Post by Uni on Feb 15, 2007 19:19:48 GMT 3
Luutnantti Mathew Erw O'Ryan luki valkoisin kirjaimin mustassa nimikyltissä, mustissa titaanisirpaleliiveissä, jotka oli vedetty vihreämustien, tiikeriraitaisten, haalarien päälle. Asevyön, olka-, polvi-, kyynär- ja nilkkasuojusten lisäksi. Reisikotelo pistoolille, toinen puukolle, hansikkaat, jo vuosisatoja sitten hyväksi todetut maihinnousukengät - titaanivahvisteilla. Siinä oli hänen univormunsa, tosin hänen sirpaleliivinsä oli kevyt, siinä ei ollut juurikaan taskuja, vain ALICE:n kaltainen vyöviritelmä, mihin saisi tarpeen vaatiessa lisää taskuja. Nyt niitä oli hänellä vain kolme: kaikissa niissä oli yksi lipas. Rinnan kohdalla, väärinpäin toinen tuppi taisteluveitselle ja vielä selänpuolella löysähkö nahkahuotra viidakkoveitselle. Huotran piti olla pehmeä, ettei se haittaisi asettumista taisteluasemaansa, mikä oli kolmemetrisen sotakoneen raskaasti panssaroidussa kohdussa.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Niin kuin avaruudessa yleensäkin. Paksusti panssaroidun lasin takana oli vain pimeyttä, mikä alkoi pikku hiljaa hävitä sinertäväksi kajastukseksi, kun ilmakehä alkoi lähestyä. Heti ikkunan vieressä oli kyltti "Tupakoiminen/avotuli kielletty" ; syy: käytännöstä häntä ympäröi usean sadan litran lentobensiinikanisteri. Kapseli oli mahdollisimman kompakti, siellä oli vain: hän, hänen taisteluhaarniskansa Rouger MC1, alapuolella jarruturbiini, ympärillä sen bensiinit ja sitten yläpuolella säiliö, mistä laukaistaisiin laskuvarjot. Ulkokuoren törmäyssuojat palaisivat pois ilmakehässä, kun turbiini oli käyttänyt bensiinit, seinät räjäytettäisiin irti ja Hän hyppäisi Rougerin hyppymoottorien varaan, ellei tahtonut iskeytyä äiti-maahan ja toivoa, että haarniska kestäisi.
Seremoniamestari imaisi savukkeestaan ja puhalsi savua vasten paksua ikkunaa, jossa alkoi jo näkyä pientä kajastusta, kohta olisi aika. Rauha ja täydellinen hiljaisuus jatkui edelleen, nyt oli vain tunnettavissa pientä tutinaa, ensimmäiset ilmakehän kerrokset alkoivat hipoa lattiaa ja valo vahvistui. Ikkunasta piirtyi satumainen näkyvä vaaleansinisestä, utuisesta kaaresta, minkä takana loisti kultaisen värinen auringon kehrä. Samaan aikaan, lasi itsessään alkoi pikku hiljaa punertua, ja juuri ennen kuin se sukelsi liekkeihin tuohon utuiseen näkymään alkoi ilmestyä muitakin punertavia pisteitä. Tärinä voimistui ja hiljaisuus hävisi, kolinan alkaessa täyttää ahdasta tilaa. Rouger seisoi ryhti suorassa, uljaana ja ei hievahtanutkaan vaikka Mathew joutuikin hakemaan tukea kädellään Rougerin käsivarresta. Savuke tiputettiin maahan ja rytättiin rautakärjellä. Ranteessa oleva kosketusruutuinen PDA ilmoitti pulssin kiihtymisestä ja rauhoittava, naisen, ääni kuiskasi korvaan ottamaan ''chillimmin.'' O'Ryan kiipesi teräspetonsa kohtuun ja painoi minidisc-soittimensa päälle. Tärinän ja liitoksistaan natisevien huoltoluukkujen pulttien kirskunnan peitti alleen Johann Sebastian Bachin Air. Samaan aikaa mies alkoi kiinnittää turvavöitään, millä lukitsi itsensä panssariin. Seuraavaksi jalat laskettiin polkimille, ranteet ja sormet kiinnitettiin antureihin, joka sai taistelukuoren kädet elämään, viimeinen silaus oli aina inhottavin: mies nojautui taaksepäin, ei se oikeastaan sattunut, mutta aina tuo sävähti kun kone työnsi neulan hänen niskaansa...
Metallinen rintakehä sulkeutui sihahtaen ja hetken vallitsi täydellinen pimeys, ennen kuin hän näki, mitä kamerat havaitsivat ja ennen kuin hän tunsi, mitä anturit tunsivat. Lämpötila säädettiin 23 celsiusasteeseen, mies sai suoraan verenkiertoonsa rauhoittavia ja hetken kuvien sekamelska päässä sai MC1:n puremaan hammasta, ennen kuin mono-näköisyyteen tottuneet aivot alkoivat tottua stereonäköisyyteen. Normaalit kuolevaiset eivät siihen pystyneetkään, mutta hän olikin lahjakas, kuten ne harvat, jotka pääsivät taistelupanssarikursseille ja selviytyivät siitä ilman aivovauriota - ei sillä, ettei hän yleensä taisteluiden jälkeen maannut vain punkassaan, nenä ja korvat verta vuotaen ja päässä sielua hajalle repivä tuska. Mutta oli se sen arvoista, uusi "trippi" oli alkamassa - suoraan selkäytimeen buukattiin lisää huumeita ja stimulantteja. Hiljaa mies huokaisi: "Kiitos kulta." Johon naisääni taas vastasi: "Eipä kestä."
Naisääni oli mysteeri, se saattoi olla elävä ihminen, tai se saattoi olla tietokone joka arvioi hänen terveyttään, mielentilaansa ja teki psykoanalyyseja, jokaisella pilotilla oli sellainen, mutta jokaisella se oli personoitu ja ääni oli erilainen. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta Mathew tunsi rakastuneensa tuohon ääneen. Usein tuo miettikin, millainen nainen sen taakse kätkeytyisi; pitkä, tumma, hoikka - kuten kaikki armeijassa -, aristokraattisen terävät piirteet...
Ajatukset keskeytyivät, kun ensimmäinen kolahdus tunkeutui musiikin ylitse. Nokisesta ikkunasta alkoi paistaa aurinko sisään, näkyi vain loputonta merta ja saarten tilkkutäkki ja vaaleanpilviverhon takaa iso, punainen, planeetta. Ikkunasta näkyi myös muitakin kapseleita, jotka kuuluivat ensimmäiselle maahanlasku divisioonalle, Alfa-ryhmälle, joka koostui pelkästään taistelupuvuista, toinen maahanlasku divisioona seuraisi heti perässä, mikä taas koostui jalkaväestä ja kevyestä kalustosta. Ensimmäinen divisioona yleensä keräsi puoleensa suurimman tulen ja aiheuttaisivat suoraan linjoihin tiputettuna paniikkia vihollisten keskellä. Kävelijöiden pakokapselit saivat iskeytyä voimalla maahan, mutta rynnäkkösukkulat joutuivat hidastamaan, joten niihin oli helpompi osua.
Lopullinen laskeutuminen ei kestänyt kuin pari sekuntia, ensin irtosi palaneet suojukset, sitten moottorit iskeytyivät päälle, mikä käytti kohinalla polttoainevaraston, samaan aikaan aukesivat myös laskuvarjot mitkä saivat aikaan äkillisen vauhdin tippumisen ja sitten seinät räjähtivätkin jo pois ympäriltä paukkupanosten takia. Painelukot taisteluhaarniskan ympäriltä aukesivat ja kohta Mathew iskikin taisteluasun moottorit päälle, mitkä pehmensivät tuon pudottautumista viidakkoon, mikä oli jo ilmiliekeissä kapselin tehtyä sinne kraaterin, kaadettua puita ja sytytettyä lämmöllään osan viidakkokasvillisuudesta palamaan. Mathew oli jo kosketuksissa ulkomaailmaan ja alitajuisesti sääti mikrofooneja pienemmälle, tulituksen ja räjähtelyn alettua joka puolella...
Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Niin kuin avaruudessa yleensäkin. Paksusti panssaroidun lasin takana oli vain pimeyttä, mikä alkoi pikku hiljaa hävitä sinertäväksi kajastukseksi, kun ilmakehä alkoi lähestyä. Heti ikkunan vieressä oli kyltti "Tupakoiminen/avotuli kielletty" ; syy: käytännöstä häntä ympäröi usean sadan litran lentobensiinikanisteri. Kapseli oli mahdollisimman kompakti, siellä oli vain: hän, hänen taisteluhaarniskansa Rouger MC1, alapuolella jarruturbiini, ympärillä sen bensiinit ja sitten yläpuolella säiliö, mistä laukaistaisiin laskuvarjot. Ulkokuoren törmäyssuojat palaisivat pois ilmakehässä, kun turbiini oli käyttänyt bensiinit, seinät räjäytettäisiin irti ja Hän hyppäisi Rougerin hyppymoottorien varaan, ellei tahtonut iskeytyä äiti-maahan ja toivoa, että haarniska kestäisi.
Seremoniamestari imaisi savukkeestaan ja puhalsi savua vasten paksua ikkunaa, jossa alkoi jo näkyä pientä kajastusta, kohta olisi aika. Rauha ja täydellinen hiljaisuus jatkui edelleen, nyt oli vain tunnettavissa pientä tutinaa, ensimmäiset ilmakehän kerrokset alkoivat hipoa lattiaa ja valo vahvistui. Ikkunasta piirtyi satumainen näkyvä vaaleansinisestä, utuisesta kaaresta, minkä takana loisti kultaisen värinen auringon kehrä. Samaan aikaan, lasi itsessään alkoi pikku hiljaa punertua, ja juuri ennen kuin se sukelsi liekkeihin tuohon utuiseen näkymään alkoi ilmestyä muitakin punertavia pisteitä. Tärinä voimistui ja hiljaisuus hävisi, kolinan alkaessa täyttää ahdasta tilaa. Rouger seisoi ryhti suorassa, uljaana ja ei hievahtanutkaan vaikka Mathew joutuikin hakemaan tukea kädellään Rougerin käsivarresta. Savuke tiputettiin maahan ja rytättiin rautakärjellä. Ranteessa oleva kosketusruutuinen PDA ilmoitti pulssin kiihtymisestä ja rauhoittava, naisen, ääni kuiskasi korvaan ottamaan ''chillimmin.'' O'Ryan kiipesi teräspetonsa kohtuun ja painoi minidisc-soittimensa päälle. Tärinän ja liitoksistaan natisevien huoltoluukkujen pulttien kirskunnan peitti alleen Johann Sebastian Bachin Air. Samaan aikaa mies alkoi kiinnittää turvavöitään, millä lukitsi itsensä panssariin. Seuraavaksi jalat laskettiin polkimille, ranteet ja sormet kiinnitettiin antureihin, joka sai taistelukuoren kädet elämään, viimeinen silaus oli aina inhottavin: mies nojautui taaksepäin, ei se oikeastaan sattunut, mutta aina tuo sävähti kun kone työnsi neulan hänen niskaansa...
Metallinen rintakehä sulkeutui sihahtaen ja hetken vallitsi täydellinen pimeys, ennen kuin hän näki, mitä kamerat havaitsivat ja ennen kuin hän tunsi, mitä anturit tunsivat. Lämpötila säädettiin 23 celsiusasteeseen, mies sai suoraan verenkiertoonsa rauhoittavia ja hetken kuvien sekamelska päässä sai MC1:n puremaan hammasta, ennen kuin mono-näköisyyteen tottuneet aivot alkoivat tottua stereonäköisyyteen. Normaalit kuolevaiset eivät siihen pystyneetkään, mutta hän olikin lahjakas, kuten ne harvat, jotka pääsivät taistelupanssarikursseille ja selviytyivät siitä ilman aivovauriota - ei sillä, ettei hän yleensä taisteluiden jälkeen maannut vain punkassaan, nenä ja korvat verta vuotaen ja päässä sielua hajalle repivä tuska. Mutta oli se sen arvoista, uusi "trippi" oli alkamassa - suoraan selkäytimeen buukattiin lisää huumeita ja stimulantteja. Hiljaa mies huokaisi: "Kiitos kulta." Johon naisääni taas vastasi: "Eipä kestä."
Naisääni oli mysteeri, se saattoi olla elävä ihminen, tai se saattoi olla tietokone joka arvioi hänen terveyttään, mielentilaansa ja teki psykoanalyyseja, jokaisella pilotilla oli sellainen, mutta jokaisella se oli personoitu ja ääni oli erilainen. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta Mathew tunsi rakastuneensa tuohon ääneen. Usein tuo miettikin, millainen nainen sen taakse kätkeytyisi; pitkä, tumma, hoikka - kuten kaikki armeijassa -, aristokraattisen terävät piirteet...
Ajatukset keskeytyivät, kun ensimmäinen kolahdus tunkeutui musiikin ylitse. Nokisesta ikkunasta alkoi paistaa aurinko sisään, näkyi vain loputonta merta ja saarten tilkkutäkki ja vaaleanpilviverhon takaa iso, punainen, planeetta. Ikkunasta näkyi myös muitakin kapseleita, jotka kuuluivat ensimmäiselle maahanlasku divisioonalle, Alfa-ryhmälle, joka koostui pelkästään taistelupuvuista, toinen maahanlasku divisioona seuraisi heti perässä, mikä taas koostui jalkaväestä ja kevyestä kalustosta. Ensimmäinen divisioona yleensä keräsi puoleensa suurimman tulen ja aiheuttaisivat suoraan linjoihin tiputettuna paniikkia vihollisten keskellä. Kävelijöiden pakokapselit saivat iskeytyä voimalla maahan, mutta rynnäkkösukkulat joutuivat hidastamaan, joten niihin oli helpompi osua.
Lopullinen laskeutuminen ei kestänyt kuin pari sekuntia, ensin irtosi palaneet suojukset, sitten moottorit iskeytyivät päälle, mikä käytti kohinalla polttoainevaraston, samaan aikaan aukesivat myös laskuvarjot mitkä saivat aikaan äkillisen vauhdin tippumisen ja sitten seinät räjähtivätkin jo pois ympäriltä paukkupanosten takia. Painelukot taisteluhaarniskan ympäriltä aukesivat ja kohta Mathew iskikin taisteluasun moottorit päälle, mitkä pehmensivät tuon pudottautumista viidakkoon, mikä oli jo ilmiliekeissä kapselin tehtyä sinne kraaterin, kaadettua puita ja sytytettyä lämmöllään osan viidakkokasvillisuudesta palamaan. Mathew oli jo kosketuksissa ulkomaailmaan ja alitajuisesti sääti mikrofooneja pienemmälle, tulituksen ja räjähtelyn alettua joka puolella...