Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 8, 2006 9:14:37 GMT 3
Toden totta talvesta tulisi rankka koko pikku kylälle. Monelle perheelle ei jäänyt kuin ne ruokavarat joita heillä tuvissaan oli, kun suurin osa ulkorakennuksista oli mennyt. Osalle ei jäänyt senkään vertaa. Muutaman palava katto oli saatu tukahdutettua, mutta pari pikku mökkiä rätisi suurella liekillä, ne oli menetetty. Toivottavasti vahinko ei lähtisi leviämään, nyt jos koko kylä olisi syttynyt, olisi moni varmaan heittäytynyt liekkeihin toivonsa menetettyään. Tilanne ei tosin näyttänyt uhkaavalta, sillä palavat tuvat olivat kylän toisella laidalla ja niiden keskellä pientä yhteisöä kulki aukio, joka oli juuri tämän takia jätetty, vain puolet taloista palaisi, puolet jäisivät jäljelle. Tosin tuo samainen aukio, vähän muita leveämpi tie, oli yöllä suonut ryöväreille oivallisen kulkuväylän hevosineen ja vaappuvine askeleineen. Daliah tunsi kuinka häntä alkoi huimata, kurkussa paisui jokin, joka teki hengittämisestä vaikeaa. Lordin kääntyminen hänen puoleensa tuntui helpottavalta, sillä se soi hänelle hyvän syyn irrottaa katseensa lohduttomasta näystä. Tosin miehen sanat raikuivat lähinnä irvailuna korvissa. Hetken tuntui siltä, kuin nuori nainen ei olisikaan ollut tuon kaksikon taivaanrannanmaalari. Joskus vuosia sitten, kun velipoikakin oli ollut vasta taapero oli halla syönyt koko kesän sadon. Talvesta oli tullut todella ankara, ennätyskylmä, niin kylmä, että kaivokin oli yhtenä yönä jäätynyt umpeen, vettä ei oltu saatu viikkoihin ja heidän oli pitänyt sulattaa lunta. Lapsia oli kuollut puolenkymmentä ja koko kylän vanhempi väestö oli yhtä lailla menettänyt henkensä. Daliah ja hänen veljensä olivat olleet hyvin sairaita ja edelliskeväänä perheeseen syntynyt kuopus, sisko, oli kuollut. Tottakai apua oli pyydetty, sitä oli anottu vaikka mistä, mutta ei sitä ollut kuulunut. Näiden muistelmien läpi tyttö yritti hymyillä takaisin. ”Niin, onhan sitä pahemmastakin selvitty.” Lausetta seurasi ajatus, jota ei ääneen sanottu, siitä mistä kaikesta hän nyt olikaan viimeaikoina kuin korkeamman johdatuksesta selvinnyt, mutta näillä ihmisillä tässä ympärillä tuskin olisi samanlaista onnea. Kuinkahan moni oli pelkästään tämän yön aikana menettänyt henkensä? Lordi kääntyi taas, tällä kertaa takana seisovan kolmikon puoleen. Heidän ilmeensä olivat pöllämystyneitä, lähinnä epäuskoisia. Kauniin aatelismiehen ja rujon kylän välinen kontrasti tuntui surrealistiselta. Kaikki kolme olivat sen näköisiä kuin heidät olisi juuri herätetty syvästä unesta katselemaan vihreää taivasta ja sinisiä puita. Miehet kumarsivat aavistuksen ja äiti nyökkäsi lordin eleelle tyttären esitellessä heidät. He siis olivat Rufuksen talo, sillä tämä oli isännän nimi, äiti oli nimetty Molinaksi ja veli Efraukseksi. Kaikilla oli omat hellittelynimensä, joita koko kylä yleisesti käytti lempiniminä, mutta Daliah piti tämän tiedon itsellään. Ei kai vieraan miehen olisi ollut tarvettakaan mokomia tietää. Kolmikko kuunteli miehen puhetta vaitonaisina, Efraus pää hiukan kallellaan. Hän jakoi siskonsa kanssa hiukan hentoisen ruumiinrakenteen, jonka alkuperää saattoi arvailla molempien vanhempien ollessa lähinnä tasapaksuja ja äiti vielä lyhytkin kuin lapsi. Veli tosin oli tumma pigmentiltään, miltei musta hiuspaljous ja syvänruskeat silmät näkyivät olevan isän peruja. Esiteltyään perheensä vaipui Daliah taas omiin aatoksiinsa. Hän jätti lordin sanat miltei vaille huomiotta katseen lähtiessä vaeltelemaan pitkin poikin synkän huoneen seiniä. Hän alkoi tutkiskella omaa oloaan ja tuntemuksiaan. Katsotaan kuinka pitkä lista tulee: häntä väsytti, heikotti, yökötti, nälätti, päässä humisi, jalat tärisi, silmiä poltti. Kyllä jos tuohon olisi vielä pari muuta keksinyt, olisi tyttö heittänyt siihen paikkaan makuulle, eikä olisi noussut ennenkuin maailma olisi parempi paikka. Lordi tuntui puhuvan yhtä sulavan kohteliaasti kuin mitä aina ja hänen pehmeä äänensä sai luomet jo hitaasti laskeutumaan alaspäin, silmien nyt niin hailakan oloinen vihreys katosi verhon taa. Mutta samassa ne taas rävähtivät auki juuri parahiksi näkemään omituisen ilmeen häilähdyksen äitinsä kasvoilla, kuin tämä olisi vielä hiukan nyökännyt. Mitä ihmettä? Kenelle? Lordilleko? Nopeasti he olivat yhteisymmärryksen saavuttaneet. Kirottua, ettei hänellä ollut harmaintakaan hajua mistä oli ollut puhe. Mutta seuraavan hän kyllä kuuli ja tyrmistyi tiedosta, että tämä jalo herra oli aikeissa lähteä. Daliah kääntyi katsomaan puhujaan päin. Tietysti tämä halusi pois. Eihän se nyt mikään ihme ollutkaan. Ihme oli se, että nuori nainen oli jo niin täysin ehtinyt tottua arvokkaaseen seuraansa, ettei ollut aikoihin enää osannut ajatella tällä herralla todella varmasti olevan parempaakin tekemistä kuin katsella lapsellisen piikatytön päähänpistoja. Vaikka Valon juhla olikin ollut vain muutamaa yötä aikaisemmin, tuntui tytöstä siltä kuin hän olisi saanut nauttia lordin seuraa paljon, paljon pitemmän aikaa, viikkoja ehkä kuukausia. Isäntä lausui muutaman sanan kunniasta tavata ja toivotti vieraan miehen tervetulleeksi paremmalla ajalla, näille sanoille tytär nyökkäsi ja tarttui tämän vieraan käteen. Koska tupa oli kylän reunalla, alkoi pian sen vasemmalla puolella metsän reuna, joka kiersi pitkin kylän peltoja, jotka oli jo aikaa sitten laitettua valmiiksi talvea varten. Pellot oli viljelty rinteeseen ja näyttivät jatkuvan aina harjanteen yli jonnekin kaukaisuuteen. Daliah johdatti miehen kohtaan, jossa vaahteroista tippuvat lehdet olivat värjänneet maan punaiseksi. Siihen oli raahattu pellolta kaikki auraamista haitanneet isommat kivet, pari aika massiivistakin lohkaretta. Paikka oli notkelmassa josta kylä ei näkynyt, eikä kylä nähnyt sinne. Pysähtyessään kohosivat vihreät silmät kohtaamaan toisen katseen. Olisi ollut monta asiaa, mitä Daliah olisi halunnut sanoa; pyytää miestä jäämään tai kiittää vuolaasti kaikesta mitä tämä oli tytön hyväksi tehnyt. Mutta sanat vain harhailivat, tarttuivat kurkkuun, eivätkä järjestyneet mitenkään. Ehkä olisi parempi ensin kuulla mitä miehellä oli asiaa.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 10, 2006 9:55:22 GMT 3
Haltiaylimys vilkaisi nopeasti läpi paikan, johon neito oli hänet tällä kertaa ohjannut, ja nyökkäsi pienesti itsekseen. Toinen oli valinnut hyvin. Perille päästyä käännähti hän seuralaisensa puoleen ja tarkasteli tätä lempeä ja tutkivainen katse silmissään, huolehtien tietenkin aluksi seuraavaa: ”Lady Daliah, vaikutatte olevan väsymyksestä kaatumaisillanne, eikä teidän ole syytä piinata itseänne pystyssä minun takiani. Olkaa hyvä ja istukaa. Pyrin pitämään puheeni lyhyenä jotta pääsisitte mitä pikimmiten nukkumaan, sillä lepoa te tarvitsette, kuinka kurjassa tunnelmassa tahansa. Emme ole kumpikaan nähneet kunnollista vuodetta sitten majatalosta lähdettyämme, mutta omani voikin odottaa vielä jonkin aikaa.”, totesi ylimys ja viittoi kehoittavasti kohden yhtä paikalle kärrätyistä isoista lohkareista, joka näytti olevan sopivan laakea ja sileä istuttavaksi. Kuin tottumuksesta oli lordin puheenparsikin vaihtunut taas hetkeksi tutun etikettinsä mukaiseksi nyt, kun kukaan muu toisen lisäksi ei ollut sitä täällä kummastelemassa. Neidon ehdittyä hieman hengähtää aloitti lordi asiansa, katseensa nyt kauemmas horisonttiin kohonneena, otsansa pienissä rypyissä: ”Kuten ehdinkin jo ilmoittaa, on minun niin ikään palattava pian kotiini, niin ristiriitaisia tunteita kuin se sisälläni herättääkin. Sota on levinnyt tällä mantereella nopeammin kuin odotinkaan, ja huoleni lepää kansassani, kuten sen tulisi elää maaherrassannekin kyläänne kohtaan...”, lisäsi ylimys loput sanoistaan hieman sarkastiseen makuun, sillä ehkäpä hän oli alunperinkin arvannut toiselle aiemmin latelemiensa toivekuvien turhuuden. Kenties neito ymmärsi siis ainakin omien kokemustensa pohjalta lordin paikalta poistumisen syyn paremmin. ”...kuitenkin nyt lähdön hetkellä tunnen sydämeni repivän minua kahtaalle, eikä mieleni löydä rauhaa.”, jatkoi hän hyvin kaunopuheisesti, joskin kaikki hovimainen teennäisyys oli äänensävystään tiessään. Haltiamies käännähti samalla kokonaan neidon puoleen, ja otti askeleen tai kaksi lähemmäs toista, kohdistaen monitulkintaisen katseensa alas nuoreen naiseen. Yhtäältä kuvastivat hänen täydellisen siniset silmänsä lempeyttä ja kulumatonta iloa seuralaisensa näkemisestä, toisaalta ahdistusta ja murhetta tämän menettämisen mahdollisuudesta. ”Kaunis enkelini, halusin uskoa sanaasi kyläsi turvallisuudesta, ja saattaa sinut tänne suojaan kaikilta sodan kauheuksilta. Edellisyön tapahtumat avasivat kuitenkin hyväuskoiset silmäni siinä missä varmasti muidenkin kyläläisten, ja antoivat vain lisää syytä huoleen puolestasi. Näyttää siltä ettei edes tämä pieni, idyllinen laakso saata säästyä maassa heränneiltä levottomuuksilta, ja pelkään, mitä muuta voi vielä tapahtua...”, huokaisi ylimys syvän huolen painamana, ja jatkoi kohta vaisuhko hymy huulillaan: ”...niinpä olen päättänyt esittää kutsuni, jonka aiemmin tienristeyksessä sivuutin, ymmärtäessäni tuolloin kaipuusi nähdä perheesi kunnossa ja varoittaa heitä kaikesta näkemästänne. Lady Daliah, ettekö kaiken tämän jälkeenkin lähtisi mukaani kansani maahan ja linnaani, jossa voin teitä pahimman yli suojella?”, esitti lordi ajatuksensa tilanteeseen nähden kenties kovin odottamatta, pyrkien kuitenkin kohta lieventämään, ja selittämään paremmin niitä syitä ja pelkoja, joihin toivomuksensa oli perustanut: ”Pyyntöni saattaa näin ensikuulemalta vaikuttaa jopa kohtuuttomalta tässä synkässä tilanteessa, johon kotikyläsi on yllättäen ajautunut, mutta jos ajattelet asiaa tarkemmin, saatat ymmärtää, kuinka suuren helpotuksen tämä ratkaisu voisi tarjota niin väsymättömän ihailijasi kuin luultavasti myös perheesikin mielenrauhalle. Unohtamatta tietenkään omaa mieltäsi, joka on viime aikoina kokenut enemmän järkytyksiä kuin kenenkään sydämelle olisi hyväksi. Tätä vauhtia pelkään sinun riutuvan vain kalpeaksi varjoksi entisestäsi, enkä halua edes ajatella, mitä olisi voinut tapahtua, ellen olisi ollut eilen paikalla, kun muutama muu kylänne nuori nainen...katosi.”, sai lordi sanotuksi ja vetäisi tukahtuneesti henkeä, värähtäen. Hänen sanoissaan oli varmasti perää, sillä aamuun mennessä kylässä oli kantautunut taholta jos toiseltakin epätoivoisia kutsuhuutoja, joiden merkitystä ei ollut vaikea tulkita. Tämä muistikuva oli lopulta jopa niin puistattava, ettei lordi voinut hillitä itseään kumartumasta jälleen neidon puoleen, halaten tätä yhtäältä varovaisen kevyesti ja samalla kuin toivoen voivansa pitää toisen lähellään tästä ikuisuuteen. Hetki oli kuitenkin ohi nopeammin kuin pian, ja ylimys vetäytyi kuin peläten hämmentävänsä toista entisestään. ”Tietenkin...kunnioitan päätöstäsi, mikäli haluat jäädä tänne. Olethan jo useampaan otteeseen todistanut itsesi rohkeammaksi kuin ehkä itse uskoitkaan, ja epäilen samaisen sisukkuuden olevan perheesi perintöä. He haluavat varmasti jäädä tänne rakentamaan elämänsä uudelleen, ja ymmärrän, jos kuulet tuon kutsumuksen itsekin. Olen varma, ettei edes aikainen paluusi talven edellä aiheuta perheellesi ongelmaa nyt, kun elinkeinonne säästyi kaikeksi onneksi pahemmilta menetyksiltä.”, puheli lordi ystävälliseen joskin haikeaan sävyyn, pakottaen hieman hymyä huulilleen. ”Jos kuitenkin päädyt tulemaan mukaani, tiedät mistä minut löytää...lähtövalmisteluissani menee varmasti iltaan asti, jona aikana toivon, ettei kovin monen ulkopuolisen katse karkaisi tälle paikalle, jonne aion kutsua fangornin, eräänlaisen lentävän ratsun. Näkynä moinen olento voi olla pelottava, mutta suitsittuna varsin säyseä.”, selitti lordi ja heilautti kättään pienessä kaaressa ympäröivän aukean puoleen. Sitten hän ojensi sen neitoa kohden auttaakseen tämän pystyyn. ”Sinun ei siis missään nimessä tarvitse vastata heti, Daliah. Olet väsynyt ja varmaankin vielä tolaltasi kaikesta tapahtuneesta. Iltaan mennessä ja levättyäsi tuntuvat ajatukset varmasti selkeämmiltä. Sinulle jää myös runsaasti aikaa keskustella perheesi kanssa.”, muistutti lordi lempeästi, peittäen nyt selvästi urheammin kaiken sen haikeuden, jota tilanteen täytyi hänessä herättää. Kenties viimeisen kerran kietoi hän kätensä neidon ympärille ja veti tämän lähelleen aiempaa pidempään halaukseen. ”Siihen asti kun saan vastauksesi haluan kuitenkin kiittää sinua olemassaolostasi ja kaikesta, mitä olet hyväkseni tehnyt. Näkemiin, kaunis ja rakas Daliah.”, kuiskasi ylimys ja piteli toista vielä hetken ennen kuin malttoi laskea irti ja vetäytyä kauemmas. Hän hymyili vaitonaisena ja jäi odottamaan neidon lähtöä pohtien varmasti samalla, näkisikö tätä enää uudelleen sinä iltana.
(( kun hahmoni avaa sanaisen arkkunsa, voin näköjään unohtaa lähes kaiken kuvailun siinä sivussa... ;^^ ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 15, 2006 21:50:39 GMT 3
Jo pelkkä jaloilleen uudelleen kohottautuminen tuntui uhkarohkealta urheilulta. Väsymys sumensi silmiä ja mieltä, mutta Daliah yritti pysyä vielä hetkisen. Ei enää menisi kauaa kun hän saisi käydä levolle. Vaan miten kestäisi hänen hauras psyykeensä tätä kaikkea? Kaikki nämä järkytykset, valvotut yöt, huolestuneet hetket, kaikki kuolema ja tuho, jollei tyttö pääsisi pian käsittelemään kaikkea kokemaansa voisi hän hyvinkin menettää mielensä valon lopullisesti. Lordin lausumat sanat kaikuivat nyt mielessä kuin hauraina muistoina lapsena nähdystä unesta. Niin epätodellisilta ne tuntuivat, että kääntyessään jo ympäri, hiukan horjahtaen tosin, lähteäkseen kohti kotimökkiään, oli Daliah aivan varma koko miehen olemassaolonkin olevan vain hullua harhaa. Pää oli vielä pakko kääntää tämän vuoksi. Kyllä, siinä tuo jalo herra vielä seisoi, hyvä, vielä hän ei siis ollut seonnut. ”Tulen tähän samaan paikkaan sitten illalla...” hän mumisi tuuleen. Ihme jos vastaanottaja oli erottanut sanat toisistaan. Yhtä kaikki lähtivät kaikesta liasta ja tomusta tummentuneet jalat harhailemaan kohti kotimökkiä. Matka kotiin oli pitkä, paljon pitempi kuin mitä matka kivirykelmän luo oli ollut. Oikeaa jalkaa poltti ja kirveli, nilkasta vuosi verta ja terävät kivet pistelivät jalkapohjia. Oli todella koleaa, ja kylmä viima, joka jollain tavoin oli täksi aamuksi löytänyt tiensä laakson pohjalle, tuntui nyt tunkeutuvan viitan liepeen alta sisälle. Daliah oli jo unohtanut mistä oli tulossa. Hän ei ajatellut väkivaltaista paluutaan kotipuoleen, eikä verenmakuista lähtöään paikasta jossa oli varsin hyvin viihtynyt useamman vuoden ajan. Hän mietti syksyä ja sitä kuinka piti siitä. Kuinka kaunis syksy osasikaan olla ja kuinka arvaamaton. Jos hän voisi yhdistää kaikki kesän ja syksyn huonot puolet ja saada lämmintä haikeutta puolen vuoden ajan, olisi se miltei sietämättömän ihanaa. Mökin ovi retkotti selällään, ei ollut vaikea kuvitella koko perheen juosseen sisään ja ulos etsiessään milloin mitäkin tarvikkeita naapureitaan auttaakseen. Tuvan kuopus pääsi tuskin sisälle rakennukseen jo miltei kaatuessaan lattialle. Hän nojasi selkänsä seinään ja nukahti siihen paikkaan, polttavien kyyneleiden vielä juostessa poskilla, vaikkei hän itse ollutkaan huomannut itkevänsä.
Herätys ei ehkä ollut suoranaisesti väkivaltainen, muttei kukaan olisi voinut uinua hetkeäkään pidempään mamman pyyhällettyä varsin raikuvin askelein sisälle. Daliah havahtui, pelästyi ja helpottui saman lyhyen hetken aikana. Tässä vaiheessa oli paikalle saapunut jo tulisijan edessä ja viritteli valkeaa samalla yrittäen täyttää suurta pataa joka roikkui tulisijan yllä. Koska talo oli ollut niitä harvoja säästyneitä tulisi se varmasti pian täyttymään hoidettavista ja kuuma vesi oli kaiken hoivan alkuunpanevavoima. ”Äiti..” Kurkku tuntui kuivalta ja ääni tukehtuneelta. Keittonurkkauksessa häärivä tuskin kohotti katsettaan. Hän oli toki iloinen tyttärensä paluusta, mutta tuo ilo jäi nyt taka-alalle, sillä suru, ja vielä näin suuri suru, oli huomattavampi voima. ”Äiti, joko on ilta?” Tytär nieleskeli ja kohottautui lysähtäneestä asennostaan. Huone oli hämärä ja paksut verhot vielä ikkunoiden edessä. ”Ei ole, vaikka ei siihen pitkään varmaan enää mene, kun ei aurinko kauaa enää taivaalla pysy. Tässä vaiheessa vuotta siis.” Äidin äänestä ei voinut erottaa minkäänlaisia sävyjä, se oli monotonista. Kuin hän ei olisi pahemmin ajatellut ääneen lausumaansa. Daliah tunsi palan nousevan kurkkuun ja pienen hätääntymisen valtaavan kehon sillä hetkellä kun hän muisti, hämärästi tosin, metsikössä käydyn lyhyen keskustelun. Lordi oli aikeissa lähteä ja hän oli tehnyt tytölle varsin houkuttelevan, mutta täysin epärealistisen tarjouksen. ”Äiti siitä miehestä jonka kanssa saavuin...” vanhemman naisen keräillessä vaikka mitä pulloja ja pussukoita esille ja lisätessä yhä vain vettä valtavaan pataan tytär viimein valottaa tarkemmin tilannettaan. Hän kertoo siitä mitä kaikkea on ehtinyt kokea, tosin jättäen muutamat omituisimmat kohdat kuten lohikäärmeet, vampyyrit ja muut hulluudet väliin. Eikä hän kertonut mistään tavallisista arkipäivistä linnan saleissa. Tytär kertoi oudosta tilanteesta, jossa hän oli ensi kertaa kohdannut tämän herran ja paosta linnan jouduttua hyökkäyksen kohteeksi. Tämä pieni pilvissä liitelijä ei ollut kuten äitinsä tai isänsä. Hän tahtoi tarinoissaankin eksyä hiukan omille teilleen, mutta suurimman osan noista puheista äiti ymmärsi ja uskoikin. Varsinkin edellisyön jälkeen, kun mahdoton oli tapahtunut, ei ollut niin vaikeaa sulattaa tyttären tarinaa, tosin sitä ei ehditty kuunnella kuin puolella korvalla, mutta ongelma, joka tuota kultakutria oli kohdannut, kyllä selvisi puheista ja toki äidin käytännönjärki alkoi oitis kilistellä kelloja. Niin paljon kuin hän rakastikin hupsua tytärtään, ei hän voinut olla laskematta yhteen yhtälöä, jossa hänen avuton tyttärensä hyörisi vaikean talven jaloissa kuluttamassa muutenkin nyt todella olemattomia ruokavaroja, viemässä tilaa ja vaikeuttamassa asioista huolehtimista. Daliah oli suloinen tyttö ja koko kylä rakasti tätä, mutta yhtälailla kaikki tiesivät tytön olevan eri maailmasta kuin he muut. Eräskin poika, jolle tuota oli suunniteltu vaimoksi kutsui tyttöä keijulapseksi. Ei Daliah aivan mahdoton ollut, eikä ehdottomasti tyhmä, mutta välillä tavallinen, suora maalaisjärki jäi leijailevan unelmoinnin jalkoihin. Kaikki oli tuolle tytölle värejä ja tuoksuja ja ääniä, hän tuntui näkevän ja kokevan kaiken niin erilailla, että häntä oli ajoittain mahdoton ymmärtää. Tai ainakin näin asian laita oli ollut ennen. Yksi syy siihen, että tyttö todella oli päästetty omille teilleen oli ollut saada hänet hiukan kasvamaan ja ennen muuta aikuistumaan, oppimaan ettei maailma voinut koskaan olla vain säe runosta tai piirros maisemasta. Sitä oliko tällaista kasvamista päässyt tapahtumaan, ei äiti osannut sanoa, kun ei ollut vielä päässyt kohtaamaan tytärtään normaalioloissa. Toisaalta tilanne ei varmasti ollut muuttunut yhtään helpommaksi. Jos tytär olikin kypsynyt, kasvanut ja saanut perspektiiviä elämään oli hän lisäksi mitä ilmeisimmin ihastunut tähän selittämättömään, omituisen näköiseen mieheen. Oli tosin asia, joka sai vanhan naisen silmät vilahtamaan vierasta kiiltoa uudemman kerran, tyttären kertoessa tarinaansa, ja se oli kuva siitä, että teurashuoneen ovella aamulla seissyt vieras oli rajattoman varakas. Muuten ei maallinen mammona muuten olisi tuntunut näin houkuttelevalta, mutta jokainen olevainen on tilanteensa orja ja tällä hetkellä tilanne ei ollut helppo alkuunkaan. ”Tyttö hyvä, minä en nyt osaa sinua tässä neuvoa. Saamasi tarjous on ehdottoman arvokas, mutten toisaalta haluaisi antaa tytärtäni ventovieraan armoille, olethan oma kultakutrini. Toisaalta voisivat olosi olla tämän miehen luona paremmat kuin täällä. Ja muista, että on tämä kylä ennenkin pahaa kärsinyt ja siitä on selvitty.” Samassa alkoi oven takaa kuulua jo puhetta, kolistelua ja manailua. Daliah karkasi jaloilleen ja kipitti teurashuoneen ovelle, joka oli yhtälailla selällään ja luikahti huoneeseen, hän ei halunnut nyt nähdä yhtäkään kärsinyttä tuttavaansa ja poti jo siitä hirveitä oman tunnon tuskia. Tyttö luikahti ulos rakennuksesta. Uni oli tehnyt hyvää, mieli oli nyt kirkkaampi, tosin vasta ulkona hän huomasi vaatetuksen yhä olevan vajavainen. Paluu sisälle ei nyt olisi tullut enää kuuloonkaan. Ei auttanut muuta kuin kääntyä kohti metsää. Vaikka mieli oli kirkkaampi ei vastaus lordin tarjoukseen ollut yhtään sen selvemmin ehtinyt muodostua. Taivas alkoi uhkaavasti hämärtyä eli päätöksen hetki läheni jatkuvasti. Daliah löysi itsensä aivan pellon reunasta istahtamassa roudan jo karaiseman saven päälle. Hän yritti hiukan tähyillä notkelmaan jossa oli lordista eronnut, mutta eihän tuolta mitään näkynyt. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä? Tyttö katseli paljaita jalkojaan, joista oikea oli vuotaneesta verestä hiukan punertava, onneksi haava oli jo tyrehtynyt. Kylpy olisi nyt jumalainen. Lämmin hyvän tuoksuinen vesi, joka olisi värjäytynyt kaikista suloisista öljyistä taianomaiseksi. Ajatukset harhailivat tärkeistä päätöksistä ihanaan hetkeen tuossa vieraassa kaupungissa, kesken pakomatkan, kun aika oli tuntunut pysähtyvän ylellisessä kylpyhuoneessa. Sellaiseen elämään olisi todella voinut tottua. Ihana aurinko oli saanut veden läikkymään ja loistamaan kultaisena. Paluu todellisuuteen tapahtui jonkin huudon ja hevosen kiljaisun myötä. Jokin kärsivä eläin oli kai lopetettu. Olisi pitänyt lähteä auttamaan muita kyläläisiä, vai olisiko hän vain itsekäs ja jättäisi koko kylän oman onnensa nojaan. Daliah tunsi olevansa niin kahtia revitty, että sydänalaa kirveli. Toisaalta eihän kyseessä edes ollut valinta, oli selvä ettei hän mihinkään lähtisi, velvollisuus oli velvollisuus. Ei kunnon ihminen voinut vain karata ja pitää huolta itsestään. Epäitsekkyys kunniaan! Toisaalta ajatus lähtemisestä tuntui myös aavistuksen pelottavalta, samalla tavalla kuin lähtö linnaan aikanaan oli ollut. Pieni, likainen ja surkea mytty, joka oli tuo nuori naisenalku, kohottautui jaloilleen ja kääntyi kohti paikkaa jonne oli lordin jättänyt valmistautumaan lähtöönsä. Tietämättä yhtään mitä sanoa hän lähti astelemaan eteenpäin. Nyt olisi vain luotettava intuitioon, ehkä oikeat sanat saavuttaisivat hänen huulensa hetkellä jona niitä sitten tarvittaisiin. Hetken kuluttua hän saattoikin jo nähdä notkelmaan.
((Edit: Tulipa taas hirveästi tekstiä ja vähän asiaa. Olen pahoillani, mutten itsekkään nyt tiedä, mitä ihmettä Dalippa tekisi.))
|
|
|
Post by R.C. on Jul 17, 2006 14:08:47 GMT 3
Vaisuine hymyineen ja tulkitsemattomine katseineen seurasi ylimys neitoa tämän lähtiessä palaamaan takaisin kylään. Toisen kadottua mäenharjan taa kääntyi hänkin taholleen ja kohotti huomionsa kohti yläpuolellaan avautuvaa seesteistä taivasta, jonka puoleen lähettäisi kohta kutsunsa. Tähän tarkoitukseen poimi lordi viittansa katveesta esiin hopeisen huilunsa, josta oli tainnut seuralaiselleenkin joskus mainita, ja kohotti sen pitkillä ja siropiirteisillä sormillaan huulilleen. Mitään tavallisen korvan tavoittavaa ääntä ei kuitenkaan kuulunut, sillä ilmoille puhalletut sävelet olivat ihmisaisteille liian korkeat. Vain lepakoiden olisi kuvitellut ne havaitsevan, tai fangornien, tietenkin. Kohta ylimys laski kallisarvoisen soittimensa ja laittoi sen takaisin ohueen ja pitkänmalliseen helmiäisrasiaan, jollaisessa moisia herkkiä esineitä sopi säilyttää. Rasian hän sujautti takaisin viittansa alle ja kävi sitten läheiselle kivelle istumaan ja odottamaan. Vierähti tunti jos toinenkin, ja kolmannen kuluessa ilmaantui taivaalle siivekäs varjo. Peto lensi aluksi korkealla pilvien varjoissa, jottei sen tuloa olisi havaittu, ja aivan kivirykelmän kohdalle ehdittyään lähti se samassa syöksymään valtavalla vauhdilla alaspäin, niinkin nopeasti, että jos joku ulkopuolinen tuon putoavan kappaleen ehti havaita, taisi hän arvella näkönsä hetkeksi hämärtyneen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä oli lentäjä tiessään. Kiiltelevän musta fangorn, joka oli oikaissut hurjan lentonsa melkoisella riskillä vasta joitakin metrejä maanpinnasta, laskeutui pehmeästi kuin höyhen herransa eteen, varoen visusti häiritsemästä tuota viimeisten siiveniskujensa tuottamalla ilmavirralla, tai mikä vielä tärkeämpää, estäen tällä tavoin mahdollisen pölyn nousemisen maasta. Moinen taidonnäyte onnistui ilman muuta vain lajinsa eliitiltä, toisin sanoen kaltaiseltaan arvostetulta ja kadehditulta valioyksilöltä, jolla oli kunnia palvella itseään lordi Sýránícústa. Tämän siunatun aseman saattoi tietenkin päätellä jo ylväästä ulkomuodostaan, kallisarvoisesta satulastaan ja muutoinkin viimeisen päälle huolitellusta olemuksestaan ja ruumiistaan, jossa ei ollut suomukaan vinossa fangornin painaessa itsensä niin alistuvan matalaksi hallitsijansa edessä kuin suinkin saattoi. Haltiaylimys tiedosti lentävän ratsunsa saapumisen, mutta ei puhunut fangornille mitään, sillä olento ei ansainnut kuulla hänen sanojaan. Lordi nousi kuitenkin hetkeksi kiveltä ja asteli nöyristelevän petoliskon luo etsiäkseen käsiinsä sen satulalaukkuihin pakatut pergamentit, jotka kattoivat useita karttoja ynnä muita tiedotuksia hänen pikku sotansa kulusta tällä mantereella ja toisella. Papereita oli oikeastaan aikamoinen nivaska, ne olivat kaikki mustia ja hopealla kirjoitettuja. Jokaista koristi myös samanlainen symboli, kuu kaikkine kasvoineen. Kaikkia näitä selontekoja silmäillen nousi lordi Sýránícús nyt vuorostaan fangornin satulaan, sillä se oli paljon mukavampi kuin kivi, jolla hän oli äsken levähtänyt. Siivekäs peto kohotti aavistuksen päätään ja sen lihakset värisivät valmiudesta syöksähtää taas ylös taivaalle kiitämään, mutta lähtölupaa ei kuitenkaan kuulunut. Tätä ratsu ihmetteli kovasti, mutta tyytyi jonkin ajan päästä olettamaan odotuksen vielä venähtävän. Niinpä se laski terävähampaisen kuononsa taas eturaajojensa varaan. Ilta alkoi jo hämärtää lordin viimein laskiessa paperit käsistään ja laittaessa ne takaisin aiempaan talteen. Hän vaikutti päällisin puolin tyytyväiseltä juuri lukemaansa, ja haudutteli mielessään varmasti jo monia uusia strategioita päämääriensä saavuttamiseksi. Terävä katse haki nyt vuorostaan jotakin toista kohdetta, jota se ei kuitenkaan vielä tavoittanut. Niinpä ylimyksen käsi käväisi taas asunsa etumuksella ja kohta nousevan kuun hopeavalo välähti jälleen kauniisti aiemmin nähdyllä, sirorakenteisella huilulla. Ylimys muutti hieman asentoaan satulassa ja nosti silmänsä sulkien tuon soittimen huulilleen. Tällä kertaa puhalletut sävelet kantautuivat heleinä ja kuuluvina tuulen siivitettäviksi. Lordi Sýránícúksen soitto oli hätkähdyttävän kaunista ja puoleensavetävää kuultavaa, tuoden mieleen sen sadussa kuvatun pillipiiparin, joka lumotulla musiikillaan sai väkeä vaivanneet rotat houkuteltua alas laiturilta mereen hukkumaan - kuten myöhemmin kaupungin lapsetkin tuhoonsa, kun luvattua palkkiota ei oltu maksettukaan. Ylimyksen sävelten olisi hyvinkin voinut kuvitella pystyvän samaan ihmeeseen, mutta tällaisinaan ne kaikuivat vain haikeina ja lempeinä, raskasta mieltä keventävinä metsän laitaan, kaiun vaimetessa jo kauan ennen kylään ehtimistään. Kuinka näin paatunut ja paha olento pystyi soittamaan tällä tavalla?, olisi joku lordin paremmin tunteva voinut ihmetellä. Mutta toisaalta, tunsiko kukaan todella perin juurin hänen valtavaa ja tavattoman monitahoista mieltään, olisi varmasti ollut tätäkin parempi kysymys esittää...eikä vastausta olisi tiennyt kukaan. Neidon oletettavasti saapuessa viimein näkyviinsä laski haltiaylimys soittimensa ja hymyili tulijalle ystävällisesti. ”Lady Daliah, edes heleimmät sävelet eivät riitä kuvailemaan sydämeni iloa nähdessäni teidät vielä kerran tänä iltana, päätöksestänne riippumatta. Kiitos että tulitte...”, tervehti lordi neitoa pehmeällä äänellä ja laskeutui ratsunsa selästä astellakseen tuota vastaan, jotta toisen ei olisi tarvinnut lähestyä enempää kenties kammottavana pitämäänsä fangornia. ”Älkää suotta pelätkö siivekästä ratsuani. Se saattaa näyttää teistä kookkaalta ja vaaralliselta, mutta on oikeastaan yhtä säyseä kuin hevonenkin.”, lisäsi lordi viitaten puolihuolimattomasti taustalleen, ja loukkasi tällä kai syvästi tilannetta ihmetelleen fangornin tunteita, sillä tuskinpa peto olisi välittänyt tulla rinnastetuksi johonkin niin alhaiseen otukseen kuin hevoseen. Vaan mitäpä hallitsija olisi moisesta omatuntoa ottanut. Eihän koulutettu, siivekäs lisko tietenkään näyttänyt pahastustaan, vaan tyytyi seurailemaan tilannetta puoliavoimin silmin, hiljaa ja liikkumatta kauempaa, pitkä kaulansa ja päänsä edelleen mataliksi taivutettuina.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 28, 2006 1:18:52 GMT 3
Nuori neitokainen todella saapui näkösälle, sukelsi puiden seasta kuin tumma varjo. Hämmästyttävän äänettömästi hän pystyikin kulkemaan tutussa maastossa. Mutta oitis näkösälle päästyään hän pysähtyi, sillä tokihan outoihin taruolentoihin tottumattomia silmiä tuntui lähinnä polttavan tuo veretkin seisauttava näky ja hetkisen aikaa ehti saapuja jopa unohtaa henkilön, jonka vuoksi liikuskeli tällaisella hetkellä kylän ulkopuolella. Jos Daliah ei olisi valmiiksi ollut aivan pyörällä päästään, hän olisi luultavasti kääntynyt ripeästi ympäri ja pinkaissut juoksuun, mutta nyt hän turrutti mielensä viime päivinä ja virttyneeksi kuluneella ajatuksella: tämänkin asian minä ajattelen selkeäksi sitten kun siihen on aikaa, mutta en ajattele sitä nyt. Tilanne vaikutti turvalliselta, sillä lordin rauhallista läsnäoloa ei voinut sokeakaan olla ymmärtämättä. Eikä tilanne nyt olisi muuta voinutkaan olla kuin turvallinen ja hallinnassa, sen oli tuokin tyttönen oppinut, ettei tässä seurassa päässyt hiuskaan hänen päästään katkeamaan. Ja sitä paitsi mitä muutakaan tämä hetki olisi enää voinut olla kuin tyven ja turvaisa, ainakaan tämän murheellisemmaksi tai kierommaksi ei maailma enää voinut mennä. Kääntäessään katseensa lähemmäs astuvaan mieheen, yritti Daliah hiukan hymyillä sanoille säyseästä hevosesta. Tuo omituinen, paikoillaan makoileva olento oli varmasti kaikkea muuta kuin kiltti ja suloinen. Tyttö astui vuorostaan muutaman askeleen lähemmäs miestä, niin lähelle, ettei voinut katsoa toista enää silmiin kohottamatta omaa katsettaan korkealle. Leuan kohotessa pääsi valo karkaamaan kalpeille, riutuneille kasvoille. Kuinka surkealta tyttö näyttikään, selkeä varjo vain entisestä hyväntuulisesta ja naiivin uteliaasta olemuksestaan. Tumma viitta roikkui lysähtäneillä hartioilla kuin raskas vaippa, joka tahtoi vetää kantajansa mukanaan maihin. Hetki kului niin, ettei tuo piskuinen olento sanonut sanaakaan. Hän antoi katseensa vaellella pitkin lordin kasvoja karaten sitten yläpuolella aukeavalle taivaalle, laskeutuen puiden latvoihin ja sieltä takaisin omituiseen petoon. Hän tapaili selvästi sanoja, nieleskeli ja kurtisti kulmiaan kerran toisensa jälkeen. Hiljaisuus tuntui vain venyvän, lopulta hän räpytteli hetken varsin tiuhaan silmiään ennenkuin käänsi taas kaiken huomionsa lordiin päin. ”Sinä...Kun minä...” Vihreä katse muljahti taivaisiin, tämän takia sanat olisi pitänyt harkita tarkemmin. Vasta astuessaan metsän reunasta näkyville ja nähtyään lordin ja tämän ratsun oli hän tehnyt päätöksensä. ”Ennen kuin kohtasin sinut minun elämälläni tuntui olevan selkeä suunta.” Taas uusi nielaisu ja lisää levotonta räpyttelyä. ”Olin varsin onnellinen. Kaikki oli yksinkertaista ja helppoa. Maailma esittäytyi kuin maalauksena hedelmäastiasta, eri valoissa ehkä aavistuksen erilainen, mutta lopulta aina tuttu, aina tiesi mikä hedelmä oli missä ja missä kuului minkäkin kukkasen sitä koristaa. Ja se oli ihanaa.” Katse oli ehtinyt laskea mutta kohosi jälleen, surullisena ja etäisenä. ”Mutta toisaalta sellainen elämä tappaa ihmisen halun kokea, se tappaa rohkeuden ja intohimon. Kaikista meistä ei olisikaan muunlaiseen elämään, mutta sitten on heitä... meitä jotka halajavat kokemaan ja tuntemaan, näkemään ja aistimaan.” Kylläpä hänen kielensä nyt kykeni runoilemaan, tuntui kuin mieli olisi tyhjentynyt ja hän vain puhuisi jostain kaukaa. Hetken Daliah kuvitteli tuon satumaisen korun, joka yhä roikkui kaulalla viitan alla piilossa, alkaneen kuin sykkiä. Ajatus oli tietty järjenvastainen, mutta unikuva jostain suuremmasta tuesta tuntui lohdulliselta. ”Ja sitten on meitä jotka haluaisivat kovasti päästä pois siitä mihin meidät on luotu, mutteivat vain koskaan rohkene sitä tekemään.” Hän laski jälleen katseensa. Hetken nuori nainen ajatteli, ettei hänen tarvitsisi enää mitään muuta lausuakaan, sillä mahtoi lordillekin nyt selvinneen keskustelun päätös ja lopputulos. Daliah olisi niin halunnut kertoa siitä, miten tuo edessä seisova mies oli kuin sairaus nuorelle naiselle, tuntui tekevän elämästä ajoittain sietämätöntä ja pelottavaa, toisaalta ilman ei voinut tuntea elävänsä. Tämän erikoisen herran ansiosta hän oli oppinut arvostamaan elämää eri tavalla. Kaikkea muuta kuin itsestään selvyyksinä. Hän oli oppinut mitä todella oli murhe ja kauhu, ja toisaalta pohjaton onni ja autuus. Ja toisaalta hän oli oppinut jotain hämmentävää. Hän oli oppinut kuinka suloisia saattoivat kylmät, selkärankaa pitkin juoksevat väristykset olla. Tai kuinka pelkästä katseesta tai kosketuksesta saattoi tuntea saavuttavansa aivan uuden maailman. Kohottamatta enää katsettaan Daliah lausui tukahtuneella äänellä: ”Minä en yksinkertaisesti voi lähteä. Vaikka haluaisinkin... Voi pyhät miten haluaisinkin lähteä pois täältä! Mutta rukoilen että ymmärrät. Ei minulla ole sydäntä hylätä kaikkea hetkellä kun maailma heittäytyy rumaksi. Jos kaikki ympäriltäni kuolee, on minun mentävä mukana, eikä sellaista kohtaloa voi karata. Perheeni tarvitsee minua juuri nyt.” Jos hänenlaisensa osaisivat kirjoittaa, olisi hän kirjoittanut kirjeen lordille ja kertonut kuinka lähellä oli ollut että hän olisi todella hylännyt kaiken ja lähtenyt miehen matkaan, kuinka hän olisi vain jättänyt kaiken niin mielellään ja lähtenyt elämänsä seikkailuun eikä koskaan olisi siltä palannut. Jos hänellä ei olisi ollut mitään minkä vuoksi jäädä, ei hän olisi sitä tehnytkään. ”Eli nämä ovat nyt hyvästit. Toivottavasti muistat minua... joskus.” ääni vaimenee jo kuiskaukseksi.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 1, 2006 1:05:54 GMT 3
Haltiaylimyksen kulmat kaartuivat lempeästi hänen laskiessaan katseensa alas nuoreen neitoon, joka vaikutti jo valmiiksi niin murtuneelta, ettei hänen oikeastaan ollut kovinkaan vaikea tajuta jo tässä vaiheessa, minkälaisen vastauksen toinen aikoisi lopulta muotoilla. Tietenkään lordi ei paljastanut vielä millään muotoa tuon arvattavan päätöksen tuottamaa pettymystään, vaan soi yksin myötätunnon luoda äänetöntä lohdutusta kasvoilleen, antaessaan neidon kertoa rauhassa mielensä murheista ja sydämensä syistä, sekä sulatella tilannetta siinä samalla. Hän kohotti kätensä silittämään myöhäisen illan seuralaisensa kalpeaa poskea ja hymyili tälle yhtäältä vaisusti, toisaalta rohkaisevasti, kannustaen neitoa jatkamaan milloin sanat tuntuivat kompastelevan toisiinsa tuon suussa tai takertuvan tyystin huulilleen. Ilman ehdittyä yön edellä käydä koleammaksi saattoi haltiaylimyksestä huokuvan lämmönkin aistia kahta selvemmin ja kutsuvammin. Fangorn koetti myös taustalla olla kovasti olematta, jolloin moisen pedon läsnäolon saattoi lordin järkkymättömän olemuksen edessä yhtä hyvin unohtaakin. Kuluva hetki kuului vain heille kahdelle, kaikessa haikeudessaan. ”Rakas Daliah, ymmärrän vertauskuvasi entisestä elämästäsi varsin hyvin, saattaen jopa helposti samaistua siihen, sillä vasta ensimmäisen kerran erottuamme heräsin puolestani huomaamaan, kuinka tyhjää elämäni hovissa kaiken sen tarjoaman yltäkylläisyydenkin keskellä oli ollut. Myös oma tulevaisuuteni oli kuvastunut edessäni kuin kauniin maalauksen tavoin, värikkäänä ja ihastuttavana, täydellisenä mestariteoksena, joka ylivertaisuudessaan vakuutti minut kuten monen muunkin aatelisen uskomaan, ettei tuosta prameasta elämästä saattanut mitään puuttua...”, aloitti haltiaylimys siitä, mihin neito oli lopettanut, pehmeän äänensä helmeillessä hellyyttä, jota vain toinen sai häneltä osakseen. Lordin luomet olivat laskeutuneet pehmeästi ja silmänsä kimalsivat sinisinä kuin syvät, kirkkaat vedet illanhämyisellä järvellä. ”...vaan loppujen lopuksi moinen kuva oli myös kovin tylsä ja eloton, tyystin yllätyksetön, ja pakostikin teennäinen... Niinpä aloin pian kaivata sitä vapautta ja elämäniloa, jonka olin seurassanne kokenut. Teitte hyväkseni enemmän kuin pelastitte henkeni, sillä käänsitte samalla katseeni kaikelta kultaiselta ja säihkyvältä, joka oli sokaissut silmäni todelliselta hyvyydeltä ja kauneudelta - muutitte elämäni suunnan perusteellisesti. En suotta taistellut näitä uusia tunteitani vastaan, vaikka tiesinkin seurausten herättävän vain paheksuntaa.”, lordi huokaisi tässä kohtaa ja käänsi katseensa sivuun. ”Pidin itsekkäästi kiinni kaipuustani ja palasin, vaikka tiesin tilanteesta muodostuvan teille kiusallisen. Olen kantanut tästä huonoa omatuntoa koko matkamme ajan, ja toisaalta seurannut alati kasvavalla ihailulla, kuinka hienosti olette uudessa ja varmasti oudossakin asemassanne selvinneet. Halusin teidän kokevan sitä onnea, joka kansan keskuudessa on kovin yliarvostettua ja hovissa taas turhan itsestäänselvää. Ansaitsitte kaiken ylellisen kohtelun enemmän kuin yksikään syntyperäinen aatelinen, sillä osasitte myös paremmin arvostaa sitä...”, selvitti lordi hiljaisella äänellä, joka hiipui haikeaan hymyyn hänen huulillaan. ”...ja samalla toivoin, että olisin ansainnut teidät, rakas Daliah, suurimman aarteen koko maailmassa. Uskoin voivamme murtaa kaikki yleiset ja jäykät käsitykset, vaan yhtä kaikki on kummankin meistä vaikea muuttaa osaansa. Olenhan vastuussa kansastani siinä missä teillä on yhä paikka tässä kylässä, perheenne tukena. Kohtalo on usein julma kaltaisillemme haaveilijoille...”, totesi ylimys häivähdys tuskaa äänessään ja otsalleen piirtyneissä juonteissa. Hän oli hetken hiljaa kunnes lisäsi: ”...valintanne on tietenkin aivan oikea ja ymmärrettävä. Tunnette todellisuuden paremmin ja soitte minullekin siitä muistutuksen. Kuten sanoin, olen istunut aivan liian kauan palatsissani katsomassa kauniita kuvia, unohtuen maailmaan, jossa kaikki ei ole vain mahdollista, vaan myös helppoa. Annoin teille liian vähän aikaa...”, lausahti lordi ja kietoi kätensä neidon ympärille nyt viimeiseen syleilyyn ennen lähtöään. ”Menkää siis perheenne luo, rakas Daliah, ja minä palaan kansani keskuuteen. He tarvitsevat meitä tällä hetkellä enemmän kuin...”, ylimys katkaisi lauseensa, epäillen itseään. ”...he tarvitsevat meitä.”, hän päätti lopulta lauseensa ja jäi vielä hieman pidempään pitelemään neitoa sylissään. ”En unohda teitä koskaan, kaunis enkelini. Kuinka voisinkaan...”, kuiskasi haltiaylimys ja oli tämän jälkeen hiljaa. Hän ei kaikesta päätellen halunnut tehdä tilanteesta enää yhtään tuskallisempaa, kuin mitä se jo itselleen vaikutti olevan. Tietenkin, jos lordi olisi nyt kertonut tunteistaan, olisi neito saattanut hyvinkin harkita päätöstään uudelleen. Mutta sehän ei olisi ollut oikein ketään kohtaan. Haltian vetäytyessä hetken kuluttua kauemmas tuntui syksyinen iltakin taas monta astetta viileämmältä. Samalla saattoi neito huomata kantamansa kaapumaisen asun taskuun livautetun aivan äskettäin jotakin painavaa. ”Haluan osaltani auttaa tätä kovia kokenutta yhteisöä...”, selvitti lordi nyt vakavampaan sävyyn, hieman väsyneesti mutta yhä ystävällisesti hymyillen. ”...valmistauduin jo pudottamaan tuon lahjan pilvien varjosta, vaan onneksi saavuit vielä kerran luokseni. Olet joka tapauksessa oikea henkilö jakamaan nuo avustukset vahinkoja kärsineille kyläläisille. Ja olemaan vaihteeksi heidän enkelinsä...”, lausahti ylimys lempeästi ja perääntyi jälleen, kohdaten fangornin takanaan ja nousten siivekkään pedon satulaan. Hänen lahjansa, nuo samettiseen pussiin suljetut jalokivet, olisivat varmasti vähintään riittävät korvaamaan kylän aineelliset vahingot, mikäli väki ei erehtyisi myymään harvinaisia kalleuksia aivan polkuhintaan eteenpäin. Osa katoaisi varmasti sukanvarsiin pahempien päivien varalle. ”Näkemiin, rakas Daliah...koittakoon vielä päivä, jona kohtaamme jälleen.”, toivotti lordi haikeasti, kohottaen kätensä vielä kerran tervehdykseen ja ojentaen sen puolittain kaipaavasti neidon puoleen, antaen lopulta valahtaa suitsille. Fangorn ymmärsi nyt viimeistään levittää siipensä ja lähteä kohoamaan ylös korkeuksiin, jossa pimeä taivas häivytti siivekkään pedon ratsastajineen lopulta hämäräänsä, kadottaen nämä kaksi näkyvistä hitaasti mutta varmasti kuin hiipuvan tähden hopeavalon kylmässä, mustassa avaruudessa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Aug 29, 2006 19:54:27 GMT 3
((Anteeksi viive, mutta tässä tämä päätös nyt on minun osaltani.)) Samanlaiset viileät väristykset juoksivat pitkin nuoren naisen kehoa nyt, kuin aina ennenkin hänen tuntiessaan lordin kosketuksen. Se olisi voinut tuntua lohdulliselta, ellei tunnelma olisi ollut niin lopullinen. Tuntui niin selvältä, että tämän jälkeen ei olisi toivoa tuon jalon herran kohtaamisesta, että ajatus olisi vain itsensä pettämistä. Katkeruus oli juuri oikea sana tuolle hetkelle. Paljon patoutunutta hiljiasta vihaa, syytöstä ja itsesääliä, sitähän katkeruus oli. Vaikka lordi tapansa mukaan asetteli taas sanottavansa kuin yhdeksi runoilevaksi sulosoinnuksi, oliavt ne karvasta kalkkia kuulla, eivätkä kauneudessaan olleet alkuunkaan miellyyttävää kuultavaa. Tällaisessa tilnateessa olisivat manaukset ja härskit loukkaukset satuttaneet vähemmän kuulijaansa. Ja kyllähän lordi oli hänet ansaninnut, mitä tuolla nyt sitten tarkoittikaan. Voi kun ei olisikaan olemassa tuota karmeaa asiaa, velvollisuudentuntoa siis, silloin ei heistä kummankaan olisi tarvinnut tehdä vaikeaa päätöstä minkään suhteen. Daliah olisi voinut jättää kotiseutunsa ja lähteä kokemaan uuden ihmeellisen seikkailun, ehkä useammankin. Tai ehkä lordi olisi jättänyt lähtemättä oman kansansa luo. Tosin tällä tuntui todella olevan velvoitteita tuolle suunnalle...Ikuiset velvoitteet! Olispahan ihanaa olla lapsi taas. Sitten olikin enää viimeinen syleily, sanoja joita Daliah ei enää kuullut ja eleitä joita nuori nainen tuskin huomasi. Sanoille avustuksista tyttö vain nyökkäsi aavistuksen, ei hän oikeastaan ymmärtänyt mistä mies puhui, mutta asia varmasti selviäisi aikanaan Voi hän tunsi kuinka kivulias köynnös alkoi hiljalleen itää hänen sisällään. Se oli pesiytynyt hänen sydämeensä ja alkoi syvältä sisältä käsin ulotella ilkeitä lonkeroitaan kaikkialle. Tyttö varmasti kuristuisi siihen pitkän, pimeän talven aikana. Olisi niin helppo vain päättää olla vihainen koko typerälle kylälle joka näin hältä riisti sen ainoan asian joka oli saanut maailman näyttämään uudet värinsä. Nyt edessä olisi vain tasaisen harmaata ja valkoista, monta kuukautta. Kevät tuntui niin kaukaiselta ajatukselta, tuskin edes olemassaolevalta mahdollisuudelta. "Se päivä koittaa. Jos ei vielä huomenissa, jos ei ensi keväänä niin joskus, mutta se koittaa." Yritys hymyillä jopa onnistui, aavistus pientä aurinkoa käväisi kapeilla kasvoilla. "Jään ikävään..." Pieni kuiskaus taisi hukkua hiljaiseen tuulenvireeseen käsien vielä ojentuessa kohti miestä tämän jo kohotessa kohti aukeaa taivasta. Hahmon kadotessa pimeään tulvahtivat kyynelnorot juoksemaan pitkin kalvenneita poskia. Ylöspäin yhä luodut kasvot vääntyivät tuskaisaan irveeseen ja yhteenpuristuneiden hampaiden välistä pääsi karkaamaan kireä, niin raivontäyteinen huuto, että huutaja olisi varmasti sitä säikähtänyt, jos joku toinen olisi sen päästänyt. Kirottu koko typerä päivä tuolloin järvellä, kirottu koko päähänpisto ikinä lähteä kylästä. Hänen olisi pitänyt vain pysyä tutuissa piireissä ja mennä avioon jonkun tavallisen talonpojan kanssa. Helppo elämä tuntui nyt niin kaukaiselta ajatukselta, niin raivostuttavan kaukaiselta. Sen Daliah itsessään tunsi, ettei koskaan voisi palata mihinkään. Hän oli menettänyt nyt niin paljon. ((Kiitos ihanasta pelistä! Menee helposti minun 'hall-of-fame'eni. Mutta mitä tässä suitsuttamaan, sillä jatkoahan seuraa, vai mitä? ))
|
|
|
Post by R.C. on Aug 29, 2006 21:22:42 GMT 3
(( Parhaita pelejäni tämä on minullekin ollut, kiitos ja syvä kumarrus itsellesi. Jatkaisin tätä kyllä enemmän kuin mielellään. ^^ ))
|
|