Post by cutter on Apr 9, 2006 18:42:34 GMT 3
((Dodiih, tällä kertaa suunnitelmissa pitempi yksinpeli joka valoittaa hieman demoninmetsästäjien suunnitelmia, sekä tarjoaa minulle tilaisuuksia piirtää kyseisiä herroja ja naisia erilaisissa tilanteissa...))
Ilta oli nuori laaksossa ei kovin kaukana Myrkmeren linnasta. Ilma oli kaunis ja täydellinen, sää josta kuka tahansa runoilija olisi tehnyt mielellään useita erilaisia runoja. Nyt tosin paikalla ei ollut tosiaankaan ketään runoilija-sielua, tai ei ainakaan kukaan arvelisi näitä paikalla-olijoita runoilijoiksi. Erilaisiin univormuihin pukeutuneet miehet ja naiset kehittyneen teknologiansa kanssa olivat rakentamassa tänne toista leiriä. Paikalla oli ehkäpä parisataa näitä, enemmän kuin tarpeeksi olemaan vakava uhka tavallisille armeijoille, olivathan suurin osa näistä eliittiä demoninmetsästäjien joukossa.
Suurin osa paikalla-olijoista oli keskittynyt leirin rakentamiseen, tai varusteiden huoltoon, mutta parisenkymmentä oli kauempana, seuraten kahden miehen harjoitusottelua. Kaksikko oli melkoisen tunnettu jo nytten parin kuukauden takaisen välikohtauksen takia, sekä myöskin siitä kuinka molempien on muutenkin nähty tai kuultu tekevän tekoja joihin kovin moni ei pysty. Miehet olivat Tuliritarien ylimmäinen komentaja Zeth ja Psykojen kenraali Jed. Juuri nyt tosin kumpikin vaikuttivat eniten normaaleilta, kaksikko kun oli melkoisen tasaväkinen kun kumpikaan ei käyttänyt minkäänlaisia kommervenkkejä, vaan taistelu oli rehellinen nyrkkitappelu.
Silti kukaan tavallinen ihminen tuskin olisi kestänyt nyrkkitappelua kummankaan kanssa, ja eipä olisi pitänytkään. Eihän kumpikaan noista kahdesta ollut ihmisiä.
Joka tapauksessa katsojat olivat lyöneet vetoa siitä kumpi voittaisi, vaikkei kenelläkään siinä oikeastaan epäilystä ollut. Pitkälle venyvässä taistelussa suurikokoisen Jedin kärsivällisyys ja perinpohjainen taistelukoulutus veisivät voiton (ja tietenkin Zethin puuttuva vasen silmäkin vaikutti asiaan), ja niin tekivätkin tämän mustahiuksisen jätin pamauttaessa hopeahiuksisen demoni-ylimyksen pään puuhun. Taistelu oli siinä ohi, vaikkakin Zeth jotain marmattikin siitä kuinka voittaisi jos kaikkia voimia ja varusteita olisi käytetty, vaikka tiesikin häviävänsä silloinkin. Ei Zethin muodonmuutos-voimat tai liekit olisi tehneet taistelua tälle edullisemmaksi, pikemminkin helpompi maali karpaasimaiselle Jedille.
"Joko te kaksi lopetitte? Hyvä, nyt olisi tärkeämpiäkin asioita kuin teidän kahden typerät uhittelunne", vaaleahiuksinen nainen sanoi tuhahtaen. Huomattavaa tässä naisessa oli todella pitkä pituus, lähes kaksimetriä, sekä myöskin omituinen kaksivärinen kaapu, ja kaksoismiekat joista toinen oli jostakin tummasta metallista taottu, ja toinen jostakin vaaleasta. Molemmat miekat hohtivat hieman, mutteivat paljoa. Ne eivät olleet alkuperäiset, vaan pelkät kopiot joten niiden voima oli vain hieman tavallista miekkaa parempi. Naisen ilme oli parhaimmillaankin melkoisen yrmeä, ja tämä yhdistettynä omalaatuisten silmien kanssa sai yleensä ihmiset pysymään tämän paremmalla puolella. Naisen vasemman puolinen silmä oli vihreä, ja pupillin muoto oli omituinen, kun taas oikea oli täysin normaalin muotoinen, ja väriltään sininen. Kaapu oli siltikin univormu, demoninmetsästäjien symbolit kertoivat sen, kun taas molemmissa käsissä olevat kaksoismiekkojen symbolit kertoivat tämän kuuluvan demoninmetsästäjien Kaksoismiekat-jaokseen, ns. tasapainon vartijoihin, kokoelma erilaisia sotureita laidasta laitaan. Yksi niistä kahdesta jaoksesta joka käyttää demoneita (Psykoja ei lasketa), Tuliritarien ollessa toinen.
"Jeps, ja sinä se jaksat olla aina niin herttaisen kärttyinen Luciella, rentoutuisit välillä niin kuin veljesi Marcus" Zeth totesi huvittuneena vaaleahiuksiselle naiselle, ja viittasi samalla kauempana oleskelevaan sinimusta-univormuun pukeutuneeseen mieheen joka parhaillaan vikitteli jotakuta vähemmän korkea-arvoista naista. Miehen hiukset olivat vaaleat kuten sisarellaankin, ja ei tarvinnut olla selvännäkijä tajutakseen tämänkin olevan korkea-arvoinen demoninmetsästäjä, tässä tapauksessa Helvetin Vartijoiksi kutsuttujen johtaja, demoninmetsästäjien ehdoton eliittijoukko, joukko jonka varusteet ja koulutus on täysin omaa luokkaansa jopa demoninmetsästäjien keskuudessa. Miehen punamusta lierimäinen hattu oli koristettu renkaisiin pistetyillä pienoispääkalloilla, pieni vinkki että mies saattaisi olla vaarallinen, eikä kokeneet (tosin eivät vanhat) kasvotkaan antaneet kovin terveellistä vaikutelmaa. Eikä massiivinen kivääri selkäkotelossa tuon myöskin todella pitkän miehen selässä antanut kaikkein ystävällisintä vaikutelmaa.
"Lopettakaa jo se kirottu riitely!" ärähti viimeinen korkea-arvoisista, vanha pyhiinvaelluskaapuun pukeutunut mies ärähti naiselle ja demonille, iskien vielä varmemmaksi vakuudeksi maata kepillään jonka päähän oli tehty lukuisia kauniita kaiverruksia. Mies oli vanha ja kokeneen näköinen, arpien peittäessä kasvoja ja pyöreiden lasien parantaessa näkökenttää. Selvästikin mies olisi vaaratilanteessa näistä kaikista paikalla-olijoista hyödyttömin, mutta silti tämä oli vielä johtajana Pyhien Ritarien veljeskunnassa, demoninmetsästäjien uskonnolliset fanaatikot. Syy tähän oli miehen sukutausta, sekä taktinen silmä. Mies oli Celdorin kaikkien aikojen suurimman legendan Alexander Harbingerin tyttärenpoika, ja myöskin sukunsa päämies. Miehen kasvoilla oli selviä yhtäläisyyksiä kauempana olevaan Marcusiin ja Luciellaan, joten oli aika selvää noidenkin kuuluvan samaiseen sukuun.
"Selvä selvä arv. her. Harbinger", Zeth sanoi hieman ivallisesti ja laittoi päälleen taistelun ajaksi päältään heittämänsä takin takaisin päälleen, samoin kuin Jed. "Mutta kyllä meidän siltikin on nyt puhuttava hieman tärkeämmistä asioista, siinä pojantyttöni on oikeassa. Marcus! Tule tänne sieltä!", vanha mies totesi ja huusi pojanpoikansa paikalle kauempaa, minkä hän tekikin, joskin ensin hyvästellen liehittelemänsä tytön mahdollisimman hitaasti. Vanha mies huokaisi tälle, ei hän ollut arvannut ikinä että joku Harbinger olisi noin naistenmies. No, sille ei voinut yhtään mitään.
Viisi kenraalia palasi lähimpien avustajiensa kanssa takaisin rakenteilla olevan leirin luo, ja asettuivat väliaikaiseen komentotelttaan johon joku oli raahannut yksinkertaisen pöydän vastikkeen, ja puista hakattuja pölkkyjä istuimiksi. Demoniylimys näytti jonkin verran tympääntyneeltä asiantilaan, muttei maininnut asiasta mitään. Ei olisi eka kerta kun Jed tai Luciella päättäisi hänen kasvojensa tarvitsevan nyrkkihierontaa ylenmääräisestä valituksesta johtuen.
"No niin neropatti-kaksikko, oletteko te saaneet yhtään *varmasti* sen mikä-lie lordin palveluksessa olevaa lohikäärmettä hengiltä?" Luciella kysyi mustatukkaiselta järkäleeltä ja hopeatukkaiselta parhaillaan sangen tympääntyneen näköiseltä mieheltä. Vastaukseksi tuo sai kaksi ympäripyöreää vastausta.
"Eli ette ole varmoja yhdestäkään? Eli olette taas saattaneet toimittaa ennen aikaiseen hautaan kolmisenkymmentä väärässä paikassa olevaa lohikäärmettä! Helvetin idiootti-kaksikko!" nainen karjui kaksikolle, jotka sentään edes jonkin verran osoittivat jonkinasteista häpeää. "Mutta suurin osa tappamistamme oli kyllä sitä varianttia joka oli vaarallinen ihmisille", Jed yritti puollustella hieman ponnettomasti, ja sai raivoavan naisen hieman rauhoittumaan (asia johon liittyi myöskin se että Jed oli korkeammassa asemassa käytännösä).
"Mutta tämä ei ole vienyt minnekkään silti. Se paskiainen on ilmeisesti tuhonnut useita kyliä, ja muutenkin aiheuttanut ihan liikaa harmia, eikä meillä ole minkäänlaista vihiä tämän kohteista, tai sijainnista", Marcus sanoi hieman ärtyneen kuuloisena. Tuo olisi halunnut melkoisen varmasti päästä mittelemään mahdollisesti hyvinkin suuria joukkoja komentavaa lohikäärmeruhtinasta vastaan, vaikkakin tiesi ettei se onnistuisi ikimaailmassa. Heillä ei ollut pienintäkään aavistusta tämän sijainnista.
"Marcus, tämä tiedetään jo. Ja ehdotankin että otamme uudenlaisen suunnan, nimittäin tämä puoldemoni joka liittyi jotenkin asiaan, eikös hänet kannattaisi etsiä?" vanha mies kysyi. Tämäkin halusi asiaan jo pikkuhiljaa jonkinlaisen ratkaisun. Demoninmetsästäjät olivat jo pari kertaa saapuneet poltetun kylän raunioille, ja olivat alkaneet siirtää resursseja tähän hommaan aika rutostikin, vaikkakin ilmeisesti lähes hyödyttömästi. He etsivät neulaa heinäsuovasta.
"Kyllä, tämä mikä lie hyypiö on ainoa jonkin asteinen vihje", Jed sanoi hieman arkaillen. Tätä alkoi pikkuhiljaa kaduttaa ettei ollut tiedustellut tyttäreltään tarkempia tietoja siitä mihin mies oli suunnistanut, olisi saattanut ongelmat ratketa hyvinkin nopeasti, mutta hän ei halunnut mitään pahaa tyttärelleen, aivan kuin kuka tahansa isä.
"Hmm, saanen kysyä. ONKO KUMPIKAAN TEISTÄ TOLLOISTA LÄHETTÄNYT MINKÄÄN SORTIN ETSINTÄPARTIOITA TÄMÄN PERÄÄN?!" nainen karjui Jedille ja Zethille, saaden molemmat hieman nolostuneina kiistämään asian. Kumpikaan ei usein käyttänyt sellaisia keinoja, vaikkakin Zeth saattoi joskus hienostuneita keinoja käyttää muutenkin.
"Luciella rakas, rauhoitu nyt! Kyllä nämä kaksi ymmärtävät erheensä, joten turha heille siitä on karjua. Sen sijaan voimme alkaa korjata ongelmaa nytten lähettämällä partioita lähikyliin, joitakin linnaan, sekä tietenkin etsintäpartioita ihan yleisestikin lähiseudulle! Kyllä joku tämän miehen on varmasti nähnyt, ja sitten me löydämme hänet", tähän asti enimmäkseen hiljaisena pysytellyt Marcus totesi, ja ehdotus sai kannatusta muidenkin joukossa.
Jo seuraavana päivänä suunnitelma lähti käyntiin, joskin kukaan ei uskonut sen toimivan ongelmitta. Mutta olisipahan siitä päänvaivaa myöskin melkoisella todennäköisyydellä demoninmetsästäjien uusimmallekin viholliselle, korkeimmat upseerit olivat kyllä suojautuneet kaikilta hyökkäyksiltä, myös mielen.
Ilta oli nuori laaksossa ei kovin kaukana Myrkmeren linnasta. Ilma oli kaunis ja täydellinen, sää josta kuka tahansa runoilija olisi tehnyt mielellään useita erilaisia runoja. Nyt tosin paikalla ei ollut tosiaankaan ketään runoilija-sielua, tai ei ainakaan kukaan arvelisi näitä paikalla-olijoita runoilijoiksi. Erilaisiin univormuihin pukeutuneet miehet ja naiset kehittyneen teknologiansa kanssa olivat rakentamassa tänne toista leiriä. Paikalla oli ehkäpä parisataa näitä, enemmän kuin tarpeeksi olemaan vakava uhka tavallisille armeijoille, olivathan suurin osa näistä eliittiä demoninmetsästäjien joukossa.
Suurin osa paikalla-olijoista oli keskittynyt leirin rakentamiseen, tai varusteiden huoltoon, mutta parisenkymmentä oli kauempana, seuraten kahden miehen harjoitusottelua. Kaksikko oli melkoisen tunnettu jo nytten parin kuukauden takaisen välikohtauksen takia, sekä myöskin siitä kuinka molempien on muutenkin nähty tai kuultu tekevän tekoja joihin kovin moni ei pysty. Miehet olivat Tuliritarien ylimmäinen komentaja Zeth ja Psykojen kenraali Jed. Juuri nyt tosin kumpikin vaikuttivat eniten normaaleilta, kaksikko kun oli melkoisen tasaväkinen kun kumpikaan ei käyttänyt minkäänlaisia kommervenkkejä, vaan taistelu oli rehellinen nyrkkitappelu.
Silti kukaan tavallinen ihminen tuskin olisi kestänyt nyrkkitappelua kummankaan kanssa, ja eipä olisi pitänytkään. Eihän kumpikaan noista kahdesta ollut ihmisiä.
Joka tapauksessa katsojat olivat lyöneet vetoa siitä kumpi voittaisi, vaikkei kenelläkään siinä oikeastaan epäilystä ollut. Pitkälle venyvässä taistelussa suurikokoisen Jedin kärsivällisyys ja perinpohjainen taistelukoulutus veisivät voiton (ja tietenkin Zethin puuttuva vasen silmäkin vaikutti asiaan), ja niin tekivätkin tämän mustahiuksisen jätin pamauttaessa hopeahiuksisen demoni-ylimyksen pään puuhun. Taistelu oli siinä ohi, vaikkakin Zeth jotain marmattikin siitä kuinka voittaisi jos kaikkia voimia ja varusteita olisi käytetty, vaikka tiesikin häviävänsä silloinkin. Ei Zethin muodonmuutos-voimat tai liekit olisi tehneet taistelua tälle edullisemmaksi, pikemminkin helpompi maali karpaasimaiselle Jedille.
"Joko te kaksi lopetitte? Hyvä, nyt olisi tärkeämpiäkin asioita kuin teidän kahden typerät uhittelunne", vaaleahiuksinen nainen sanoi tuhahtaen. Huomattavaa tässä naisessa oli todella pitkä pituus, lähes kaksimetriä, sekä myöskin omituinen kaksivärinen kaapu, ja kaksoismiekat joista toinen oli jostakin tummasta metallista taottu, ja toinen jostakin vaaleasta. Molemmat miekat hohtivat hieman, mutteivat paljoa. Ne eivät olleet alkuperäiset, vaan pelkät kopiot joten niiden voima oli vain hieman tavallista miekkaa parempi. Naisen ilme oli parhaimmillaankin melkoisen yrmeä, ja tämä yhdistettynä omalaatuisten silmien kanssa sai yleensä ihmiset pysymään tämän paremmalla puolella. Naisen vasemman puolinen silmä oli vihreä, ja pupillin muoto oli omituinen, kun taas oikea oli täysin normaalin muotoinen, ja väriltään sininen. Kaapu oli siltikin univormu, demoninmetsästäjien symbolit kertoivat sen, kun taas molemmissa käsissä olevat kaksoismiekkojen symbolit kertoivat tämän kuuluvan demoninmetsästäjien Kaksoismiekat-jaokseen, ns. tasapainon vartijoihin, kokoelma erilaisia sotureita laidasta laitaan. Yksi niistä kahdesta jaoksesta joka käyttää demoneita (Psykoja ei lasketa), Tuliritarien ollessa toinen.
"Jeps, ja sinä se jaksat olla aina niin herttaisen kärttyinen Luciella, rentoutuisit välillä niin kuin veljesi Marcus" Zeth totesi huvittuneena vaaleahiuksiselle naiselle, ja viittasi samalla kauempana oleskelevaan sinimusta-univormuun pukeutuneeseen mieheen joka parhaillaan vikitteli jotakuta vähemmän korkea-arvoista naista. Miehen hiukset olivat vaaleat kuten sisarellaankin, ja ei tarvinnut olla selvännäkijä tajutakseen tämänkin olevan korkea-arvoinen demoninmetsästäjä, tässä tapauksessa Helvetin Vartijoiksi kutsuttujen johtaja, demoninmetsästäjien ehdoton eliittijoukko, joukko jonka varusteet ja koulutus on täysin omaa luokkaansa jopa demoninmetsästäjien keskuudessa. Miehen punamusta lierimäinen hattu oli koristettu renkaisiin pistetyillä pienoispääkalloilla, pieni vinkki että mies saattaisi olla vaarallinen, eikä kokeneet (tosin eivät vanhat) kasvotkaan antaneet kovin terveellistä vaikutelmaa. Eikä massiivinen kivääri selkäkotelossa tuon myöskin todella pitkän miehen selässä antanut kaikkein ystävällisintä vaikutelmaa.
"Lopettakaa jo se kirottu riitely!" ärähti viimeinen korkea-arvoisista, vanha pyhiinvaelluskaapuun pukeutunut mies ärähti naiselle ja demonille, iskien vielä varmemmaksi vakuudeksi maata kepillään jonka päähän oli tehty lukuisia kauniita kaiverruksia. Mies oli vanha ja kokeneen näköinen, arpien peittäessä kasvoja ja pyöreiden lasien parantaessa näkökenttää. Selvästikin mies olisi vaaratilanteessa näistä kaikista paikalla-olijoista hyödyttömin, mutta silti tämä oli vielä johtajana Pyhien Ritarien veljeskunnassa, demoninmetsästäjien uskonnolliset fanaatikot. Syy tähän oli miehen sukutausta, sekä taktinen silmä. Mies oli Celdorin kaikkien aikojen suurimman legendan Alexander Harbingerin tyttärenpoika, ja myöskin sukunsa päämies. Miehen kasvoilla oli selviä yhtäläisyyksiä kauempana olevaan Marcusiin ja Luciellaan, joten oli aika selvää noidenkin kuuluvan samaiseen sukuun.
"Selvä selvä arv. her. Harbinger", Zeth sanoi hieman ivallisesti ja laittoi päälleen taistelun ajaksi päältään heittämänsä takin takaisin päälleen, samoin kuin Jed. "Mutta kyllä meidän siltikin on nyt puhuttava hieman tärkeämmistä asioista, siinä pojantyttöni on oikeassa. Marcus! Tule tänne sieltä!", vanha mies totesi ja huusi pojanpoikansa paikalle kauempaa, minkä hän tekikin, joskin ensin hyvästellen liehittelemänsä tytön mahdollisimman hitaasti. Vanha mies huokaisi tälle, ei hän ollut arvannut ikinä että joku Harbinger olisi noin naistenmies. No, sille ei voinut yhtään mitään.
Viisi kenraalia palasi lähimpien avustajiensa kanssa takaisin rakenteilla olevan leirin luo, ja asettuivat väliaikaiseen komentotelttaan johon joku oli raahannut yksinkertaisen pöydän vastikkeen, ja puista hakattuja pölkkyjä istuimiksi. Demoniylimys näytti jonkin verran tympääntyneeltä asiantilaan, muttei maininnut asiasta mitään. Ei olisi eka kerta kun Jed tai Luciella päättäisi hänen kasvojensa tarvitsevan nyrkkihierontaa ylenmääräisestä valituksesta johtuen.
"No niin neropatti-kaksikko, oletteko te saaneet yhtään *varmasti* sen mikä-lie lordin palveluksessa olevaa lohikäärmettä hengiltä?" Luciella kysyi mustatukkaiselta järkäleeltä ja hopeatukkaiselta parhaillaan sangen tympääntyneen näköiseltä mieheltä. Vastaukseksi tuo sai kaksi ympäripyöreää vastausta.
"Eli ette ole varmoja yhdestäkään? Eli olette taas saattaneet toimittaa ennen aikaiseen hautaan kolmisenkymmentä väärässä paikassa olevaa lohikäärmettä! Helvetin idiootti-kaksikko!" nainen karjui kaksikolle, jotka sentään edes jonkin verran osoittivat jonkinasteista häpeää. "Mutta suurin osa tappamistamme oli kyllä sitä varianttia joka oli vaarallinen ihmisille", Jed yritti puollustella hieman ponnettomasti, ja sai raivoavan naisen hieman rauhoittumaan (asia johon liittyi myöskin se että Jed oli korkeammassa asemassa käytännösä).
"Mutta tämä ei ole vienyt minnekkään silti. Se paskiainen on ilmeisesti tuhonnut useita kyliä, ja muutenkin aiheuttanut ihan liikaa harmia, eikä meillä ole minkäänlaista vihiä tämän kohteista, tai sijainnista", Marcus sanoi hieman ärtyneen kuuloisena. Tuo olisi halunnut melkoisen varmasti päästä mittelemään mahdollisesti hyvinkin suuria joukkoja komentavaa lohikäärmeruhtinasta vastaan, vaikkakin tiesi ettei se onnistuisi ikimaailmassa. Heillä ei ollut pienintäkään aavistusta tämän sijainnista.
"Marcus, tämä tiedetään jo. Ja ehdotankin että otamme uudenlaisen suunnan, nimittäin tämä puoldemoni joka liittyi jotenkin asiaan, eikös hänet kannattaisi etsiä?" vanha mies kysyi. Tämäkin halusi asiaan jo pikkuhiljaa jonkinlaisen ratkaisun. Demoninmetsästäjät olivat jo pari kertaa saapuneet poltetun kylän raunioille, ja olivat alkaneet siirtää resursseja tähän hommaan aika rutostikin, vaikkakin ilmeisesti lähes hyödyttömästi. He etsivät neulaa heinäsuovasta.
"Kyllä, tämä mikä lie hyypiö on ainoa jonkin asteinen vihje", Jed sanoi hieman arkaillen. Tätä alkoi pikkuhiljaa kaduttaa ettei ollut tiedustellut tyttäreltään tarkempia tietoja siitä mihin mies oli suunnistanut, olisi saattanut ongelmat ratketa hyvinkin nopeasti, mutta hän ei halunnut mitään pahaa tyttärelleen, aivan kuin kuka tahansa isä.
"Hmm, saanen kysyä. ONKO KUMPIKAAN TEISTÄ TOLLOISTA LÄHETTÄNYT MINKÄÄN SORTIN ETSINTÄPARTIOITA TÄMÄN PERÄÄN?!" nainen karjui Jedille ja Zethille, saaden molemmat hieman nolostuneina kiistämään asian. Kumpikaan ei usein käyttänyt sellaisia keinoja, vaikkakin Zeth saattoi joskus hienostuneita keinoja käyttää muutenkin.
"Luciella rakas, rauhoitu nyt! Kyllä nämä kaksi ymmärtävät erheensä, joten turha heille siitä on karjua. Sen sijaan voimme alkaa korjata ongelmaa nytten lähettämällä partioita lähikyliin, joitakin linnaan, sekä tietenkin etsintäpartioita ihan yleisestikin lähiseudulle! Kyllä joku tämän miehen on varmasti nähnyt, ja sitten me löydämme hänet", tähän asti enimmäkseen hiljaisena pysytellyt Marcus totesi, ja ehdotus sai kannatusta muidenkin joukossa.
Jo seuraavana päivänä suunnitelma lähti käyntiin, joskin kukaan ei uskonut sen toimivan ongelmitta. Mutta olisipahan siitä päänvaivaa myöskin melkoisella todennäköisyydellä demoninmetsästäjien uusimmallekin viholliselle, korkeimmat upseerit olivat kyllä suojautuneet kaikilta hyökkäyksiltä, myös mielen.