|
Post by R.C. on Jun 7, 2006 12:32:51 GMT 3
(( Valon juhlahan tuli ja meni joten päätin siirtää pelimme tänne. =) ))
”Tietenkin, lady Daliah. Ymmärrän hyvin huolenne rakkaistanne kaiken kokemanne jälkeen.”, vastasi haltiaylimys lyhyesti nyökäten. Hän kohotti katseensa eteensä ja nykäisi suitsista ohjatakseen hevosen kääntymään takaisin menosuuntaan päin. Sen ori tuntui tekevän enemmän kuin mielellään, melkein kuin se olisi jo ehtinyt pelätä joutuvansa palaamaan takaisin taakse jääneeseen linnoitukseen ja sen kauhuihin. ”Kertokaa minulle vain kylänne nimi tai sen sijainti likimain johonkin maamerkkiin nähden, niin pidän huolta että pääsette turvallisesti perille. Sitten voitte puolestani kaikessa rauhassa levätä tai vaikka nukahtaa, kaunis enkelini, enhän suinkaan odota teidän valvovan koko matkaa, josta seudun maisemat tuntien voi joka tapauksessa tulla perin yllätyksetön.”, jatkoi lordi hieman hymyillen ja vilkaisi vielä seuralaistaan pidätellessään malttamattomana odottavaa ratsuaan. Hän pisti yhä selvemmin merkille toisen väsymyksen, jo yksin aistittuaan aiemmin lyhyen hetken jumalattarensakin läsnäolon. Harvat pystyivät todella näkemään Lunatariathaa, mutta kauniit unet olivat lähes aina hänen luomuksiaan, osa jumalattaren valoista sielua, hänen maailmaansa ja valtavaa mielikuvitusta. Näin Kuun kansa ainakin kertoili, ja tähän lordi Sýránícús tietenkin uskoi, olihan hänellä aiheesta konkreettista tietoakin. Yhtä kaikki oli ylimys tyytyväinen siitä ettei hänen suojattinsa ratsastanut tällä hetkellä omalla hevosella, jonka kyydistä tuo olisi noin uupuneena pudonnut varmasti alta aikayksikön. Nyt saattoi lordi vapaalla kädellään sentään pitää huolen siitä, ettei näin päässyt neidolle tapahtumaan. Toisella puolellaan käsitteli hän suitsia, ja näyttikin olevan siinä ihailtavan taitava myös nopeassa vauhdissa. Määränpäästä kuultuaan kannusti haltiaylimys ratsun taas vinhaan laukkaan valiten yhden monista tienhaarasta risteävistä teistä. Matka tuntui taittuvan ripeästi, mutta kuten lordi oli arvellutkin, myös melko tasapaksusti hämärässä maisemassa. Tähän aikaan yöstä ei kukaan tullut heitä tiellä vastaan, olivathan kaikki varmaankin vielä turvassa kylissään ja kaupungeissaan nukkumassa. Ei kestänyt kauan ennen kuin viimeisetkin kauhun kaiut vaimenivat ratsastavaisten taustalla ja heidän edessään levittäytyi vain heikosti horisontissa orastelevan aamun kajossa erottuva maantie metsäisine kehyksineen ja kaikkine luonnon äänineen. Hevosen kavioiden tömähtely soraan oli tasaista ja unettavaa. Jossain korkealla kuusenlatvassa kävi kottarainen monimutkaisine liverryksineen jo aurinkoa tervehtimään ja huuhkaja huhusi tähän omalla nuotillaan. Viileä tuuli humisi vaimeasti ja saattoi silloin tällöin lähellä virtaavan puronkin liplatuksen matkustavaisten korviin. Kitkerä veren- ja savunhaju haihtuivat vähitellen keuhkoista ja mielestä raikkaassa, syksyisessä yöilmassa. Taipaleen muutaman tunnin taituttua ja nousevan auringon alkaessa ensisäteineen kurotella kohti selkenevää taivasta tavoittivat yön selkään lähteneet taas merkkejä ihmisasutuksesta. Heidän edessään siinsivät nyt pienen kaupungin valot, jotka lupasivat sentään jotakin muuta kuin tuhoa ja hävitystä, vaikka sota mantereella olikin jo konkreettisesti tuonut itsensä julki. Haltiaylimys ohjasi hevosen kohti tuota kutsuvaa näkyä, joka soisi hänen seuralaisensa toipua pahimmasta rasituksestaan ja järkytyksestään. Omasta puolestaan lordi ei niinkään huolehtinut, hänelle kun lepääminen ei ollut mitenkään välttämätöntä, mutta neito sen sijaan jaksaisi tuskin kuluttaa matkaa yhtä mittaa hevosen selässä. Kovien kokemustenkin jälkeen lieni pysähdys olevan nyt enemmän kuin paikallaan. Kylä johon he saapuivat oli selvästikin vasta varsinaisen vilkastumisensa alkuvaiheessa. Suurin osa taloista oli vielä matalia hirsitaloja, vaikka lomaan sekoittui jo jonkin verran harmaata katukuvaakin sitä mukaa kun vankka kivirakentaminen oli kasvattanut suosiotaan. Aikaisin liikkeellä oleva väki tuntui vielä onnellisen tietämättömältä vain joitakin virstoja kauempana sijaitsevan linnan tuhosta, ja he katselivat koreapukuisia tulokkaita lähinnä uteliaan ihmettelevästi. Kestäisi tuskin kauan ennen kuin tieto hävityksestä kiirisi näillekin kylille, mutta sitä ennen halusi haltiaylimys ottaa kaiken irti rauhasta ja suoda neidollekin hetken unohtaa kaiken näkemänsä pahan, ennen kuin he jatkaisivat matkaansa taas kauemmas menneestä. Majatalo, jonka eteen hän seisautti lopulta hevosen, olisi lordin mielestä voinut olla parempikin, olkoonkin että se oli korein ja kallein koko pienessä kaupungissa. Ylimys laskeutui ratsun selästä jättääkseen sen pian paikalle kiiruhtaneen tallipojan hoitoon ja neidon senhetkisestä valveudentilasta riippuen joko saattoi tai kantoi tuon nukkuvana käsivarsillaan sisään rakennukseen. Jalopiirteisen lordin ei tarvinnut sen suuremmin selitellä itseään ennen kuin hänet seuralaisineen ohjattiin hienoimpaan huoneeseen, mitä majatalosta oli saatavilla, ja täällä laski hän neidon untuvaiselle vuoteelle ja peitteli tämän tai jätti toisen käymään omassa rauhassaan varhaisaamun levolle, luvaten palaavansa myöhemmin takaisin. Ylimääräisen ajan käytti haltiaylimys majatalon höyryävillä kuumavesialtailla pistäytymiseen, sillä hän halusi vähintään pestä pois kuivuneen, haisevan veren hienon pukunsa rintamukselta. Onneksi puhdistus olisi mithrilin kaltaiselta haarniskalta helppoa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 13, 2006 18:48:46 GMT 3
Kerrottuaan päämäärän suunnan ja mumistuaan vielä jonkin hassun nimikkeen yöhön painoi tuo edessä istuva päänsä ja vielä syvään henkeen vetäen sulki silmänsä. Tuntui oudolta, että häntä saattoi näin kauheasti väsyttää. Pää oli raskas, kuin täyttä lyijyä, ja luomilla kirveli. Ihan lyhyen hetken hän ehti taas seistä joen törmällä kun havahtui johonkin yksittäiseen ääneen. Ehkä se oli vain ratsun kavio kovalla tiellä, mahdollisesti kivi oli kopsahtanut, mutta vain tuollainenkin riitti häiritsemään uneen vaipumista. Nuoren naisen mieli oli nyt kovalla koetuksella, kuin toisaalta sitä houkutteli puoleensa autuaallinen tietämättömyys ja sen tuoma valheellinen turvallisuuden tunne, toisaalla tykytti ajatus siitä, etteivät he olleet vielä turvassa miltään. Mutta olihan selvä, että koska kyseessä ei loppuen lopuksi ollut kovin vahva mieli, taipui se suloisemman vaihtoehdon puoleen. Vielä viime hetkellään Daliah ehti miettiä kuinka julkean epäkohtelias hän oli. Vaalea hiuspaljous heilahti tuulessa ja keveä pää painui takaisin vasten hevosen ohjastajaa. Täytyi tuon neitokaisen olla huiman rasittunut, sillä eläimen kiihdyttäessä vauhtinsa laukkaan lähinnä liitäen soratiellä, ei hän kuin hetkeksi hiukan kohottanut kasvojaan, tuskin silmiään raottaen. Unien ihmeellinen maailma oli aina ollut paikka jossa Daliah oli saattanut olla mitä vain. Hänen äitinsä oli kutsunut tytärtään toistamiseen haihattelijaksi, tyttösen kertoillessa uskomattomista seikkailuistaan ja maalauksellisista uniensa maailmoista. Muori itse oli varsin maanläheinen, eikä eläissään ollut uneksinut kuin enintään meren näkemisestä. Hupsu tytär kuvitteli osaavansa lentää ja laulaa kuin linnut ja uivan kirkkaissa vesissä kuin vikkelä saukko. Koskaan ei Daliah ollut nähnyt painajaisia, ei ainakaan muistanut sellaista. Tosin taakse jääneen kesän levottomat muistot olivat tunkeutuneet hänen unimaailmaansa ja tehneet puroihin patoja ja vieneet ääneen heleästä kurkusta, mutta siihen asti olivat yön unelmat olleet pelkkää auringonkajoa ja lasten naurua. Nyt, kiiruhtaessaan yhä vain kauemmas paikasta, jossa oli niin kauan viihtynyt hän näki unia vain joen törmästä ja siitä miten vesi muuttui, välillä tummaksi ja välillä taas kirkkaaksi. Kuinka sen pintaan joskus kuvastui puita ja kauniita pilvenhattaroita ja joskus raivokas myrsky sitä vihmoi pirstoen törmällä seisovan kuvajaisen tuhansiin pieniin sirpaleisiin. Oudot unikuvat keskeytti hetkeksi tajunta siitä, että ympäristö oli jollain tapaa muuttunut. Äänimaailma ei enää ollut metsäisen humiseva vaan kavioiden kopse kaikui ympärillä. Seuraava asia, jonka Daliah ymmärsi oli hänen asentonsa radikaali muuttuminen ja se, että ratsu oli nyt jossain muualla. Hän avasi silmänsä vain ymmärtääkseen juuri laskeutuvansa vuoteelle. Epämääräisesti hän hapuili viittansa soljen auki ja päästi hartioitaan suojelleen huivin löysäämään tiukkaa otettaan. Pian hän taas nukahti uudemman kerran. Aikaa oli täytynyt kulua vaikka kuinka, sillä lopulta herätessään ymmärsi vuoteella yhä selällään lepäävä havahtuvansa auringon paisteeseen. Unen sameuttamat silmät räpyttelivät arasti ja viitan liepeen alle jäänyt käsi pyristeli vapauteen suojaamaan häikäistyvää katsetta. Aamulla taivaalle kivunnut aurinko oli selvästi päättänyt kerätä voimansa vielä yhteen kauniiseen päivään, sillä lyhyen hetken oli neitokainen varma kesän tulleen takaisin muuttamaan elämän taas suloiseksi. Samalla hetkellä kun valo pakeni ilmaan nousseen käden taakse ymmärsi Daliah myös sen, ettei ollut omassa kammiossaan, eihän sinne koskaan tällälailla aurinko paistanutkaan. Hän kohottautui istumaan ja yritti tihrustella ympärilleen. Huone oli vieras, tuoksui kummalliselta, erilaiselta. Viitta hänen allaan oli rypyssä ja kaunis huivi sotkussa hiuksissa ja vasemman, tukea ottavan käden alla jumissa. Eikä muistikuvien tulvaa voinut estää. Hämmästyen itsekkin reaktiotaan kääntyi tuo niin, että saattoi laskea jalkansa lattialle. Olo oli täydellisen tyhjä ja turta, iltainen paniikki ja kauhu ja pelko ja muu kamaluus oli tiessään. Uni kai vienyt terän tuntemuksilta. Nyt takkuisen hiuspilven verhoamat kasvot olivat vain apeat. Hänelle kaikki oli nyt aivan yhdentekevää, elämä tuntui olevan tehokkaasti vaihtanut suuntaansa. Siitä oliko suunta nyt hyvä vai huono, ei voinut sanoa. Vaikkakin hetken aikaa tuntui siltä, että piloilla kaikki. Daliah nousi jaloilleen, hän astui ikkunan luo ja kurkisti ulos vierasta kaupunkia.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 14, 2006 0:02:22 GMT 3
(( Edellinen chat-pelimme. Logia piti jatkaa toiseen viestiin sillä foorumin merkkiraja/viesti tuli vastaan. ))
Syrra: *Huone, jossa nuori nainen heräsi oli kaikin puolin valoisa ja viihtyisä, jopa jokseenkin pramea kiiltävine mahonkikalusteineen ja muine ylellisine yksityiskohtineen. Vuode oli leveä ja lakanat viimeisen päälle puhtaat ja tuoksuvat, puolittain vedetyn päiväpeitteen päälle kun oli kauniisti siroteltu valkeita ruusun terälehtiä, jotka palvelija varmaankin siivoaisi pois ja vaihtaisi uusiin tullessaan petiä sijaamaan. Seiniä ja lipastoja niin ikään oli somistettu erilaisilla kukka-asetelmilla ja tuoksuvilla yrteillä, joiden ilmaan levittyvät aromit saivat aistit virkistymään. Tilavassa huoneessa oli myös lämpimästi hohkava takka, pehmeä sohva ja pari nojatuolia kalliine samettiverhoiluineen, vähintään riittävä pesuhuone massiivisine kylpyammeineen ja kaiken kukkuraksi romanttinen parveke, joka kasvoi ruskanpunaisia köynnöksiä. Koska syksy oli jo viilennyt, oli vain ikkuna jätetty hitusen raolleen. Neidon matkakengät löytyivät siistinä parina sängynviereltä, mutta viitta oli ilmeisesti ollut hankalampi poistaa tuota herättämättä. Rypyt olisivat tuskin kuitenkaan ongelma, sillä samassa huoneen ovelta kuului koputus ja palvelijattaren ystävällinen ääni:* ”Lady Daliah, kylpyvetenne olisi nyt kuumaa ja valmista kannettavaksi sisään. Arvon lordi kehotti meitä myös siistimään vaatteenne, mikäli toivotte sitä, ja pyysi kertomaan teille, että hän palaa takaisin ennen myöhäistä aamiaistanne.” *Haltiaylimystä ei tosiaan näkynyt missään. Hän oli varannut koko aamuksi majatalon laajat kylpylätilat itselleen, ja jättänyt pahiten tärvääntyneet vaatteensa palvelusväen hoitoon. Parhaillaan lordi nautti olostaan suurimmassa kuumavesialtaassa ja näytti silmänsä sulkeneena nukkuvan. Todellisuudessa lordi Sýránícúksen mieli oli kuitenkin hereillä, vaikkakin jossain aivan muualla. Hän oli yksin ja täysin omassa rauhassaan.*
<Daliah> Uni oli siinä mielessä tehnyt hyvää, että voimat olivat selvästi palautuneet. Yön pimeydessä oli tuo yksinäinen kerran jos toisenkin kuvitellut jalkojensa pian pettävän alta. Juhliminen oli jo itsessään ollut energiaa vievää vaikkakin kerrassaan ihanaa. Ikävä kyllä, kaikki tuo ihana kalpeni loppuyön rinnalla. Siinä ulos katsellessaan tunsi Daliah yhä vain olevansa kuin oman päänsä sisällissodan runtelema. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tuntea. Nuori nainen päätti kuin päättikin pitää nyt aatteensa toisaalla ja vasta tilanteen rauhoituttua todella alkaa käydä läpi yön tapahtumia, nyt ei sellaiseen ollut varaa. He saattoivat hyvinkin yhä olla hengenvaarassa. Kuka tiesi vaikka nuo verenhimoiset hullut, jotka tuosta vain teurastivat linnakkeellisen väkeä ilman ainuttakaan vastustelijaa lähtisivät jatkamaan matkaansa samalle suunnalle jolle he olivat paenneet. Oli miten oli tämä kyseinen hetki sentään tuntuivat aavistuksen turvalliselta. Alapuolella hääräili arkisen näköistä väkeä, kaikki tuntui tälläpuolen maailmaa yhä olevan kuosissa. Ilmeisesti uutiset eivät olleet vielä kiirineet heidän kannoillaan, sillä kenenkään kasvoilla ei kuvastunut pelko tai hermostuneisuus. Jonkin eukon äkättyä ikkunassa nököttävän alkoi tuo viittoa hänen puoleensa, näytti kiihkeästi kuiskivankin jotain, eikä mennyt aikaakaan kun useampi akka ja ukko vilkuili auringon valosta nauttivaa. Tätä tosin huomion kohde itse ei ehtinyt huomata, sillä ovelta kuuluva ääni havahdutti hänet. Nuori nainen astui ovelle ja avasi sen, oven takana seisova sievän näköinen tyttö yritti selvästi hymyillä mitä suloisimmin, mutta tyttöparka näytti kaikesta huolimatta kovin väsyneeltä, kuin tällä olisi ollut huimaavan paljon töitä. Daliah tiesi kyllä hyvin tuon tunteen. Nyökäten vain hän astui kylpyhuoneeseen ja luovuttuaan tuulen pieksämistä vaatteistaan hän vikkelästi astui kuumaan veteen. Pieni voihkaisu pääsi tuon huulilta, sillä vesi oli todellakin kuumaa, mutta voi kuinka ihanaa ja hyvän tuoksuista. Ylellinen kylpy oli todellakin jotain, mitä tässä tilanteessa todella tarvittiin. Palvelustyttö oli äänettömästi kerännyt vuoteelle lasketun leningin alusmekon ja kadonnut matkoihinsa. Vihreä katse kiersi nyt hetken huonetta, hiukan uteliaana. Missähän hän nyt oikein oli?*
Syrra: *Vastaus neidon kysymykseen tarjoutui viimeistään paria tuntia ja kahta toisistaan riippumatonta, nautinnollista kylpyä myöhemmin, kun eräs myöhäisen iltapäivän adonis, toisin sanoen haltiaylimys uusine, hätkähdyttävine olemuksineen, koputti huoneen ovelle ja astui luvan saatuaan sisälle toista tervehtimään. Hän oli selvästi ehtinyt hautoa itseään tuoksuvassa vedessä kuten seuralaisensakin, ja käyskenteli toistaiseksi rennosti pelkässä pitkässä ja leveähihaisessa, kaapumaisessa takissaan sillä välin kun muut vaatteet olivat mitä ilmeisimmin vielä palvelusväen huollettavana. Vilvoittelun varjolla oli haltiaylimys jättänyt ylellisen asunsa etumuksen löyhästi avonaiseksi, vaikkei hänen kalpea ja virheetön ihonsa kummoisesti punoittanutkaan. Kuitenkin soi tämä nyt vähintään rintakehänsä osalta vakuutuksen aavistuksille lordin täydellisestä, hekumallisesta anatomiasta, joko tarkoituksella tai ilman – aiemmin ohittamiinsa naisihmisiin moinen näky oli ainakin vaikuttanut vähintään heikottavalla tavalla. Huolettoman kampauksen osalta näytti haltiaylimys niin ikään melkein kuin kokonaan toiselta henkilöltä. Valahtaneet olivat ne huimat piikkimäiset muodot, jotka saivat hänet näyttämään kuninkaalta ilman kruunuakin. Vielä hieman kosteat hiukset laskeutuivat nyt kaikki sopuisasti lordin selälle ja harteille, peittäen tyylikkäästi toisen puolen hänen kasvoistaankin.* Hyvää huomenta, lady Daliah. Toivon että saitte levättyä kylliksenne vaikka jouduinkin karsimaan mukavuudesta jotten olisi teitä herättänyt. *lausahti haltiaylimys viitaten sanoillaan neidon päällysviittaan. Hän ei vaikuttanut tiedostavan olemuksessaan mitään ihmeellistä astellessaan majatalon tarjoamissa ylellisissä sandaaleissa miellyttävästi räiskyvän takan luo ja istuutuessaan yhdelle nojatuoleista. Hän kaatoi itselleen virkistävää juotavaa, jota palvelijat olivat viereiselle pöydälle järjestäneet ja haroi hajamielisesti hiuksiaan. Neito itsekin oli kaiketi sonnustautunut palvelijoiden tuomaan, samettiseen ja suloisenpehmeään aamutakkiin, joten he kaksihan olivat melkein kuin kaksi marjaa näissä vapaa-ajan pukimissaan.* Päätin meidän molempien tarvitsevan mitä pikimmiten lepoa kaikesta kokemastamme, joten valitsin pysähdyspaikaksi tämän kaupungin ja majatalon. Matkaa meidän ei enää tänään kannata jatkaa, joten voimme ottaa aivan rauhallisesti, kaunis enkelini. Ateriamme kannetaan varmasti näillä hetkillä sisään... *puheli lordi leppoisasti ja antoi näin myös lyhyen tilannekatsauksen kaksikon senhetkisestä sijainnista.*
<Daliah> Huone oli todellakin uteliaisuuden arvoinen. Jo pelkästään lattia kiilteli komeaa kiveä ammeen alla. Auki jättämästään ovesta saattoi Daliah tutkailla huoneen sisustusta. Kaikki oli kovin hienoa. Heidän oli täytynyt yön aikana ehtiä matkata melko kauas, sillä ei tällaisia majataloja ollut linnakkeen lähellä. Kaikki tuolla seudulla liikkuvat ylimykset yöpyivät aina linnakkeessa, jolloin näin hienolla majatalolla ei olisi ollut varaa toimia. Kylpyhuoneessa sijaitsevalle divaanille oli laskostettu ilmeisesti jonkinlainen kylpyviitta, sen yläpuolella katosta roikkui suuri, kymmenin kynttilöin varustettu kattokruunu. Paikka oli tottakai upea, hurjan pramea. Tuntui siltä kuin Daliah olisi lähinnä kadonnut kaiken tuon komeuden keskelle. Mutta ah ja voih kuinka lämmin vesi nipisteli varpaiden päissä ja hyväili kohmeisia sormia. Jokainen lihas tuntui jäykältä ja samalla uskomattoman voimattomalta. Olo oli erittäin suloisen ristiriitainen. Pienelle pöydällä aivan ammeen vieressä näkyi olevan joitain pulloja ja kookas harja, jonka veden jo aavistuksen rypistelemä käsi hapuili esille. Vilaukselta oli Daliah nähnyt kuvajaisensa suuresta peilistä huoneessa ja todella ymmärtänyt millaisena pallona hänen hiuksensa olivat. Kuulosti siltä kuin joku olisi käynyt huoneessa ja taas lähtenyt, kohta sama tapahtui uudestaan. Ovelta kuului vaimea koputus ja äskeinen tyttönen tuli tuomaan lisää lämmintä vettä. Kylpijä ei voinut estää pientä hämmennystä. Mitä ihmettä varten joku halusi änkeä huoneeseen, jossa hän yritti rentoutua... alasti. Mutta tuolle tulokkaalle asia tuntui olevan täysin normaalia. ”Antakaa autan Teitä.” Tyttö kaatoi lämmintä, ei, lähes kiehuvaa vettä ammeeseen antaen sen läiskyä kiiltävälle lattialle, kaatoi yhdestä pullosta voimakkaan tuoksuista, ilmeisesti ruusuista balsamia veteen ja tarttui sitten paikoilleen jähmettyneen kädessään pitelemään harjaan. Hetkessä valuivat vaaleat kiehkurat veteen suorina ja takuista vapaina. Tämän jälkeen tyttönen vielä tiedusteli haluaisiko arvon leidi tulla pestyksi, mutta tästä Daliah kykeni jo kieltäytymään. Kun tyttö oli mennyt tiehensä kulutti hän sitten toisenkin tovin erittäin tarkkaan peseytymishetkeen. Suuri näköinen sieni toimi varsin hyvin, tuoden iholle raikkaan tuoksun. Lopulta nuori nainen tunsi muuttuvansa pian eväkkääksi ja nousi. Hetki meni märällä kivelle tasapainoillessa ennenkuin tuo sai kietaistua viitan päälleen ja juuri samalla hetkellä huoneeseen astui uusi näky, lordi itse saapui paikalle. Yksi vilkaisu ylimykseen riitti ja nuori neito helahti niin punaiseksi kasvoiltaan ettei voinut muuta kuin paeta hiuspyyhkeenään käyttämänsä silkkisen liinan taakse. ”Todella... Lepo tekee todella hyvää.” Hän tapaili joitain sanoja astuessaan kauemmas kylpyhuoneen kynnykseltä yrittäen vältellä katsomasta miestä, näky olisi saanut vahvemmankin naisen henkeään haukkomaan. ”Kauanko olen nukkunut?” Hän yritti häivyttää punaa kasvoiltaan astumalla lähemmäs ikkunaa ja leyhytellen kasvojaan samalla kun kuunteli miehen selostusta sijainnista. Nyt typerys, yritä olla kohtelias, hän hoki itselleen. Onhan lordillakin lupa heittäytyä rennoksi, itsekkin olet tällä hetkellä kuin uitettu rotta. Daliah vilkaisi vielä hiukan ryppyisiä käsiään ja vettä valuvia hiuksiaan. Hän astui ikkunan eteen niin, että aurinko pääsi lämmittämään ja kultaamaan hiuksia. *
Syrra: Lähestulkoon siitä hetkestä pitäen kun erkaannuimme tienristeyksestä ja ylitimme virran. Luulenpa kuitenkin, etteivät tulevan yön unetkaan tekisi lainkaan pahaa meistä kummallekaan, hevosen selässä kun oli varmasti melko raskasta levätä. *vastasi haltiaylimys neidon tiedusteluun ja taisi pistää tuon punehtuneet kasvot lähinnä kuuman kylvyn jälkeiseksi helatukseksi, joko kohteliaisuudesta tai vailla parempaa tietoa - kumpikin syy päätyi samoihin, ystävällisiin peruslukemiin lordin kasvoilla hänen toista katsoessaan. Ja kuten ylimys oli arvellutkin, kantautui huoneen ovelta hetken tai toisen kuluttua jälleen koputus ja palvelijan kohtelias ilmoitus aterioiden olevan nyt saapuvilla. Kohta sisään kannettiin ja pöydälle asetettiin taas melkoinen määrä ylhäisempien makuun sopivia kulinaristisia elämyksiä, jotka majatalon kokki oli täyttä häkää saanut parhaista keittokirjoistaan hakea. Osa ruoasta tarjoiltiin hopealautasille tarjottimilta käsin. Katettu pöytä oli sopivasti erään huoneen kookkaan ikkunan alla ja soi vieraiden aterioida viihtyisästi vastapäätä toisiaan, keskustellen niistä ja näistä lämpimän syysauringon hymyssä. Palvelusväkikin vaikutti selvästi olevan varsin haltioissaan tästä arvovaltaisesta kaksikosta, sillä huonetta, jota toki pidettiin kaiken aikaa valmiina tällaisille odottamattomille ilonaiheille, ei kovin usein sentään yhtä avokätisesti vuokrattu. Tarjoilijoiden saapuessa siirtyi haltiaylimys aterioimaan yhdessä neidon kanssa, vaikka hän ei edelleenkään syönyt tai juonut kovinkaan paljon.* Jos lähdemme puoleenpäivään mennessä ja pidämme hevosellamme hyvää vauhtia, saatan hyvinkin ehtiä saattamaan teidät kotiinne jo huomisiltaan mennessä, lady Daliah. *huomautti lordi hymyillen arviostaan jäljellä olevasta matkasta, uskoen tämän tiedon tulevan toiselle hyvänä uutisena.*
<Daliah> Iho tuntui kumman nihkeältä, täytyi johtua kaikista niistä öljyistä ja hajusteista vedessä. Mutta ylellinen kylpyviitta tuntui lähinnä hyväilevän kuuman veden hieromaa ihoa. Daliah avasi ikkunaa vielä aavistuksen enemmän ja istahti sitten massiivisen sängyn reunalle kuivattelemaan. Sääriä pitkin tuntui yhä juoksevan noroina vettä, samoin tuntui selkäkin kostealta. Vaivihkaa yritti tuo kuivailla jalkojaan ja korjailla asustettaan hiukan tiukemmaksi ympärilleen, samalla kumminkin pitäen huomionsa lordissa niin, ettei tuo ylhäinen vahingossakaan kuvittelisi tytön käyttäytyvän ylimielisesti. ”Olen aivan sekaisin. Yritin tähyillä aurinkoa jotta saisin tietää jotain ajankohdasta jolla heräsin, mutten ehtinyt juuri mitään ajatella, kun löysinkin itseni jo kylvystä.” Nuori nainen hymyili vastaukseksi. Kylläpä hän olikin unen valtakunnassa sitten viihtynyt. Uskomattoman kevyen ilmeen hänen onnistui kasvoilleen loihtia. Ihmeellinen oli naisen mieli, se oli syvä ja arvaamaton kuin meri ja ikävätkin asiat saattoivat yhtä helposti hukkua kuin pulpahtaa pintaan. Samassa ääni ovelta toi mukanaan varsin mieluisan yllätyksen. Nuoren naisen olisi kovin tehnyt mieli taputtaa käsiään pienestä riemastuksesta, ruoka oli jotain, mitä hän ei ollut osannut kaivata, mutta huomasi nyt sitä kipeästi tarvitsevansa. Rientäessään pöydän ääreen Daliah pohti pitäisikö hänen nyt jälleen istua ryhdikkäästi, hymyillä kohteliaasti ja vain hiukan maistella ruokia sieltä täältä. Ei! Sellaiseen itsehillintään ei hänenkaltaisiaan palvelustyttöjä tehty, tämän vuoksi hänestä ei kamarineitoa koskaan tullutkaan. Aivan haltioissaan hän nappasi pöydältä ensimmäisen leipäviipaleen jonka käsiinsä sai, vuoli sille paksun viipaleen juustoa ja puraisi juoden heti perään pikariin kaadettua vettä. ”Ihanaa...” Pikari tyhjeni vauhdilla. Nuoren naisen asento henki ehkä turhankin tehokkaasti unohdetusta muodollisuudesta. ja hän rupatteli iloisesti siitä mitä kaikkea ympärillään näki. Kylpyhuoneen katto kruunu sai osakseen suurimman osan ihastelusta. *
Syrra: *Haltiaylimystä ei seuralaisensa unohtunut etiketti ruokapöydässä tuntunut lainkaan häiritsevän, päinvastoin oli hän salaa iloinen neidon moisesta vapautumisesta, eiväthän he yhtä kaikki nauttineet ateriaansa enää keskellä kaikenmaailman kreivejä ja kuninkaallisia. Juuri tämän kaksikon siunatun rauhan takiahan oli lordi järjestänyt ruoan huoneeseen tarjoiltavaksi sen sijaan, että he olisivat joutuneet sonnustautumaan asiallisempiin vetimiin ja istumaan kaikkien silmätikkuna yleisessä ruokailusalissa. Ja tokihan jo ylimyksen olemus yksin antoi ymmärtää, että jopa viimeisimmänkin päälle huoliteltu ja muodollinen aatelinen osasi aika ajoin vaihtaa vapaalle. Aterioinnin ja monen monituisen, rattoisan puheenaiheen päätteeksi siivosivat tarjoilijat pöydän yhtä vikkelästi kuin olivat sen kattaneetkin. Tällöin haltiaylimyskin nousi tuoliltaan ja kumarsi neidolle ilmeisissä lähtöaikeissaan. Ilta oli leppoisan keskustelun merkeissä alkanut jo hämärtymään, ja lordi arveli toisen kaipaavan viimeistään nyt hieman omaakin rauhaansa sekä häneltä että palvelusväeltä.* Luvallanne palaan nyt huoneeseeni, joka on saman käytävän varrella kuin omannekin, lady Daliah. Suosittelisin, ettemme poistuisi majatalosta enää tänä iltana, sillä satuin tullessani kuulemaan tiedon vihollisen hyökkäyksestä kiirineen jo kaupungin kaduille saakka. Moinen hälinä kävisi varmasti vain suotta hermoillemme. Kehoitan myös mennessäni palvelusväkeä hillitsemään hieman intoaan varmistaa viihtyvyytenne ennen aamua, kaunis enkelini, ellette tietenkin huomaa heitä itse tarvitsevanne. *lausahti lordi ja katsahti merkitsevästi kohti huoneen ovensuussa olevalle pöydälle laskettua siropiirteistä kelloa, jota vieras saattaisi kilistää kutsuakseen valppaita palvelijoitaan paikalle.* Näillä puhein toivotan teille hyvää yötä, m'lady. Nähkäämme jälleen aamulla. *lisäsi haltiaylimys hymyillen ja poistui huoneesta, mikäli neidolla ei ollut mitään sitä vastaan. Toinen saattoi viimeistään kunnostetun vuoteensa puoleen katsoessaan havaita sängylle lasketun ylellisen, hienolle naiselle suunnitellun yöasukerraston, jota ei varmasti oltu tätä ennen käytetty, eikä käytettäisi jälkeenpäinkään. Sen verran kauan oli majatalo sentään ollut pystyssä, jotta se oli oppinut varautumaan myös hajamielisempiin asiakkaisiinsa, varsinkin, jos nämä olivat hyvin maksavia sellaisia.*
<Daliah> Ruoka ja juoma tekivät neitokaisen olon lopullisen autereiseksi. Hän oli äärettömän tyytyväinen päätökseensä surra ja murehtia myöhemmin. En ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna- ajatus tykytti takaraivossa jatkuvasti. Ajatus kotiin pääsemisestä tuntui suloiselta, vain lisäsi hyvää. Koko kylä kyllä kummastuisi pohjattomasti, ei kukaan osaisi odottaa häntä palaavaksi. Koko taakse jäänyt tuntui kuin joltain näyltä ja siitä selviäminen vain osoitus siitä, että jotain oli suunnitteilla tuon vaalean pään menoksi. Ajatus tuntui niin kiehtovalta kuin hiukaan kylmäävältäkin. Toisaalta hupsut puheenaiheet, tuollaiset aivan arkipäiväiset, veivät ajatukset pian pois hetkeksi esiin pyrkineistä kohtalokkaista mietteistä. Ruokahetki tuntui kaikesta huolimatta lipuvan ohi ehkä turhankin nopeasti ja pian oli astiatkin jo korjattu pöydän äärestä pois. Myös miellyttävä pöytäseura oli nyt aikeissa lähteä. Daliah huomasi omaavansa jo varsin taitavia aatelisten keinoja hämätä ihmistä. Todellisuudessa hän pettyi kovin miehen aikeista jo vetäytyä toisaalle. Eihän tuo tyttönen ollut ehtinyt päivän aikana muuta kuin nukkua ja kylpeä. Nyt ruoan jälkeen hän tunsi itsensä energiseksi kuin kissanpentu, oli kuulemma tullut aika käydä taas levolle. Mutta kuten sanottu, oli nuori nainen oppinut edes jotain lyhyistä hetkistään häntä parempien seurassa ja nousi vain seisomaan nyökäten ja koristaen kasvonsa lämpimällä hymyllä. ”Huomenna jälleen matkaan. Suloisia unia.” Tuskin palvelusväkeä tuo häiritsisi, tämän vikkelän mielen voimin hän saattoi helposti tarinoida vaikka mitä ylellisessä huoneessaan. Miehen poistuttua vaihtui kostea viitta ihanaan yöleninkiin, se oli pehmeä kuin pilvenhattara ja kevytkin. Sitten hän kuluttikin hyvän tovin tutkiskellen nyt lähemmin huoneen sisutusta, mutta lopulta astuen parvekkeelle. Eihän hän ulos mennyt, eli ei toiminut vastoin lordin tahtoa. Syvään huoahtaen nuori nainen nojasi kätensä parvekkeen kaiteeseen ja antaen syksyisen tuulen leyhytellä hiuksiaan vilvoitteli vielä kylvyn jälkeen kuumana hehkuvaa ihoaan. Jokohan lordi oli nukahtanut? Hänenkin varmaan pitäisi, seuraava päivä olisi varmasti pitkä.
Syrra: *Kuten haltiaylimys oli luvannutkin, ei palvelusväki häirinnyt neitoa enää ennen aamua. Uuden päivän valjetessa saattoi toinen herättyään kuulla jälleen tutun koputuksen oveltaan, niin vaimean, ettei se olisi vahingossakaan neitoa herättänyt, mutta kuitenkin niin kuuluvan, ettei valveutunut huomannut jättää siihen vastaamatta. Tällöin astui huoneeseen jälleen pari palvelusneitoa, joista lyhyempi kantoi vieraan viimeisen päälle puhdistettuja ja siistittyjä vaatteita ja matkakenkiä, joista jälkimmäisetkin olivat eilisillan kylvyn aikana mystisesti sängynviereltä kadonneet. Pidempi näistä nuorista naisista toi mukanaan hyvin hienojouhisen harjan ja koristeellisen posliinikamman, sekä salaperäisesti tutun, mustan samettirasian, jonka kannessa hohti hopeinen kuu kaikkine kasvoineen. Palvelustyttö vaikutti tavattoman jännittyneeltä selittäessään lordin pyytäneen häntä toimittamaan lahjan samalla, kun hän suorisi hienon ladyn hiukset ja laittaisi ne taitavasti halutulle kampaukselle, jottei toisen tarvitsisi suotta rasittaa tässä työssä käsiään.* "Kuulemma tässä on 'jotakin, jonka pitäisi korvata kadottamanne', arvon lady.", toisti palvelijatar visusti mieleensä painamansa viestin ja laski rasian huoneen peilipöydälle samalla kun lyhyempi palvelustytöistä oli jo valmis auttamaan toista pukeutumaan. Etenkin korsetinkiristyksessä oli tällainen apulainen aatelisnaisten kamareissa lähemmäs pakollinen, vaikkei neito välttämättä moista hankalaa mutta koreaa asustetta omistanutkaan. Kun toinen oli saanut puettua ylleen putipuhtaat vaatteensa, jotka olivat kuin uudet konsanaan, viittoi pidempi nuorista naisista neitoa hymyillen istumaan hänen harjansa ja kampansa käsiteltäväksi ja odotti, että lahjakin oli saatu avattua. Rasiasta paljastui neidon silmien eteen vallan ihastuttava, vaaleansininen silkkinauha, joka ei vain päällepäin näyttänyt keveältä kuin tuulenvire vaan myös tuntuisi siltä. Tämän lahjan oli jumalatar Lunatariatha lordin pyynnöstä punonut silkasta taivaansinestä ja suvituulen sulosta, eikä hiusnauha milloinkaan antanut suortuvien karata kampaukseltaan tai näyttää nuutuneilta, vaan sai ne päinvastoin tuntumaan ja vaikuttamaan entistäkin tuuheammilta ja näyttävämmiltä.* "Voi, kuinka kaunis hiusnauha!" *henkäisivät palvelustytötkin yhteen ääneen, ja pidempi heistä jatkoi:* "Asettelen sen hyvin huolellisesti kauniiden hiustenne lomaan, lady Daliah." Lupaus oli oikeastaan puolittain turha, sillä nauha itsessään pitäisi huolen siitä, ettei neidolla olisi täst'edes hiuskarvakaan vinossa…*
<Daliah> Yhtäkaikki oli ilta kylmennyt aikanaan ja nuori haihattelijakin vetäytynyt takaisin huoneensa suojiin. Aurinko tuntui yht'äkkiä vain kadonneen taivaalta, ei kaunista laskun hetkeä, punaa taivaalla tai sitä mystistä kihelmöivää tunnetta kuin yö tuntuu olevan vain hetken päässä. Tänä iltana yö oli vain ilmaantunut ja jättänyt valon taakseen. Symboliikkaa ei voinut olla huomaamatta, ainakaan Dalin mielestä. Nyt hänen mielestään todella alkoi talven odotus. Parvekkeen ovi oli sulkeutunut hiljaa ja nuori nainen pujahtanut peittojensa väliin. Viileän yöilman jälkeen kalliit lakanat tuntuivat suloisilta. Kuin ne olisivat hyväilleet joka ikistä kohtaa nuoren naisen iholla mihin koskivat. Omaksi hämmästyksekseen, tai siis hän olisi hämmästynyt jos olisi pystynyt, nukahti tuo miltei oitis, unohtaen huolehtia kynttilöistä liekit sammuksiin. Aamulla hän oli herännyt jo aikaa ennenkuin kaksi palvelustyttö ilmaantuivat hänen ovelleen. Hetkeksi oli Daliah raottanut parvekkeen ovea, mutta eilinen lempeä henkäys oli tästä päivästä pyyhitty pois ja hänen kasvoilleen iski kylmä viima. Pettyneesti tuhahtaen miltei paiskasi tuo oven kiinni ja marssi kylpyhuoneeseen tutkimaan nyt lähemmin kaikkia pulloja, mitä parista kaapista ja matalilta pöydiltä löytyi. Tässä puuhassa nuori nainen oli tyttöjen saapuessa. Hän päästi kaksikon sisälle ja kuunteli toisen sanottavat samalla kun pukeutui toisen avustuksella. Hetkisen pukeutumista avustava näytti ihmettelevän vaatteita, kuin niistä olisi puuttunut jotain. Kuiskuttikin ehkä jotain toiselle joka hiukan puisti päätään. Niin, tällä neidolla ei todellakaan ollut minkäänlaista povea puristavaa luuvehjettä ympärilleen laitettavaksi. Istuutuessaan tuolille kammattavaksi näki Dalikin mitä lordi oli lähettänyt. Hän katseli nauhaa ääneti. Se oli kaunis, kovin herkkä. Istui hyvin puvunkin sinisyyteen. Palvelustyttöjen ilmeistä huomasi heidän kiinnittäneen uteliaisuutensa myös näyttävään koruun palveltavan kaulalla. Tämä herra oli aivan liian avokätinen ja ystävällinen. Jos nuo kaksi olisivat tienneet auttavansa aamutoimissaan yhtä aivan samanarvoista piikaa olisivat he luultavasti olleet ällikällä lyötyjä. Eiväthän piiat saaneet tällaisia lahjoja. ”Älä tee mitään liian hienoa. Ihan vain pelkkä palmikko riittää.” Kuiskasi Daliah, eihän hän edes tiennyt pitäisikö hänen avata suutaan ollenkaan. ”Lähdemme aivan heti matkaan ja työsi menisi hukkaan.” Tyttö näytti hiukan pettyneen, taisi mielellään laittaa toisten hiuksia. Mutta jos lordilla oli jotain suunnitelmia ei tällaiseen ihmeelliseen hössötykseen saisi kulua aikaa. Daliah tunsi olonsa jopa vaivautuneeksi. Kyllähän hän itsekin osasi pukea ja sitoa hiuksensa vaikka huivin alle. Tällainen oli aivan turhaa. Sitä paitsi kohta hän taas kahlaisi lehmänlannassa ja siivoaisi verta kolkkaustallin lattialta. Silloinpa ajatuskin tällaisesta elämästä kuulostaisi aivan oudolta.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 14, 2006 0:31:53 GMT 3
Syrra: *Punottuaan neidon hiukset mitä hienoimmalle osaamalleen palmikolle, tiedusteltuaan toisen mahdollisista muista toiveista ja niiattuaan tälle vielä kauniisti kipaisi pitempikin palvelijattarista huoneesta parahiksi juuri kun maittavaa aamiaista alettiin kantaa sisään huoneeseen. Saatuaan myös pian tiedon seuralaisensa laittautumisesta saapui haltiaylimyskin tällöin taas huoneeseen, vaihteeksi taas yhtä upeasti pukeutuneena kuten juhlailtanakin. Hänen vaatteensa oli neidon tavoin siistitty ja silitetty, ja lordi vaikutti muutoinkin viimeisen päälle huolitellulta komeasti kohoavine hiuksineen, jotka hän oli tosin sarveistanut sopivasti tuttuun tyyliinsä ilman apuakin ja kenenkään huomaamatta.* Hyvää huomenta, lady Daliah. Kuinka kukoistattekaan tänä aamuna! *henkäisi ylimys tavallista kuuluvammin tavoittaessaan neidon katseellaan, ja mittaili tuota hyvän aikaa haltioituneesti hymyillen. Hyvin imartelevaa, muttei liian teatraalista kuitenkaan. Jotenkin lordi Sýránícús onnistui aina vaikuttamaan vilpittömältä siinä, missä monet muut aatelismiehet olisivat tuntuneet lähinnä teennäisiltä. Oikeastaan se oli hänelle hyvinkin helppoa.* Toivon että nukuitte hyvin, kaunis enkelini. *lisäsi ylimys saatuaan taas sanan tai kaksi suustaan. Hän väisti katseensa neidosta hetkenä ennen kuin se olisi muuttunut epäkohteliaaksi tuijotukseksi, ja siirsi huomionsa puolestaan ikkunan alle katettuun aamiaispöytään.* Syökäämme kaikessa rauhassa ennen kuin jatkamme taivalta, m'lady. Olin joka tapauksessa laskenut myös tarpeelliset pysähdykset aiemmin mainitsemaani arvioon loppumatkaan kuluvasta ajasta, joten meillä ei suinkaan ole vielä mitään kiirettä. *kehoitti ylimys ja istuutui alas kun palvelijat vetivät heille molemmille tuolit. Majatalossa tarjottu aamiainen oli edellispäiväistä kevyempi, sillä aatelisten vatsat eivät tavallisesti kestäneet mitään vahvaa näin aikaisin aamusta. Raikkaita hedelmiä, tuoretta leipää, juustoa ynnä muuta oli kuitenkin varattu niin paljon ja montaa sorttia, ettei kylläisyytensä puolesta tarvinnut kantaa huolta. Kun tämäkin ateria oli päätöksessään, tarjosi haltiaylimys neidolle vielä hetken jos toisenkin aikaa sulatella juuri nauttimaansa, kunnes molemmat heistä olivat sitä mieltä, että matka sai jatkua. Tällöin ilmoitti lordi huolehtineensa jo majoituksen maksusta ja hymyilevän palvelukaartin kumarrellessa ja niiaillessa laski neidon viitan tämän harteille, saattaakseen toisen alas portaita ja ulos majatalosta, jonka edessä kaksi hyvin hoidettua hevosta jo odottikin. Toinen näistä oli eilinen, linnasta selvinnyt ori, toinen ennestään tuntematon, lempeältä vaikuttava tamma, selvästi jalosukuinen ja nopea sekin.* Kieltäydyin kohteliaasti tarjotuista vaunuista ja ajajasta, sillä ajattelin matkamme joutuvan nopeammin tällä tavalla. Mitä pikemmin pääsette takaisin kotiinne, sen paremmaksi uskon teidän tuntevan olonne, rakas enkelini. Toivon siis tämän järjestelyn sopivan teillekin. *selitti lordi matkustusmuotoa. Hän oli olettanut neidosta olevan vaihteeksi hauska ratsastaa yksinkin, tuntea hienon hevosen vakaa laukka, ohjasten helppo hallittavuus ja vapaus. Vaikka mikäli toinen oli asiasta muuta mieltä, ei ratsun uudestaansatulointi veisi todennäköisesti kuin hetken.*
<Daliah> Tyttöjen saatua velvollisuutensa suoritettua tunsi leidi itse olonsa lähinnä helpottuneeksi. Olkoonkin, että joku olisi voinut kutsua tuota höpsöä lasta lähinnä kiittämättömäksi ja typeräksi, ei hän oikein osannut rentoutua jonkun palveltavana. Eri asia olisi ollut jos hän olisi tiennyt voivansa tehdä tytöille jonkin vastapalveluksen ja hyvittää nähty vaiva, mutta olihan täysin selvää, ettei tällaista mahdollisuutta koskaan suotaisi. Hänen pitäisi mitä ilmeisemmin vain tottua tällaiseen kuninkaalliseen kohteluun liikkuessaan lordin seurassa. Tämän kaiken ehti nuori nainen ajatella kun aamiaista jo kannettiin huoneeseen. Ja aivan pian astui lordikin esille käytävän kätköistä. Daliah karkasi heti pystyyn tuolistaan ja hymyili niin lämpimästi kuin pystyi. ”Kiitos. Nukuin kuin pieni lapsi. Tuntui siltä kuin en vuoteessa olisi ollutkaan, niin suloinen se oli.” Hiuksista loihdittu vaatimaton kampaus tuntui mukavalta, se ei kiristänyt yhtään, mutta liukkaat suortuvat pysyivät tiukasti aisoissa. Tyttö oli ollut taitava käsistään, näin Daliah tietenkin päätteli, eihän hän voinut aavistaa kaiken olevan kauniin hiuskoristeen ansiota. Palmikko heilahti iloisesti nuoren naisen kohottautuessa seisaalleen ja heilahti sitten jälleen matelemaan pitkin selkää. Aamiaispöytä näytti varsin kutsuvalta vaikka vatsa tuntuikin varsin tyytyväiseltä vielä edellisen runsaan aterian jäljiltä. Olisi varmaan jokatapauksessa hyvä syödä jotain ennen matkaan lähtöä. Ei olisi mukavaa istua tunti tolkulla ratsun selässä ja yrittää pitää mieli kirkkaana ellei olisi hiukan energiaa varastossa. Palvelijoiden vedettyä istuimet esille asteli nuori nainenkin noiden luo, napattuaankin kumminkin vuoteelle laskostetun kauniin huivin hartijoilleen. Huone tuntui kaikesta huolimatta aavistuksen vilpoisalta. Tuoli jolle hän oli istuutunut oli sen samaisen suuren peilin edessä, josta Daliah edellisenä päivänä oli huomannut hiuksiensa lähinnä villin ilmeen. Nyt hän jäi katselemaan itseään peilistä, vain lyhyeksi hetkeksi, mutta silti. Iholle oli palaillut aavistus terveestä väristä. Silmien alla oli vielä tumma varjo, mutta se ei ollut väsymystä, lähinnä vain ikävä muisto huolesta, joka oli työnnetty taka-alalle. Pää kellahti hiukan kallelleen, ei hän nyt mitenkään vastenmielisen näköinen ollut, vähän vain tavallinen. Mitään hekumaa tai mystiikkaa ei noilta kasvoilta löytynyt. Olkiaan kohauttaen hän kääntyi aterian puoleen. Se näytti ihanalta. Mieli olisi tehnyt sujauttaa muutama hedelmä matkaa varten mukaan, mutta minnepä tuon olisi piilottanut. Jos hän olisikin ovela taskuvaras olisi hän osannutkin kätkeä vaikka hihaansa yhden noista kauniin punaisista omenoista, mutta sen sijaan tyydyttiin vain syömään muutama. Kaikesta huolimatta ei nuori nainen halunnut hetkeäkään viivyttää lähtöä. Olihan pienoinen innostus kotiin pääsystä täysin ymmärrettävää. Pian hän antoikin ymmärtää, että oli valmis, lordi itse kun näytti ruokailleen varsin niukasti. He nousivat miltei yhtä aikaisesti ja pian jo astuivatkin ulos, raikkaaseen syysilmaan. Daliah oli toki kulkenut katse visusti maahan luotuna ja vain hymyillyt aamulla häntä auttaneille tytöille. Kaikki tuo niiailu ja pokkurointi... Hiukan neito hämmästyi kaksi ratsua nähdessään. Ei hän oikeastaan ollut ehtinyt kuvitellakaan mitään uutta matkustusmuotoa, mutta nyt hänen todella pitäisi tarttua suitsista itse kiinni. Tietenkin lordi oli ollut viisas päätelmissään ja varmasti oikeassa matkan taittumisnopeaudesta, kunhan vain tämä neitokainen tottuisi ratsastamaan. Hetki siinä voisi kulua, mutta onneksi tuo varsin lämpimänvärinen eläin näytti ystävälliseltä. Daliah astui sen vierelle. ”Olet tietysti oikeassa. Toivotaan, että meistä tulee ystäviä, niin olemmekin kotona varmasti hirmuisen nopeasti.” Daliah hymyili lordille ja taputti sitten eläintä. Se vaikutti oikein mukavalta, sellaiselta millä saattaisikin yrittää matkaa taittaa. Hän viskasi viitan hiukan taaemmas selkäänsä ja tarttui satulaan. Kauhea miten tämä on korkea eläin, hän ehti ajatella kun jo heilahti selkään. ”Helpostihan se kävi!” Todellinen voittajan hymy ehti jo valaista nuoret kasvot hetkeksi. kopahtivat kannat eläimen kylkiin ja suusta kajahti terävä napsahdus.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 16, 2006 12:13:23 GMT 3
Arvon lordin kaunista seuralaista auttamaan kiiruhtanut tallipoika taisi hieman hämmästyä, kun neito heilauttikin itsensä omin voimin noin odottamatta ja helposti ratsunsa selkään. Hermostuneesti käsiään hypistellen suuntasi palvelija oitis pelokkaan katseensa ensin esimieheensä hevostenhoitajaan ja tästä haltiaylimykseen. Oliko hän ollut liian hidas? Ei kai lady vain ollut loukkaantunut kohtelustaan? Entä mitä arvon lordi ajatteli moisesta? Tätä taisi hivenen kulmiaan rypistänyt tallinjohtajakin pohtia, kääntäessään myös huomionsa lordin puoleen. Mutta haltiaylimys vastasi molempien pahoittelevaan katseeseen pelkällä pienellä hymyllä, päänpuistelulla ja olkienkohautuksella. Nuori neito oli omiaan saattamaan totutun tapakulttuurin tolaltaan, mutta tähän oli hänenkin ollut jo hyvän aikaa takaperin tottuminen. Sen enemmittä ongelmitta nousi ylimyskin orinsa selkään ja upotti kannuksensa hevosen kylkiin ohjatakseen tuon liikkeelle. Pian matkan alettua saattoi neito havaita, ettei hänen tammansa vaikuttanut säyseältä vain ulospäin, vaan oli sitä myös ohjaksista käsin. Tuolla ratsulla tuntui olevan ihmeellinen taito väistellä pienetkin kivet ja kuopat töyssyisessä maantiessä, suoden ravin tuntua tasaiselta, ja laukan suorastaan liitävältä. Velttoudestahan ei jalossa eläimessä ollut tietoakaan, vaikka sen luonne oli pehmeä ja myötäili ohjastajansa pienintäkin aietta ja kehoitusta. Lordi hänkin tunsi nauttivan matkanteostaan ratsastusseuransa sivustalla, tosin hieman eri syistä. Ylimys oli ollut vain tyytyväinen saadessaan jättää kaupungin ja sen kasvavan jännittyneisyyden kaksikon jälkeen. Nyt heidän edessään levittäytyivät taas syysauringon syleilemät metsä- ja maalaismaisemat, vaihteeksi etelästä puhaltavan lämpimämmän tuulen hulmuttaessa leikkisästi matkalaisten viittoja. Valoisa aika oli käynyt jo lyhyeksi, mutta sen voima tuntui yhä tarttuvan hiljaista voimaa huokuviin hevosiin ja innostavan niitä yhä virkeämpinä eteenpäin. Montaa tuntia ei satulassakaan jaksanut kuitenkaan yhtä mittaa matkata, olipa se kuinka pehmeä ja mukava tahansa, ja tien päällä vaivatta soljuneet keskustelut kuinka rattoisia hyvänsä. Niinpä haltiaylimys pitikin huolen siitä, että he ehtivät loppumatkan aikana pysähtyä kaksikin kertaa: ensimmäisellä nauttimaan majatalon palvelusväen satulalaukkuihinsa pakkaamat maittavat eväät aikaisen auringonlaskun kultaamaa maisemaa ihaillen; toisella pistäytymään vielä nopeasti eräässä piskuisessa kaupungissa syömässä ja levähtämässä. Eihän neitoa varmaankaan vielä odotettu kotiin, joten tämä saattaisi vähentää talonväen vaivaa. Orastavaan iltaan mennessä alkoivat he haltiaylimyksen arvion mukaisesti olla perillä päämäärässään. Nuori kuu ja tuhannet tähdet hohtivat jo himmeästi taivaalla, jolla aurinko ei jaksanut enää pitkään vaeltaa, ja alapuolella laaksossa loistivat kutsuvasti puoleensa toiselle tutumman kylän valot. Tässä kohtaa jättäytyi lordi harkitusti ratsuineen kavionmitan verran kauemmas seuralaisestaan. Hän oli muukalainen täälläpäin, joten toinen osaisi varmasti näyttää tietä luontevammin tästä eteenpäin. Ylimys käänsi päätään ja mittaili katseellaan hieman edellään ratsastavan neidon kasvoja. Mahdollisen jälleennäkemisen tuottaman riemun näkemistä hän ei tietenkään halunnut sivuuttaa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 26, 2006 0:25:34 GMT 3
Kyseessähän ei ollut mikä tahansa aatelishissukka. Daliah oli kotoisin kylästä, joka oli täysin omavarainen ja eli omiensa ehdoilla. Sellaisessa paikassa katsottiin niin poikaa kuin tyttöä, joka pelkäsi tehdä tehtäviään niin ristiin, ettei mokomaa sietäisi hävyttöminkään. Vaikkei kotikylässä kukaan omistanutkaan tällaisia simpsakoita lämminverisiä oli siellä saanut tehdä töitä muutaman aika kovapäisen kylmäverisen kanssa ja tottahan muutaman selkäänkin oli pitänyt kiivetä, vaikkakin Nana oli ollut ainoa eläin jolla hän oli todella ratsastanut. Jos nuori nainen olisi saanut vihiä hänen selän takanaan käydystä kiihkeästä katseiden vaihdosta olisi hän varmasti nolostunut. Ikäänkuin nyt kenenkään tarvitsisi häntä mistään muusta syystä kuin vilpittömästä auttamisen halusta tuupata hevosen selkään. Ei siinä palvelijoita tarvittu. Sen verran ajattelematon hän kai oli, ettei ymmärtänyt mahdollisesti saattavansa ihailemansa lordin jatkuvasti huonoon valoon impulsiivisella sätkimisellään. Ainoa asia, mikä tosin hankaloitti tätä omatoimista matkaan lähtöä oli satulan omituinen muoto. Siinä ei suinkaan voinut istua niinkuin Daliah oli tottunut. Istuin oli kerrassaan kummallisen mallinen eikä suonut tytön heittää toista jalkaansa eläimen toiselle kupeelle vaan hänen piti ratsastaa kummallisessa vinottaisessa asennossa. Tällainen vääntely alkaa varmasti särkeä selkää, hän ehti juuri pohtia, kun huomasi asennon hyvän puolen: keveän juhlamekon laaja helma ei noussutkaan yllättäviin korkeuksiin vaan pysyi siveellisesti nilkoissa. Matkan lopulta alettua uudestaan tunsi Daliah hienoista helpotusta. Niin miellyttävää kuin majatalossa olikin ollut, häntähän oli kohdeltu kuin kuningatarta, ei nuori nainen voinut kokea muuta kuin olevansa näytteillä, vaikkei häntä tuona aikana ehtinyt nähdä kuin muutama tyttönen ja lordi itse. Jokatapauksessa alla sametinpehmeästi astuva ratsu ja raitis ilma tuntuivat ihanasti vievän häntä metri metriltä yhä vain lähemmäs paikkaa, jossa ei tarvitsisi enää olla yhtään mitään muuta. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut useamman vuoden matkalla, ja tutkimuskohteena oli ollut hän itse sen sijaan, että olisi kokenut maailmaa oli Daliah kuin oppinut tuntemaan itsensä, nyt olikin hyvä palata lähtöpisteeseen silmät auenneina. Saattoihan olla, ettei hän loppuen lopuksi kumminkaan jäisi kotiin, mutta tuo ajatus tuntui lähinnä päättömältä. Tottahan hän jäisi. Mihin hän muka sieltä enää haluaisi? Maailma ympärillä tuntui niin kauniilta. Oli uskomatonta ajatellakaan, että kaiken tämän ihanuuden keskellä kiemurtelisi jotain pahaa. Ehei. Miten tuolla muka voisi olla mitään pimeää ja pelottavaa? Nuoren naisen hyväntuulisuutta ei voinut olla huomaamatta. Tuskin nuo kaksi olivat päässeet kivenheiton päähän taaksejäävästä taajamasta kun nuoren naisen suu alkoi käymään. Hän kertoi lordille paikasta jota kohti matka nyt kävi. Kylä oli todellakin vaatimattoman kokoinen, ehkä vähän takapajuinenkin, mutta ehdoton idyllin kehto. Daliah kertoi muorimaisesta äidistään ja jöröstä isästään, kylän kopauttajasta. Heilläpäin kun uskottiin kaiken tappamisen olevan pahasta ja että eläimienkin päivien päättäminen kuului vain siihen työhön uskotuille. Niin ja sitten oli vielä veli ja paras ystävätär, joka oli mennyt naimisiin heti kun puhkesi naiseksi. Niin ja ehdottomasti oli kerrottava lempi harrastuksista, tarinoimisesta ja käsitöistä. Lukeminen olisi ihanaa, mutta kun ei koko kyläpahassa ollut kuin kymmenkunta kirjaa, nekin todella mälsiä. Tasainen papatus täytti auringon kultaaman ympäristön. Välillä se toki taukosi nuoren katseen tutkiessa ympäristöä, yrittäen etsiä joitain tuttuja asioita, maisemia, ihan mitä vain. Toki he olivat vielä sen verran kaukana, ettei mitään tuttua osunut kohdalle, mutta toivoa saattoi. Ja taas jatkui tarinoiminen. Välillä hän tosin keskeytti jutustelunsa vain ihaillakseen syksyn uskomatonta väriloistoa tai vain nauttiakseen omituisen lempeästä tuulesta. Jos aina olisikin voinut olla tuollainen päivä. Jos yksikään päivä ei koskaan olisikaan toistaan kylmempi, se olisi todella mukavaa. Ensimmäinen tauko ajoittui auringonlaskuun, jota Daliah hiukan ihmetteli. Hän ei lausunut kummastustaan ääneen, mistä olikin hetken kuluttua kiitollinen. Aivan, he eivät olleet matkanneet koko päivää vaan valon määrä niukkeni jatkuvasti. Eihän mokomaa huomannut linnan kellareissa askaroidessa. Mutta yhtä kaikki herkullisten eväiden nauttiminen maalauksellisessa maisemassa olisi ollut niitä asioita, jonka hän olisi koko ikänsä muistanut, ellei ympärillä olisi ehtinyt tapahtua niin paljon niin lyhyessä ajassa muutenkin. Toinen tauko, joka kului pienessä kylässä oli hiukan ahdistavampi kokemus. Olihan selvää, että he vetivät hiukan huomiota puoleensa ja lisäksi paikka näytti aika surkealta, köyhältäkin, mutta yksi asia neitosta ilahdutti. Kylän keskellä sijainnut suuri, puisella karhupatsaalla koristettu kaivo. Sen hän nimittäin muisti nähneensä useasti lapsena. Aivan pieni innostuksen kipinä vain lisäsi odotuksen iloa. Lopulta ympäristö alkoi muuttua. Notkelmia tuli useammin ja mäen harjanteille piti kiivetä uudestaan ja uudestaan. Ne harvat havupuut joita suurten tammien, vaahteroiden ja muiden välissä oli matkan varrella kasvanut, katosivat kokonaan. Siellä täällä metsän puhkaisi yhä uudestaan niittyaukea, jonka itsepäiset asukit, erilaiset horsmat ja putkikukat nitistivät sekaansa yrittävät puun taimet. Ja viimein tien itsensä puhkaisi mammuttimainen lehmus, niin että kulkureitti oli tallattu sen ympäri molemmin puolin. Tällöin karkasi kotiinpalaavan huulilta pieni hihkaisu. Mokomaa näkyä ei kukaan voisi unohtaa, sitä mieltä oltiin läheisessä kylässä ainakin, siinä, joka oli kasvanut seuraavaan pieneen laaksoon, joka ei enää ollut vain notkelma vaan todella laakso, suojassa muulta maailmalta, niin että päätieltä piti poiketa reippaasti, jos halusi sen tykö poiketa. Kaksikko saavutti siis viimeisen mäen harjan ja vaikka pimeys olikin jo laskeutunut, ei Daliah voinut olla tunnistamatta alapuolellaan tuikkivaa valojen rykelmää. Nyt valtasi pienen mielen lähinnä pohjaton haikeus. Hän jopa unohti taakseen jättäytyneen ylimyksen kannustaessaan ratsuaan viimeiseen laukkaan, alas mäen rinnettä. Kotiin, kotiin, kotiin - ajatus takoi kuin jokin sokeuttava voima. Mutta juuri mäen alle ehtiessään oli Daliah kuin ymmärtävinään jotain. Jotain, joka ei ennen ollut ollut siellä. Siellä oli täysin määrittelemätön paikka. Oliko kyseessä kylä vain nuoren naisen sydän, siitä hän ei voinut sanoa halaistua sanaa, mutta jokin oli nyt erilailla ja tämä jokin pakotti kädet nappaamaan tiukasti suitsista ja kiskomaan niitä raivokkaasti taapäin. Ratsu parka ei varmasti ymmärtänyt mikä hänen ailahtelevaan matkaajaansa oli iskenyt, mutta kuuliaisesti pysähtyi ja tekikin työtä käskettyä niin suurella intuitiolla, että meinasi paiskata hennon olennon selästään. Daliah tuijotti nyt edessään jököttäviä asumuksia. Ne olivat niin tuttuja. Kaikki tuoksutkin olivat tuttuja, kaikki vaimeat äänet. Himmeät valot olivat selvästi vähenemässä, koko kylä oli käymässä levolle. Muutama tupa oli jo täysin pimennyt. Nuoren naisen olinpaikan kavalsi vain lähes valkeana kuun kalpeassa valossa selkää pitkin kiemurteleva palmikkonsa. Niin ja miltei samansävyisiksi kalvenneet kasvot. Tällä samaisella hetkellä nuori nainen huomasi lähestyvän hahmon. Hän ymmärsi täysin unohtaneensa suojelijansa. Hiukan jopa huojentuneena hän käänsi katseensa aina yhtä tyynen miehen puolelle. ”Tiedätkö... Tämä on täysin hullua. Halusin tänne niin, mutta nyt en uskalla astua tuonne. Tuntuu siltä kuin lapsi olisi puhaltanut saippuakuplan ja olisin hätisyttämässä sitä kädelläni.” Hän liukui äänettömästi ratsailta ja laski suitset satulalle. Nyt kasvot olivat hevosen heittämän varjon peitossa, mutta äänestä oli helppo tulkita lähes epätoivoksi ymmärrettävää epävarmuutta. ”En tiedä oletko sinä kokenut tällaista. Olen aivan varma, että kaikki ei ole kohdillaan. Joko vika on minussa tai paikassa. Kaikki näyttää niin tutulta ja turvalliselta ja toisaalta luotaantyöntävältä ja lähinnä kylmäävältä. Voisi toisaalta olla muutenkin viisasta ilmaantua paikalle päivän valossa. Näin yöllä saattaisimme aiheuttaa turhaa pelkoa ja järkytystä.”
|
|
|
Post by R.C. on Jun 27, 2006 3:41:37 GMT 3
Neidon noin heittäytyessä koti-ikävänsä valtaan ja hevosensa syöksähtäessä riemuiten alas laakson rinnettä ei haltiaylimys käynyt välittömästi toista seuraamaan, vaan hillitsi niin ikään nyt innostusta väreilevää ratsuaan, pysäyttäen sen hetkeksi kokonaan. Ori taisi pian aistia ratsastajansa tarkoituksen, sillä se malttoi vähitellen mielensä ja jäi lordin tavoin vain katselemaan edellä laukkaavan kaksikon menoa. Hiljaa ja liikahtamatta seurasi haltiaylimys neidon loittonemista, luomiensa vähitellen laskeutuessa sulkemaan silmänsä kun tuo katoaisi sisään kylän portista ja pois hänen luotaan. Näinköhän toinen jatkaisi ratsastustaan aina kotiovelleen saakka ja juoksisi siitä sisään, sulkien taakseen korean elämän, jota oli hetken lordin seurassa viettänyt, ja jollaista ei kenties koskaan ollut todella kaivannut, saati tulisi enää kaipaamaankaan. Ehkä kaikki olikin ollut neidolle kuin pelkkää suloista unta, jonka unohti pian yön väistyessä kauniimman aamun edeltä. Kenties metsän laitaan seisahtuneen ylimyksenkin oli määrä jäädä menneisyyteen ja väistyä toisen perheen ja kylän suoman tavallisen elämän tieltä. Tai ehkä ei. Havaitessaan seuralaisensa äkillisen mielialanvaihdoksen avasi lordi taas kokonaan sinihehkuiset silmänsä ja kehotti pienellä kannustensa painamisella ratsunsa liikkeelle. Hän ehti parahiksi lähemmäs kuullakseen toisen ensimmäiset ja jälkimmäiset sanat, joihin ei kuitenkaan vielä ylhäältä ratsailta vastannut, vaan laskeutui ensin satulastaan maahan kuten neitokin aiemmin. Vaitonaisesti jätti ylimys hevosensa ja asteli puolittain nuoren naisen taakse, laskien kätensä tuon vastakkaiselle olkapäälle ja kohottaen katseensa myöskin edessä siintävän kylän puoleen. ”Ymmärrän tuntemasi ristiriidan, Daliah. Ei ole varmasti helppoa ilmaantua näin pitkän ajan kuluttua ja aivan yllättäen kotiinsa, ollakseen herättämättä läheisissään niin iloa kuin hämmennystäkin. Sillä juuri hämmennys johtaa luultavasti kysymyksiin ja kysymykset puolestaan syihin, joita ei välttämättä mielisi edes muistavansa. Järkytys saattaa viime kädessä olla väistämätöntä...”, totesi haltiaylimys vaimeasti, laskien katseensa neitoon. Kuinka kultainen toinen olikaan luonnoltaan ajatellessaan tilanteen tätäkin puolta perheensä kannalta. Ja miten hauraalta tämä näyttikään tähtitaivaan hopeisen kajon varastaessa värin hiuksiltaan ja kasvoiltaan, saaden kaunottaren ihon hohtamaan kalpeana ja viileänä kuin kuolleella. ”Olen kuitenkin varma, että...”, jatkoi lordi lempeämpään sävyyn, mutta keskeytti lauseensa tuntiessaan yllättäen kylmän tuulenpuuskan puhahtavan selkäänsä vasten, saaden viittansa hulmahtamaan. Jokin tuossa vihamielisessä viimassa ajoi hevoset oitis levottomuuden valtaan, kuten haltiaylimyksen itsensäkin, vaikkei tämä suoranaista pelon käsitettä tuntenutkaan. Ilmeisen vaaran vaistoten ja silmänsä hivenen laajeten käänsi hän katseensa taakse jääneelle tielle päin ja kuulosteli metsän siimeksestä kantautuvaa vaimeaa kavioiden kumua. Polulla matkaavia oli selvästi useampia, ja he lähestyivät kylää nopeaa vauhtia. Tähän aikaan illasta moisessa ratsuväessä ei voinut olla mitään tavallista, eikä edes tilanteet usein etukäteen pelaavalla lordilla ollut tulevasta nyt minkäänlaista ennakkotietoa. Mitä uhkakuvia puiden katveesta olisikaan siis pian ilmaantumassa, ei hän ollut niitä tilannut, saati odottanut. ”Lady Daliah, käsitän viimein mitä tarkoititte - kaikki ei selvästikään ole tänä iltana kohdallaan, saatan aistia sen nyt itsekin. Tulkaa, kaunis enkelini, meidän on parasta kiiruhtaa kylään ja etsiä suojaa kunnes saamme selville, mitä täällä on oikein tapahtumassa.”, kehotti haltiaylimys vaihteeksi kiivaaseen sävyyn ja viittoi jo oriaan luokseen. Hän haali hevosten ohjakset yhteen käteensä ja neidon käden liki tiedostamatta toiseen. Ei ollut enää aikaa nousta ratsaille, ja kylän sisäänkäyntihän oli jo aivan lähellä. Sen enemmittä neuvotteluitta vei lordi Sýránícús siis arvaamattomassa tilanteessa vallan, johdattaakseen sekä seuralaisensa että ratsut kohti edessä kajastavia valoja. Tällä tavoin taisi hän myös entistä konkreettisemmin todistaa, kuinka luontaisen johtajan elkein osasi tilanteessa jos pahemmassakin toimia, siinä missä moni muu olisi jäänyt vain pidemmäksi aikaa paikoilleen ihmettelemään. Aikaa ei ollutkaan pahemmin hukattavaksi, sillä tuskin kaksikko hevosineen oli ehtinyt erään lähellä sijainneen hevostallin varjoon vetäytyä, kun kylänraitille karautti jo joukko vähintäänkin epämääräisiä vieraita. Nämä kaikki olivat karkeanoloisia miehiä pukeutuneena hajanaisiin haarniskoihin ja kilpiin, joita he alkoivat pian ruosteisin miekoin kuuluvasti kalistella. ”Sodat riehuvat mantereella ja sankarinne tarvitsevat avustustanne!”, huusi tuon joukon ilmeinen johtaja, johon toinen mokoma möreällä mutta kuuluvalla äänellä jatkoi: ”Kuninkaan miesten oikeudella otamme tästä kylästä minkä tarvitsemme!”, ja kolmas vielä virnistellen huikkasi: ”Tämä kaikkihan koituu tietenkin vain hyväksenne, joten olkaa kiitollisia ja eritoten anteliaita!” Haltiaylimys tuijotti tätä näkyä ensin kenties yhtä typertyneenä kuin neitokin. Seuraavassa hetkessä hän olisi vallan hyvin voinut retkahtaa nauramaan, vaikka koko tilanne olikin kylän kannalta leikistä kaukana. Lordi Sýránícúksesta tämä kaikki oli kuitenkin perin huvittavaa, ja vain vaivoin sai hän pidettyä ilmeensä peruslukemilla, kavaltamatta näin pilkasta kiemurtelevaa mieltään. Näytti siltä, että tieto levottomuuksista ehtisi levitä kylään omia aikojaankin, tuottamatta neidolle sen suurempia tunnontuskia, mutta millä tavalla! Olihan selvää, etteivät nämä miehet olleet muuta kuin pelkkiä röyhkeitä ryöväreitä tekaistua kunniaa kuuluttamassa, ottamassa orastelevasta sodasta kaiken hyödyn irti omalla tavallaan. Todennäköisimmin kyseessä oli vain joukko ajat sitten kaidalta tieltä poikenneita paikallisia öykkäreitä, jotka tunsivat seudun paremmin kuin vastaavasti vaivaamilleen kyläläisille oli hyväksi. Koko tämän kurjan häiriön osuminen neidon paluun aikaan oli ollut puhdasta sattumaa, vaan ei välttämättä huonoa sellaista sittenkään. Ylimys kavensi pehmeästi silmiään, mikä sai hänet näyttämään vihaiselta noille ilmeisen hävyttömille kurjimuksille. Todellisuudessa hän arvioi kalseasti katseellaan, kuinka suurta tuhoa nämä kansan luopiot mahtaisivat ennen lähtöään aiheuttaa. Moinen rötöstely olisi hänen väkensä keskuudessa jyrkästi tuomittu ja raskaasti rangaistu, joten lordilla ei oikeastaan ollut sen tarkempaa käsitystä moisen julkean keinottelun yksityiskohdista. Olisiko siis odotettavissa pelkkää kyläläisten pelottelua, näiden rahojen ja ruokien anastusta ja varastelua, vai mahtoiko roistojen mieli olla likaisempikin? Tätä jäisi haltiaylimys mielenkiinnolla seuraamaan, sillä olihan varsin todennäköistä, ettei yksi aatelisherra, kuinka taitava miekkamies tahansa, pystyisi tilannetta pelastamaan. Tai oikeastaan, lordi Sýránícúksen tapauksessa tämä olisi ollut enemmän kuin mahdollista, jopa täysin varmaa, mutta sehän taas ei käynyt yksiin hänen omien tavoitteidensa kanssa... ”Kenties meidän tulisi sittenkin kiiruhtaa suorinta tietä perheesi avuksi, lady Daliah...? Emme voi tietää, mitä tulee tapahtumaan. Voin suojella teitä ja todennäköisimmin myös heitä näiltä kapisilta koirilta...”, tiedusteli haltiaylimys hiljaisella äänellä neidolta tuon mielipidettä, kunhan toinen oli hetken ehtinyt sulatella taas vaihteeksi eteensä ryöstäytynyttä painajaista. Vaikutti jo siltä kuin sota seuraisi toista minne hyvänsä tuo koettaisikin sitä paeta.
(( Ei saisi maalata piruja seinille. ;^^ Toivon mukaan et nyt harmistu, vaikka ajoitin tämän häiriötekijän tähän saumaan. Ja jos siis hyväksyt tämän tapahtumien saaman suunnan, voit ihan vapaasti ohjailla myös näitä ryöstäjiä, sillä en ota heistä mitään itsemääräämisoikeutta tms. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 28, 2006 0:29:49 GMT 3
Lordin laskiessa kätensä nuoren naisen olalle tuntui maailma hetken aikaa yhden tekevältä. Mitäpä hätää hänellä oli kun kerran liikkui sellaisen olennon seurassa, joka oli jo kerran jos toisenkin pelastanut hänet toinen toistaan tiukemmista tilanteista. Eihän kellään maailmassa olisi mitään hätää, jos vain kohdalle osuisi noin arvokas tuttavuus. Tai no... ystävä. Lyhyen hetken ajan kohtasivat nuo kaksi yön kuulaassa valossa sädehtivää katsetta, mutta pian vihreämpi niistä väisti ja palasi edessä avautuvaan maisemaan. Kylä vaikutti niin suloisen rauhalliselta. Kaikki oli kuin jostain sadusta. Kyllä kotiinpaluu tuntuikin juuri siltä, millaiseksi sitä aina kuvattiin. Omalla tavallaan se murskasi sydämen. Lordin sanat kuulostivat yhtälailla hetkeen kuin valetuilta. Miehen päässä tuntui olevan uskomattomat määrät ylöskirjoittamatonta viisautta. Niin tosiaan, tuossa oli varmasti mies, jonka pitäisi kirjoittaa elämästään. Sitten Dalin kaltaiset hupsut saisivat niitä lukea ja elää pää pilvissä. Yhtälailla eivät nuo puheetkaan kyenneet vetämään sivuun omituisen epävarmuuden harsoa, joka tuntui nyt näkymättömänä estävän riemukkaan paluun synnyinkotiin. Omituisia ääniä ei tyttö ehtinyt tiedostaa ennenkuin rinnalla seisova mies oli itse ne havainnut. Siltikään ei Daliah todella kuullut mitään, mutta saattoi nyt aavistaa, kuin kummallisella tavalla tuntea jonkun toisen läsnäolon. Samalla tavalla kuin äiti tuntee lapsensa tuijotuksen unensakin läpi, ymmärsi nuori nainen jonkun konkreettisemman asian kuin oman mielensä olevan nyt aivan väärin. Ajatus tälle suunnalle harhailevista vieraista tuntui heti kummalta, miltei oitis tyrmättävältä, sillä kylässä vieraili tuskin kymmenkunta ihmistä vuoden aikana. Tuntui täysin mahdottomalta, että samana yön kun hän oli palaamassa ja toi vielä ulkopuolisen mukanaan, paikalle eksyisi joku toinenkin. Nyt hän kuulikin jonkin äänen, toisenkin ja suureksi ihmeekseen ymmärsi paikalle kohta saapuvan useammankin pääteiltä eksyneen. Tuskin oli tuon ajatuksen ehtinyt loppuun käydä kun tähän asti vierellä varsin rauhallisesti seissyt mies tarttuikin hänen käteensä, nappasi ratsuista kiinni ja lähti johdattamaan heitä kohti kylää. Ja tässä mies olikin tehnyt aivan oikein, sillä samalla hetkellä kun he olivat astuneet ensimmäisten rakennusten suojiin kuuluivat useiden ratsujen kavioiden kopina ja miesten karskeja karjahduksia. He olivat piiloutuneet kylän sepän talliin. Ainoa jonka ovi oli ollut kutsuvasti raollaan. Rakennus oli ainoa laatuaan koko kylässä, ne muutamat muut hevoset olivat navetoissa muiden eläinten seassa. Eikä tässäkään majaansa yksikään hevonen pitänyt. Kylän seppä oli nuoresta asti pitänyt hevosia liian koreina ja kalliina eläiminä ylläpitää. Hänellä oli aina ollut tallissaan kaksi aasia. Nyt kun pieneen, matalaan rakennukseen ahtautui kaksi, todella upeaa ratsua ja vielä kaksi ihmistä, tuntui pieni vaja pullistelevan ahtauttaan. Ilma tuntui oitis loppuvan heidän ympäriltään, varsinkin kun hermostuneet hevoset tartuttivat pienempiin eläimiin saman puhinan ja huohotuksen josta itse kärsivät. Lisäksi lannan haju ja pölisevät heinät tekivät vähästäkin ilmasta rakasta hengittää. Jos ei todella olisi ollut pakko, olisi Daliah mieluummin painellut vaikka käymälään piileksimään. Mutta eihän nyt ollut varaa valittaa, ainakin he olivat nyt turvassa. Tienoo oli muuten täysin hiljainen, vain kavioiden kopina kuului kauempaa, enteillen jatkuvasti jotain varmasti paljon kovaäänisempää. Ja sieltähän se kovaääninen lopulta saapuikin ja heitä olikin sitten useampi. Tallin ovi oli yhä sen verran raollaan, että tulijat oli helppo nähdä... ja kuulla. Miehet alkoivat heti kyläalueelle päästyään kammottavan remuamisen ja karjumisen. Eikä mennyt aikaakaan kun miesten tarkoitusperät olivat varsin hyvin selvillä. Viimeistään siinä vaiheessa kun Daliah näki tulokkaat väistyi pelko hänen mielestään. Ihme kyllä. Nuoresta naisesta tuntui lähinnä siltä, että hän oli kyllästynyt jatkuvasti pelkäämään ja olemaan kauhuissaan ja jähmettymään jonkin kamalan edessä. Nuokin typerät öykkärit! Saisivat painua sinne missä ei pahoja ihmisiä katseltu. Hän nojautui hiukan lordiin päin, tosin sekin hiukka tarkoitti noin ahtaassa tilassa lähes päiden yhtene törmäämistä. "Todella ärsyttävää! Eikö sinuakin harmita? Kyllä on niin inhaa porukkaa, että tekisi mieleni mennä ja antaa tukkapöllyä kaikilla! Eivätkö muka näe kaikkien jo nukkuvan? Varmaan aivan humalassakin." Viimeiset sanat hän sihisi nähdessään yhden miehistä kaivavan esille leilin ja kulauttavan siitä jotain, jonka jopa huonosti pimeässä näkevä Daliah ymmärsi väriltään aivan muuksi kuin vedeksi. Valoja oli jo syttynyt useampaan ikkunaan. Tosin usea niistä himmeni oitis, kynttilöitä ja öljylamppuja luultavasti laskettiin lattialle; pöytien ja tuolien alle. Joissain ikkunoissa saattoi erottaa vilahtavan muutaman epämääräisen hahmonkin, mutta Daliah saattoi kuvitella kauhun joka jäyti nyt noita tuvissaan pelkääviä kyläläisiä. Ei tällaista ollut näillä seuduilla tapahtunut mies muistiin. Miehistä muutama oli jo hypännyt ratsailta. Yksi alkoi takoa lähimmän mökin ovea ja siellä vain aavistuksena hohkanut valon kajo katosi heti. Toinen jalkautuneista lähti saapastelemaan jonnekin kauemmas, niin ettei miestä enää näkynyt oven raosta kurkkiville. Kurkistelun katkaisivat lordin sanat. Voi Daliah ei ollut vielä edes ehtinyt huolestua perheensä puolesta. Kotitupanen sijaitsi aivan kylän vastakkaisella laidalla. Tosin koska kyseessä ei ollut kovin suuri yhteisö, ei sekään ollut kuin muutaman muun asumuksen takana, muttei ihan kumminkaan näkynyt paikkaan jossa kaksikko piileskeli. Hän ehti lyhyen hetken ajan ajatella äitiään ja tämän päivittelyjä, samalla nuori nainen tajusi varsin hassun epäkohdan, joka vasta oli tullut hänen mieleensä. Ajankohta ei ehkä tällaisille keskusteluille ollut sopiva, mutta kun kerran jumissa oltiin niin... ”Lordi hyvä... Älä nyt suutu, en todellakaan halua mitenkään olla julkea tai loukata.” Sipisi hän aivan miehen korvan juuressa. ”Mutta tuo ladyttely ei kyllä käy päinsä. Muutenkaan! Onhan ihan hupsua, että kutsutte minua ties millä arvonimillä. Ja luulen ettette osaisi edes kuvitella sitä hurlumheita mikä tässä kylässä iskee jo pelkästään minun paluuni vuoksi. Ja kun kerran palaan vielä kaltaisenne... kaltaisesi miehen kanssa syö isäni varmaan hattunsa. Jos vielä noin suuriarvoinen, jalo herra puhuttelee minua kuin ylempäänsä luulevat kaikki tulleensa joko hulluiksi tai sitten minun menettäneen järkeni.” Ja tapansa mukaisesti puraisi Daliah tämän puheenvuoron perään huultaan. Nyt pitäisi keskittyä tähän hetkeen, ei tuollaisiin hassuihin seikkoihin ollenkaan. ”Mutta niin. Tallin takalaudat ovat huterasti kiinni. Niitä pitää aina vinhemman tuulen jälkeen kiinnitellä uudestaan. Minä ehkä pääsisin sieltä mönkimään, mutta olisi aivan hullua jos tallin takaseinästä kaivautuisi pihalle aatelisherra. Se ei kävisi alkuunkaan laatuun...” Puhe keskeytyi hetkellä jona viimeinenkin ryökäle oli jalkautunut. Suuri osa oli kadonnut näkyvistä. Ilmeisesti he varsin hyvin organisoidusti lähtivät pareittain pyrkimään sisälle mökkeihin. Seinän takaa kuului jo sepän äänekäs kiroilu, hänen äänensä kuulosti madaltuneen sitten viime näkemän. ”Isäni ja veljeni kyllä osaavat pitää puolia, ainakin jonkun aikaa mutta... Hmm...” Muutama kova ääninen rysähdys ja paukahdus kuului lähistöltä, eri puolilta, perään kuului huutoa ja karjuntaa. Osa luopioista oli siis jo päässyt joihinkin rakennuksiin sisälle. ”Entä jos vain juoksisimme?” Daliah astui askeleen taaemmas, hevosen taa suojaan. Kaikki tapahtui sellaisella vikkelyydellä, että hän olisi itsekkin hämmästynyt jos mokomaan olisi ollut aikaa. Nuori nainen heitti viitan yltään ja perään lensi kaunis vaaleansininen leninki. Nyt hällä oli yllään pelkkä polvimittainen alusleninki. Mokoman toimituksen hän teki siksi, ettei kangas painaisi liikaa tai sotkeutuisi jalkoihin. Hän potkaisi jalkineensa jonnekin tallin pimeyteen ja sitoi lordilta saamansa huivin uumalleen, ettei se vain putoaisi ja joutuisi noiden tunkeilijoiden käsiin. Tuollaiset inhotukset eivät takuulla osaisi arvostaa kaunista kangasta. Hän astui takaisin oven luo. Käänsi katseensa lordiin, tosin vain niin lyhyeksi hetkeksi, että tuskin katseet ehtivät kohdata. Mielessään Daliah toivoi lordin jäävän talliin. Jos tyttö itse jäisi kiinni, ei sillä niin olisi väliä, mutta miehellä taisi olla vielä astetta suurempi tehtävä elämässään edessä, sen saattoi vaistota kaikesta. Ja samassa hän tönäisi oven sen verran raolleen, että mahtui luikahtamaan sen välistä. Paljaat jalat vilkkuen hän lähti syöksymään kohti edessä siintävää kuvan tapaista rakennusten välissä. Nyt oli varmasti kyse elämästä ja kuolemasta ja sellainen oli keveiden jalkojen tahtikin.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 28, 2006 22:39:01 GMT 3
Tuntemattomassa tilanteessa oli lordi Sýránícúksen kaltaisen kylmän taktikon ollut hyödyllistä perääntyä, kätkeytyä ja katsoa, mitä tuleman piti, olkoonkin, että sepän tunkkainen ja haiseva aasintalli tarjosi hetken piilopaikkana vähintäänkin ala-arvoiset olosuhteet hänenkaltaiselleen merkkihenkilölle. Kaikkea ylimys joutuikin kestämään, jottei seuralaisellaan olisi ollut syytä uskoa saattajaansa vastuuttomaksi riskinottajaksi tai muuten vain saamattomaksi suoriutumaan tällaisista nopeista ja välttämättömistä siirroista, joista kummatkaan termit eivät olisi kuvanneet häntä alkuunkaan. Toisaalta tässä vaivihkaisessa vetäytymisessä rakennuksen varjoon oli ollut sekin etu, ettei ryöväreiden matka ollut katkennut alkuunsa kylän liepeillä seisoskeleviin harvinaisiin muukalaisiin. Korean kaksikon aiheuttama hämmennys olisi hyvinkin voinut saada miehet muuttamaan aikeitaan. Nyt kun häiriötekijä oli kuitenkin hyvin tiedossa ja karut tapahtumat ehtineet kehittyä tarpeeksi suotuisaan suuntaan, oli turhaa pysyä enää vain sivussa tarkkailemassa. Haltiaylimys kohotti hieman kulmiaan seuralaisensa odottamattomalle tarmonpuuskalle neidon tilittäessä hänelle mielipiteitään näistä ryöväreistä ja heille kaavailemastaan soveliaasta opetuksesta, jota antamassa toinen olisikin varmasti ollut todistamisen arvoinen näky. ”Olette muuttuneet melko lailla rohkeammaksi sitten ensinäkemämme, rakas enkelini. Kuunnelkaahan vain itseänne.”, lausui lordi neidolle lempeään sävyyn tunnustusta, eikä voinut estää itseään hieman hymyilemästä. Mutta leikki sentään leikkinä. Lieniväthän nämä vieraat miehet syytä ottaa vakavasti, vaikka ilmiselviä lurjuksia kaikki tyynni olivatkin. Se, että osa tunkeilijoista oli hieman juovuksissa, ei suinkaan tehnyt heistä miekkoineen ja nuijineen vähemmän vaarallisia, vaan päinvastoin kahta arvaamattomampia. Olisiko rauhantahtoisista kyläläisistä todella ottamaan riskiä ja pistämään paatuneille rikollisille kampoihin? Oliko heillä omasta takaa edes varteenotettavia aseita, joihin tarttua? Haltiaylimys epäili tätä suuresti, ja samassa uskossa taisi olla rosvojoukkokin, jonka hän huomasi osaavan sentään toimia kohtalaisen suunnitellusti. Jakautumalla pienempiin joukkoihin ja hyökkäämällä nopeasti mahdollisimman moneen taloon yhtä aikaa käyttivät nuo korstot tehokkaasti hyväkseen kyläläisten hämmennystä ja estivät näitä pääsemästä toistensa avuksi. Yhtenä rintamanahan rehti väki olisi varmasti voittanut piinaajansa sekä lukumäärässä että voimassa. Roistojen vähäisiä voimavaroja edelleen arvioidessaan ymmärsi ylimys myös hyvin, miksi neidon kotikylä oli kaikista lasketuista todennäköisyyksistäkin huolimatta ollut kohteeksi mitä ilmeisin valinta: Pieni ja syrjäinen yhteisö aiheutti vähän meteliä, eikä tunkeilijoiden kaltaisella roskaväellä olisi ollut toivoakaan käydä tällä tavoin kovistelemaan vaikka vain kohtalaisen pienelle kaupungille. Neito oli tosin ollut aivan oikeassa aiemmissa oletuksissaan kylänsä nauttimasta rauhasta sivussa sodan varsinaisilta päänäyttämöiltä - Lordi Sýránícús ei nerokkaita strategioitaan laatiessaan olisi totta tosiaan kiinnittänyt moiseen takapajulaan mitään huomiota. Mahdettiinko näin pieniä taajamia merkitä edes kartalle? Oli miten oli, vaikutti kaikenkokoisilla yhteisöillä olevan sittenkin omat vitsauksensa – ja tässä tapauksessa läheinen saattoi olla jopa pahempi kuin vihollinen. ’Pesäänsä saarrettujen rottien tavoin nämä ihmiset näykkivät toinen toistaan tietäessään käärmeen tulevan ne tappamaan. Kuinka perin säälittävää.’, ajatteli haltiaylimys itsekseen seuratessaan, kuinka nuo rosvot kaivoivat kuoppaa jo valmiiksi syvän ja synkän kuilun partaalla keikkuvalle kansalleen. Pitäessään silmällä tallin ulkopuolisia tapahtumia kuunteli lordi samalla neidon kuiskutusta vierellään. Lievää hermostustako se sittenkin oli, joka pisti toisen noin puheliaaksi, ettei ylimys itse tahtonut saada yhtäkään sanaa väliin? Hän käänsi katseensa seuralaiseensa siinä sanatulvan saumassa, jossa neito yllättäen otti aiheeksi muodollisuudet ynnä muut kohteliaat pikku yksityiskohdat, vannottaen ylimystä jättämään moiset sikseen. Kuinka suloiselta toinen oikeastaan näyttikään hössöttäessään siinä huvittavan vakavissaan tällaisesta täysin tilanteeseen sopimattomasta asiasta. Ja sitten vielä tuo hassu tapa, jolla neitonen kirpaisi aina itseään pelätessään kai lausuneensa ilmoille jotakin hyvin loukkaavaa. Kuolevaista katsoessaan kaventuivat lordi Sýránícúksen silmät pehmeästi ja hetken hän ajatteli sinetöivänsä neidon huulet suudelmalla ja kertovansa toiselle, kuinka tuo oli jokaisen kunnianimensä arvoinen, ja ettei heillä ollut parhaillaan oikeastaan mitään pelättävää. Ehkä tämä olisi ollut viisastakin. Hetki oli nähtävästi kuitenkin liian lyhyt aika harkittavaksi, kun kyseessä oli silkan elohopean tavoin ajatteleva ja toimiva toinen. Neidon siirtyessä syrjemmälle hevosen taa ehti ylimys jo ihmetellä, liekö tuolla oli tarkoitustakaan päättää parhaasta menettelytavasta hänen kanssaan, vai huvikseenko toinen vain kysymyksiään ja ehdotuksiaan luetteli? Lordi oli juuri aikeissa valottaa omaa näkemystään tilanteeseen nähden parhaasta ratkaisusta, kun hän yllättyi seuralaisensa odottamatonta vaatteidenvähennystä. Oli totta että liikkuminen tuossa asussa olisi varmasti vaivattomampaa, mutta tajusikohan neito samalla lieventäneensä kenties kotiväkensä ihmetystä aiemmasta, viimeisen päälle huolitellusta asustuksestaan? Entä miten suhtauduttaisiin hienoon lordiin, joka ilmestyisi ulos tallista puolipukeisen neidon jäljessä? Ei, tämä ei näyttäisi järin hyvältä laisinkaan... ”Daliah, ehkä meidän pitäisi harkita tätä...”, aloitti ylimys kohteliaaseen sävyyn, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin kuuroille korville neidon ehdittyä jo livahtaa ulos ovesta. ”...Daliah!”, huudahti lordi vaimeasti ja tyrmistyneenä tämän perään, ilmeisen tuloksetta jälleen. Nyt neidon sinänsä ihailtava oma-aloitteisuus alkoi jo kallistua uhkarohkeuden puolelle. Mitä ihmettä tuo oikein ajatteli tällä tavalla säntäillessään? Oliko lordi tehnyt aiemmin virheen neitoa rohkaistessaan? Syitä läpikäydessään haltiaylimyksen kasvot synkkenivät. Toisen päähänpisto oli vannoutuneelle suojelijalleen myös suora epäluottamuslause, vaikkei neito tätä ajattelemattomalla käytöksellään välttämättä tarkoittanutkaan. Ylimys vetäisi viittansa hupun kasvojaan varjostamaan, heilautti tallinoven sivuun ja kävi joutuisasti vielä ripeämmin pinkovaa seuralaistaan tavoittamaan. Eihän ollut lainkaan soveliasta, että lordi Sýránícúksen kaltainen hallitsija olisi ruvennut mihinkään suuntaan juoksentelemaan, varsinkaan pakoon pieniä miehiä, jotka muodostivat hänelle suurin piirtein yhtä pahan uhkan kuin muurahaiset karhulle. Ylimys saattoi korkeintaan kulkea kiiruhtaen, mutta tämänkin vaivan hän näki vain neidon tähden, ei mitättömien "vastustajien". Kylänraitti raikasi jo särkyvien ikkunoiden, rämisevien ovien, vihaisten huutojen, itkun ja muun yleisen kaaoksen äänistä. Tähän mennessä roistoja oli ehtinyt paikalle enemmänkin, ja yhteensä heitä oli nyt päälle toistakymmentä, osa jalkautuneena ja toiset vielä ratsailla. Katseensa tiukasti neidon kintereillä viipyen ylitti haltiaylimys sekasortoisen aukean, välittämättä vähääkään tullessaan havaituksi. Epäsuotuisa huomio kiinnitettiin oitis myös kotiinsa kiiruhtavan neidon puoleen, jota kohti käännähtänyt ratsastaja sai kuitenkin viime hetkellä muuta ajateltavaa yllättäen pillastuneen hevosensa johdosta. Liekö ratsu säikähtänyt toisen aavemaista olemusta tai jotakin muuta, vältti neito täpärästi kiinnijäämisensä. ”Hei, minnekäs sinä luulet meneväsi...?!”, huudahti yksi roistoista vuorostaan haltiaylimykselle, aikoen kai pysäyttää huomionsa vallan toisaalle kohdistaneen herran etenemisen, vain huomatakseen seuraavassa hetkessä lentävänsä kuin leppäkeihäs hevosensa selästä lordin huitaistessa puoleensa kädellään kuin hätistääkseen kimpustaan häiritsevän hyönteisen. ”Pois tieltäni, saastat.”, murisi hän vaimeasti mennessään ja saattaessaan jokaisen tielleen osuvan ratsun suunniltaan. Yksin hevostensa taltuttamisessakin olisi miehillä joksikin aikaa riittävästi tekemistä. Tämä kaikki vaikutti lordin osalta myös vähemmän epäilyttävältä. Neidon jalanjälkiä noudatellen ja tuon ilmeistä kotia lähestyessään alkoi haltiaylimys hidastaa askeleitaan. Hän ei aikonut seurata toista sisään tupaan ja varastaa esiintymisellään perheen jälleennäkemisen riemua. Muutoinkin olisi varoittamatta paikalle ilmaantumista katsottu varmasti oudoksuen nyt kun neito tuntui tehneen selvän erotuksen lordin ja itsensä välille. Saattoihan olla toisen kannalta suotuisampaakin, etteivät he esiintyneet vielä samassa seurassa, mikä olisi todennäköisesti aiheuttanut melkoista hämmennystä tuvanväessä. Tästä järkiperäisestä syystäkin huolimatta sai moiseen asetelmaan sisältyvä loukkaus lordi Sýránícúksen sisimmän kiehumaan, vaikka hän onnistuikin pysymään vielä ihailtavan tyynenä kasvoiltaan. Ylimys seisahtui jonkin matkan päähän ovesta, josta sisään hänen seuralaisensa oli oletettavasti äskettäin kadonnut, ellei lordi tavoittanut tätä aiemmin. Hän veti miekkansa lähinnä näön vuoksi esiin, uskomatta joutuvansa siihen turvautumaan. Jonkunhan pitäisi kuitenkin puolustaa tätä taloa perheineen, mihin tehtävään hän oli tainnut jo ohimennen lupautua. Kaikkeen sitä ryhtyikin, ajatteli haltiaylimys jurosti käännähtäessään joka tapauksessa nyt parahiksi ympäri kohdatakseen yhden korstoista. Tämä ruoja oli tukevamman tuiskeen voimalla ja tovereidensa taustatukeen luottaen lähtenyt seuraamaan varakkaaksi katsomaansa henkilöä, tajuamatta kai tämän yhteyttä vailla näkyvää syytä säikähtäneisiin hevosiin. ”Haltia, eh...”, mörähti ryöväri matalasti ehdittyään ohikiitävän hetken nähdä muukalaisen hupun varjoihin, olihan ylimys miestä vähintään päätä pidempi. ”Ettekös te haltiat ole rauhaa rakastavaa kansaa? Mitäs jos luovuttaisit tuon korean miekkasi, kun et sitä kuitenkaan tarvitse. Otan sen kuninkaan miehen oikeudella, tietenkin.”, vaati korsto hävyttömästi virnistäen ja karkeaa nuijaansa uhkaavasti heilutellen. ” 'Rauhaako'? Näytän sinulle pian todellista mielen- ja ruumiinrauhaa, jollet lähde siitä kävelemään ja äkkiä.”, lupasi lordi tuolle sihahtaen takaisin, luoden miehen mieleen niin kammottavan kuvan tästä lojumassa pahoin raadeltuna ja verissään maassa, ettei kauhusta kalvennut roisto toista käskyä tarvinnut. Kohta miehen mentyä ravisteli lordi Sýránícús inhosta päätään. Kuinka häntä kuvottikaan koskettaa juopuneiden ajatuksia! Hankkiuduttuaan näin kuitenkin eroon hetkellisestä häiriöstä jäi hän kaikessa rauhassa seuraamaan edessään levittäytyvän kylän terrorisointia, joka ei tosin koskettaisi enää tuota pientä tupaa takanaan...
(( Anteeksi pituus. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 29, 2006 0:23:04 GMT 3
Siinä nyt juostessaan Daliah tajusi kuinka kerrassaan typerän päätöksen oli tehnyt. Hän luotti kyllä jalkojensa vikkelyyteen ja vain harva täällä tuntisi kylän yhtä hyvin kuin hän, mutta yhtälailla jos joku noista ryöväreistä nyt äkkäisi hänet ja kannustaisi ratsunsa perään, ei tyttöparalla olisi siihen ollut mitään sanottavaa. Hän oli ollut tyhmä, lordilla olisi varmasti ollut parempikin idea, mutta sillä hetkellä kun oli astunut varjoihin kiskaistakseen niin viitan kuin leninginkin yltään oli kamala tilanne viimein ottanut tytöstä niskalenkin ja selättänyt heikon vastustajansa. Ei kukaan maailmassa olisi vain voinut seurata sivusta kun jotain todella rakasta tuhottaisiin. Jotainhan hänen oli tehtävissä, eikä todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Eihän voinut olla. Ei tuosta tallista päässyt ulos kuin yhtä kautta, sillä mielessään hän oli tullut siihen tulokseen, ettei takaseinän läpi mönkiminen olisi onnistunut ilman huomion herättämistä. Ja jos kerran vain ovi oli ainoa pakotie oli myös ripeä juoksu ainoa vaihtoehto etenemiseen. Kerran yritti hän katsoa taakseen, nähdäkseen oliko lordi pysynyt tallin suojissa vai mitä aikoi, mutta heti sotkeutuivat jalat varpaan osuttua johonkin irtokiveen ja hän päätti nyt keskittyä juoksuun. Jahka hän olisi saanut varoitettua perhettään hän palaisi tavalla tai toisella takaisin etsimään tuota miestä, joka oli ollut hänelle niin hyvä tähän asti. Koskaan ei ollut tuo pieni kyläpahanen tuntunut niin suurelta kuin tuona yönä, tuon kujanjuoksun aikana. Voi kuinka jalkoja poltti, jokainen maahan jysähtävä askel tuntui vihlaisevan yhä ylempää ja ylempää, lopulta, kun hän näki tutun rakennuksen jo edessään oli jo neitosen lantion seutu tulessa. Hän ei eläissään ollut juossut tuollaista tahtia. Tutun tuvan ikkunassa paloi himmeä valo, sielläkin oli herätty ääniin. Ryöstäjät, eivät vielä olleet ehtineet tunkeutua kuin muutamiin kylän itälaidan torppiin, tällä puolella vasta ihmeteltiin mitä tapahtui. Tuossa kajossa erotti Daliah hahmon ja vain muutamaa askelta lähempänä tunnisti hän veljensä, jonka unesta tukahtunut ilme muuttui lähinnä äimistyneeksi irvistykseksi kun hän tajusi kuka oli pinkomassa kovaa vauhtia kohti rakennuksen ovea. Poika näytti huutavan jotain, mutta samassa oli tyttö jo kiertänyt nurkan taa ja oli tarttumassa oveen kun se paiskattiin auki. ”Taalia! Mitä kirottua sinä täällä teet?!” Isän ääni ei suinkaan ollut lämpimämmän vastaanottava vaan lähinnä kummastunut ja epävarma. ”En... ehdi... selittää...” Daliah pysähtyi huohottamaan oviaukkoon niin, että ehti jälleen kerran vilkaista taakseen, vaikkakin niin lyhyen hetken ajan, että kuvitteli näkevänsä omiansa. Kuin kuolemanenkelin hän hetken luuli nähneensä, jonkin tummanpuhuvan olennon joka liukui aivan samoja askeleita kuin hän hetki sitten oli kiiruhtanut. Mutta jo kääntyi pää takaisin rotevan miehen puoleen. ”Nyt isä sisälle ja nopeasti!” Tuossa äänessä oli sävy jota siinä ei koskaan ennen ollut ollut. Todella käskevä, ei ottaisi kieltävää vastausta vastaan alkuunkaan. Tämä yllätti selvästi oviaukon peittävän miehen. Ei tuo ollut ollenkaan tottunut suloisen tyttärensä käskyihin. Niin hän oli ulalla tapahtumista, että teki työtä käskettyä. Sisältä tuvasta kuului matala, hiljainen naisääni, jonka saattoi aavistaa kyselevän tulijaa. ”Äiti peitä ikkunat kaikki heti!” Daliah astui sisään ja loi nopean katseen ympärilleen. Kynttilä oli ilmeisesti pudonnut pöydältä, sillä paikka oli jo niin pimeä, ettei vihreä katse oikeastaan erottanut kuin joitain varjoja, toinen toistaan tummempia ja likellä ikkunaa istuvan äitinsä kasvonpiirteet. Se oli tytölle liikaa. Unohtaen avonaisen oven hän syöksyi jo elämänsä paremmalle puolelle ehtineen naisen luo. Kyyneleet alkoivat virrata hämärässä miltei sokeista silmistä ja ääni salpautui. ”Äiti...” Hän kuiskasi langetessaan naisen jalkoihin. ”Älä nyt tyttö. Mikä sinun on?” Nainen vaikutti yhtä äimistyneeltä kuin miehensäkin. Heti tuon terävän akan silmään pisti tyttärensä vallan kumma vaatetus ja likaiset jalat ja toisaalta ehdottoman kaunis kampaus, jossa ei karvakaan näyttänyt olevan vinossa. Ja vielä tuon paksun palmikon päässä lähinnä sädehtivä, kalliin näköinen nauha. ”Mitä ihmettä nyt tapahtuu?” Nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti. ”Taitaa käydä aika huonosti...” Tyttö nyyhkäisi kohottautuessaan jälleen seisomaan. ”Kylä on täynnä vaikka mitä roskasak...” Samassa aivan rakennuksen ulkopuolelta kuului jokin mörähdys jota seurasi vieraan äänen örähtelyä. Sanaakaan ei yksikään tuvassa istuva kuullut, mutta seuraavan äänen Daliah olisi tunnistanut vaikka olisi kuullut sen sadan seinän läpi unissaankin. ”Lordi..” Hän kuiskasi ja kiiruhti auki retkottavan oven luo. Saattaen näillä sanoilla perheensä luultavasti jo niin pyörälle päästään, että olisi turha enää edes yrittää selittää yhtään mitään. Vilkaistuaan ovesta parahiksi nähdäkseen yhden roiston toikkaroivan lordista pois päin, ilmeisesti oli ollut niin humalassa ettei oikeastaan tiennyt missä oli tai mitä teki, kääntyi neitokainen ympäri. Kykynsä nyt reagoida ja ajatella näin nopeasti paineen alla yllätti hänet itsensäkin. Ei niin, että hänellä olisi ollut yhtään sen parempia suunnitelmia tai ideoita tilanteen pelastamiseen. Täytyi olla, että tieto rakkaita ihmisiä kohtaavasta uhasta loi häneen nyt voimaa. Voimaa ajatella sen verran kirkkaasti, että pystyi näkemään edes sen olennaisen mitä tehtävissä oli. ”Siellä on iso joukko humalaisia ryöväreitä. Seppä on jo ryöstetty ja Naftanin perhe myös, muita en ehtinyt nähdä. Nyt vain kerätkää kaikki arvokas yhteen säkkiin. Ruoka ja juoma yhtälailla. Ja laittakaa säkki keskelle tupaa. Sitten menkää teurastamohuoneen puolelle. Yläorsille vaikka. Minä tulen myös...” Mutta ennen sitä hänen pitäisi kyllä tehdä jotain. Jos perhe vain jättäisi kaiken arvokkaan ja ryöstämisen arvoisen esille ja piiloutuisi sitten teurashuoneeseen, paikkaan jonne harva viitsi jo pelkän hajun puolesta mennä, voisivat edes henget olla turvassa. Kun veli alkoi haalia kasaan niitä harvoja arvoesineitä joita tuvassa oli ja äiti tyhjentää kyökkinurkkauksen sisältöä kääntyi Daliah oven puoleen. Se olisi teljettävä todella pian, mutta ennen sitä: jos lordi todella olisi tuolla, olisi mies saatava mukaan. Sitä ei tyttö ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos tuolle jalolle miehelle tapahtuisi jotain hänen vuokseen. Naulasta oven vierestä kietaisi ulosmenijä ympärilleen veljensä suuren villakangas kaavun. Se oli tumma, kulunut ja tunkkaisen hajuinen, mutta ainakaan valkea, niukka vaate joka hällä nyt oli yllään ei vetäisi huomiota puoleensa. Kujan puolella häntä kohtasi taas sama kummitusmainen näky. Kyllä siellä seisoi tuo tuttu mies, puolittain selin paikalle ilmaantuneeseen, mutta tuota ilmettä ei ollut vaikeaa tulkita. Tuskin olivat tunnistettavissa lordin lämpimät, aina hellässä hymyssä koristautuvat komeat kasvot. Hän oli lähinnä kylmän, miltei julman näköinen. Huh jos Daliah ei olisi voinut olla täysin varma omasta turvastaan tuossa seurassa, olisi hän kirmannut uuteen juoksuun. Mies oli selvästi huomannut hänet. ”Lordi... Tule sisälle. Saatamme ehkä olla täällä turvassa. Ehkä ne juovat itsensä tainnoksiin ennenkuin edes ehtivät tänne asti.” Voi mikä tilaisuus olisi silloin ollutkin vaikka sitoa yhteen koko tuo roskajoukko, istuttaa hevosten selkään ja läimäyttää eläimiä lautasille. ”Olen pahoillani tyhmästä tempustani. Mutta kai ymmärrätte, ettei tuollainen tilanne.. että ei tuollaista.” Sanat alkoivat takellella hetkenä, jonka neitokainen huomasi muutaman ryökäleen huomion käyneen kujan puolella. ”Tulkaa nyt. Pyydän Teitä!”
|
|
|
Post by R.C. on Jul 1, 2006 0:24:43 GMT 3
Toki haltiaylimys tiedosti neidon ilmaantumisen takanaan tönöttävän tuvan oviaukkoon, olihan hän odottanut sitä, ehkäpä jopa toivonut, mutta enimmäkseen juuri vain vartonut. Huomio käännettiinkin toisen taholle hetkenä jona tuo alkoi tuimanoloiselle talonvartijalle puhumaan ja pahoittelemaan. Pyyntöä noudatettiin niin ikään, tosin näin aluksi lordi ei vielä pyrkinyt suoraan sisään taloon, vaan seisahtui sen sijaan muutamia askeleita otettuaan aivan toisen kohdalle. Ne neidon havaitsemat ryökäleet, joiden korvat olivat kai etäisesti tavoittaneet ylimykselle osoitetun kutsun, uskoivat kaiketi kuulleensa omiaan, sillä he lähtivät kävelemään kauemmas talosta ja sen edustalla viipyvästä kaksikosta. Sanan tai kahden vaihtoon tuvan ulkopuolella vaikutti siis sittenkin olevan yhä aikaa, vähintään lordin itsensä näin vakaasti päättäessä. Hän laski huppunsa selkänsä taa paljastaakseen taas paremmat piirteensä, toisin sanoen lempeän ja ystävällisen olemuksensa, joka ei sittenkään ollut mihinkään kadonnut, vaan kaiketi vain hetkeksi pimeässä illassa hämärtynyt. Vielä astetta jos toistakin tavallista totisemmin katsoi ylimys neitoa hetken hyvinkin kiinteästi syvänsinisine silmineen, jotka tuntuivat näkevän vain totuuden itsensä ja joiden syvälle, viisaalle katseelle olisi tuskin kuka tahansa pystynyt teeskentelemään. ”Rakas enkelini, suunnitelmasi oli ilman muuta varteenotettava ja valitsemasi suunta ainoa oikea, mutta olisit voinut odottaa minun menevän aseineni edeltä...”, nuhteli lordi Sýránícús neitoa lopulta vaimeasti ja sopivasti kaunistellen sen sijaan, että olisi tokaissut tuolle suoraan, kuinka tuon nuoren naisen kaltaisten kuolevaisten saamat päähänpistot löivät hänet typeryydessään kerta toisensa jälkeen pahemmin ällikällä. Haltiaylimyksen kasvot olivat sentään taas aivan levolliset ja katseensa lempeä sen alas toiseen luotuaan. Hieman odottamatta kumartui hän neidon puoleen halatakseen tätä vapaalla kädellään, sulkien hetkeksi silmänsä ja kuiskaten tuolle ilmeisen helpottuneesti: ”Säikäytit minut pahanpäiväisesti moisella säntäilylläsi, Daliah... mutta nyt olet jälleen kanssani, turvassa ja kunnossa, joten kaikki on hyvin. Pyydän, älä lähde enää luotani ennen kuin tämä kaikki on ohi...”, pyysi lordi puolestaan tukahtuneella äänellä ja erkani sitten taaemmas, muistaen kylän kannalta kriittisen tilanteen siinä missä vaikutti jo tyystin unohtaneen äskettäin kokemansa loukkauksen. Tosin tuskinpa seuralaisensa olisi mitään aavistanut, vaikka haltiaylimys olisi vielä parhaillaankin suunnitellut mitä inhottavimpia tapoja rangaista kuolevaista moisesta julkeudesta. Valheethan olivat yhtä vilpittömät lordi Sýránícúksen kasvoilla kuten todellisuuskin ympärillään. Yksikään salattu ajatus tai tunne ei kavaltunut ulkopuolisille ilman tarkoitusta. ”Menkäämme sitten...”, jatkoi hän matalampaan ääneen ja nyökkäsi kehoittavasti neidon käydä edellään sisään taloon. Kaksikon ehdittyä oven paremmalle puolelle kääntyi lordi salpaamaan sisäänkäynnin, mikäli se oli millään tapaa mahdollista. Tämänkin hän teki tosin vain varsinaisten asukkaiden mielenrauhan vuoksi, ei niinkään omaksi tai noiden muiden turvaksi, tuntiessaan tilanteen ja sen vähäiset uhkakuvat paljon paremmin. Tämän jälkeen kääntyi hän kohtaamaan talon sisustan kaikessa todennäköisessä tavanomaisuudessaan. Rakennuksessa oli tosin nyt melko hämärää kun valot oli sammutettu ja verhot vedetty ikkunoiden eteen. Ketään muita ei neitoa lukuunottamatta enää näkynyt, mutta kaikkialla saattoi silti havaita kiireen merkkejä ja keskellä lattiaa odotti säkki kuuliaisesti anastajaansa. Tämäkin varotoimi oli oikeastaan turha, vaikkei ylimys tästä mitään maininnutkaan - perhe saisi luultavasti pitää omaisuutensa siinä missä henkensäkin hänen läsnäollessaan. Lordi Sýránícús hymyili hieman huvittuneesti tuvassa todistamalleen mylläkälle, jonka vain vast’ikään paikalle porhaltanut seuralaisensa oli voinut saada aikaan. Ohjatakseen asiat tähän suuntaan oli neito takuulla tarvinnut sanojensa painoksi myös aivan tietynlaista asennetta, ei kai talonväki muuten olisi nuoren naisen aivoituksia näin auliisti ja kyselemättä noudattanut. ”Vielä ilmeistä johtaja-ainestakin...”, mutisi ylimys vaisusti hymyillen ja sen verran merkitsevään sävyyn jotta toinen taisi kyllä tajuta, mitä hän tällä puoliääneen lausutulla ajatuksellaan tarkoitti. Tästäkin kohteliaisuudesta huolimatta piti hän neitoa sen verran silmällä, jotta huomaisi tämän mahdolliset romahduksen merkit vaaran väistyessä ja uhkaavan tilanteen lauetessa. Eihän ollut epätavallista nähdä jonkun toimivan näin rauhallisesti ja koordinoidusti äärimmäisen stressin alla. Vaan kun itsesuojeluvaistot viimein vaikenisivat ja adrenaliiniryöppy antaisi periksi, saattaisi tilanne olla vallan toinen. Sisällä rakennuksessa siirsi haltiaylimys huomionsa odottavana neitoon, joka tunsi talon paremmin. Samalla lordi alkoi jo valmistautua muun perheen kohtaamiseen, vaikka ei näiden suhteen pahemmin henkeään pidätellytkään. Jonkinlainen sulava kumarrus ja pikainen selitys neidon ja hänen yhteydestä toisiinsa ynnä päätymisestä kylään tänä onnettomana iltana olisi kaiketi kuitenkin paikallaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 4, 2006 1:14:50 GMT 3
Lyhyen hetken kylä oli hiljainen. Kuin nuo kaksi kadulla seisovaa olisivat tulleet imetyksi sisälle suureen kuplaan, josta ei nähnyt ulkopuolella riehuvaa epäsopua ja kauheuksia. Yhtäkään ryöväriä ei näkynyt, eikä mistään kuulunut pauketta tai naurunröhäkkää. Hyvin lyhyen hetken ajan olisi voinut kuvitella heidän vain valvoneen pitkään kuulakkaana syysyönä ja nyt kovin uupuneina etsivät makuusijaa. Yö oli jo viileä, miltei kylmä, mutta kaunis. Nyt näytti lordikin, joka astui lähemmäs ovensuussa seisovaa tyttöä, laskettuaan huppunsa, yhtä satumaiselta näyltä kuin tähänkin asti. Ainoa poikkeus tuossa tutussa lämpimän rauhallisessa ilmeessä oli aavistus hehkua katseessa. Siitä saattoi hyvin päätellä taannoisen hullun päähänpiston todella tuottaneen harmia tälle jalolle herralle. ”Olen todella... hyvin pahoillani...” Daliah oli todella viimein ymmärtänyt kuinka tyhmä oli ollut. Tämä oivallus oli tapahtunut juuri samaisella hetkellä kun mies oli laskenut huppunsa, ilme joka alta oli paljastunut, oli todellakin hetkisen ollut sävyltään aivan muuta maata kuin mihin oli totuttu. Häpeissään ei tyttö kyennyt kohdata toisen katsetta ja laskikin sen maahan, yhä yrittäen soperrella muutaman takkuolevan sanan päähänpistoista ja hetken hulluudesta. Ylipäänsä koko tempaus oli ollut täysin vastoin hänen luontoaan. Kyllä hän oli spontaani ja ajoittain arvaamaton tekosissaan, muttei koskaan tyhmänrohkea. Koko juoksuun lähtö tuntui näin jälkikäteen aivan järjettömältä, eihän hänellä koskaan ollut mokomaan rohkeutta. Nyt miettiessään kaikkea sitä mitä olisi voinut tapahtua, eikä noin naiivi mieli varmastikaan pystynyt edes maalailemaan mielensä kanvaasille niitä pahimpia vaihtoehtoja, alkoi häntä kylmätä entisestään. Mutta ajatus katkesi miehen vallan hämmentävään eleeseen. Toisessa kädessään oli tuo pidellyt komeaa, suurta, erittäin taidokkaasti taottua lyömäasetta, mutta toisen, vapaan kätensä hän oli kiertänyt tytön ympärille, saattaen syleilyn kohteen niin suuren mielenmyllerryksen valtaan ettei tämä oikein osannut reagoida eleeseen. Hetken hän ehti ujosti vastata syleilyyn, ennenkuin ote jo heltisi. Sanat 'hyvin pahoillani' saattoi ehkä vielä erottaa vaaleaan pään jo kääntyessä ovea kohti. Taas sai nuori nainen vetää esille uuden lempi ajatuksensa 'en ajattele tätä tänään, ajattelen huomenna'. Jos vain oli mahdollista tuon mystisen huomisen olla kaunis ja rauhallinen saattaisi hän todella päästä hetkeksi rauhassa hiukan ajatuksiaan järjestelemään. Mutta mokomaan ei pahinkaan hupsu olisi uskonut. Paluu todellisuuteen saapuikin valtavan rysäyksen ja kirkaisun muodossa. Jokin ovi oli luultavasti murrettu auki ja joku kyläläisistä oli asiasta kovasti säikähtänyt. Hetkessä oli kotiinpalaaja luikahtanut matalan katon alle takaisin ja kääntyi parahiksi näkemään tämän komean aatelismiehen tempaisemassa kiinni karkeatekoisen oven ja pönkkäävän sen kiinni sen näköisesti kuin ei koko ikänä muuta olisi tehnytkään kuin lukinnut pikku mökkejä sisäänpääsemättömiksi. Enemmän kuin näki, saattoi Daliah aavistaa epäjärjestyksen tuvassa. Äiti oli hyvin järjestyksellinen ihminen, minkäänmoinen sotku ei ikinä pääsisi valtaamaan hänen kotiaan, siksi huone tuntui niin vieraalta nyt. Mokoma siisteys- ja järjestysintoisuus ei koskaan ollut mahtunut tyttären huithapeliin kalloon. Miksi kaiken pitäisi aina olla niin säntillisesti ja symmetrisesti laiteltua. Eihän paikka näyttänyt eletyltä, jos ei tuolin selkänojalla makoillut viikkaamaton viltti tai kukkamaljakko oli ikkunalaudan sijaan uuninpankolla. Nyt kun koti oli kuin aseella isketty, ei Daliah voinut olla tuntematta hienoista häpeää. Sitä asiaa, että hän oli tuonut aidon aatelisen todella vaatimattomaan kotiinsa ei hän ollut vielä ehtinyt ymmärtääkään. Tosin saattoihan olla, ettei tyttö mitenkään hävennyt juuriaan. Kotihan oli aina koti ja sille oli aina paikka sydämessä. Huoneesta johti ulko-oven lisäksi toisaalle kaksi ovea, joista toinen oli selällään, toinen suljettu. Enemmänkin kuin näki, Daliah aavisti pienen valon pilkahduksen tuon avonaisen yläreunassa. Perhe oli siis sytyttänyt jonkin pienen valonlähteen. Ehkä se oli vain hyvä, pimeys lisäsi aina epätietoisuutta ja pelkoa. Toinen huoneessaolija mainitsi jotain johtamistaidoista sopivasti hetkellä jolloin valo huomattiin ja paljaat jalat lähtivät astumaan sitä kohti. Muussa tapauksessa varsin teräväkatseinen mies olisi varmasti aavistanut värinvaihdoksen muuten vielä niin kalpeilla kasvoilla. Hänen johtajan taidoillaan ei kyllä muuta saatukaan aikaan kuin kaaosta ja se oli varma se. Kynnykseltä avautui aivan erinäköinen huone. Se oli miltei kaksinkertainen korkeudeltaan verrattuna edelliseen. Ja miltei yhtä paljon oli pinta-alaakin enemmän. Seinustalla näkyi muutama erikoisenmallinen pöytä, jokin jalkapuun oloinen kapistus ja metritolkulla köysiä ja kettinkejä. Yhdellä seinällä roikkui kymmenittäin erilaisia aseista käyviä kättäpidempiä. Oli tapparan oloisia suuri kirveitä, karkeita nuijia ja teräviä pieniä naskaleita. Miehen saavuttua perässä työnsi tyttö oven kiinni ja antoi suren karkean puun pudota sen ja seinässä vieressä sijaitsevien hankaimien väliin, jonka jälkeen yhä paljain jaloin hän astui keskelle huonetta, kohtaan jossa lattialaudat olivat moninkertaisesti tummempia kuin muut. Hän astui yli tuon kohdan varmistamaan vastakkaisella seinällä sijaitsevan uskomattoman tiiviin oven. Se oli jo teljetty. Ilma oli kuivaa hengittää ja kaikkialla haisi omituiselle. Voimakkaasti raudalle ja jollekin muulle. Dalille tuo oli tuttu tuoksu, jokatapauksessa aina yhtä vastenmielinen, se oli veri, joka tässä huoneessa haisi. Vihreä katse kohosi katon rajaan, siellä sijaitsi lapsille rakennettu jonkinlainen parvi. Sinne oli kokoonnuttu leikkimään sadat kerrat silloin joskus aikoja sitten. Vähän vanhempinakin se olivat kylän nuorten voimin aina kiivenneet parvelle, milloin mitäkin tekemään. Nyt parvi kävi hyvin piilopaikasta, sillä sitä oli vaikea huomata, ellei osannut etsiä. Huonetta saattoi vain luulla yhtä matalaksi kuin mitä edellinenkin oli. ”Meidänkin suuntamme olisi tuonne ylös.” Daliah ojensi kättään lordin suuntaan, ei oikeastaan mitenkään tarttuakseen tähän vaan lähinnä vain kutsuakseen miehen peräänsä. Tikapuut joiden luokse tyttö astui oli naulattu kiinni seinään aivan yhden nurkan tuntumassa. Tottuneella ketteryydellä tartuttiinkin niihin ja pian pilkisti vaalea pää parven laidalla. Mattojen ja muutaman täytetyn säkin keskellä kyyhöttivät nuo kolme, hänen pieni perheensä. Isä näytti lähinnä sulkeutuneelta ja ärtyneeltä. Äidin kasvoilta kuvastui silkkaa pelkoa ja epävarmuutta. Veli tuntui yhä kovin pöllämystyneeltä. Daliah kiipesi ylös istumaan. Tilaa parvella oli juuri sen verran, että hän mahtui seisomaan suorassa, mutta tätä tyttö ei tehnyt sillä hän jäi kumartuneena katsomaan jälkeensä ja kyllähän perhekin oli kuullut tyttären oman lisäksi vieraan äänen kantautuvan jostain, matalamman, rauhallisemman.
((Dalin perhettä voit sinäkin käytellä. Itsellä ei ole kummempaa visiota siitä millaisia tyyppejä ovat, varmasti hyvin tehokkaasti stereotypisia: isäntä hiukan jörö, karhumainen, sellaista "miesten mies"-tyyppiä. Äiti tiukempi, holhoava, jalat maassa ja veli... No siitä sen verran, että kai tuo isoveli on. Muuta en ole ehtinyt suunnitellakaan.))
|
|
|
Post by R.C. on Jul 4, 2006 21:34:19 GMT 3
Haltiaylimys kohotti hieman kulmiaan teurastuspaikalle, johon hän pian neitoa seurattuaan huomasi päätyneensä. Karu ja sotkuinen huone suorastaan löyhkäsi saastaisten nelijalkaisten verelle, tuolle kuvottavalle, voimattomalle litkulle, johon lordi Sýránícús ei olisi ikimaailmassa kynsiään sotkenut, syystä jos toisestakin: Ensinnäkin hän oli tietenkin aatelinen, jonka ei tarvinnut tyytyä nihkeään silavaan kun kerran tarjolla oli aina ensiluokkaista hanhenmaksaakin. Toisekseen lordi Sýránícús katsoi olevansa ravintoketjussa paljon kuolevaisia korkeammalla, ja siten hänen erilaiset ja joskus jopa hirvittävät mieltymyksensä olivat puhtaasti luontonsa sanelemia, toisin sanoen kaikkea muuta kuin tuomittavia. Samaa olisi moni muukin arkkidemoni voinut itsestään sanoa, mikäli joku olisi heitä satunnaisista raakuuksistaan käynyt syyttämään. Sillä kuten lordi Râôûl oli joskus todennut, ’ei sutta voinut opettaa märehtimään heinää tai lammasta pakottaa syömään sutta suihinsa.’ Tämä näppärä käytännön muistutus olisi saattanut pistää monenkin moraalinvartijan tarkistamaan näkemyksiään oikeudesta ja kohtuudesta. Kysymys erikseenhän lieni se, mihin maailma olisi menossa nyt kun ihmisen yläpuolelle oli kohonnut entistäkin ylivertaisempi saalistaja. Kaikki merkit viittasivat ainakin suuntaan, jossa valtaväestö ei saattanutkaan enää luottaa kaikkivoipaisuuteensa tai kukkoilla muulle luomakunnalle milloin mitenkin parhaakseen katsoi. Ohikiitävistä aatoksistaan havahtuessaan tarttui lordi kevyesti neidon ranteeseen tuon ojentaessa kättään häntä kohti, malttaakseen hivenen jo hyvää vauhtia kiipeämään kiirehtivää toista sekä eleineen että vaimeaan ääneen lausuttuine sanoineen: ”Odota hetki kuunnellaksesi minua, Daliah. Oli järkevää vetäytyä rakennukseen pois vihollisen silmistä, mutta en voi seurata sinua tuonne ylös tai liittyä vielä perheesi seuraan, sillä tilanne tässä kylässä ei suo nyt esittelyille sijaa. Jonkun on puolustettava tätä huonetta, ja vähintään vedettävä mahdollisten tunkeutujien huomio puoleensa, enkä voi käytellä miekkaani parvelta käsin...”, muistutti haltiaylimys kärsivällisesti ja piti vain pienen tauon jatkaakseen kohta hymyillen: ”Ja lienisi yhtä kaikki soveliaampaa, jos sinä hoitaisit näin aluksi puhumisen. Olet pärjännyt loistavasti tähänkin asti ja he kuuntelevat sinua paremmin kun en ole paikalla hämmentämässä asetelmia entisestään, eikö vain? Mene siis, ja valaise heille hieman tapaamisemme taustoja, niin varsinainen kohtaaminen tulee sujumaan kaikkien kannalta helpommin. Pidän huolta etteivät nuo ulkona riehuvat ruojat pääse sisälle taloon.”, kehotti lordi kannustavasti ja irroitti otteensa vetäytyäkseen taaemmas juuri, kun huoneen toiselta teljetyltä ovelta alkoi kuulua ( hänen äänettömästä kutsustaan ) vaativaa koputusta, karkeita huutoja ja kohta kovien iskujen ääniä, kun kukaan ei tullut avaamaan. Haltiaylimys käännähti kohti tuota toivomaansa metakkaa, joka yksin tuntui tarjoavan hänelle hyvän syyn välttää liittymästä muiden parvella lymyävien joukkoon. Olihan ollut jo tarpeeksi ala-arvoista joutua heti kylään tultua vetäytymään ensin tunkkaiseen sepäntalliin varkaita väijymään, lähteä sieltä kohta lähes juoksujalkaa ja mitä epäilyttävimmissä olosuhteissa omille teilleen sännänneen puolipukeisen neidon perään ja päätyä lopulta tälle luotaantyöntävälle teurastamolle, jonka parvella olisi pitänyt vielä itselleen olematonta uhkaakin piilotella. Ja niin kummalliselta kuin se kuulostikin, ei lordi Sýránícús ollut tottunut kiippumaan tikapuilla kuin mikäkin apina, saattaessaan halutessaan päästä ylöspäin paljon helpommallakin tavalla, jonka kokeileminen tosin ei sopinut juuri nyt ympärillä olevaan seuraan. Joka tapauksessa joutui valtias viimein vetämään rajat kaikelle naurettavuudellekin, joka olisi varmasti suistanut yksin jäyhän sotapäällikkönsä Rajaionin raiteiltaan, mikäli tämä olisi saanut vähäisintäkin vihiä herransa senhetkisistä olosuhteista. Syrjäkarein neidon kiipeämistä seuratessaan asteli lordi kauemmas tikkaista ja seisahtui ammattilaisen tarkkuudella paikkaan, jossa hän oli huoneen kahteen oveen nähden mahdollisimman edullisessa asemassa. Ylimys laski miekkansa levollisesti teuraspöytää vasten, valmiina kohottamaan aseen nopeasti mikäli tarve niin sanelisi ( mihin hän ei tietenkään uskonut ). Samalla haltiaylimys tuumaili hieman huvittuneesti, mitä neito mahtaisi hänestä perheelleen kuiskia, ja miten siihen siellä ylhäällä suhtauduttaisiin. Tuntui jokseenkin todennäköiseltä, ettei perhe olisi kuullut puoliakaan haltiaylimyksen omista selityksistä, mikäli tämä olisi harvinaisen hätkähdyttävine piirteineen koettanut niitä noille muille sanella. Tuijotuskilpailuhan siitä olisi koko kolmikon välille korkeintaan syntynyt, hyvä jollei emäntä olisi vielä siinä sivussa ottanut ja pyörtynyt pelkästä hämmästyksestä. Työnjako lordin ja neidon osalta oli ollut siis enemmän kuin käytännöllistä – toisella oli riittävästi aikaa puheille siinä missä haltiaylimyksellä teoille, mikäli niitä tarvittaisiin. Ylimyksen katse kiersi tämän turhan oletuksen myötä taas ohimennen huoneen seiniä, joilla järeitä tappovälineitä oli esillä. Mahtoikohan isäntä pidellä yhtä mokomaa parhaillaankin saatavilla, vai olikohan mies vastahakoinen turvautumaan väkivaltaan? Lordi Sýránícúkselle verenvuodatus ei tuottanut sanottavampaa hankaluutta, vaikka hän pyrkikin sitä neidon silmien edessä välttämään. Ovelta kantautuva melu oli tähän mennessä jo niin painostava, ettei sisällä talossa puhuttuja sanoja voinut enää erottaa. Tämä äänekäs uhkakuva ei tosin vaikuttanut lordia juuri huolestuttavan, vaikka hän näennäisen valppaana tilannetta vartioikin sillä välin kun toisella oli hyvää aikaa tehdä muille selkoa viimeaikaisista kokemuksistaan – mikäli siis neito niistä kaikista rohkeni näin synkissä puitteissa puhuakaan. Yksikään sisään pyrkinyt ryöväri ei lopulta onnistunut yrityksissään, vaan ovi kesti ihmeen hyvin aina siihen asti, kun äänet lopulta vaimenivat ja talo vaikutti jätetyn rauhaan. Vielä kerran myöhemmin kantautui vaimeita askelia teurashuoneen ulkopuolelta, hevoset hirnuivat ja kaviot kopsahtelivat kaukaisuudessa. Sitten oli hiljaista. Kauhuntäyteinen yö oli takana ja aamu alkoi armollisesti sarastaa kovia kokeneen kylän yllä. ’Paistaa se päivä taas risukasaankin.’, ajatteli lordi kun rakennuksen seinienraoista alkoi suodattua hailakkaa valoa. Tienoolla todistettava näky ei varmasti hymyillyt päiväntähdelle takaisin. Jonkin aikaa kestäneen äänettömyyden täyttivät vähitellen etäinen itku ja voivotus, kiireiset askeleet ja muut järkyttyneen väen äänet. Kukko ei sinä aamuna kiekunut. Se oli palanut kanojen kera karrelle tuleen sytytetyssä aitauksessaan. ”Daliah ja muut...uskon vaaran olevan viimein ohi.”, virkkoi haltiaylimys hiljaisella äänellä ja asteli säleille lyödylle ovelle, joka rämähti alas hänen yrittäessään sitä avata. Häikäisevä valo tulvahti teurashuoneeseen lordin halkoessa sitä tummalla hahmollaan, hänen astuessaan ulos katsomaan ympärillä levittäytyvää lohduttomuutta, odottaessaan muiden laskeutuvan parvelta ja liittyvän seuraansa.
(( Olisin siirtänyt nuo Râôûlin sanat Syrran suuhun, mutta onhan aina pieni mahdollisuus, että joku seurasi 'sitä tiettyä peliä' Kissin Linnassa, jossa alunperin samasta aiheesta kirjoitin. Ei tuolla henkilöllä siis sen erityisempiä yhteyksiä tähän peliin ole. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 5, 2006 0:05:26 GMT 3
Pimeässä kurtistivat niin talon emäntä kuin isäntäkin kulmiaan, kun ei tyttären perässä ilmaantunutkaan vierasta hahmoa. Oliko tyttö sittenkin vain puhellut itsekseen rauhoittaakseen oloaan? Mutta eihän mokoma voinut olla mahdollista. Kuultu ääni oli ollut niin erikoinen, ettei sellaiseen heidän pikkuinen piipittäjänsä olisi pystynyt. Kynttilän pienen liekin valossa katsoivat nuo parvella jo kyykkineet toisiaan ja sitten taas neitoa, joka oli muassaan kyllä tuonut toisen uuden äänen. Uhkaavan ryskytyksen. Siinä hetkessä unohtuivat kummittelevat miesäänet ja uteliaisuus tästä tytön uudesta tuttavasta. Tilalle astui tuttu kauhu ja hiljainen raivo. Kuka nyt saattoi olla niin sydämetön, että tuli yöllä häiritsemään täysin rauhaa rakastavan pienen kylän unta? Daliah, joka oli kiltisti totellut lordin sanaa ja kiivennyt yksikseen parvelle, tunsi nyt tutun pelon hyökyvän pintaan. Se lähti jaloista, kuin kylmä aalto, kiduttavan hitaasti tuo kauhu levisi reisiä ylös, jäi kimmertämään vatsaan ja salpasi hetkeksi hengityksen. Suurin silmin hän vain tuijotti vuoroin jokaista perheen jäsentään, ilman että osasi sanoa sanaakaan. Tällaiseksi hän ei ollut kuvitellut jälleennäkemistään perheensä kanssa. Teurastamon parvi tuntui ahtaamalta kuin koskaan ja ilma oli raskaampaa hengittää. Hitaasti kääntyi pää lopulta saman aukon suunnalle, mistä hän oli ylös ilmaantunutkin. Katse yritti tavoittaa viitanlievettä tai vaikka vain varjoa, jotain todistetta alapuolelle jääneestä. Mitään ei näkynyt, muttei se ollut todiste suuntaan tai toiseen, siihen että lordi yhä seisoi tuolla ase kädessään tai, että hän olisi jonnekin kadonnut. Jyske jatkui yhä vain. Jokainen isku, kolahdus, huudahdus ja napsahduskin tuntui polttavalta kuulijan korvissa. Yö oli muuten täysin tyyni ja hiljainen, syksy oli muutenkin ollut poikkeuksellisen rauhallinen, ja jokainen häiriö tuossa tyvenessä olisi käynyt kuin tahrasta morsiuspuvussa. Jos Daliah olisi nyt saanut päättää olisi hän ehdottomasti halunnut olla missä tahansa muualla maailmassa. Vaikka sitten linnan raunioissa, sillä tuskinpa tuosta rakennuksesta, jossa hän oli muutaman viime vuoden asustanut, oli enää paljoa jäljellä. Ja pelko siitä, että rakas kotimökki olisi aivan kohta saman näköinen musersi jo itsessään pienen, läpättävän sydämen. Kylläpä häntä nyt oli riepoteltu seikkailusta toiseen, eikä yksikään niistä ollut ollut sellainen suloisen romanttinen sankaritarina kuin kaikissa kirjoissa. Pelkkää kuolemaa ja kurjuutta kaikkialla. Saattoihan olla, että jokainen sankaritarina oli alunperin ollut karu ja kova kuvaus selviytymisestä ja sitä oli vain kuulijaa tai lukijaa säästääkseen pehmennelty hiukan karheimmista kohtaa. Nämä aatteet keskeytyivät jälleen uuteen, huumaavan kovaan rysäykseen. Sen toimesta näytti isäntäkin kalpenevan, mutta kovaa ääntä seurasi rikkumaton hiljaisuus. Ei kuulunut enää huutoa tai tömistelyä, ei edes kavioiden kopsetta. Hiljaisuus oli kuin kuolema, täydellinen. Kukaan ei uskaltanut avata suutaan, parvella pelkäävät vain tuijottivat tikapuiden aukkoa. Ilmaantuisiko sieltä joku? Ystävä vai vihollinen? Odotus kävi pitkäksi, mutta yhtäkaikki ei kukaan uskaltanut lausua ajatustaan ääneen. Lopulta hiljaisuuden rikkoi muutama epämääräinen hevosen hirnahdus, kopsahdus, mutta tätä ei ollut kuullut ainakaan kumpikaan talon naisväestä, joiden uupumuksesta rasittuneet silmät olivat miltei oitis hiljaisuuden laskeuduttua painuneet kiinni.
Daliah hätkähti kuullessaan oman nimensä, kuullessaan jonkun ylipäänsä puhuvan. Vaikka luomia tuntui kirvelevän levon puute, ne raottuivat hiukan ja tytön kuullessa alhaalla rysähtävän oven ne suorastaan pongahtivat korkeuksiin. Mikä oli tilanne? Parvelle asti tulvi valoa ja raikasta ilmaa. Kaukaa kuului jonkinlaista vonguntaa, vai olisiko se ollut voivottelua? Jonkinlaisia kolahduksia ja kiireisiä askeleitakin, muttei enää karjuntaa, jyskettä tai epämääräistä örinää. Tilanne tuntui rauhoittuneen. Isä oli jo kohottautunut jaloilleen, hän tosin joutui seisomaan hiukan kumarassa. Äiti näkyi olevan vielä kovin tokkurainen. Veljen pää pyöri vinhaa vauhtia ja hän siristeli silmiään. ”Taalia? Tuolla alhaalla puhui joku... meille ilmeisesti.” Aivan likelle istunut nuori mies kuiskasi ja sai oitis siskoonsa eloa. Nuori nainen ponkaisi seisomaan sellaisella vauhdilla, että tunsi hetkeksi katseensa sumentuvan ja päässä pyörivän, mutta tämä ei estänyt nopeaa sanatulvaa, joka sai mammankin viimein heräämään horteestaan. ”Alhaalla on mies. Hyvin, hyvin tärkeä sellainen. En voi painottaa tätä liikaa. Tärkeä minulle siis. Kirottu koko tämä tilanne kun en voi kertoa kaikkea teille, mutta ymmärtäkää alakerrassa meitä odottavan henkilön, jolle olen suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin teille kolmelle yhteensä. Hän on minullekin täysi arvoitus, mutta...”Taas tuo tuttu huulenpuraisu. Miten näin lyhyessä ajassa muka pitäisi pystyä kertomaan lordin merkityksestä, tämän olemuksesta ja suuresta sydämestä. Daliah tiesi varsin hyvin ettei pystyisi valmistelemaan perhettään kumpaankaan näkyyn, ei siihen mikä odottaisi ulkona, eikä todellakaan siihen, mikä odottaisi oven suulla. ”Selitän teille sitten kun on sen aika. Nyt yrittäkää vain käyttäytyä normaalisti.” Samalla hetkellä olivat nuo yhä paljaat jalat jo käännähtäneet kannoillaan ja vieneet nuoren naisen tikapuiden yläpäähän ja hetkessä niitä alas. Miestä ei valon täyteisestä huoneesta tarvinnut etsiä, varjo kavalsi tuon olinpaikan samalla hetkellä kun kaikesta kokemastaan aavistuksen sekava katse lähti kiertämään huonetta. Daliah astui oviaukkoon, nyt itsekin siristellen silmiään, tuntien kylmän tuulenvireen, joka pääsi nyt innoissaan puhdistamaan teurashuoneen ilmaa. Näky kuristi huulilla jo käyneet sanat takaisin kurkkuun ja sai silmät kostumaan. Miten kauheita ihmiset toisilleen tekivät! Eivät kaikki talot olleet kärsineet sen pahempaa tuhoa kuin oviensa auki murtamisen, mutta muutama katto oli palanut olemattomiin ja suurinosa kaikista piharakennuksista näkyi kuin kadonneen ilmaan, jättäen vain tumman varjon tilalleen. Olisi liian kauheaa ajatella nyt tulevaa talvea, kun valtaosa eläimistä oli menetetty ja useat viljavarastot tuhotut. Tyttö astui tuon ylimyksen rinnalle vaitonaisena, pää painuksissa ja hartiat riipuksissa. Kaunis, virheetön kampaus ei enää ollenkaan käynyt muuten niin maansamyyneen näköisen olennon esiintymiseen. Hän tuskin jaksoi reagoida takaa kuuluvaan kolinaan ja hätäisiin askeleisiin, oli helppo arvata lopun perheen saapuneen alas tarkastamaan tuhon jälkiä. Heillä ei tulisi olemaan minkäänlaisia ongelmia talven yli. Koko perhe ja omaisuus tuntui säilyneen koskemattomana, ainakaan kukaan ei kuulunut päässeen sisälle tupaan. Kyseessä täytyi olla ihme, mutta muu kylä sai siitä maksaa kovan hinnan. Takana seisovalla kolmikolla oli nyt paljon muutakin ajateltavaa. Rumaksi runnottu kylä oli yksi suuri mullistus noiden yksinkertaisten ihmisten elämässä, mutta eiväthän he voineet olla tuijottamatta olentoa, jonka likelle, lähes kylki kylkeen oli talon kuopus tunkenut. Pitkä mies, päällään kalliin näköisestä, kauniisti auringossa kuultavasta kankaasta koottu viitta seisoi siinä heidän edessään. Hänen hiuksensa olivat kumman näköiset, kuin pikemminkin päähineen kuin normaalin kuontalon. Ilmeisesti kaksikko ei ollut huomannut alas kolistelleita, kun eivät olleet kääntyneet.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 6, 2006 13:00:42 GMT 3
”Voiko oma kansa todella olla pahempi kuin vihollinen... monille näistä ihmisistä yksin kuolemakin olisi ollut helpottavampi kohtalo kuin kituminen hitaasti hengiltä hyisen talven ja nälän kynsissä.”, mutisi haltiaylimys synkästi neidon saapuessa hänen vierelleen, katseensa edelleen vaeltaessa kylässä todistettavassa hävityksessä. Lapset itkivät, koirat ulisivat peloissaan, naisväki säntäili yhä hysteerisenä ympäriinsä ja miehet jupisivat vaimeita kirouksiaan. Epätoivo oli kirjottu kaikkien kasvoille, ja se kaikui ilmoille kantavissa huudoissa. Vaimeasti huokaistessaan ja päätään puistellessaan sattui ylimys pian katsahtamaan rinnallaan häälyvään riutuneeseen varjoon tuntemastaan kauniista neidosta, joka oli viime aikoina nähnyt maailman raadollisuutta varmasti enemmän kuin tarpeeksi koko elämänsä osalle. Ei siis ollut oikeastaan syytä raskauttaa toisen mieltä enää yhtään enempää, ja niinpä lordi kääntyikin seuraavassa hetkessä seuralaisensa puoleen, vaatien tätä silkalla olemuksellaan irrottamaan huomionsa karusta näystä edessäpäin ja kohottamaan katseensa ylimyksen kasvoihin. ”Vaan mitä puhunkaan... varmastihan paikallinen maaherra lähettää apua heti kun saa kuulla tästä kaikesta. Rikolliset otetaan kiinni ja heitä rangaistaan. Väki saa tukea talven varalle ja vähitellen muisto tästä synkästä yöstä parantuu pois mielistä. Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa.”, lausahti haltiaylimys vuorostaan turhankin optimistisesti, jopa siinä määrin jotta sopi ihmetellä, minkälaisesta kurin ja kunnian paratiisista hän olikaan lähtöisin. Lordin huulilla käväissyt lohduttava hymy oli tosin jäänyt vaisuksi, eikä se ollut yltänyt hänen silmiinsä saakka. Valtiaan katseessa oli päinvastoin huolta ja murhetta, eikä välttämättä vain neidon tai tämän kylän vaan myös hänen oman kansansa puolesta. Silti tarkoitus piristää toista edes hieman oli sentään vaikuttanut vilpittömältä. Haltiaylimys olisi kenties puhunut neidolle enemmänkin, ellei hän olisi hyvin pian tiedostanut muun perheen ehtineen alas parrulta ihmettelemään. Siltä seisomalta käännähti lordi tietenkin kokonaan ympäri tervehtiäkseen sulavan, joskin pienimuotoisen kumarruksen saattelemana näitä muita. ”Huomenta teille, arvoisa talonväki. Hyväksi en voi tätä aamua tietenkään toivottaa, koska se olisi suurta valetta. Vallitsevissa olosuhteissa pidänkin siis esittelyni lyhyenä kaiken sen ohessa mitä tyttärenne on kenties ehtinyt jo meidän kahden välisistä yhteyksistä ynnä kokemuksistamme kertomaan.”, aloitti lordi sujuvasti, joskin varsin vakavin kasvoin, suunnaten sanansa ensi sijassa tuvan isännälle, ja siinä sivussa hieman emännällekin. Hänen katseensa oli ehtinyt jo käväistä jokaisessa uudessa kasvossa ja näiden katseessa, pureutuen tutkivaisena hetkisen yhtä syvälle vieraiden silmiin kuten neitoonkin joskus aikaa sitten. ”Olen lordi Syran, ja tulen melko kaukaa, tämän mantereen ulkopuolelta. Minulla on ollut harvinainen ilo ja kunnia tutustua tähän viehättävään nuoreen neitoon, joka on kirjaimellisesti pelastanut henkeni ja elämäni. Kenties Daliah kertoo tästä kaikesta teille enemmän myöhemmin, jos kohta en menisi tällöin luottamaan siihen vaatimattomuuteen, johon hän sanansa vienon luonteensa puolesta luultavimmin pukee.”, jatkoi ylimys ja vilkaisi tässä kohtaa pieni pilke silmäkulmassa neitoa, vaikka ei edelleenkään jaksanut totisessa tunnelmassa hymyillä. ”Sillä totuushan on, ettei mikään vastalahja olisi kyllin hyvä hänen taannoin tarjoamaansa apua korvaamaan. Unohtamatta tietenkään vallan ihastuttavaa seuraansa, josta olen saanut kerran jos toisenkin nauttia, jääden aina toivomaan tapaavani hänet uudestaan...”, lisäsi ylimys ja käänsi tässä kohtaa katseensa emännän puoleen. Hän kavensi pehmeästi silmiään ja hymyili aavistuksen. Kenties he kaksi ymmärsivät toisiaan paremmin kuin neito itsekään tajusi, miksi lordi puhui tälle aina niin lämpimään sävyyn ja käyttäytyi huomaavaisesti toista kohtaan. Vanhemmalla naisella oli varmasti parempi vainu ja vähintään rikkaampi mielikuvitus näistä asioista. Vaan asiasta olennaisempaan. Annettuaan perheen sulatella hetken edellisiä sanojaan kumarsi lordi uudemman kerran ja puhui jälleen: ”Näillä sanoin jättäisin teidät nyt joksikin aikaa rauhassa selvittämään tällä rumalla tavalla ravisteltua elämäänne, sillä olette varmasti hyvin väsyneitä eikä läsnäoloni taitaisi sanottavammin tilannetta parantaa. On yhtä kaikki ollut suunnaton ilo ja etuoikeus saattaa tyttärenne turvaan maassa parhaillaan riehuvan sodan jaloista ja puolustaa hänen perheensä taloa viimeksi kuluneena yönä. Toivon, että tämä kovaonninen ovi jäi taloutenne ainoaksi menetykseksi.”, lausahti haltiaylimys ja vaikeni vain vetääkseen henkeä ennen kuin jatkoi: ”Olen kansani keskuudessa asemassa, joka ei suo minun jäävän paikalle pitemmäksi aikaa, vaikka auttaisin mielelläni kyläänne parhaani mukaan. Vaan kuten sanottua, herättäisin kanssaihmisissänne todennäköisesti vain entistä enemmän ihmetystä. Kenties he ovat nähneet muukalaisia aivan riittävästi vähään aikaan.”, epäili lordi ja katsahti merkitseväisesti kujalle päin, jossa jo muutama ohikulkija oli jäänyt hänen erikoista olemustaan kummastelemaan. Harvinaisen taidokas hiuskruunu ja ylellinen asustus olivat vain omiaan herättämään huomiota, kylvämään juoruja ja jopa pahimmassa tapauksessa synnyttämään aiheetonta toivoa. Lordihan oli joka tapauksessa edelleen vain yksittäinen aatelismies, jonka mahdollisuudet vaikuttaa kaikkeen ympärillään olevaan olivat varmasti vähintään rajalliset. ”Monet pakottavat syyt vaativat minua siis valitettavasti lähtemään iltaan mennessä, vaikka olisin mielelläni tutustunut pelastajattareni vanhempiin ja oivallisiin kasvattajiin paremminkin. Jos mitenkään suotte, pyytäisin vielä mahdollisuutta vaihtaa sanasen hänen kanssaan kahden. Veisin tyttärenne vain hetkeksi hieman syrjemmälle kylästä tästä kaikesta kurjuudesta toipumaan, sillä tiedän Daliahin kokeneen viime aikoina enemmän hirvittäviä hetkiä kuin kenellekään olisi hyväksi. Olen hyvin huolissani hänen vuokseen.”, viimeisteli haltiaylimys toiveensa ja jäi odottamaan, kuinka siihen vastattaisiin. Hän käänsi katseensa myös neidon puoleen, sillä olihan toisen mielipide asiaan vähintään jopa painavampi kuin vanhempiensa.
|
|