|
Post by dallan on Oct 10, 2009 18:13:33 GMT 3
Nuotion savu todella vain katosi jotain kautta luolasta pois. Luultavasti se sitten myös matkasi jotain tietä pois, mutta mistä sitäkään lopulta tiesi, kun näin eriskummallisessa ympäristössä ei oikein enää uskaltanut tehdä sitäkään päätelmää. Onneksi asialla ei lopulta kuitenkaan ollut oikeastaan mitään merkitystä, sillä tärkeintä oli, että nyt oli lämpimämpää sekä valoisampaa. Lämpimässä todella oli paljon mukavampi maata. Vaikka äsken tehty operaatio edelleen tekikin kipeää ja makuualustakin oli kova ja epämukava, niin parantunut olo vapautti ajattelemaan muutakin kuin selviytymistä ja siihen liittyviä moninaisia epämukavia tunteita. Tulen äärellä saattoi rentoutua, mikä oli tärkeää, sillä parantuminen kuitenkin tapahtuisi itsestään niin kauan, kun ympäristön olotilat säilyivät prosessin onnistumisen kannalta otollisina. Nyt ei sopinut rasittaa itseään tekemällä mitään hyödytöntä ja kaikeksi onneksi mitään ei tarvinnutkaan tehdä, sillä Spyro piti yksisarvisesta niin hyvää huolta. Mitä Dallan olisikaan tehnyt ilman tuota poikaa. Luultavasti hän olisi värissyt kylmissään ja stressaantuneena jollain epämukavalla kasvistopeitteellä ja tehnyt hidasta kuolemaa nuolenkärki yhä sisuksissaan. Pelkkä ajatuskin siitä puistatti, mutta auttoi myös ymmärtämään ja arvostamaan sitä, miten hyvin kaikki nyt oli. Vaikka makuualusta olisi voinut olla parempi, olisi voinut olla valoisampaa ja olisi voinut olla vielä tasalämpöisempää, kovalla teki vähän kipeää maata ja asennon vaihtaminenkin pysyi sitkeästi koko ajan mielessä, vaikkei uros tietenkään voinut kipeälle kyljelleen vaihtaa. Ei hän silti valittanut asioista ääneen. Se olisi ollut jo naurettavaa, vaikka tavallaan olikin luonnollista, ettei ollut täysin tyytyväinen oloonsa, kun kaikki ei kuitenkaan ollut täysin kohdallaan kaikesta siitä huolimatta, mitä oli jo saanut. Käyttäytymissäännöt liittyivät monta kertaa juuri tällaisiin aivan luonnollisiin asioihin. Syystäkin, sillä ei kai niitä muuten olisi tarvinnut sääntöinä pitääkään.
Yksisarvinen yritti rentouttaa lihaksiaan, unohtaa kivun ja antaa vain nuotion rapista korvissaan kuunnellessaan, miten Spyro vastasi tähän urosta pitkään askarruttaneeseen kysymykseen. Aihe ei ollut yhtä levollinen, mitä eläin pyrki fyysiseksi tilakseen saada, mutta uroksella oli niin paljon taakkaa tunnollaan kaikesta tapahtuneesta johtuen, että hän koki, että asiasta on parempi keskustella ääneen. Hän ei nimittäin voinut uskoa olevansa yksinään katastrofien aikaansaamien henkisten kolhujensa kanssa varsinkin, kun kaikki tämä alkoi olla yksisarviselle jo turhankin arkista. Vaivasi se kaikki silti mieltä näin pidemmälläkin aikavälillä. Ei tällaisia asioita voinut vain unohtaa, kun ne vaivasivat silloinkin, kun ei olisi sitä halunnut.
Tuona hetkenä hetkenä yksisarvinen oli kuitenkin hetken hyvin tyytyväinen ja pyöritteli Spyron sanoista saamiaan ajatuksia mielessään. Muisti hän myös kiittää Spyron tuomasta huovasta. Se oli kieltämättä loistava idea ja lämpimän peitteen alla tuli vieläkin lämpimämpi ja sitä kautta entistä parempi olo, kun haavakin oli peitteen pinnalta suojassa siteen alla. Eläin taivutteli hieman jäseniään estääkseen niitä puutumasta ja pohti häntä askarruttanutta seikkaa, miten Spyro vieläkin tahtoi kertoa vasta siitä, mitä oli miettinyt siitä kenen syytä tapahtunut mahdollisesti oli. Ensialkuun se hämmästytti, sillä Dallan oli odottanut lohikäärmeen puhuvan siitä, miltä hänestä tämä kaikki oli tuntunut, mutta hetken asiaa mietittyään yksisarvinen alkoi ymmärtää, miten itsesyyllisyys oli mitä luonnollisin tunne yhdeksi vallitsevista tunteista heti sen jälkeen, kun selviytymisvaistojensa yli oli päässyt. Kaikki se henkinen ja fyysinen tuska sekä omien silmien ja korvien ulottuvilla päättyneet ihmiskohtalot sekä oma avuttomuus tapahtumakulkujen muuttamiseksi kummitteli vielä yksisarvisenkin mielessä. Se ei tuntunut yhtään hyvältä, vaikka tämä kipu oli elämän epämukavista tunteista yksi kauniimmista, sillä se kertoi hyväsydämisyydestä, välittämisestä ja kyvystä elää muillekin kuin itselleen.
Koettelemusten jälkeen saattoi kestää pitkään ennen kuin saisi unta ilman hetkeä pää tyynyä vasten, jona katumuksen ajatukset täyttivät mielen ja syyllisyyden tunne rinnassaan sitä kelasi tapahtuneet läpi jälleen kertaalleen miettien oliko se minun syytäni ja olisinko voinut sen estää tai edes auttaa sitä yhtä, joka katseli silmiäni kohden vain nähdäkseen minun kävelevän hänenkin ohitseen. Tämän tapauksen suhteen Dallan oli Spyron kanssa aivan samaa mieltä. Ei tapahtunut ollut kenenkään vika ja oli parasta yrittää olla kantamatta siitä syyllisyyttä. Totuudesta huolimatta se kuitenkin satutti sellaisenaan ja sai ajattelemaan omaa arkista elämäänsä, miten niin monella aivan tavallisilta tuntuvilla teollaan otti toisilta jotain pois ja kun niitä jokapäiväisessä elämässä kertyi lukuisia laskettavaksi yhteen, niin seurauksena oli paljon samaa, mitä katastrofikin sai aikaan, mutta vain pienissä paloissa. Ostaessaan uusia vaatteita mahdollisimman halvalla tuki järjestelmää, jossa lampaankasvattajalle maksettiin mahdollisimman vähän tai hankkiessaan puolisolleen kauniin jalokivikorun häntä ilahduttamisekseen saattoi rahoittaa sellaista toimintaa, jossa jalokivenkaivajat työskentelivät kelvottomissa turvallisuusoloissa. Tai vielä yksinkertaisemmin käyttäessään varallisuuttaan parempaan ruokaan, jonka tuottamiseen vaadittiin enemmän resursseja, niin otti suoraan pois joltain, jolla ei ollut edes riisiä syödäkseen. Kaikki se tapahtui pienissä paloissa, mutta kun laski yhteen, niin saattoi vuosien saatossa laittaa tililleen monta murheellista kohtaloa, joita saattoi sitten komeassa teatterisalissa mukavilta paikoilta katsella näyteltynä. Pienissä paloissa se kaikki oli niin helppo laskea inhimilliseksi tavaksi elää, sillä kaikkihan niin tekivät, mutta toisaalta ei yksi mätä omena sen paremmaksi muuttunut heitettynä koriin, joka on pullollaan kaltaisiaan.
"Ei tätä ole aina tapahtunut" yksisarvinen vastasi hieman surumielisenä varsinaiseen aiheeseen palatakseen. "Silti on hankala sanoa, milloin tämä kaikki alkoi ja tästä johtuen on myös vaikea arvioida, mistä tämä johtuu." "Jos vain tietäisin, niin olisi yksinkertaisempaa yrittää tehdä asialle jotain", eläin jatkoi hermostuneempana, "mutta näin ei vain ole ja tuntuu kuin eläisi keskellä pahaa unta voimatta kuitenkaan valita herätä siitä." "Tätä tapahtuu paljon aina välillä ja toisinaan saattaa kulua pitkiä kausia ilman, että on merkkiäkään mistään eriskummallisemmasta." "Olisi niin lohdullista saada viimein mennä nukkumaan oikeaan vuoteeseen ilman, että tarvitsee miettiä katon putoavan niskaan. Seuraavassa kaupungissa olisi sellainen kiva majapaikkakin. Voisin vaikka ostaa sinulle jotain kunnon evästä illaksi. Minulla on siellä nimittäin eräs tuttu, jolta saisin varmasti rahaa lainaan."
|
|
|
Post by spyrre on Oct 17, 2009 23:47:27 GMT 3
*Melkein ajatusta nopeammin oli poika jaloillaan ja kipittänyt kantamuksille kun ohimennen tuli puhe matalasta lämpötilasta, ja tämän antaessa hänelle mainion tekosyyn tehdä jotakin ei aikaa kulutettu paljoa siihen tartuttaessa. Pieni ihme ettei se edes sotkeutunut jalkoihinsa ja kompastunut siinä prosessissa mutta se pääsi kuin pääsikin perille ehjin nahoin ja alkoi hiukan hitaammin kiskoa peitettä säkistä kaiken muun kaman alta. Se katsahti myös ylös hermostuneena varusteiden vierellä kyykkiessään nähdäkseen että luolan suuaukko oli kuin olikin kasvanut selittämättömästi umpeen, pitämättä mitään ääntäkään koko prosessin aikana. Asiasta olisi varmaan pitänyt olla helpottunut koska nyt luola oli viimein piilossa eikä monikaan varmasti tajuaisi etsiä piilottelijoita metsän pohjan ja juurakkojen alta paikasta, jossa ei näkynyt edes merkkejä kaivamisesta. Olisi pitänyt, mutta jälleen yksi kummallinen ilmiö sai Spyron lähinnä levottomaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ollut lähellekään oudoin seikka jonka hän oli lähipäivinä nähnyt, joten kaikesta huolimatta poika arveli kyllä kestävänsä vaikka ei osannut tuntea oloaan kovin levolliseksi ajatellessaan että täällä pitäisi olla kenties useita päiviä... tai ties kuinka pitkään, eihän hänellä ollut aavistustakaan kuinka kauan pitäisi odottaa että D´allania hätyyttävät metsästäjät luovuttaisivat ja menisivät muualle. Entä jos ne tietäisivät heidän piilottelevan... ja jäisivät vain odottamaan? Kävi miten kävi, ulkona oli oikeastaan aivan pakko käydä ainakin neljän- viiden päivän kuluttua kun elintarvikkeet loppuisivat... ehkä aikaisemminkin, jos tilanne kävisi tukalaksi. Onneksi Spyron ei periaatteessa olisi tarvinnut syödä aivan joka päivä, mutta vesi puolestaan olisi sitä tärkeämpää. Mistä puheenollen, heillä ei tainnut olla tällä hetkellä sitä, tai muutakaan juotavaa yhtään. ...ehkä ulkona pitäisi sittenkin käydä aikaisemmin kuin hän olisi toivonut...
Viltti löytyi pian, ja nuorukainen kiskoi sen esille ripotellen pari pienempää tavaraa sen mukana hiekkaiselle lattialle. Hän ei kuitenkaan suuremmin kiinnittänyt tähän huomiota vaan suuntasi askelensa takaisin nuotion valopiiriin tekstiili mukanaan. Ajatuksia pakoon ei moinen simppeli tehtävä ollut kuitenkaan onnistunut kovinkaan hyvin auttamaan. Peite levitettiin yksisarvisen ylle, purppurapään istahtaessa sitten takaisin tulen äärelle lähimaastoon. Hän kuunteli melko vaiteliaana D´allanin repliikit silmäillen tätä hiustensa alta käsivarret ylösnostettujen polvien ympärillä nyökäten varovaisen osaaottavasti. Se ei välttämättä osannut itse ajatella monien pienempien tekojen seurauksia kovinkaan pitkälle eikä näin ollen pinota niitä samaan vaakakuppiin vain huomatakseen että pahaa tarkoittamatta on pienestäkin valinnasta voinut koitua pahaa jollekin, mutta ehkä se oli ihan hyvä koska sen pääkoppa oli aivan tarpeeksi kuormitettu noilla suuremmilla, tai ainakin silmiinpistävämmillä asioilla... kuten esimerkiksi yksisarvisen ilmeisen pahalla ongelmalla, jonka syystä ei sarvipää itsekään tuntunut olevan aivan varma. Mutta johtui mistä johtui, niin ei ollut ollut D´allanin puheista päätellen aina... mikä tarkoitti sitä, että se oli alkanut jossakin välissä, jostakin syystä. Lohikäärme rypisti mietteliäästi kulmakarvojaan vilkaisten luolan perukoille. Kissa näkyi ilmestyneen jälleen näkyville piileskeltyään jossakin varjoissa, kai se oli käynyt tutkimassa piilopaikkaa tai vältellyt äskeisen operaation vuoksi liikaa vereltä haisevaa kaksikkoa. Tai kenties hiukan molempia.*
"Et sitten muista yhtään, mikä olisi ihan ensimmäinen tuollainen asia mikä sulle tapahtui? Ja missä?" *Spyro kysyi vielä varovasti vaikka yksisarvinen oli antanut ymmärtää ettei tiennyt, pojan ilmeisesti toivoessa että tämän mieleen muistuisi edes jotakin aihetta koskevaa. ...tosin, jos ongelma olisi ollut noin helposti määritettävissä, eiköhän D´allan olisi luultavasti jo ratkaissut koko jutun ajat sitten. Poika murahti turhautuneena tajutessaan tämän ja haroi takaraivoaan.* "...ei se kyllä taida olla niin yksinkertasta. Mikään ei oikein ole tainnut olla tässä jutussa. Anteeksi, ehkä olis parempi että mä en kysyisi. Se kuulostaa kamalalta, voisinpa tehdä jotain... mut en taida pystyä." *Viimeinen lause vaimeni melkoisesti loppua kohden, ja päättyi uuteen pieneen olankohautukseen. Avuttomuus, se taisi olla se asia mikä sai hänet eniten tolaltaan surrealististen tapahtumasarjojen ja käsittämättömien ongelmien keskellä. Jos hän olisi edes tiennyt mitä pitäisi tehdä... ei olisi ollut lähellekään niin vaikeaa vaikka edessä olisikin tuntunut olevan ylitsepääsemättömän vaikea ongelma jos olisi ollut edes jonkinlainen käsitys mistä mokomaa olisi pitänyt lähteä ratkaisemaan ja miten. Lohikäärmeen omakin vastoinkäyminen jonkinaika sitten oli jättänyt hänet hyvin huonoon tilanteeseen, mutta yksisarvisen asiat taisivat olla vieläkin huonommin. Yhteisenä tekijänä näillä kahdella oli kuitenkin ainakin se, ettei Spyro tiennyt mitä tekisi kummankaan asian ratkaisemiseksi.* "Ehkä sä olet kirottu, tai jotain." *Se pohti puoliääneen tulenrätinän ylitse.* "....välillä tuntuu että ehkä me molemmat ollaan. En tiedä." *Purppuratukka vaikeni uudelleen miettien jotakin pieni ryppy otsallaan vilkaisten yksisarvista kuitenkin kohta tämän puhuessa kaupungista, ruuan ostamisesta ja tuttavalta rahan lainaamisesta tätä tavoitetta silmällä pitäen.* "Olishan se. Vaikka edellisessäkin paikassa, siellä linnassa, oli aika kovat tarjoilut. Ehkä mä selviän ihan niillä vähän aikaa.... saa nähdä kuinka kauan täällä nyt pitää kykkiä ennen kuin voi edes lähteä minnekään." *Se totesi. Vaikka pieni hymy nykäisi suupieltä se ei tainnut osata olla hirvittävän optimistinen, mutta parempien asioiden muistelu toi tietysti mukanaan ainakin pieniä positiivisia tuntemuksia. Hän ei muistanut oliko koskaan aikaisemmin oikeasti syönyt niin paljon... ehkä hän pärjäisi parikin päivää täällä ilman että tarvitsisi mitään suupalaa kummempaa?*
|
|
|
Post by dallan on Oct 25, 2009 17:38:55 GMT 3
"Ensimmäistä kertaa en kyllä muista" Dallan aloitti jutustelun aivan rennon oloisesti. Hän ei vaikuttanut olevan lainkaan pahoillaan kysymyksestä. "Voisi olla hyvä taas joskus pysähtyä ja miettiä sitä asiaa. On sitä tietenkin välillä pohtinut, mutta tavallaan asian merkittävyyden huomioiden vähän jopa hämmästyttää, miten huolimattomasti asiaa on kuitenkaan ikinä tarkastellut." Yksisarvinen hiljeni hetkeksi aikeissaan kelata elämänsä tapahtumia mielessään taaksepäin. Viimeaikaiset tapahtumat muisti vielä erittäin hyvin. Uros muisti senkin, miten oli mennyt kaiken tämän lähtöpisteenä toimineeseen kylään tuliaisia etsimään, koko reissun syyn ja muutenkin lähimenneisyys oli varsin kirkkaana mielessä. Kun taaksepäin oli mentävä jokunen vuosi, niin asiat muisti pääkohdittain. Vielä oli selvää, millaista elämä noin suunnilleen oli silloin ollut, mitä töitä silloin oli tehnyt ja miltä elämä oli tuntunut. Jonkin yksittäisen arkisemman päivän tapahtumia oli kuitenkin mahdotonta saada enää mieleensä. Kun ajassa meni vielä lisää taaksepäin, niin muistojen luonne oli aina vain lisääntyvissä määrin välähdysmäistä. Jokin yksittäinen hetki sieltä täältä oli painunut mieleen ajoittain aivan selittämättömistä syistä. Elämä ei ollut juuri sen rikkaampaa, että muisti, että eräänä tylsänä päivänä vuosikausia sitten sokerivesi oli ollut kitkerän makuista, kuten se aina välillä oli. Kuin ajasta sai yksisarvisen kohdalla puhua vuosikymmenissä, niin oli toivotonta yrittää muistaa tiettyjä vanhoja muistoja, vaikka kuinka yritti, jos ei niitä sattunut jo valmiiksi muistamaan.
"Siitä on vain niin pitkä aika, etten muista enää, vaikka yritän. Se on kuin yrittäisi muistaa aivan lapsuudenhetkiään. Ei se lapsuusvuosiin kyllä osunut, sen verran muistan, mutta muisteluprosessi tuntuu verraten aivan yhtä toivottomalta." "En ole koskaan vuosianikaan laskenut, mutta on niitä ainakin kymmeniä mennyt. Elämä on tuntunut pitkältä ja vaikka ensimmäinen tällainen onnettomuus onkin sen verran merkittävä asia elämässä, että luulisi, että sen voisi muistaa niin lopulta menneisyydessäni on niin sattunut paljon ikäviä asioita, että ehkä on ihan luonnollista, että tämä haettu muisto on luultavasti hukkunut niiden sekaan." Kaipuu omia vanhempiaan kohtaan iski taas. Muutama mieleen palannut välähdys oman elämän alkutaipaleelta olivat tarpeeksi saamaan aikaan sen tunteen. Pahinta oli kai, ettei Dallanilla ollut kuin ne muistot ja yksi kaulakoru. Pienenä ja yhtä lailla pienenä idioottina ei ollut ymmärtänyt edes elämästä tai lähimmäisenrakkaudesta juuri mitään jos nyt itse parisuhteeseen potentiaalisesti johtava rakastumisen tyyppi saikin jäädä kypsempien ikävuosien tunteeksi kokea ja ymmärtää. "Nykyään asiat menevät onneksi verraten todella paljon antoisammin, niin ei entisissä ajoissa paljoa sellaista olekaan, minkä tahtoisi takaisin" yksisarvinen summasi tunteensa puhumatta asiasta tällä kertaa sen enempää. "Tämän viimeisimmäksi alkaneen onnettomuuksien kauden ensimmäisen tapauksen kyllä muistan. Voin kertoa jos tahdot kuulla." uros vaihtoi nopeasti aihetta. "Ehkäpä me sitten olemme kirottuja" hän vielä lisäsi vähän naurahtaen, vaikka asia vakava olikin. Suhtautuminen heijasti sitä, ettei Dallan oikeastaan vakavasti uskonut keksivänsä ongelmaan ratkaisua. "Vaikea sanoa. Ei luovuttaminenkaan ole hyvä asia, mutta ehkä toivottomaan ei enää tietyn vaiheen jälkeen kannata yrittää etsiä aktiivisesti ratkaisua, vaikka epätietous piinaavaa onkin. Jos elämä tuo vastaan jonkin uuden idean tai lähestymistavan, niin sitten aiheen pariin voinee taas palata. Muuten on yritettävä elää sen kanssa ja antaa sen sotkea arkea mahdollisimman vähän."
|
|
|
Post by spyrre on Oct 29, 2009 22:31:32 GMT 3
*Lohikäärme nyökäytti hiukan jälleen D´allanin puhuessa. Yksisarvinen ei muistanut mistä kaikki oli alkanut, mutta ilmeisesti ei ainakaan kuulostanut siltä että kyseessä olisi ollut niin traumaattinen tapahtuma kuin purppurapää oli olettanut vaan tämä lähti pohtimaan asiaa ilman sen kummempia päälle näkyviä hermostuneisuuden merkkejä. Ei Spyrokaan toki oikeasti tiennyt olisiko auttanut yhtään vaikka sarvipää olisikin muistanut tarkalleen mitä ja milloin oli tapahtunut ensimmäiseksi kun hän oli joutunut surrealististen onnettomuuksien vainoamaksi ellei kyseessä olisi ollut jotain niin konkreettista kuin äkäisen vanhan maagikon kukkapenkin syöminen josta nuorukainen ja varmasti eläin itsekin olisi voinut helposti vetää melko uskottavan johtopäätöksen. Mutta jos D´allan ei osannut sanoa mitään minkä epäilisi olevan syynä koko ongelmaan, kyseessä tuskin olisi mikään niin helposti tulkittava asia... Spyro ei vain ymmärtänyt miten jotakin näin hirveää voisi "tarttua" johonkuhun ilman että tämä huomasi, ei noin kamala onnettomuuksien ketju voisi itsestään alkaa, eihän?
Nuorukainen kuunteli melko vaiti yksisarvisen pohdiskelut korkeintaan nyppien paitansa hihaa tai hiuksiaan sijaistoimintonaan, käyden isommat hämmentävät pohdiskelut vain päänsä sisällä. D´allan oli ilmeisesti vanhempi kuin hän puhuessaan useista kymmenistä vuosista vaikkei tämä tarkkaa ikäänsä sanonutkaan, mutta purppurapää oli oikeastaan ottanut tämän jo oletuksena ja olisi yllättynyt huomattavasti enemmän jos olisi ilmennyt että yksisarvinen olisi ollut iältään alle kaksikymmentä kesää. Tuskin lohikäärmekään aivan tarkkaan olisi osannut ikäänsä sanoa jos siltä olisi kysytty, mutta ainakin sen parisen kymmentä vuotta se tiesi kuluneen vaikka nuorukaisen ulkonäöstä tätä olisi voinut olla melkoisen mahdoton arvata. Hiukan purppuraista kuitenkin ihmetytti, ettei yksisarvinen tilanteestaan huolimatta haikaillut sanojensa mukaan menneisyyteen, nuorukainen itse kun tuntui käyttävän tällaiseen haihatteluun suuren osan aikaansa. Jos vain kaikki ei olisi silloin aikoinaan mennyt pieleen.... No, hän sentään edes luuli tietävänsä mistä hänen oma ongelmansa johtui, eikä se silti paljoakaan auttanut tilannetta.* "Jos siitä on kauhean kauan, ei kai sitten ihmekään että et muista kovin hyvin. Kerro vaan se mitä muistat sitten, voihan se olla että me keksitään jotain. Vaikka en kyllä tiedä auttaako se, jos ollaan vaan kirottuja." *Se totesi, lopullisen virkkeen tuntuessa sille yllättävän melankoliselta huumorilta vaikka se virnistyksen sijaan kohauttikin vain olkapäitään ja rapsutti hajamielisesti viereensä tulen ääreen hivuttautunutta Kissaa. Olkoon se nyt heille toistaiseksi virallinen selitys kaikkeen, he olivat kirottuja, vaikka koko idea olikin ollut alunperinkin puolittainen vitsi. Yksisarvinen oli kyllä oikeassa siinä että vaikka periksi ei olisi antanutkaan, niin kauan kuin ei tiennyt miten parantaa tilanne, sen kanssa olisi vain pakko tulla toimeen. Loogistahan tämä tietysti oli, mutta sai kuitenkin Spyron puraisemaan tyytymättömänä alahuultaan. Ei pelkästään D´allanin vaarallisen ongelman vuoksi, vaan siksi että tämä oikeastaan päti häneenkin. Tuskastuttava, turha odottelu ja "ongelman kanssa eläminen" oli alusta asti ottanut kärsimättömän lohikäärmeen hermoille. Niin itsekästä kuin se olikin, se olisi tuntenut olonsa huomattavasti paremmaksi näiden yksisarvista seuraavien katastrofien keskellä omassa hahmossaan vaikka itse katastrofit eivät olisi siitä huolimatta olleet yhtään lievempiä. Mutta nyt, itsensä pieneksi ja avuttomaksi tuntiessaan se pystyi edes elättelemään harhaa, että olisi muka voinut kenties tehdä jotakin JOS vain tämä yksi seikka olisi ollut erilailla vaikka tosiasiassa se ei olisi välttämättä tehnyt mitään eroa kuin vain sen, ettei hän itse olisi ollut fyysisesti niin heikko kuin nyt. Suorasukaisesti purppurapää vain tuntui olevan taipuvainen uskomaan että jos oli suurempi kuin valtaosa muista ja olisi fyysisesti voimakas, asiat jotenkin korjaantuisivat jos niille voisi vain yksinkertaisesti antaa turpasaunan.*
|
|
|
Post by dallan on Dec 23, 2009 1:35:16 GMT 3
((Leikkasin sittenkin vuoron keskeltä kahtia, ettei kerralla tulisi liikaa tapahtumia. Ehkä parempi pelata joskus vähän pienemmissä osissa.))
"Ainakin ymmärrät kuviota aavistuksen paremmin jos ei muuta." Dallan totesi tyynesti ajatukselle tarinan hyödyllisyydestä. Tosiasiassa hänestä tuntui tärkeimmältä oppia tuntemaan Spyro vähän tarkemmin ja päinvastoin. Kaiken vaaran, kiireen ja toinen toistaan kamalampien tilanteiden keskellä ei aina ehtinyt ihan vain juttelemaan tarvittavaa määrää. Jotain hyvää tässä ammutuksi tulemisessakin, sillä muuten kolmikko olisi luultavasti vain matkannut kiireesti kohti satamakaupunkia ja edelleen sieltä eteenpäin. "Se tapahtui ihan tavallisena päivänä kuten yleensäkin, mikä selittynee sillä, että koska tämän erikoisuuden alkaminen ei näytä vaativan mitään esitapahtumia, joista ainakaan itse tietäisin mitään niin, että huomaisin ne tavallisessa elämässäni. Näin ollen ainakin minun näkökannastani tavallisen päivän valikoituminen on huomattavasti todennäköisempää kuin erityisemmän päivän. Joka tapauksessa oli ilta ja olin hirveän väsynyt tutkittuani koko päivän myyntikirjanpitoja. Se on hirvittävän tylsää, työlästä ja turhan tuntuista hommaa, mutta sillä saa hyvän määrän rahaa, kun ostaa sopivan verran tavaraa yhdestä paikasta ja kuljetuttaa ja myy sen toisessa. Olen luvannut rakkaallenikin jo, että rakennuttaisin meille suuremman kodin, kun nykyinen asuinpaikka ei ole ollenkaan hyvä. Tarvitsen kuitenkin, millä maksaa sen eikä minulla ole tällä hetkellä sellaiseen varaa. Hän alkaa jo olla aika kärsimätön."
Dallan hiljeni äkkiä, kun hänen korviinsa kantautui voimakasta koirien haukuntaa. Tuskin se mitään olisi, mutta kaiken varalta yksisarvinen kuitenkin päätti hetken hiljaa kuunnella, mihin äänet liittyivät ja mihin päin niiden lähteet olivat matkalla. Koiria oli vieläpä neljä, joten ne onnistuivat pitämään yhdessä lujaa ääntä kauempaakin. Ne eivät kuitenkaan olleet tulossa juuri tänne vaan olivat jo jonkin aikaa menossa toiseen suuntaan. Pienen hetken oli jo hiljaisempaa kunnes koirat ja niiden äänien seuraan liittynyt kavioidenkopse kantautuivat jälleen korviin. Koirat ja hevoset oletetusti ratsastajineen tuntuivat kiertelevän lähistöllä ja jälleen hetken päästä koirista eikä hevosista kuulunut mitään. "Keitähän ne olivat" Dallan ilmaisi huolensa ääneen kuiskausvoimakkuudella, vaikka siihen tuskin ainakaan vielä oli mitään syytä. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä ne oikein etsivät täältä, jos ylipäätänsä etsivät. Parhaassa tapauksessa he olivat vain vähän harhateillä matkalla kohti kylää, mutta mitä jos ne tulisivat vielä takaisin. Tarinaansa yksisarvisen ei kuitenkaan enää tehnyt mieli jatkaa, kun hänen sydämensä hakkasi jännityksestä. Ei Spyrokaan sitä juuri nyt välttämättä olisi halunnut kuulla lisää. Jonkin ajan päästä sitten, kun tilanne olisi rauhoittunut.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 8, 2010 18:16:56 GMT 3
*Jos yksisarvinen olisi ottanut puheeksi äänettömän pohdiskelunsa, Spyro olisi luultavasti ollut kykenemätön olemaan samaa mieltä. Sen päähän ei edes pälkähtänyt ajatella että ammutuksi tulemisessa voisi olla minkäänlaisia myönteisiä seurauksia, siitä huolimatta että tilanne ei ollut yhtä kuolettava D´allanille kuin melkein kenelle hyvänsä muulle. Poika ei edes pitänyt siitä mihin suuntaan tilanne oli menossa kun ajateltiin että he olivat jumissa mystisessä luolassa ja toivoivat etteivät lähistöllä olevat metsästäjät löytäisi heitä, tai että sarvekasta ampunut mies ei enää palaisi... oikeastaan Spyro ei edes ymmärtänyt miksi tämä oli lähtenyt noin vain, vaikka nuorukainen oli varma ettei tämän ollut mahdollista olla huomaamatta luolan suuaukkoa keskellä melko avointa metsänpohjaa vain muutaman metrin päässä. Mutta eipä siinä auttanut luimistella vaikka kuinka olisi aavistellut juonta, yksisarvista ei voinut enää siirtää eikä hän oikein voinut tehdä mitään muutakaan asialle. Täytyi vain toivoa että luolan kadonnut suuaukko riittäisi. Nämä kaikki ajatukset nakersivat levottoman lohikäärmeen keskittymiskykyä ja D´allanin hämmentävä ajatusketju meni siltä ensitöikseen suurimmaksi osaksi ohi, mutta kun ymmärsi kuitenkin mihin oltiin menossa ja mitä haettiin se ei keskeyttänyt vaikka hölmistynyt ilme joka käväisi sen naamalla oli kaikkea muuta kuin vaivihkainen. Se nyökkäsi hiukan kun yksisarvinen selitti jotakin työhönsä kuuluvista kirjoista mitä ilmeisesti myytiin jossain jotta D´allan saisi rahaa uuteen taloon (Spyro ei ollut edes tullut ajatelleeksi että sarvekas tarvitsisi sellaista), mutta vaikka ei "yksityiskohtia" aivan sisäistänytkään onnistui se tuntemaan olonsa jälleen hiukan surkeaksi kun yksisarvisen puoliso odotteli jossakin ilman D´allania, lahja-korua tai hyvää kotia.
Purppuratukan kärvistely loppui kuitenkin likimain yhtä lyhyeen kuin yksisarvisen kertomuskin koirien lähestyvän haukunnan jodosta. Spyro hätkähti ja nosti katseensa ylös äänen suuntaan Kissan nostaessa karvansa pystyyn ja vispaten häntäänsä äkäisesti. Ilmeisesti valkoturkki ei pitänyt koirista. Nuorukainen ei tiennyt voisivatko koirat kuulla heidän äänensä maakerrosten läpi mutta katsoi parhaaksi olla kokeilematta muutenkin huteraa onneaan, olihan varsin selvää että koirat tuskin olivat liikkeellä itsekseen. Äänet menivät ohitse, loittonivat ja palasivat, kunnes muutaman varsin tukalan hetken jälkeen katosivat jälleen. Lohikäärme luimisteli epäluuloisena vielä tovin kunnes murisi itsekseen.* "En tiedä. Mut toivottavasti ne ei löytäneet missä ollaan. Ne saattoi olla niitä metsästäjiä." *Se arveli vieläkin varmuuden vuoksi hiljaisemmalla äänellä tähyillen jonnekin luolan suu-aukon suuntaan.* ".....tai sitten joku muu joka tahtoisi sut kiinni. Sellaisia taitaa kuitenkin olla aika paljon." *Lisättiin vielä, katseen vaeltaessa sitten nuotioon ensimmäisen kerran (melkoisesti jälkijunassa) oikeasti huolissaan siitä mihin luolassa oleva savu oikein meni. Hitto, olisikohan tuli sittenkin pitänyt sammuttaa... mutta D´allan oli vahingoittunut ja tarvitsi lämmintä. Tai niin hän ainakin arveli, lämmin oli hyväksi silloin kun oltiin sairaana.* "....ehkä meidän kannattaa sammuttaa nuotio varmuuden vuoksi jos ne tulee vielä takaisin. Ne saattaa haistaa savun." *Poika ehdotti vieläkin epäluuloisena vaikka heillä ei ollutkaan todisteita siitä että koirajoukko olisi johdattanut jotakin heille vahingollista metsän halki. Koirat olivat varmasti löytäneet heidän jälkensä, siitä Spyro oli varma koska ne olivat menneet ohi niin läheltä, mutta toisaalta ehkä nuotion savunhaju häivytti heidän hajuaan niin, etteivät koirat ehkä saisi selvää missä jälkien aiheuttajat olivat nyt... kunhan ratsastajat vain eivät haistaisi sitä, että lähistöllä oli jossakin (toivottavasti) näkymätön tuli. Tai sitten ehkä joukko tosiaan etsisi jotakin muuta kuin heitä.....*
|
|
|
Post by dallan on Mar 6, 2010 19:47:00 GMT 3
((Arg, taas viivettä *Häpeää*. Mahtava muuten se uusin lohikäärmepiirrustuksesi. Taitaa olla Spyro kuvassa? Ainakin on näköinen.))
Dallan ei tiennyt, mitä sanoa tulen sammuttamiseen. Siinä oli järkeä, mutta valinta oli vaikea, sillä kylmä ja pimeä piiloluola kuulosti äärimmäisen epämukavalta. Parempihan se kuitenkin oli kuin tulla löydetyksi ja teurastetuksi. Ehkä tulen saisi taas sytytettyäkin, kun tulijat olisivat menneet kauemmas. Valintaa helpottaisi todella jos tietäisi, mistä savu meni ulos ja osaisi päätellä tästä saattoiko sen lähdettä mitenkään päätellä loppusijainnin perusteella. Tuota informaatiota ei kuitenkaan ollut, joten ehkä hengellään ei kannattanut leikkiä. Se yksisarviselle ei tullut edes mieleen, että koirathan saattaisivat haistaa savun tulevan täältä. "Ehkä se pitäisi", yksisarvinen vastasi nuotion sammuttamiseen, "vaikka tosi kylmä ja pimeähän tänne tulisi." Mitään tuon lopullisempaa uros ei osannut sanoa. Lopullinen päätös jäisi Spyrolle tällä kertaa. "Moni vastaantulija varmaan onkin rauhanomainen, mutta parempi noiden liikkujien suhteen on aina varautua pahimpaan, niin säästyy monelta pahalta tilanteelta." Hulluja aikoja sitä elettiinkin. Etenkin yksin liikkuminen oli vaarallista muutenkin saati sitten tällaiselle olennolle, jonka sydämenkin joku hullu varmaan halusi maljaansa taloaan koristamaan. Seuraavalla kerralla Dallan kyllä palkkaisi joukon palkkasotureita pitämään epätoivottuja vieraita loitolla. Tuskin sellaiset hirveästi rahaa halusivat jos palkkasi lähtötilanteeltaan sopivan köyhää väkeä, jolle Dallanin varoissa pienikin summa merkitsi parhaimmillaan vuosien tuloja. Olihan tämä niin ikään valtavien tuloerojen aikaa. Yksisarvista ei tosin haitannut, sillä hän oli tehnyt paljon töitä rahojensa eteen ja joutuisi tekemään jatkossakin, sillä ilman sitä kaiken menettäisi kyllä nopeasti.
Meni jokunen minuutti ja edelleen äänekkäät koirat palasivat taas. 2 hevosta pysähtyivät muutaman metrin päähän luolan suuaukosta ja heidän ratsastajansa laskeutuivat maahan. "Leiriydytään tähän yöksi. Vaistoni sanoo, että tämä on erityisen hyvä paikka." toinen heistä sanoi luolaan asti kuuluvalla naisen äänellä. "Älä ole noin taikauskoinen" miespuolinen matkalainen vastasi. "Älä sinä ole noin negatiivinen. Uskoisit kerrankin vai onko tässä muka jotain vikaa." "Niin no, vettä on lähellä ja vaikuttaahan tämä rauhalliselta alueelta. Tuskin täällä mitään ihmeellistä tulee tapahtumaan. Sytytä sinä tuli, niin minä laitan teltan pystyyn."
Dallan meni sanattomaksi. Hän ei tiennyt, mitä tilanteesta olisi pitänyt ajatella.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 3, 2010 11:50:37 GMT 3
((Todella suuret pahoittelut järjettömästä viiveestä. Kirjoitin tämän tosin jo vähän aikaa sitten, mutta nettini on jostain syystä ollut varsin edesmennyt pari edellistä päivää. <_< ))
*Ylös kuikuileva purppuratukka nyökkäsi vaimeasti sarvekkaan toteamukselle pimeässä luolassa istumisen epämukavuudesta, mutta ei epäröinyt enää montaa hetkeä pidempään ennen kuin astui lähemmäs heittämään maata heidän piilopaikkaansa valaiseviin liekkeihin. Tuli hiipui nopeasti hiekan tukahduttamana ja sammui kokonaan nuorukaisen tappaessa viimeiset sinnikkäät lieskat kenkänsä pohjalla ennen kuin jäi jälleen hetkeksi tuijottelemaan epäluuloisesti ylös kuin olisi voinut nähdä maakerroksen läpi tarpeeksi painokkaasti mulkoillessaan. Tosiasiassa tämä kuunteli, erityisesti huolissaan koirista kuin heikomman hajuaistin omaavista ratsastajista. He olivat jättäneet niin selkeät verijäljet ylös sammalikkoon (jotka tosin johtivat jonkin verran sivummalle nykyisestä piilosta) etteivät hurtat mitenkään voineet olla huomaamatta niitä... kaipa heidän suurin toivonsa tämän suhteen olivat ne seikat, etteivät koirat saisi selville missä he nyt olivat ja eksyisivät jäljiltä, ja etteivät ratsastajat hoksaisi minkä jäljillä heidän petonsa oikein olivat. Hetken epämukavuus ja pimeässä istuskelu oli pieni haitta Spyron mittakaavan mukaan, näkihän hän kuitenkin valaistuksen puutteeseen totuttuaan ihan tarpeeksi pimeässäkin, vaikka lämpöä viileässä luolassa tosin tulisi ikävä. Nuorukainen myöskään ei osannut olla yhtä optimistinen ohikulkijoiden suhteen kuin D´allan. Olihan se mahdollista etteivät nämä tänne eksyneet yksilöt olleet niitä nimenomaisia metsästäjiä joita oltiin paossa, mutta sehän ei tarkoittanut etteivät muukalaiset päätyisi opportunisesti heidän kimppuunsa kuitenkin jos saisivat silmiinsä haavoittuneen yksisarvisen. Itsestään poika ei ollut niinkään huolissaan vaikka olikin saanut kokea että myöskin lohikäärmeet saattaisivat olla haluttua saalista, mutta näyttäessään tällä hetkellä niin vähän itseltään kuin mahdollista hän oli varsin vakuuttunut sarvekkaan olevan se ensisijainen kiinnostuksen kohde. Ja vaikka näyttikin tältä, hän kuitenkin oli heistä kahdesta se lohikäärme. Toki se oli hänen vastuunsa pitää pienemmät ystävät turvassa.... vaikka saattoi olla että jos aivan mittaamaan lähdettäisiin D´allan saattaisi ollakin häntä tällä hetkellä aavistuksen suurempi ja painavampi, mutta, eh, se nyt oli sivuseikka. OIKEASTI hän oli suurempi ja tultasyöksevämpi. Vaikka yksisarvinen oli aiemmin todistanut ettei ollut puolustuskyvytön terävine sarvineen ja kovine sorkkineen, lohikäärme ei kuitenkaan osannut suhtautua ruohonsyöjään niin vaarallisena olentona kuin tämä saattaisi parhaimmillaan olla, vaikka sen ehkä olisi pitänytkin. Eihän se nyt vain kävisi päinsä että hän edes harkitsisi piiloutuvansa vaaran uhatessa D´allanin taakse, kun juuri toisinpäinhän sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla.
"Ehkä, mut mä luulen että aika moni kyllä nappaisi meidät aika mielellään jos löytäisi vaikka ei alunperin meidän perässä oliskaan. Parempi yrittää pysyä vaan pois tieltä." *Se murahti vaiteliaasti, siirtyen sitten hetken vielä kuunneltuaan levittelemään hiukan nuotion vielä savuavia, mutta käytännössä sammuneita hiiliä, kai levittääkseen ilmaan vielä lisää savun hajua aivan varmuuden vuoksi. Yksisarvisesta oli kuitenkin vuotanut niin paljon verta että koirat saattaisivat varsin hyvin haistaa tämän maakerroksenkin lävitse, jolloin jonkun mahdollisesti nappaama mystinen, näkymätön savunhaju oli varmasti se pienempi paha. Nähdessään jo kiitettävästi eteensä pimeässä, nuorukainen liikkui hiljaisin askelin kaapimaan hiekkaa myös maahan valuneiden verilammikoiden päälle, edes vähän näitä häivyttääkseen. Ehkä matkalaiset jatkaisivat sittenkin mitään huomaamatta matkaansa...... tai sitten eivät.
Hevoset sekä koirat kuuluivat palaavan, ja paikalleen epäluuloisena jännittynyt purppuratukka kuuli ratsastajien nousevan hevosten selästä maankamaralle. Kirottua... mutta ilmeisesti nämä eivät välttämättä olleet ainakaan vielä hoksanneet että lähistöllä oli salavihkaisesti piilottelevia myyttisiä olentoja. Mutta vaikka nämä olisivatkin vain pysähtyneet tähän sattumalta leiriytyäkseen viattomasti luonnon helmaan, näiden jääminen näin lähelle pidemmäksi aikaa nosti hetki hetkeltä löydetyksi tulemisen riskiä. Spyro sihahti ilmoille melkein äänettömän kirouksen. Olisivatpa pirulaiset jääneet edes vähän sivummalle.... tai pitäisivät koiransa kiinni, ennen kuin mokomat päätyisivät tutkimaan leiripaikkansa ympäristöä tarkemmin. Niin onnekkaalta kuin leiripaikka syystä tai toisesta matkalaisille tuntui, oli näiden päätöksestä kolmelle varovaiselle olennolle silkkaa epäonnea.* "Jos ne ei hoksaa meitä yön aikana, ne saattaa lähteä aamusta ihan suosiolla." *Nuorukainen mutisi yksisarviselle, onnistumatta kuitenkaan sisällyttämään ääneensä paljoakaan optimismia. Oikeasti se kävi jo mielessään läpi niitä vähiä mahdollisuuksiaan mitä olisi voinut tehdä ajaakseen muukalaiset pois jos nämä hoksaisivat alkaa kaivaa luolaa esille. Ikävä kyllä, hän ei keksinyt montaakaan ideaa, josta olisi ollut paljoakaan hyötyä jos nämä olisivat kovin määrätietoisia.*
|
|
|
Post by dallan on Dec 23, 2010 0:37:50 GMT 3
Koirat kiersivät ahkerasti nuuhkien luolan suuaukon lähettyvillä ja haukkuivat löytöään kovaäänisesti. Ilmeisesti ne tajusivat, että jotain poikkeuksellista oli ykpäristössä läsnä. Näköaistin maailmassa eläneelle isäntäparille tuntui kuitenkin olevan käsittämätöntä, mitä kiinnostavaa yhdessä tavanomaisessa maapläntissä. Heitä koirien into lähinnä ärsytti ja hyvin nopeasti haukunta oli liikaa ja leirin pystyttämiseen tuli äkkiä naisen heittäessä tavaroitaan vihaisena maahan. "No koirat ainakin sekosivat tästä paikastasi" mies totesi naiselle aivan kuin se olisi ollut hänen vikansa. "No tee asialle jotain. Sinun koirasihan ne ovat. Ei tuota jaksa kuunnella." "Voisit sinäkin joskus ottaa vastuuta jostakin." "Ai jaa, siitäkin kuin sinun koirasi purevat minua. Viimeksikin se toinen puri. Laita ne elikkosi kuriin tai lähdemme täältä. En jaksa kuunnella tuommoista enää minuuttiakaan."
Taipuneena mies meni komentamaan koiria toisaalle. Homma ei kuitenkaan mennyt yhtään suunnitelmien mukaan. Juuri kun koirat oli saatu parikymmentä metriä sivummalle, niin koirat haistoivat jotain uutta ja lähtivät villisti säntäämään eteenpäin isäntänsä yrittäen vaivoin pysyä perässä. Ilmeisesti sitten tuonne lähistölle oli viety jotain metsästyskoiraa kiinnostavaa...
Leiriin jäänyt nainen oli kuitenkin lähinnä tyytyväinen siitä, että sai osakseen hetken olla rauhassa mieheltään ja koiriltaan. Hevosetkin söivät tyytyväisen oloisena ruohoa. Hän oli suunnattoman kiitollinen hetken rauhasta ja sytytti piipun. Matkaseura oli osannut olla rasittavaa ja tätä hän sadattelikin hetken hiljaisella äänellä. "Palkata nyt henkivartija ja opas, ja sitten itse pitäisi pitää huolta tämän verenhimoisista koirista." nainen huokaili. Piipullinen sentään rauhoitti mieltä. Ei vaikuttanut tuo mies olevan kovin palvelunhaluista sorttia enää pian sen jälkeen, kun oli rahansa saanut. Mikäpäs siinä kai, kun asiakassuhde perustui siihen, että rahat otettiin kerran ja sen jälkeen ei enää tavattu koskaan. Hyvä sentään, että teki työnsä eikä lähtenyt rahanahneena lipettiin. Tosin sillä menolla eräänä päivänä onni saattaisi kääntyä ennen pitkään hyvin pahemman kerran.
Nainen veti hetken henkeensä raikasta ilmaa, pakkasi piippunsa ja alkoi mutisemaan jotakin kryptistä hiljaa. Kuulosti siltä kuin tämä olisi jonkinlainen maagikko. Noh, miten vain, hidas maagikko hän joka tapauksessa oli jos sitäkään. Eipä sillä, että Dallanilla olisi ollut mitään käsitystä siitä, mitä ylhäällä oikein tapahtui. Kyllä tänne alas asiat kuuli, ainakin näillä korvilla, vaikka sama ei välttämättä pätenyt toisin päin. Jos nyt elämässä päälimmäisenä silmät yrittivät tottua vieläkin pimeyteen ja muu keho kylmään, niin saipahan kuunnella toisten lapsellista riitelyä ja loitsimista, vaikkei jälkimmäisestä mitään ymmärtänytkään. Ensimmäisestä elämänsä aikana oli saanutkin viikottaista kokemusta jo pitkän tovin.
"Jotenkin en luota tuohon ihmiseen ollenkaan" Dallan kuiskasi kuunnellessaan. "Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se tunne tulee, mutta kaikki tämä vaikuttaa epäilyttävältä. Liian monia asioita, joiden pitäisi olla sattumaa." Yksisarvinen pysähtyi miettimään hetken sitä, että kaikkea muutakin oli viime aikoina tapahtunut, minkä ei pitäisi olla mahdollista kuin hyvin huonolla tai hyvällä onnella. Toisaalta, hän tuli äkkiä siihen lopputulokseen, ettei ollut niinkään väliä, miksi asiat menivät niin nurinkurisesti joka kerta vaan miten tästä kaikesta selvittiin. Asiaa sen koommin ajattelematta yksisarvinen pyrki nousemaan pystyyn voidakseen sen jälkeen miettiä, mitä tekisi seuraavaksi. Virheliike oli kuitenkin edes yrittää, sillä vähän eläin onnistui liikahtamaan, mutta lyyhähti sen pari senttiä takaisin maahan, kun kyljen viiltävä kipu lamaannutti hetkessä kaikki liikkumisaikeet.
Tahtomattaan eläin inahti vähän, kun se sattui. "Kunhan päästään kaupunkiin, niin muistuta, että ostan meille kuumaa juotavaa. Nyt tuntuu, kun joku olisi virittänyt jotain räjähtävää pääni sisään."
Samaan aikaan nainen tuolla korkealla maan pinnalla näytti saaneen valmiiksi sen, mitä oli tekemässä. Niin innostuneena hän nimittäin huusi miehensä perään. "Hei! Metoděj! Tule äkkiä tänne! Havaitsin jotain, minkä haluat taatusti kuulla!" "No niin minäkin! Täällä on tuoreita ruumiita!" "No jotain kerjäläisiä tai katujuoppoja. Anna niiden olla. Tätä et tahdo missata!"
|
|
|
Post by spyrre on Feb 13, 2011 23:04:09 GMT 3
*Spyro jatkoi vaiteliasta kyräilyään yläilmoihin ja vaihtoi levottomana painoaan puolelta toiselle kurtistellen kulmiaan ylhäältä kuuluville äänille. Hurtanmokomat tuntuivat rähjäävän melkeinpä luolan kohdalla niin äänekkäästi kuin kidasta vain lähti… mutta odottamattomana onnenpotkuna näiden mukana olevat ihmiset (ainakin kaksi kappaletta, nuorukainen pohti itsekseen, toivottavasti näitä ei ollut läsnä enempää) eivät kuulostaneet innostuneilta koiriensa aloittamasta äläkästä. Kuunneltuaan tovin miehen ja naisen sananvaihtoa purppuratukka uskalsi jopa huokaista aavistuksen helpotuksesta kun kinastelun lopuksi räkyttäjiä alettiin hätistämään muualle. Tuskin nämä metsästäjiä olivat, jos olisivat tarkoituksella jonkin jäljillä nämä olisivat luultavasti olleet huomattavasti kiinnostuneempia koiriensa havainnoista. Nuorukainen uskalsi jo hengittää normaalimmin haukunnan sekä ilmeisesti toisen ihmisen loitotessa ja otti muutaman askelen lähemmäs yksisarvista kuiskatakseen tällekin pohdintansa. Mutta sen sijaan että mellakka ylhäällä olisi rauhoittunut koirat kuuluivat riehaantuvan äkkiä entisestään ja ryntäävän jonnekin. Kissa katsoi parhaaksi kaikota varmuuden vuoksi varjoihin jonnekin luolan perälle, lohikäärmeen puolestaan pysähtyessä jälleen epäluuloisena kuuntelemaan.
Mikähän koirat oli nyt villinnyt? No, ainakin ne olivat menossa nyt toiseen suuntaan… eh, toivottavasti ne olivat vaikka jäniksen jäljillä eivätkä hänen kun hän oli käynyt toimittamassa epämieluisia askareita hevoskärryjen avustuksella. Aivan kuin sammalikkoa tahrivat verivanat ja lukuisat epämääräiset jalanjäljet eivät olisi olleet tarpeeksi epäilyttäviä, se vielä puuttuisi että koirankuvatukset nuuskisivat esiin ihmisruumiita melkein viereisestä puskasta… Spyro toivoi kuskanneensa mokomat tarpeeksi pitkälle heidän piilostaan, mutta sen kummempaan piilotteluun hänellä ei ollut kiireessä ollut aikaa. Purppuratukka sai jälleen tilaisuuden kärvistellä huolestuneisuudessaan punniten positiivisempien toiveidensa todennäköisyyksiä, hajuaistinsa kertoen että nainen oli jäänyt vielä paikalle vaikka mies olikin seurannut hurttien jäljessä. Ylhäältä erottui hienoinen tuoksahdus savua joka kieli että nainen poltteli jotakin, sekä mutisi vaiteliaasti itsekseen. Jotakin, mistä Spyro ei tahtonut saada selvää edes kuuloaan terästäessään, mutta ainakaan normaaleilta sanoilta tämä ei kuulostanut… joko tämä käytti jotakin vierasta kieltä, tai sitten… loitsusanoja.
Nuorukainen kirskautti hampaitaan ja hivuttautui kumaraan D´allanin vierelle edelleen ylös vilkuillen.* ”Tiedätkö mitä se tekee? Mä en saa selvää.” *Selkeästi purppuratukka myötäili yksisarvisen tuntemuksia muukalaisten suhteen, eikä suhtautunut kovinkaan luottavaisesti näiden puuhiin. Sarvekkaan äkillinen nousuyritys harhautti pojan kuitenkin pian pahoista aavistuksistaan ja sai tämän kääntämään säpsähtäen huomionsa tuskaiseen eläimeen.* ”Hei, varovasti! Älä liiku, ettei—” *supistiin huolestuneesti kiiluva katse mittaillen eläimen kipeää kylkeä, kun äkkiä maankamaralta kuuluva huuto katkaisi lauseen muistuttaen jälleen ylhäällä majailevien murheenkryynien olemassaolosta. Kovaan ääneen huudettu äkillisen innokas sananvaihto sai aikaan melkoisen rytmihäiriön nuorukaisen muutenkin kiihtyneeseen sydänkäyrään. Se jähmettyi jälleen paikoilleen melkein pidättäen henkeäänkin. Ilmeisesti nainen oli löytänyt jotain… ja kuin se ei olisi tarpeeksi, myös ruumiit olivat kuin olivatkin pistäneet matkalaisten silmään. Mikä kuitenkin huolestuttavinta, naisen havainto tuntui olevan jotakin niin kiinnostavaa, että vaivaiset edesmenneet eivät häntä tämän rinnalla hetkauttaneet. …mitä hittoa hän sitten tekisi, jos matkalaiset hoksaisivat luolan? Sen lisäksi että hänellä oli piilossa vakavasti haavoittunut yksisarvinen, he joutuisivat luultavasti yhdistetyksi kuolleiden miestenkin kohtaloonkin eikä häntä suuremmin haluttanut alkaa selitellä tätäkään aihetta kenellekään. Purppuratukka nielaisi hiljaa, ja kiersi kivisen onkalon nopeasti katseellaan etsien jotakin mahdollisesti edes etäisesti hyödyllistä.*
|
|
|
Post by dallan on Mar 20, 2011 16:59:50 GMT 3
Dallan hengitti hitaasti ja tasaisesti kivun yrittäessä syödä ajatukset alleen. Mutta hän ei tahtonut antaa periksi sille vaan yritti keskittyä ja ajatella, vaikka hermopäätteet tuntuivat olevan nyt vain kiinnostuneita tästä elossa selviämisestä. Elämä ei ollut niin yksinkertaista, mutta Dallan ei tahtonut jaksaa muuta nyt. Pystyyn nousemisen yrittäminen oli ollut myrkkyä, mutta se vain olisi auttanut nyt valtavasti. "Nuo voisi kyllä seivästää varmuuden vuoksi." Dallan kuiskasi "Jos vain pääsisin jaloilleni" hän kuitenkin joutui jatkamaan haikeana.
Ei tässä oikein auttanut kuin kuunnella korvat pystyssä, mitä oli meneillään. Kissakin oli piilossa varmuuden vuoksi, se onnekas. Joku siellä ylhäällä juoksi painavin askelin ja identiteettiäkin saattoi arvailla siitä, että pari koiraa juoksi vierellä äänekkäästi haukkuen. "Mitä ihmettä?" miehen ääni kysyi. "Jonn on sittenkin mennyt tästä. Ollaan oikealla reitillä siis. Löysin nimittäin sen jalanjäljen täältä." "Huh! Onkohan se menossa merelle sitten?" "No tuskinpa sentään. Luulen, että se suunnittelee polttavansa koko sataman. Siellä on joku, josta se haluaa eroon, joten mikäpä olisi parempi tapa varmistaa asia kun polttaa koko paikka."
"No hyvä ihme sitä. Ammunko sen vaiko puukotan." "Se pitäisi nyt sentään löytää ensin. Lähdetään aamulla sen jälkiä seuraamaan."
Kun nuo tuolla ylhäällä viimein tuntuivat valmistuvan yöpuulle ja koiratkin rauhoittuivat, niin antoi se pienen helpotuksen hetken alhaalla piiloluolassakin. Sentään ihmiskaksikko ei vahingossa löytänyt tätä piilopaikkaa, vaikka asiaa ei kyllä auttanut yhtään se, että he vaikuttivat tietävän jotain tuosta aikaisemmin paikalla olleesta hämärästä miehestä, josta tämä sotku ja loukkaantuminen alunperin johtui. Dallan ei luottanut yhtään kehenkään, jotka tunsivat sen sekopäisen miehen.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 18, 2011 23:10:17 GMT 3
*Spyro katsahti varoittavasti yksisarvista tämän haikaillessa jaloilleen, ilmeisesti suuremmin hätkähtämättä tämän osoittamia väkivaltaisia taipumuksia. Silkkaa itsepuolustustahan tuo oli kuten aikaisemminkin, eikö?* ”Pysy vaan paikallas, ettei se haava aukea taas. Jos ne jotenkin löytää meidät, pitää vain keksiä sitten jotain.” *Se kuiskasi, jatkaen sitten yläpuolisen maailman tapahtumien kuuntelua. Jotakin hässäkkää siellä selvästi taas oli, ja muukalaisten äänien paljastama innokkuus huolestutti purppurapäätä melkoisesti… tosin, tuntemattoman naisen vastaus antoi yllättäen hiukan toivoa siitä, ettei kolmikkoa ehkä sittenkään oltu vielä kaivamaas kynsin ja hampain esiin metsänpohjan alta. Poika rypisti hiukan kulmiaan ja terästi kuuloaan entisestään kuullakseen mistä yläpuolella puhuttiin.
Jonn? Eikös se ollut… se yksisarvisenmetsästäjä joka oli ollut D´allanin jäljillä? Siis… nämä tyypit eivät olleetkaan yksisarvisenmetsästäjiä, vaan sellaisen perässä? Käänne oli varsin mielenkiintoinen, jotain ne kuuluivat myös puhuvan sataman polttamisesta maan tasalle. Nuorukainen oli oikeastaan aavistuksen yllättynyt siitä, kuinka häikäilemättömäksi tuo hyvin lyhyeksi tuttavuudeksi jäänyt mies kuvailtiin, tämä oli kuitenkin vain lähtenyt tiehensä melkeinpä suosiolla kun sarvekasta ei oltu suostuttu luovuttamaan. Eh, oikeastaan oli hiukan huolestuttavaa, jos heidän perässään oli joku tuollainen, jos kuulopuheet nyt pitivät paikkansa…* ”Ne onkin sen sun perässä olevan tyypin jäljillä… Se onkin joku rikollinen?” *Purppuratukka kysyi hiljaisella äänellä, uskaltaen hiljakseen jopa istua takaisin maahan, vaikkakin ajoittain ylös pälyillen. Mistäpä hän sitä olisi tiennyt, mutta Spyro ei olisi arvannut mokomaa miekkosta sentään massamurhaajaksi vaikkakin ilmeisesti tämä olikin ollut jonkin verran sekaisin. Jos nämä kaksi sattuisivat löytämään tämän hiipparin, sehän olisi oikeastaan varsin positiivinen käänne heille… kaksikko ei selvästikään tiennyt että he olivat täällä eikä välttämättä heitä aamuun mennessä hoksaisikaan. Koiratkin olivat viimein vaienneet mistä niin Kissa kuin Spyrokin olivat varmasti tyytyväisiä, eipä osoittanut purppuratukkakaan pahemmin luottamusta tuohon muukalaiskaksikkoon.*
”Toivottavasti ne lähtee aamuun mennessä… ehkä ne nappaa sen tyypin ja sun ei tarvitse huolehtia siitä enää.” *Todettiin yksisarviselle, katseen vaeltaessa hiljakseen sammuksiin tallotun nuotion jäänteisiin.* ”Odotetaan vähän aikaa ja yritetään sitten tehdä taas pieni tuli, jos ne tekee oman leirinsä tähän päälle ne ei voi haistaa meidän savua. Jos ne ei ala tutkia paikkoja kovinkaan paljoa, niin ne voi hyvinkin vaan mennä tiehensä.” Nuorukainen hapuili kääriytyi paremmin viittaansa, veti polvensa rintaa vasten ja asettui odottamaan muukalaisten asettumista ennen kuin alkoi edes harkita liekkien pienimuotoista elvyttämistä. Ei pimeässä ja viileässä luolassa istuskelu kovin suurta hupia ollut, mutta parempi kai olla varovainen. Nämäkin muukalaiset nimittäin kuulostivat omaavansa puheidensa perusteella hiukan turhankin innokkaita taipumuksia puukottaa tai ampua vastaantulijoita hänen makuunsa.*
|
|
|
Post by dallan on Jun 18, 2011 1:55:01 GMT 3
Nöyrtyneenä Dallan jäi makaamaan luolan pohjalle. Hän olisi niin kovasti tahtonut jaksaa ja olla tätä parempi. Sillä oli ihanaa voida valita ja sen tunsi nahoissaan, kun se vaihtoehto otettiin pois. Satutettuna ja uupuneena ei auttanut kuin maata avuttomana piilossa ja toivoa, että tilanne menisi ohi. Näinä hetkinä toivo oli lähellä ja sitä pysähtyi hiljentymään, pelkäämään ja laskemaan hetki hetkeltä ohi kiitäviä hetkiä, joiden tulo ei tuntunut lakkaavan mihinkään. Kaiken ollessa omista toimista riippumattomia toivoi jonkin muun valitsevan puolestaan, ettei odotuksen olisi tarvinnut päättyä loputtoman oloisen odotuksen jälkeen hirvittävään pettymykseen.
Syystäkin urheilutapahtumat eivät olleet näin pitkiä, sillä ei kukaan jaksanut jännittää näin kauan tai edes keskittyä, mutta oman hengen ollessa pelissä keskittymiskyky oli kummasti terävämpi. Korvat pystyssä Dallan kuunteli puhetta ylhäältä, muttei saanut aivan kaikesta selvää, sillä se tuntui kuuluvan huonommin kuin nuo tömähtävät askeleet. Joku oli selvästi todella vihainen. Paljon ne puhuivat täysin epäkiinnostavia asioita koirista, huonosta päivän lounaasta, sateesta, likaisista vaatteista ja rahasta, vailla yhtäkään iloista puheenaihetta. Muutama sananen kuitenkin liittyi tähän hetkeenkin:
"En ymmärrä kuka sitä miestä suojelee. Se olisi pitänyt tappaa jo viime kerralla, mutta kuningas määräsi sen vapaaksi." naishenkilö pohti vihaisella äänellä. "Ne ovat ne poliitikot omine intresseineen. Niitä ei kiinnosta kuin oman asiansa ajaminen. Kuka tahtoo sillan, kuka verotusluvan ja kuka vääräoppiset roviolle" mies vastasi. "Raivostuttavaa. Onko se leiri jo valmis? Tahdon nukkumaan." "Joo, on se."
Näihin sanoihin ylhäällä alkoi hiljalleen hiljentyä. Ne oikeasti aikoivat nukkua luolan yläpuolella. Hieman Dallan oli pettynyt, etteivät he valottaneet tilannetta enemmän, mutta enemmän mieltä kaiversi se, ettei hän jaksanut nousta seisomaan. Nyt olisi ollut mitä oivallisin tilaisuus hankkiutua noista eroon, mutta toisaalta taas yksisarvinen ei tiennyt olisiko se edes viisasta. Hän ei voinut valita toteuttavansa tätä, mutta ajatus kaiversi mieltä silti. Olkoon sitten niin, kun ei tässä ollut parempaakaan tekemistä juuri nyt haavojen parantumista odotellessa. Yksisarvinen kävi ajatusta läpi ääneen: "Yhtäältä kehenkään Jonnin asioiden kanssa tekemisissä olevaan ilmeisesti väkivaltaiseen henkilöön oli vaikeaa luottaa oman turvallisuutensa kannalta. Epäilen, ettei noillakaan ole puhtaita jauhoja pussissaan tässä myllerryksessä. Nyt voisi odottaa, että he nukahtavat ja käyttää yllätysetua ja hankkiutua heistä eroon, sillä tilanne on siihen muilta osin hyvin otollinen se poislukien, etten kykene nousemaan jaloilleni. Harmi, sillä he tuskin arvaavat meidän olevan täällä."
"Vaikea sanoa. Odotetaan ainakin, että ne menevät nukkumaan" yksisarvinen päätti turhautuneena. Ajatusleikki oli mukavampaa, kun saattoi pelata todellisilla vaihtoehdoilla. Näin häntä alkoi nopeasti harmittaa koko ajatus ja teki mieli tehdä hetki jotain aivan muuta. Ei sitä voinut kuitenkaan suoraan vain ehdottaa. 'Puhutaan jostain muusta' kommentaation jälkeen kun tilannetta olisi väistämättä vain varjostanut hyvin epämukava olo väkinäisestä kakkospuheenaiheesta. Mutta ei mielihalu miettiä jotain positiivisempaa siltikään mennyt mihinkään. Hankala tällainen sosiaalisen tilanteen kiemura.
Totta vie mielikään ei aina toiminut halutulla tavalla tällaisessa tilanteessa, kun pelkkä väkivalta ja pelko stressasivat ympäristönä ja pohdinnanaiheena. Tästä hätääntyneenä teki herkästi hätiköityjä johtopäätöksiä perusteenaan vain jotain tyhjänpäiväistä, johon nojata, kun lopputuloksen tahtoi niin kovasti olevan oikein. Joskus se olikin, mutta päättelyn kannalta kyse ei tällöinkään ollut kuin onnenkantamoiselta. Siinäpä riittämiin perustetta pitää tauko. Maanpäällinen hiljaisuus soisi lepohetken tänne alaskin ja antaisi tovin helpotusta metsästäjien pakoiluun, epävarmuuteen ja alati selkää painaneeseen väsymykseen siitä, miten asiat olivat.
"Mutta kuule, tauko huolista maistuisi minullekin. Olen pitkään uumoillut, millainen menneisyys sinulla on ennen kuin tapasimme. Olisi mukavaa kuulla siitä."
|
|
|
Post by spyrre on Sept 3, 2011 20:12:02 GMT 3
Spyro kyyhötti vaiteliaana sammutetun nuotion ja yksisarvisen vieressä kuunnellen puolella korvalla mitä yläpuolella puhuttiin. Häntä eivät suuremmin poliittiset aiheet, koirat taikka muukalaisten iltatoimet kiinnostaneet, mutta hän oli aivan liian hermostunut tunteakseen olonsa pitkästyneeksi. Hän käpertyi pienemmäksi vetäen jalkansa vielä lähemmäs rintaansa ja vei toisen kätensä kohti savuavia hiiliä toivoen niistä hehkuvan vielä hiukan lämpöä. Tulen sammuttua luolassa olot kävivät nopeasti viileämmiksi varsinkin lämmössä viihtyvän olennon mielestä mutta hän ei uskaltanut sytyttää tulta uudestaan niin kauan kuin yläpuolelta vielä kuului puhetta. Poika käänsi päänsä hiukan yllättyneenä sarvekkaan suuntaan tämän pohdiskellessa yläkerran väen eliminoimista ja puraisi pienesti alahuultaan. "Ei kai meidän tarvitse, jos ne ei luultavasti löydä meitä." Se huomautti, ollen vastahankainen tarpeettomaan veritekoon vaikka ei itsekään suhtautunut luottamuksella muukalaisiin. "Ne ei edes etsi sua vaan sitä tyyppiä joka yrittää tappaa sut, niin että voi olla hyväkin että ne on täällä. Tuskin se tyyppikään on vielä kovin kaukana, tuurilla ne löytää sen." Purppuratukka vaikeni hetkeksi jälleen kuunnellen ennen kuin nyökäytti vaiteliaasti myötäillen D´allanin ehdotusta odottaa että nämä nukahtaisivat... tosin murhatyön sijaan nuorukainen kaavaili nuotion uutta rakentamista jotta luolassa olisi jälleen huomattavasti mukavammat olot niin hänelle kuin vahingoittuneelle yksisarvisellekin. Eläimen ottaessa hetken kuluttua puheeksi hänen menneisyytensä nuorukainen vilkaisi tätä uudestaan sotkuisen kuontalonsa alta yllättyneenä. "Ehh? No tuota... en tiedä onko se nyt mitään niin kovin jännää. Mitä sä haluaisit tietää?" Se pohti raaputtaen takaraivoaan. Hitto, reaaliajassa ei tainnut yksisarvisen kohtaamisesta olla kulunut kuin ehkä päivä tai pari mutta jotenkin se oli tuntunut paljon pidemmältä ajalta... saati sitten aika ennen hänen nykyistä ahdinkoaan. Sormuksen menetys tuntui olevan pienen ikuisuuden takana, Spyro joutui pinnistelemään edes muistaakseen miltä tuntui omata siivet tai kun ei tarvinnut jatkuvasti paeta avuttomana minkä hyvänsä uhan edestä. Tummat kulmat rypistyivät ahdistuneen oloisesti. "Mä... en tiedä, on vaikea muistaa kovin kauas. Tai siis, millaista oli ennen. Ihan kuin mä vain olisin pakoillut päivästä toiseen, milloin mitäkin. Siis sen jälkeen, kun mä jäin tällaiseksi. Ennen, siis kun olin vielä sellainen kun kuuluisi, mä sentään pystyin tekemään asioita." Olento hymähti kuivasti ja painoi leukansa käsivarsiinsa katse jossakin kivilattiassa. "Oltaispa me törmätty ennen kuin se helvetin yksisilmä kävi mun kimppuun... noista tyypeistä ei olis ollu mitään vaaraa meille!" Saattoi olla että olento suhtautui hiukan liian luottavaisesti ilmeisesti kookkaan lohikäärmemuotonsa kykyihin, mutta olosuhteisiin nähden oliko se ihmekään että kyky taistella takaisin nähtäisiin suuressa arvossa kun toisessa vaakakupissa oli pitkään kärsitty puolustuskyvyttömyys. Poika oli hetken hiljaa, vilkaisten sitten taas huolestuneena ylös. "...luuletko että se musta on myös turvassa tuolla?"
|
|
|
Post by dallan on Dec 1, 2011 2:55:07 GMT 3
Dallan olisi tehnyt noista tyypeistä selvää ja paistatellut päivää kaiken jälkeen mikäli olisi ollut kävelykunnossa. Näin ei ollut ja loukkaantuneena samanlaista valtaa ei ollut. Ihmiset saisivat siis vielä uuden mahdollisuuden. Kukapa tiesi, kaikki saattaisi muuttua tulevaisuuden päätösten myötä. Mikään päätöksenteko ei kuitenkaan olisi mahdollista ilman luottamusta ennusmerkkeihin, jolloin joskus ihmisiä kuoli väärin perustein. Harmittavaa, mutta sille ei voinut mitään. Dallanille elämä ei nimittäin ollut pyhää ja joskus sen riistäminen oli säilyttämästä arvokkaampaa. Hauraat elinpäivät vain olivat Rodiumiakin arvokkaampia, joten niiden kanssa kannatti olla varovainen.
Ehkä aiheesta ei kuitenkaan kannattanut puhua sen enempää, sillä monet säikähtivät sitä. Se oli tervettä, sillä kuoleman käsitteleminen oli painava aihe eikä siihen sopinut suhtautua millään tavalla kevytmielisesti. Perusteetta tappamalla alentui sen ansaitsevien tasolle eikä perustellustikaan aihe ollut monelle terveen itsevarjeluvaiston vuoksi helppo käsitellä. Näin oli hyvä. Maailma oli sen ansiosta paljon parempi paikka.
Toisaalta sitten, väistämättömään oli hyvä varautua etukäteen, sillä se saattaisi helpottaa sen hyväksymistä. Toki haittapuolena oli, että joutui elämään asia mielessään mahdollisesti pitkänkin ajan. Selkeä etu kuitenkin oli voida vaikuttaa tapahtuvaan edes nyt vastalauseen muodossa ja jos ei sitä, niin ainakaan ei joutuisi kokemaan ikävää yllätystä, jolloin säikähdyksen ja järkytyksen tunnekuohussa asian hyväksyttävän puolen käsitteleminen olisi huomattavasti vaikeampaa. "Älä sitten säikähdä jos lävistän ne jossain vaiheessa. Se vain on maailman kannalta parempi niin." Dallan näin ollen vakuutteli. Parasta tietenkin olisi jos nuo tyypin löytäisivät Jonnin ensin. Muodossa tai toisessa pääsisi vähemmällä vaivalla.
Mutta aiheesta kevyempään, sillä menneiden muistelu oli ainakin tätä aihetta mukavampi, vaikka tragediaa niissäkin tapasi riittämään. "Tiedätkö, minä olin aikanaan paljon puolustuskykyisempi mitä nykyään. Annoin sen kaiken kuitenkin vapaaehtoisesti pois voidakseni keskittyä elämässä muihin asioihin. Naimisiinmenon ja aloilleen asettumisen jälkeen elämä on ollut paljon mukavampaa." Dallan tarinoi paljon rauhallisempaan sävyyn kuin äsken. "Vapaaehtoisesti tai tahtomattaan kohdattu suuri elämänmuutos jättää aina jossittelemaan, millaista olisi, jos asiat olisivatkin toisin. Olen kohdannut aivan saman ja miettinyt sitä paljon. Kaiken saaminen tarkoittaa aina jostain luopumista, mutta itse en kuitenkaan vaihtaisi entiseen takaisin. Enkä tarkoita sanoa, että sinun tiesi olisi samanlainen. Osa meistä on syntynytkin vapaiksi tai vaeltajiksi. Tarkoitan kuitenkin sanoa, että jokainen muutos voi pitää sisällään uusia mahdollisuuksia, jotka hyödyntämällä voi saavuttaa asioita, mitkä eivät ennen olleet mahdollisia. Niitä kannattaa etsiä ja tarkastella. Omassa itsessä juuri nyt on valtavasti hyvää. Joskus sen löytäminen vain ei ole helppoa."
Dallan hymähti kysymykselle mustasta tuttavastaan. Ilmeisesti vastaaminen ei kuitenkaan maksanut vaivaa.
|
|