijan kohdalla. Tyyni olemus kätki tältäkin erää taakseen jo ilmiliekeissä roihuavan sielun, joka saattoi pahimmillaan purkautua kuin tuhoisan tulivuoren tavoin, ja tekikin sitä toisinaan.
Arkkidemoni olisi tietenkin voinut kanavoida turhautumistaan kahteenkin suuntaan: suruun tai vihaan - ja olihan selvää, että hän impulsiivisena, raivoisana Helvetican perillisenä päätyi niistä jälkimmäiseen. Masennus teki heikoksi ja kyvyttömäksi, viha sen sijaan antoi voimaa ja päättäväisyyttä. Jo pitkään lordi Sýránícús oli tottunut tuntemaan näistä negatiivisempaa, vaikka tunteet ylipäätään olivatkin hänestä heikkoutta. Kylmä järki ja logiikka yksin riittivät menestykseen. Teräksinen itsehillintä, kärsivällisyys ja rajaton valta kävivät nekin käsi kädessä. Rakkaus oli vain jotakin, jolla hän hallitsi helpommin muita. Se oli ase hänen sanoissaan ja teoissaan, valheissaan ja harhaanjohtavissa eleissään. Vaan mikä oli mennyt vikaan? Miksi neito oli lähtenyt vaikka oli varmasti hyvin tiedostanut, ettei haltiaylimys ehkä osaisi jäljissään seurata? Liekö tarkoitus ollutkin vain karistaa hankala ihailija kimpustaan? Missä kohtaa lordin suunnitelma oli mennyt vikaan?
"Minun olisi pitänyt surmata sinut kun siihen oli tilaisuus. Nähdä ennalta ailahteleva luonteesi, joka ei jaksaisi jalostaa sen suurempia tunteita sisimmässään. Repiä uskoton sydämesi rinnastasi ja murskata se ennen kuin ehtisit lentää tiehesi.", murisi Lordi Sýránícús kaunaisesti, käännähtäen äkisti ympäri ja loitoten poispäin suunnasta, johon neidon oli taannoin täytynyt kadota.
”Käskystänne otamme tämän ihmisnaisen kyllä kiinni. Hän ei ole voinut ehtiä vielä pitkälle.”, uskalsi Rajaion ehdottaa, tulkiten herransa reaktion kuitenkin väärin.
”Sybaresin valtiaan olisi siis mielestäsi soveliasta juoksennella ympäri manteretta jonkun rahvaanomaisen maalaishupakon perässä, niinkö?!”, sivalsivat ruhtinaan sanat ja hurjistunut katse sotapäällikköään samassa kuin ruoska, saaden Rajaionin lankeamaan henkeään haukkoen polvilleen.
”Ei tietenkään, ylhäinen herrani.”, kuiskasi musta lohikäärme tukahtuneesti ja laski katseensa katuvana maata kohden.
”Aivan niin, se ei olisi soveliasta... siispä olenkin lähdössä.”, hymähti valtias kitkerämmin ja jatkoi rivakkaa kulkuaan. Hänen synkät ajatuksensa olivat jo toisaalla. ’Juokse pois, Daliah, levitä siipesi ja kokeile kantavatko ne, pikku enkeli. Vaan varo ettet jää kiinni ja päädy eteeni. Tällöin järjestän sinulle saman painajaisen, jonka niin monet muutkin kaltaisesi neidot ovat saaneet kokea. Ja luultavasti soisin sen vielä korkojen kera...’, hautoi hän kostonhimoisesti mennessään, kunnes Sadekin vaimea ääni vapisi jostakin varjostaan:
”Entäpä... minä, ylhäinen valtiaani? Saanko palata Sybar...”
”Et.”, töksäytti ruhtinas kuin hetken mielijohteesta, arvatessaan jo palvelijansa ajatukset. ”Jäät tänne siltä varalta että neito palaa... haluan tietää siitä ensimmäisenä.”
”Kuten haluatte, herrani.”, oli musta haltia vastahakoisesti vastannut, ja niinpä hän murehti huonoa onneaan vielä samana yönä pimeässä ullakkohuoneessaan.
Sadek istui nyt synkistellen vuoteellaan ja siveli kaipaavasti kuvaa, joka esitti hänen perhettään. Siinä olivat yhdessä kaunis vaimonsa Kirsalia sekä pienet lapsensa Nerim ja Sathos. Ja kuinka ylpeältä hän itse koko kolmikon takana näyttikään. Musta haltia huokaisi syvään ja liu’utti sormenpäätään kuvassa hymyilevän naisen hiuksilla.
Kaikessa haikeudessaan havahtui hän äkkiä ymmärtämään, mitä valtiaansa silmissä käyneen omituisen katseen oli täytynyt aiemmin tarkoittaa. Ajatus iski mustaan haltiaan niin varoittamatta, että hän oli pudottaa kallisarvoisen kuvan tärisevistä käsistään. Oliko valtiaskin ikävöinyt tuona hiljaisena hetkenään kuten hänkin nyt, nojauduttuaan vasten puuta ja tähytessään odottavana horisonttiin? Ei, sehän oli mahdonta, ja yhtä kaikki Sadekin kaltainen perheellinen ja matkusteleva mies uskoi tunnistavansa polttelevan tuskan kun sellaisen näki. Vaikka hänen herransa suuttui toisinaan yhtä helposti kuin hemmoteltu lapsi, joka ei sietänyt asioiden menevän toisin kuin oli toivonut, oliko tämän murhe ollut ainakin hetken... aitoa?
Samassa musta haltia tiedosti vaaran, johon oli vast’ikään itsensä saattanut, mikäli olisikin hurjassa aavistuksessaan oikeassa. Sadek voihkaisi kuuluvasti ja raastoi hiuksiaan. Hänen täytyisi unohtaa näkemänsä, ja vähintään siitä tulkitsemansa! Ei pahainen palvelija voinut uneksia erittelevänsä herransa ohikiitäviä ilmeitä tai niiden taa kätkettyjä tunteita. Se oli suoranaista röyhkeyttä, ja juorujen levitessä potentiaalinen skandaali! Hän oli vain erehtynyt, aivan varmasti oli. Ja yhtä kaikki ei huolestunut sydämensä suostunut lakata hakkaamasta, saati piinattu katseensa pälyilemästä ympärilleen... kunpa Lordi Sýránícús ei saisi koskaan tietää epäilyistään!
Kuukausi haltiaylimyksen lähdön jälkeen liittyi pieneen kyläyhteisöön muukalainen. Hän astui sisään portista varhain aamuhämärissä, kulki raitin halki harvan aamuvirkun havaitsemana ja jäi vuokralaiseksi erään leskiukon ullakkohuoneeseen, varsinaisen majatalotoiminnan ollessa näin pienessä pitäjässä kovin mitätöntä, ellei jopa tyystin olematonta. Tuvan varsinaisella isännällä ei loppujen lopuksi ollut mitään järjestelyä vastaan, kunhan asiasta oli ehditty hieman keskustella ja vieraan jokseenkin synkänpuoleiseen olemukseen siihenkin sopeuduttu - musta haltia kun oli täälläpäin varmasti yhtä harvinainen näky kuin muuallakin mantereella ( tilanne, joka tulisi tosin muuttumaan tulevina aikoina... ). Vaan löytyihän sitä maailmalta monenmoista kulkijaa, eikä tainnut olla vallan ennenkuulumatonta, jos yksi näistä vähemmistöroduista etsi suojaa syrjäisestä kyläpahasesta sodan kynnyksellä. Olkoonkin, että juuri muukalaisen kaltaisista olennoista oli puhuttu jo vuosisatoja pelkkää pahaa suuremmissa kaupungeissa. Enimmän osan ilkeistä juoruista saattoi tietenkin pistää vain muista poikkeavan ulkonäön piikkiin. Vieraan onneksi isäntä ei ollutkaan ihmisenä siitä ennakkoluuloisimmasta päästä.
Hieman luimistellen joutui jo ehtoopäiviään viettämään ruvennut ukko puolestaan selittämään, miksi niin moni tupa kylässä näytti palaneen maan tasalle tai mihin maalaisväen hymyt ja naurut vaikuttivat näinä päivinä kuihtuneen ja kadonneen. Nämä seikat eivät kuitenkaan tuntuneet muukalaista häirinneen. Harvoinhan salamakaan iski samaan paikkaan toista kertaa, oli vieras todennut ja kertonut sitten hieman itsestään: Ammatiltaan hän oli tähtitieteilijä, jonka orastelevat levottomuudet olivat ajaneet pakosalle eräästä isommasta kaupungista. Mukanaan miehellä oli laukullinen kaukoputkia, karttoja ja tarkkoja laskelmia aurinkokuntien ynnä muiden yhtä ihmeellisten avaruuden kappaleiden etäisyyksistä, joista lähes koko elämänsä samassa kylässä asunut ukko ei tietenkään ymmärtänyt tuon taivaallista. Musta haltia kertoi edelleen työskentelevänsä vain hiljaisesti öisin ja nukkuvansa päivisin, poistumatta juuri lainkaan huoneestaan. Aamiaiset ja illalliset isäntä voisi jättää vaikka ullakon oven ulkopuolelle.
Kaikin puolin ihanteellinen asukas siis. Ja kun sitten päästiin puheisiin korvauksista, vaikutti vaivaisen ukon talous jo sen verran turvatulta, että sopimus lyötiin lukkoon vielä saman aamun aikana. Lopuksi muukalainen toivoi isäntää vielä vaikenemaan läsnäolostaan, sillä hän kaipasi omien sanojensa mukaan rauhaa työnteolleen eikä odottanut saati toivonut luokseen vieraita. Tämän ukko ymmärsi tietenkin hyvin, vaikka tiesikin juoruilta pakoilemisen olevan näin pienessä kylässä pidemmän päälle suunnilleen yhtä järkevää ja mahdollista kuin tuulimyllyjä vastaan taisteleminen. Yllättävän kauan onnistui musta haltia matalaa profiiliaan yhtä kaikki ylläpitämään, kunnes vihjailut tuosta isännän uudesta, oudosta vuokralaisesta ajoivat raitinvarren akat väistämättä valppaiksi. Hyvän tovin jos toisenkin riitti tästä aiheesta muijille kälätettävää, tosin tällöinkään kovin moni kyläläisistä ei ollut koko vierasta vielä nähnytkään, sillä ullakkohuoneen ikkuna pysyi yleensä pimeänä myös hämärän aikaan. Ainoa elonmerkki, joka kertoi yhä muukalaisen olemassaolosta muun väen keskuudessa, lieni oven ulkopuolelle jätettyjen lautasten palautuminen tyhjinä aamun varhaisilla tunneilla.
Talven kolkutellessa ovia ja lumen sataessa maahan alkoi ylimääräinen asukas vähitellen unohtumaan. Kaamos vaiensi tehokkaasti mielet ja kielet, kun väki kävi viettämään vuoden pimeintä aikaa. Monella heistä oli vielä tuoreena mielessään syksyinen selkkaus, ja selviäminen kylmän yli asettui nyt monen asukkaan kohdalla etusijalle. Harva heistä tiesi tai ylipäätään välitti edes muualla mantereella riehuvista sodista, joista kylään kantautui vain toisinaan epämääräisiä kertomuksia. Ainoa todella valveutunut henkilö tässä asiassa taisikin olla musta haltia, ulkopuolinen. Hän vahti koko talven taivasta herkeämättä, eikä suinkaan vain tähtösten tai taivaankappaleiden takia. Niinä öinä, joina kookkaat, tummat varjot korkealla pilvien lomassa lipuivat kylän ylle ja sen väki liikahteli levottomina vuoteissaan, aukaisi hän ullakon ikkunan tai livahti ulos syrjäiselle kujalle, kohottaen kasvonsa ja katseensa kohti korkeuksia ja huutaen niin kovaa kuin suinkin saattoi, ja samalla aivan äänettömästi. Ihmiskorva ei sanojaan saattanut tavoittaa, saati ymmärtää. Uhkaavat hahmot taivaalla, nuo julman tuomion lähettiläät, jatkoivat sen sijaan matkaansa, suoden hopeisen kuun tuhansine tähtineen paistaa taas kauniita unia koko kylälle...
Tämäkin oli oikeastaan vain yksi syy ja tarkoitus muukalaisen paikallaoloon. Hänen toinen tehtävänsä kulki aina aika ajoin alapuolellaan kylänraitilla suuntaan jos toiseen, muukalaisen seuratessa tätä huomaamattomana pienen ullakkoikkunan verhojen takaisista varjoista. Nuori, vaaleahipiäinen ja kultahiuksinen ihmisneito oli mustalle haltialle arvoitus, jota tuo ei koskaan lakannut pohtimasta katsellessaan suojattiaan hoitelemassa arkisia askareitaan. Hänhän oli nyt käytännössä tämän tuiki tavallisen henkilön nöyrin palvelija, niin kummalliselta kuin se muukalaisesta itsestään tuntuikin. Mies muisti yhä elävästi tilanteen, jossa hän oli erikoisen tehtävänsä vastaanottanut. Toisen polvensa varaan langenneena ja päänsä kunnioittavasti kumartaneena oli musta haltia kuunnellut valtiaansa puhuvan seuraavin sanoin:
”Sinun tulee välttää ottamasta suoraan yhteyttä tähän neitoon, Sadek. Antaa hänen nyt hieman rauhoittua ja sulatella kokemuksiaan, elämänsä jatkua jonkin aikaa omalla painollaan. Vaan jos hän etsii sinut käsiinsä tai muuten satutte väistämättä kohtaamaan, älä suotta valehtele tehtäväsi tarkoituksesta, joka on suojella tätä henkilöä sijastani. Suhtaudu häneen muutoinkin kunnioittavasti ja noudata kaikkia toiveitaan - Muista, että tämä nuori neito on tuleva maailmanvalloittajani, joten kohtele kuolevaista sen mukaan. Hän on järjestävä minulle kaikkien kansojen herruuden...” , puhui lohikäärmeiden ruhtinas maireasti hymyillen ja piti tauon, jonka kohdalla Sadek oli rypistänyt hieman kulmiaan. Mustan haltian oli ollut jo tuolloin vaikea käsittää, kuinka muka pahainen ihminen, vielä vähemmän joku yksinkertainen maalaishupakko, voisi olla niin tärkeä osa hänen herransa suunnitelmia? ”Äläkä suotta vaivaa mieltäsi asioilla, joita et rajallisella ymmärrykselläsi pysty hahmottamaan.”, oli valtias kohta lisännyt, ja tähän Sadekin senhetkiset kummastelut tyrehtyivätkin.
”Kyllä, kunnioitettu valtiaani. Onko vielä jotakin, jota haluatte minun tekevän?”, oli musta haltia puolestaan tiedustellut, tuijottaessaan yhä visusti vain Sybaresin salien mustaa marmoria ruhtinaan jalkojen juuressa. Hänen asemansa oli suurin piirtein samalla tasolla, mikä oli sinänsä jo melkoinen saavutus.
”Tarkkaile häntä ja elämänsä etenemistä.”, oli herra lyhyesti vastannut, ja hieman vaimeammin jatkanut: ”Jos nimittäin sattuisi käymään niin, että kylässä vietetään häitä jo ensi keväänä...”, tässä kohtaa valtias oli selittämättömästi vaiennut lauseeltaan, jolloin Sadek oli varovaisesti uskaltautunut kohottamaan katsettaan. Hän oli hätkähtänyt ja saanut vielä pitkään jälkeenpäinkin kylmiä väreitä siitä suunnattomasta vihasta, joka oli tuolloin häälynyt lohikäärmeruhtinaan puolittain toisaalle käännetyillä, kiristyneillä kasvoilla. Mutta ilmiö oli mennyt ohi yhtä pian kuin valtias oli kohauttanut hieman hymyillen harteitaan: ”...ei hänen tuoretta onneaan sopisi suinkaan enää häirittävän, vai kuinka?”, oli lordi Sýránícús lisännyt, ja kohdistanut katseensa palvelijaansa, joka oli kiireesti sulkenut silmänsä. Yhä perin järkyttyneenä tekemästään havainnosta ei Sadek ollut pystynyt vastaamaan. Musta haltia muisti kuitenkin epäilleensä suuresti, mahtoiko valtiaan viimeinen, huoleton toteamus kuvastella lainkaan tämän todellisia tunteitaan. Mitä hyvänsä ruhtinas siis olikaan tuona hiljaisena hetkenään ajatellut, ei varmastikaan ollut mitään niin ystävällistä, mitä hänen jälkimmäiset sanansa olivat antaneet ymmärtää. Jumalat armahtakoot sitä, joka olisi joutunut tuon jo orastelevan kaunamielisyyden kohteeksi!
Talven selkä oli vähitellen taittunut, ja kevääseen mennessä Sadek sai tietää koko mantereen vallatun. Sodat ja levottomuudet olivat siis ohitse, ja kaupungit asettuivat nyt vastahakoiseen rauhaan, jota valloittajakansa piti yllä rautaisella otteellaan. Moinen suoritus oli aikalaisessa sodankäynnissä ilman muuta ennennäkemätön. Kuun kansa oli tuonut itsensä pohjoisen väen tietoisuuteen nopeudella, joka jätti jälkeensä jokaisen näiden aiemmista vihollisista. Lordi Sýránícúksen ilmiömäiset strategiat olivat taanneet hänen kannattajilleen voiton kaikissa taisteluissa, olivatpa todennäköisyydet olleet puolellaan tai eivät. Hän vaikutti aavistavan vastustajiensa pienimmätkin mielen liikkeet ja rankaisevan näitä kapinallisista aikeistaan äärimmäisellä tarkkuudella ja mitä äkillisimmällä ja kauheimmalla tavalla.
Uutiset kansansa menestyksestä valtiaansa alaisuudessa olivat Sadekille tietenkin sekä odotettuja että tervetulleita. Tämä merkitsi hänen ylhäisen herransa pikaisempaa paluuta paikalle, johon oli palvelijansa sijastaan määrännyt. Tehtävä oli sujunut mustan haltian kannalta suotuisasti, eikä hänen taannoin isännän kanssa käymän keskustelunsa lisäksi ollut tarvinnut kohdata vielä yhtäkään toista kyläläistä kasvotusten. Sadekia ei sanottavammin edes haluttanut tehdä tuttavuutta kansaan, joka oli katsonut ja kohdellut kaltaisiaan väheksyvästi kautta aikojen.
Jos kutsumuksensa suorittaminen olisi siis ollut vain mustasta haltiasta itsestään kiinni, olisi kotiinpaluun hetki koittanut hänelle jo piankin. Valitettavasti vain tuo kultahiuksinen neitonenkin oli tämän tavoitteen täyttämisessä perin tärkeässä roolissa, ja niinpä vain eräänä aamuna menivät Sadekille sanellut konseptit sekaisin. Taivaan valjetessa havahtui valpas haltia tunteeseen, joka kavalsi suojattinsa valveutuneen aikaisin ja lähteneen liikkeelle. Tässä ei toisaalta ollut mitään tavatonta, olihan matka lähikyliin hyvä aloittaa aina varhain, jotta takaisinkin ehti vielä iltaan mennessä. Jokin oli kuitenkin nyt toisin. Neito itse oli muuttunut. Hänen kasvonsa tunsivat taas toivon ja jalkansa keveyden kuin kuljettuaan koko talven metrin paksuisessa nietoksessa. Lähes yhtä syvässä turhautumisessa tarponut mielikin vaikutti taas avoimelta tuleville ajoille ja matkoille...
Matkako? Minne ja kuinka pitkäksi aikaa? Sadek oli vetänyt pihahtaen henkeä ja manannut hälvenevän hämärän viimeiset varjot suojakseen, luikahtaen ulos sarastavaan aamuun.
Neidon itsensä aavistamatta oli hän seurannut tuota pitkän matkaa, peläten pahinta ja toivoen turhaan voivansa tämän hiljaisine rukouksineen pysäyttää. Lopulta hänen oli täytynyt luovuttaa, pysähtyä, kääntyä takaisin ja odottaa. Vartoa huomiseen ja siitä seuraavaan, viikosta toiseen kunnes joutui myöntämään, ettei salainen suojattinsa olisi ehkä tulossa takaisin pidempään aikaan - tai enää milloinkaan? Niinpä oli lopulta pakko nöyrtyä ja häiritä valtiasta, ääneti ottaa tuohon yhteyttä matkojen takaa...
Ja tässä hän nyt seisoi edessään, herra ja valtias, Sybaresin synkkä hallitsija, lordi Sýránícús. Eikä lohikäärmeruhtinas ollut mielissään, sen saattoi yksin ympärillään häälyvästä kireydestä ymmärtää, vaikkei Sadek herransa kantapäitä korkeammalle uskaltanut katsettaan vieläkään kohottaa. Selkänsä kaarella kumaraan vaipunut musta haltia vapisi kauttaaltaan. Hiljaisuus heidän välillään oli rikkumaton, painostava. Se oli pahempaa kuin korviahuumaava karjunta ukkosen jyrähtäessä tai terävä sihahdus salaman iskiessä. Tyyntä myrskyn edellä, hetki jona odotus tuntui turmiota sietämättömämmältä. Eikä Sadek kestänyt enää:
”Herrani, suokaa minulle anteeksi epäonnistumiseni! Olkaa armollinen, valtiaani! Hän lähti kuukausi sitten eikä tullut takaisin... en arvannut estää... antakaa anteeksi, en tiennyt, mitä tehdä...!”, vaikersi musta haltia ahdistuksensa ääneen, puristaen kyynelehtivät silmänsä kiinni ja madellen entistäkin matalammaksi mikäli se nykyisessä tilassaan oli suinkin mahdollista. Hän tiedosti Rajaionin tyynen olemuksen taustallaan, saamatta tämän läsnäolosta pahemmin tukea tukalaan tilanteeseensa. Jos se ruhtinaasta riippuisi, saattaisi hänen sivallettu päänsä roikkua jo seuraavassa hetkessä sotapäällikön kädessä.
”Kehoitinko sinua pysäyttämään hänet, Sadek?”, tiedusteli hallitsijan terävä mutta tunteeton ääni alamaisensa yläpuolelta.
”...e-ette, herrani?”, takelteli Sadek sekavin mielin, koettaen kuumeisesti arvailla oikeaa vastausta, mutta luottaen lopulta lohduttomana muistikuvaansa.
”Aivan oikein. Lakkaa siis ulisemasta jollet ole tehnyt mitään väärää.”, tokaisi ylhäinen herra sävyttömästi ja sinetöiden sananvaihdon, joka ei johtaisi mihinkään. Pian palvelija oli hänelle taas pelkkää ilmaa, läsnäolonsa yhtä olematon kuin hyötynsäkin. Sadekista ei tosin nyt tuntunut lainkaan kurjalta jäädä sotapäällikön tavoin taka-alalle. Kylmää hikeä huuliltaan nuolaisten sulki musta haltia silmänsä ja keskittyi kiittämään korkeampia tahoja, myös valtiastaan.
Lordi Sýránícús astahti puolestaan jäyhästi eteenpäin ja seisahtui keskeltä tietä kohoavan tukevan puun katveeseen. Huvittavan kasvupaikan oli tämä korkealle lehvästöjään kurotteleva varsi osannut valita, vaan moinen seikka ei nyt selvästikään lohikäärmeruhtinasta kiinnostanut, saati viehättänyt. Hän nojasi oikean käsivartensa runkoa vasten ja painoi otsansa kämmenselkämyksensä varaan, tuijottaessaan yhä tiukasti metsän siimeksestä kohti kylää kiemurtelevaa tietä, kuin toivoen voivansa loihtia sille tietyn neitosen kulkemaan. Ehkäpä jo seuraavassa hetkessä olisi tuo ilmestyvä kohtaan, jossa epätasainen maa veti polun silmiltä piiloon. Pian he näkisivät taas toisensa, ja ihmisnainen huudahtaisi ilosta, juosten hänen luokseen kuin pieni hiiri käärmeen lempeään syleilyyn.
Mutta ei... tiesihän haltiaylimys toki paremmin. Hän oli kuullut kaiken, jokaisen kirvelevän yksityiskohdan. Pureskellut tietoa pitkin hampain, nielemättä pettymystään. Tieto epäonnistumisesta tuntui liian sietämättömältä sulatettavaksi.
”Daliah... ”, kuiskasi Lordi Sýránícús niin hiljaa, ettei edes hänen alati valppaana vartova palvelijansa saattanut ääntään kuulla. Tuuleen haihtui ja vaimeni tuo lausuttu nimi, ei keväisellä vireellä ollut voimia sitä kantaa. Niinpä ylimys laski luomiaan ja jatkoi vain ajatuksineen itsekseen:
’Kaiken sen vaivan jälkeen, jonka näin saattaakseni sinut turvaan sodalta ja hävitykseltä, sinä lähdet kun ensimmäiset lumet sulavat ja tiet aukeavat. Torjuit tarjoukseni syksyllä, ja nyt käännät selkäsi heille, joita pidit minua tärkeämpänä...’, kyti katkera hiillos hänen mielensä synkissä sopukoissa.
’Etkö toivonut tulla tavoittamakseni enää, Daliah? Halusitko unohtaa kaiken kanssani koetun ja paeta paikalta ennen kuin ehtisin palata? Miksi luottamuksesi oli näin häilyvä, rakas enkelini?’, jatkoivat kitkerät kysymykset kuin kipinät iskemistään, ’Etkö uskonut enää kohtaavamme? Etkö katsonut taannoin syvälle silmiini ja nähnyt kaipausta, joka murtaisi kaikki esteet tieltäni? Sain Myrkmeren kukistumaan puolessa vuodessa, tarjotakseni sinulle mantereen, jolla perheesi olisi taas turvallista asua. Olisit voinut odottaa minua edes hetken pitempään... edes hetken. Vai oliko se liikaa vaadittu?’, huokaisi valtias vaimeasti, havahduttaakseen Sadekin katsomaan tässä kohtaa puoleensa. Oliko hänen herransa sanonut jotakin? Ei, hiljaisuus oli yhä täydellinen, ja toisaalta myös niin painostava, että se sai tärykalvot liki puhkeamaan. Tuntui kuin myrsky olisi kerännyt vielä voimiaan.
’...mutta sellainen sinä olet. Suututat minut useammin kuin muut uskaltavat. Ja ehkäpä yhden kerran liikaakin.’, totesi lordi Sýránícús nyt tuimana mielessään. Hänen silmänsä kaventuivat ja sydämensä löi vihaisemmin. ’Hymyilitkö juostessasi pitkin metsäteitä, Daliah? Karistitko nauraen pölyt kintereiltäsi kuin ikävät muistot menneestä? Katsoitko kertaakaan taaksesi, ajattelitko minua milloinkaan? Vai olinko sinulle pelkkä kummallinen sattuma yksitoikkoisessa elämässäsi, kaunis kesä joka unohtuisi tulevan talven edellä? Tai ehkäpä viimeistään uuden kevään koittaessa? Kenen seurassa sinä kuljet nyt, senkin vähäpäinen huora?!’, hänen silmänsä leimahtivat raivosta ja kätensä sivalsi äkisti sivulleen, saaden vieressään kohonneen puun katkeamaan ja kaatumaan rysähtäen maahan. Sadekin tavoin etäämmäs jäänyt Rajaion hätkähti tahtomattaan, vaikkei sotapäällikkö tavallisesti aivan vähästä säikkynytkään. Hän katsahti valtiastaan ja ihmetteli jälleen kerran, kuinka herransa ulkoisesti hentoinen olemus saattoikin kätkeä moisia voimia alleen. Vaan ulkonäkö olikin enemmän kuin pettävä Sybaresin hallitsijan kohdalla. Tyyni olemus kätki tältäkin erää taakseen jo ilmiliekeissä roihuavan sielun, joka saattoi pahimmillaan purkautua kuin tuhoisan tulivuoren tavoin, ja tekikin sitä toisinaan.
Arkkidemoni olisi tietenkin voinut kanavoida turhautumistaan kahteenkin suuntaan: suruun tai vihaan - ja olihan selvää, että hän impulsiivisena, raivoisana Helvetican perillisenä päätyi niistä jälkimmäiseen. Masennus teki heikoksi ja kyvyttömäksi, viha sen sijaan antoi voimaa ja päättäväisyyttä. Jo pitkään lordi Sýránícús oli tottunut tuntemaan näistä negatiivisempaa, vaikka tunteet ylipäätään olivatkin hänestä heikkoutta. Kylmä järki ja logiikka yksin riittivät menestykseen. Teräksinen itsehillintä, kärsivällisyys ja rajaton valta kävivät nekin käsi kädessä. Rakkaus oli vain jotakin, jolla hän hallitsi helpommin muita. Se oli ase hänen sanoissaan ja teoissaan, valheissaan ja harhaanjohtavissa eleissään. Vaan mikä oli mennyt vikaan? Miksi neito oli lähtenyt vaikka oli varmasti hyvin tiedostanut, ettei haltiaylimys ehkä osaisi jäljissään seurata? Liekö tarkoitus ollutkin vain karistaa hankala ihailija kimpustaan? Missä kohtaa lordin suunnitelma oli mennyt vikaan?
"Minun olisi pitänyt surmata sinut kun siihen oli tilaisuus. Nähdä ennalta ailahteleva luonteesi, joka ei jaksaisi jalostaa sen suurempia tunteita sisimmässään. Repiä uskoton sydämesi rinnastasi ja murskata se ennen kuin ehtisit lentää tiehesi.", murisi Lordi Sýránícús kaunaisesti, käännähtäen äkisti ympäri ja loitoten poispäin suunnasta, johon neidon oli taannoin täytynyt kadota.
”Käskystänne otamme tämän ihmisnaisen kyllä kiinni. Hän ei ole voinut ehtiä vielä pitkälle.”, uskalsi Rajaion ehdottaa, tulkiten herransa reaktion kuitenkin väärin.
”Sybaresin valtiaan olisi siis mielestäsi soveliasta juoksennella ympäri manteretta jonkun rahvaanomaisen maalaishupakon perässä, niinkö?!”, sivalsivat ruhtinaan sanat ja hurjistunut katse sotapäällikköään samassa kuin ruoska, saaden Rajaionin lankeamaan henkeään haukkoen polvilleen.
”Ei tietenkään, ylhäinen herrani.”, kuiskasi musta lohikäärme tukahtuneesti ja laski katseensa katuvana maata kohden.
”Aivan niin, se ei olisi soveliasta... siispä olenkin lähdössä.”, hymähti valtias kitkerämmin ja jatkoi rivakkaa kulkuaan. Hänen synkät ajatuksensa olivat jo toisaalla. ’Juokse pois, Daliah, levitä siipesi ja kokeile kantavatko ne, pikku enkeli. Vaan varo ettet jää kiinni ja päädy eteeni. Tällöin järjestän sinulle saman painajaisen, jonka niin monet muutkin kaltaisesi neidot ovat saaneet kokea. Ja luultavasti soisin sen vielä korkojen kera...’, hautoi hän kostonhimoisesti mennessään, kunnes Sadekin vaimea ääni vapisi jostakin varjostaan:
”Entäpä... minä, ylhäinen valtiaani? Saanko palata Sybar...”
”Et.”, töksäytti ruhtinas kuin hetken mielijohteesta, arvatessaan jo palvelijansa ajatukset. ”Jäät tänne siltä varalta että neito palaa... haluan tietää siitä ensimmäisenä.”
”Kuten haluatte, herrani.”, oli musta haltia vastahakoisesti vastannut, ja niinpä hän murehti huonoa onneaan vielä samana yönä pimeässä ullakkohuoneessaan.
Sadek istui nyt synkistellen vuoteellaan ja siveli kaipaavasti kuvaa, joka esitti hänen perhettään. Siinä olivat yhdessä kaunis vaimonsa Kirsalia sekä pienet lapsensa Nerim ja Sathos. Ja kuinka ylpeältä hän itse koko kolmikon takana näyttikään. Musta haltia huokaisi syvään ja liu’utti sormenpäätään kuvassa hymyilevän naisen hiuksilla.
Kaikessa haikeudessaan havahtui hän äkkiä ymmärtämään, mitä valtiaansa silmissä käyneen omituisen katseen oli täytynyt aiemmin tarkoittaa. Ajatus iski mustaan haltiaan niin varoittamatta, että hän oli pudottaa kallisarvoisen kuvan tärisevistä käsistään. Oliko valtiaskin ikävöinyt tuona hiljaisena hetkenään kuten hänkin nyt, nojauduttuaan vasten puuta ja tähytessään odottavana horisonttiin? Ei, sehän oli mahdonta, ja yhtä kaikki Sadekin kaltainen perheellinen ja matkusteleva mies uskoi tunnistavansa polttelevan tuskan kun sellaisen näki. Vaikka hänen herransa suuttui toisinaan yhtä helposti kuin hemmoteltu lapsi, joka ei sietänyt asioiden menevän toisin kuin oli toivonut, oliko tämän murhe ollut ainakin hetken... aitoa?
Samassa musta haltia tiedosti vaaran, johon oli vast’ikään itsensä saattanut, mikäli olisikin hurjassa aavistuksessaan oikeassa. Sadek voihkaisi kuuluvasti ja raastoi hiuksiaan. Hänen täytyisi unohtaa näkemänsä, ja vähintään siitä tulkitsemansa! Ei pahainen palvelija voinut uneksia erittelevänsä herransa ohikiitäviä ilmeitä tai niiden taa kätkettyjä tunteita. Se oli suoranaista röyhkeyttä, ja juorujen levitessä potentiaalinen skandaali! Hän oli vain erehtynyt, aivan varmasti oli. Ja yhtä kaikki ei huolestunut sydämensä suostunut lakata hakkaamasta, saati piinattu katseensa pälyilemästä ympärilleen... kunpa Lordi Sýránícús ei saisi koskaan tietää epäilyistään!