|
Post by submarine on Feb 26, 2008 20:02:15 GMT 3
((Tässä Nirnaa odotellaan. Varmaan voisi joku muukin liittyä. Tarkoitus olisi olla lowfantsumpaa, karumpaa. Olisi kuitenkin mukava, jos asiasta ensin keskusteltaisiin offgamessa, että saadaan vähän yhteisymmärrystä siihen, miten homma kulkee.))
Pilvinen päivä, synkkä päivä. Oli iltapäivä, mutta millään tavalla valoisaksi sitä ei voinut sanoa. Tukahduttava, tumma pilviverho oli peittänyt auringon taakseen, kätkenyt sen katseilta. Ei ollut suorastaan hämyisää, mutta ankeaa kylläkin, näytti jopa siltä, että piakkoin voisi sataa. Ja jos sataisi, tulisi vesi varmasti raskaana ja yhtä tukahduttavana, kuin auringon peittänyt pilviseinä. Tämä ei ollut mikään hyvä päivä ulkona oleiluun, jo aivan siksi, että se kykeni pilaamaan paremmankin tuulen yhdessä silmänräpäyksessä.
Näkymä, joka pienessä laaksonpahasessa eteen aukeni, sopi kaikin puolin päivään, oikeastaan sitä ei olisi minään muuna päivänä suonutkaan näkevänsä. Puolen tusinaa ja naista makasi verisessä maassa, kasvot tuskaisiin ilmeisiin vääntyneinä. Jokainen oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään; rinta ei kohoillut, yksikään kivun kirjoma katse ei värähtänytkään. Monella oli vieläkin surma-ase tiukasti rintaan tai vatsaan survaistuna. Vain yksi makasi selvästi erillään muista, ja tämäkin näytti vain koettaneen viimeisillä voimillaan raahautua jonnekin kuolemaan. Joukko oli selvästi oma syypää kuolemaansa, sen näki pelkällä vilkaisullakin. Nämä olivat taistelleet keskenään, tappaneet toinen toisensa, eräs kuolleista oli viimeisenä tekonaan iskenyt veitsen toisen selkään, eikä vielä hengen paettuakaan päästänyt aseestaan irti. Näky oli sairaalloinen ja raaka, ei mitenkään sankarillinen tai sellainen, kuin vaikkapa runokirjoissa kuvattiin. Keneltä oli kurkku vedetty auki korvasta korvaan, kenelle survaistu miekka vatsaan. Ilmeissä oli raivoa, pelkoa ja tuskaa, jota ei voinut jäljitellä. Kuolinhuudot olivat vääristäneet kasvot kammottaviksi naamioiksi. Miksi, sitä oli mahdotonta sanoa, nämä onnettomat olivat vain ratkaisseet jonkin kiistansa tavalla, joka oli todella lopettanut kaiken.
Näky oli hirveä, totta kai, mutta vain sellaisista, jotka moista osasivat kammoksua - joillekin tällainen tarkoitti tilaisuuksia. Sen osoittivat hyvin kaksi hahmoa, jotka kulkivat ruumiiden joukossa kaikkea muuta, kuin järkyttyneinä. Ne olivat, kuin valtavia rottia, ylsivät tavallista ihmistä rintaan asti. Nämä liikkuivat takajaloillaan, kuin karkeana pilana ihmiskuntaa kohtaan. Toinen niistä oli huomattavasti toista hintelämpi ja huonokuntoisempi, kun taas toinen oli raskasrakenteinen ja lihaksikkaampi - vaikka kuitenkin rottamaisen solakka. Niillä oli päällään lähinnä vanhoja riepuja, toisella resuinen kaavunraato ja toisella jotakin, josta ei voinut edes sanoa enää mitään varmaa. Rialeita, siksi niitä sanottiin. Ne tunnettiin laajalla, eikä niistä koskaan suuremmin pidetty. Varkaita, ryöväreitä, tappajia, sellaisina ne tunnettiin. Niitä saatettiin sietää, jos eivät tehneet mitään, mutta koskaan niitä ei kehotettu jäämään mihinkään. Niillä oli omat, eläimelliset tapansa ja oudot eleensä, jotka vain lisäsivät kummastusta ja epävarmuutta niistä. Kumpikin rialeista todistettavasti ryösti nyt ruumiita ilman minkäänlaista syyllisyyden tai katumuksen hitustakaan. Välistä ne vikisivät toisilleen ja tutkivat jälleen ruumiita, etsivät kolikoita ja muita arvoesineitä, kokeilivat aseiden teriä. Toinen jopa leikkasi sormen irti eräältä edesmenneeltä ja työnsi sen pitkähampaiseen, ahnaaseen kitaansa. Paikka oli syrjäinen, ainakin päivän matkan päässä mistään kylästä, ja siksipä nämä ryövärit eivät kai juuri tekojaan varoneetkaan. Kaikki rahanarvoinen katosi pitkäkyntisten käsien viemänä säkkeihin, aivan kaikki. Jos se olisi ollut mahdollista, olisivat nämä rotat vieneet vainajilta arvokkuudenkin. Tällä hetkellä maallinen esineistö tosin näytti riittävän niille.
|
|
|
Post by nirna on Feb 27, 2008 14:45:20 GMT 3
Päivä oli samanlainen kuin kulkijan mieli: synkkä ja raskas. Matkalainen kulki syrjäisiä polkuja pitkin vailla päämäärää, ja silloinhan ne synkimmät ajatukset nousevat alitajunnastamme mässäilemään epävarmuuksillamme. Tämän matkaajan mieleen olivat nousseet syrjintä, yksinäisyys, turvattomuus, paikattomuus. Se, ettei missään ollut mitään hänelle.
Matkalaisen yllä oli tumma viitta, joka peitti hänet kokonaan. Välillä tuulenpuuska paljasti hänen tummat housunsa ja nahkasaappaansa, mutta muuten hänestä näkyi vain viitta. Huppu oli syvällä päässä kätkemässä kasvot, ja vain tarkkanäköinen katsoja saattoi huomata viitan alla olevan miekan.
Matkaaja saapui laakson reunalle. Verilöyly oli ollut melkoinen. Tyhmät ihmiset... Mikään ei heille riittänyt. Mikä oli mahtanut olla tämän tapahtuman syy? Maakiista, jonkun harkitsematon lausahdus toiselle? Ihmisille riitti mikä tahansa siihen, että he pääsivät toistensa kimppuun. Se oli heidän luonnossaan, järjetön surmaaminen ja kusipäisyys.
Muukalainen huomasi heti ruumiiden parissa kiertelevät rialit. Hän oli suunnassa, johon ne liikkuivat. Ehkä hän voisi kiertää sekä rialit että ruumiit... Muukalainen lähti kiertämään laakson toista reunaa pitkin vältellen ruumiita, katse rialeissa, käsi viitan alla miekan kahvalla.
|
|
|
Post by submarine on Feb 27, 2008 17:36:19 GMT 3
Ihminen ei varmaankaan olisi edes huomannut haltiaa, ellei olisi sattunut vilkaisemaan oikeaan aikaan, mutta näillä rotilla oli ominaisuuksia, joista monien oli turha haaveillakaan. Tuuli kävi oikeasta suunnasta, eikä haltia varmastikaan ollut aivan tuoksuton kuljettuaan oman aikansa ilman suurempia pesumahdollisuuksia. Rialit haistoivat tämän, eikä se ollut edes vaikeaa niille, ei edes ruumiiden keskellä. Se olisi ollut vaikeampaa, jos oltaisiin oltu vaikkapa kaupungissa, mutta melkeinpä avoimessa, asumattomattomassa maastossa kumpikin kykeni melkeinpä näkemään tämän nenällään, mikä oli varmastikin tässä tilanteessa tarkempi hahmotuskeino, kuin valonarat ja muutenkin huonohkot silmät. Eivät ne ihmeisiin kyenneet, eivät voineet tietää tämän ikää tai sukupuolta, tai mitään muutakaan vastaavaa, mutta sen ne tiesivät, että joku oli lähistöllä. Se haisi haltialta ja ihmiseltä.
Kumpainenkin rial keskeytti toimensa, kun matkalaisen haju kiiri nenään. Ne haistelivat lisää, pohtivat ja vinkuivat toisilleen. Kumpikaan ei pitänyt tilanteesta, ne eivät yleisesti ottaen pitäneet juurikaan siitä, että paikalle ilmestyi äkkiä ties kuka, varsinkaan, jos tämä saattoi olla vaikkapa täysin eri mieltä siitä, mikä oli sopivaa ja mikä ei. Sitä tapahtui näiden mielestä aivan liian usein. Mutta jos tämä ei häiritsisi niitä, ei niidenkään tarvitsisi häiritä sitä. Eniten tietenkin huoletti, josko tämä matkalainen päättäisi tulla koettamaan osingoille apajasta, tai sitten kenties vaatimaan jotakin oikeutta tapahtuvaksi. Mutta toivottavasti ei.
|
|
|
Post by nirna on Feb 28, 2008 12:02:48 GMT 3
Matkaaja pääsi puoleen väliin kaarrostaan, kun tuulenpuuska tarttui hänen huppuunsa ja heitti sen pois hänen päästään. Hupun alta paljastuivat vaaleat, lyhyet hiukset, hivenen suipot korvat ja kovat kasvot. Matkaaja oli Virva puolihaltia, joka etsi omaa paikkaansa sitä löytämättä. Hupun putoaminen sai naisen hetkeksi pysähtymään ja katselemaan tarkemmin ympärilleen.
Rialit olivat selvästi äkänneet hänet, ne vikisivät ja haistelivat ilmaa. Virva aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän huomasi jonkin vilahtavan katseensa laitamilla takanaan. Hän käännähti nopeasti, miekka esille vedettynä ja taisteluvalmiudessa. Jostain ruumiiden seasta oli syöksähtänyt esiin jokin koiraeläin, selvä raadonsyöjä. Se oli repinyt joltakin ruumilta irti käden, ja viipotti nyt käsi suussaan kauemmas. Niinpä niin, luonto ottaa minkä voi säilyäkseen... Virva kiinnitti taas katseensa rialeihin ja jatkoi kulkuaan, nyt miekka esillä ja nopeammin askeltaen. Hän voisi jäädä tarkkailemaan rottia laakson toisessa päässä, kun hänellä olisi selvä reitti pois paikalta.
|
|
|
Post by submarine on Feb 28, 2008 18:21:39 GMT 3
Rialeista ei ollut oikeastaan ollenkaan paha, että nainen oli päättänyt jatkaa matkaansa ilman minkäänlaisia pysähdyksiä, päin vastoin. Keskeytyksiä tässä kaikkein vähiten kaivattiinkin. Niinpä rotat jatkoivat ruumiiden täysimittaista koluamista ilman suurempaa kiinnostusta jo oikeastaan loittonevaa kulkijaa kohtaan. Tai ainakin toinen rotista jatkoi, toinen - se suurempi ja lihaksikkaampi - näytti paljon kiinnostuneemmalta tästäkin. Hetken ilmeisen pohdinnan jälkeen tämä potkaisi ohimennen ruumista, onka päällä oli toista jalkaansa pitänyt, ja lähtikin äkkiä puolihaltian perään. Rotalla oli kunnioitettavan suuri kirves mukanaan.
Olipa se sitten rialin tarkoitus tai ei, näytti tämä melkoisen uhkaavalta naista kohti tullessaan. Rotta liikkui kumarassa, varmaankin aivan luonnistaan, luikki enemmän kuin käveli, liikkui kuin jokin saalistaja. Ehkäpä tällä oli aivan vain rauhanomainen keskustelu mielessään ja tämä nyt vain sattui luonnollisista seikoista antamaan itsestään moisen kuvan, mutta se oli hyvin toiveikasta ajattelua, kun mietti hiukkaakaan, millaista kuuli yleensä näistä rotista. Kirvestä tuskin tarvittiin ystävällismielisiin kanssakäymisiin.
|
|
|
Post by nirna on Feb 29, 2008 18:17:27 GMT 3
Virva huomasi isomman rotan lähtevän peräänsä kirveen kanssa. Nainen seisahtui ja kääntyi kohti rottaa, asettui hitaasti valmiusasentoon miekka valmiina. Rotta eteni turhan nopeasti, ja nainen tunsi adrenaliinin virtaavan suonissaan. Tuo tuskin oli tulossa kohti rauhallisin aikein, mutta saattoihan sitä toivoa.
"Seis! Mitä haluat? En häiritse teitä, olen läpikulkumatkalla, en edes uhkaa sinua!" Virva huusi rotalle, valmiina käymään taisteluun. Yksi riali vastuksena, se ei olisi helppoa mutta mahdollista... Nainen odotti rauhallisena vastustajansa vastausta, miekka valmiina sivaltamaan lihaa, verta vuodattamaan.
|
|
|
Post by submarine on Feb 29, 2008 20:37:42 GMT 3
Knerillä, vähävartisemmalla, ruumiita tutkimaan jääneellä rotalla, ei ollut aavistustakaan, miksi toinen oli päättänyt yhtäkkiä lähteä ohikulkijan perään, vaikkei siihen ollutkaan mitään järkevämpää syytä. Toisaalta, tämä oli välistä muutenkin jokseenkin outo, eikä hänellä sitä paitsi ollut pienintäkään aikomusta alkaa väittää vastaan tai edes kysyä. Tämän tielle ei kannattanut mennä, se oli helppo oppia. Tehkööt, mitä teki. Kohta olisi joko yksi ruumis lisää tutkittavana, tai sitten ei. Rotta kumartui tarkastelemaan, josko kauimmaisella raadolla olisi jotakin kiinnostavaa. Äkillinen, raju yskä painoi hänet kasaan joksikin aikaa.
Toinen rial, nyt jo lähellä naista, ei suuremmin näyttänyt välittävän tämän huudoista. Tämä luikki yhä samaan tapaan vain muutaman metrin päähän, ennen kuin pysähtyi kyyristelemään paikoilleen. Se vilkuili hetken toista, melkein kuin olisi mittaillut tätä, tai sitten sillä oli vaikeuksia nähdä tätä kunnolla, ennen kuin elehti vastauksensa hyvin selvästi. Rotta hieroi sormiaan yhteen nopeasti, mikä oli kaikin puolin tunnistettavaa: tämä tahtoi rahaa. Kenties vaati jotakin nopeasti keksittyä tietullia tai vastaavaa.
|
|
|
Post by nirna on Mar 1, 2008 21:40:08 GMT 3
Nainen katsoi rottaa hämmästyneenä. Kansalliset eleet olivat hänelle tuttuja, mutta... Miksi tämä vaati häneltä rahaa? Virva hymyili rialille ja astui askeleen kauemmas tästä. Hän elehti, ettei aikonut maksaa mitään. "Siis haluat minulta rahaa? Miksi ihmeessä?" Tuskin hän oli kulkenut minkään näkymättömän tietullin ohi... Paitsi ehkä rialin mielestä.
Virva piteli tiukasti kiinni miekastaan, valmiina puolustautumaan. "Teillä riittänee aivan tarpeeksi ryösteltävää näissä ruumiissa. Minulla ei edes ole juuri yhtään rahaa mukana, vain sen verran että ehkä selviän seuraavaan toimeksiantoon saakka," nainen sanoi ja astui vielä muutaman askeleen taaksepäin. Hän oli toivonut voivansa kulkea häiritsemättä ja häiriintymättä, mutta tilanne oli juuri muuttunut...
|
|
|
Post by submarine on Mar 1, 2008 23:06:52 GMT 3
Rial ei millään tavoin vastannut naiselle, kyyristeli vain paikoillaan. Se näytti tosiaankin uhkaavalta, varmaankin halusikin näyttää. Oli tosin vaikea sanoa, osasiko tämä edes antaa itsestään mitään muuta kuvaa, kuin sen, että aikoi hetkenä minä hyvänsä nuijia jonkun hengiltä tämän omalla jalalla. Tämä vaani, kuin olisi aikonut loikata. Ja sitten rotta lähti hitaasti, tuskallisen hitaasti, kiertämään puolihaltian ympärillä. Rotan kirves oli koko ajan hyvin merkitsevästi esillä, tämä suorastaan esitteli sitä. Se oli raskas, kumpikin käsi piteli siitä kiinni. Tämä ei selvästikään pitänyt kieltäytymisistä.
|
|
|
Post by nirna on Mar 4, 2008 17:40:43 GMT 3
Puolihaltia vastasi rotan kiertoon kulkemalla koko ajan tämän vastakkaisella puolella, silmät naulittuna rotan silmiin. Hän yritti kasvattaa heidän välimatkaansa astumalla välillä hieman kauemmas ympyrästä astuen välillä hieman kauemmas heidän kulkemaltaan reitiltä.
"Pyydän anteeksi, jos olen kulkenut säätämienne rajojen yli. Olen vain ohikulkumatkalla, en vie teiltä osuuttanne,"Virva yritti selittää ja piti miekkaansa koko ajan torjumisvalmiudessa. Rialin kirves oli uhkaava, mutta ehkä, ehkä hän selviytyisi siitä, jos otus päättäisi iskeä.
"Pyydän, päästäkää minut menemään. Minulla ei ole mitään, mitä haluaisitte."
|
|
|
Post by submarine on Mar 4, 2008 17:58:09 GMT 3
Rialia ei juuri näyttänyt kiinnostavan, vaikka toinen olisi anonut maailman tappiin asti. Eikä se muutenkaan enää odottanut, vaan ryntäsi yhtäkkiä haltiaa kohti kirves koholla. Mutta vaikka hyökkäys oli ravoisa, ei se kuitenkaan karjunut, vaan vinkui. Tunnetta siitä kyllä löytyi, mutta jotenkin sillä ei vain ollut samaa tehoa. Sitä tosin löytyi hyvin paljon siitä iskusta, jonka tämä rysäytti kohti haltiaa. Jos nainen ei tekisi jotakin, irrottaisi raskas terä tältä varmasti pään harteilta, tai siltä se ainakin näytti. Lisäksi rotta tuli päälle koko painollaan, toivoen ilmeisesti kaatavansa naisen alleen, jos ei kirveellä osuisikaan. Olkapäällä rintaan.
|
|
|
Post by nirna on Mar 16, 2008 0:28:23 GMT 3
Virva torjui kovan iskun juuri ja juuri miekallaan. Nainen horjahti iskun voimasta ja joutui ottamaan muutaman askeleen taaksepäin pysyäkseen pystyssä. Hän teki muutaman väistöliikkeen, joilla pääsi muutaman metrin päähän rialista.
"Lopeta! Mitä olen muka tehnyt ansaitakseni vihasi?" nainen huusi ja kohotti miekkansa. Hän ei jaksanut nyt tällaista, ei tänään, ei tällä hetkellä. Hän oli kulkenut liian monta päivää jaksaakseen nyt taistella rotan kanssa, joka heilutteli kirvestä.
|
|
|
Post by submarine on Mar 16, 2008 13:03:34 GMT 3
Kirvestä heiluttavalla rotalla ei selvästi ollut aikomustakaan jäädä kuuntelemaan naisen vastaväitteitä, sillä tuskin oli viimeinen sana jättänyt tämän huulet, kun se jo oli taas tulossa kiinni tähän. Tällä kertaa rotta koetti tarttua naista kiinni ties mistä, mitä varmimmin aikomuksenaan iskeä tätä muutaman kerran kunnolla kirveellään, kun tämä ei pääsisi pakoon. Tällä rotalla ei selvästikään ollut suurempia omantunnon vaivoja viattomien kimppuun käymisestä.
Tutkittuaan viimeisen ruumiin, jolta ei siltäkään juuri mitään mielenkiintoista löytynyt, päätti Kneri, että voisi aivan yhtä hyvin mennä katsomaan, kun haltiaa hakattiin. Kenties tällä olisi jotakin huomattavasti parempaakin vietävää. Rotta yski uudelleen keuhkojaan pellolleen muutaman hetken, tarrasi sitten kantamukseensa ja lähti siihen suuntaan, jossa taisteltiin.
|
|
|
Post by nirna on Mar 28, 2008 13:44:41 GMT 3
Virva alkoi väsyä rialin iskuihin ja huomasi kauhukseen toisenkin rotan olevan tulossa kohti. Nainen alkoi hätääntyä ja miettiä uusia ratkaisuja. Hän otti taskustaan pienen pallon ja heitti sen hänen ja rialin väliin. Pallo osui maahan, se räjähti levittäen ympärilleen savua ja sokaisevaa valoa. Virva toivoi rialin hämääntyneen ja lähti pinkomaan kohti laakson reunaa minkä pääsi ruumiiden seassa, toivoen pääsevänsä pakoon.
|
|