|
Post by dallan on Jun 1, 2006 5:47:28 GMT 3
Koskettamisella tuossa kyselyssä tarkoitetaan vaikka vain sitä, että kyseinen asia aiheuttaa teissä negatiivisessa tai positiivisessa mielessä tunteita sillä voimakkuudella, mitä itse pidätte hyvänä voimakkuutena niiden maininnan arvoiseksi tekeväksi voimakkuudeksi.
Sana "hän" viittaa vaihtoehdoissa pelihahmoon.
Minä valitsin tuon vaihtoehdon 1. Olen saanut pelatessani muun muassa tuntea, miltä tuntuu rakastua, kuinka valtavasti läheisen ystävän kuoleminen sattuu (asia, joka nykyään on kiellettyä peleissäni, koska viimekertaisesta en ole vieläkään kokonaan toipunut useassa vuodessakaan), miltä tuntuu pelätä kuollakseen, miltä tuntuu pelätä menettävänsä läheinen ystävä, miltä tuntuu saada aito ystävä ja miltä tuntuu voimakkaasti välittää. Ehkä tunteeni eivät ole olleet aivan niin voimakkaita, mitä ne "tosielämässä" vastaavanlaisessa tilanteessa olisivat, mutta ne ovat silti olleet ainutlaatuisia kokemuksia ja muun muassa olleet kyllin voimakkaita nostamaan sykkeen hyvin korkealle, aiheuttamaan masennusta moniksi kuukausiksi ja saamaan minut sairastumaan tuottamallaan rasituksella.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Jun 1, 2006 11:32:58 GMT 3
Valitsin tuon vaihdoehdon "Muu, mikä?" siksi, että pelaaminen ei aiheuta niin paljon tuntemuksia, että ne sopisivat noihin muihin vaihtohetoihin, mutta en silti voi sanoa että se ei aiheuttaisi minkäänlaisia tunteita.
Erityisemmin hahmon kanssa en jaa tunteita, mutta olen tavallista tyytyväisempi peliin silloin kun hahmon oma tarina kulkee eteenpäin, ja hahmo 'kehittyy' tavalla tai toisella. Pakko myös myöntää että hahmon kuoleminenkaan ei olisi miellyttävä asia, tosin charppaamisessa saa asian suhteen toimia aika vapaasti.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 1, 2006 13:14:00 GMT 3
Kului minulla muutama minuutti seilatessa noiden kahden ensimmäisen vaihtoehdon välillä, mutta päädyin kuitenkin jostakin syystä valitsemaan toiseksi ylimmäisen. johtuen todennäköisesti siitä, että vaikka piittaankin mitä hahmolleni/hahmoilleni tapahtuu enkä periaatteessa haluaisi näiden "kärsivän" tai tuntevan olonsa huonoksi, pystyn "pitämään asiat perspektiivissä" enkä ala kinaamaan vastapelaajan kanssa jos tämä tekee jotakin näitä loukkaavaa taikka vahingoittavaa, paitsi jos tämä oikeasti uhkaa hahmojeni henkeä tai mielenterveyttä. Hahmojani pystyy lyömään taistelussa ja heidät on mahdollista voittaa jos on taidoiltaan ylivoimainen taikka vain joskus onnekaskin, enkä ota asiaa henkilökohtaisesti niin kauan kuin asia hoidetaan järkevyyden rajoissa ilman järjetöntä kilpa-munchausta.
Sinänsä kuitenkin olen joskus yllättänyt itseni pelinkin ulkopuolella ajattelemasta ja piirtämästä hahmojani melkein pienenkin mahdollisuuden tullessa, ja joskus kehitellessä mielessäni tilanteita tai "mitä-jos" -tapauksia, joissa yritän pohdiskella mitä hahmoni moisessa tilanteessa tekisi. Onhan tämä tietysti ajanvietettä, mutta muutamaan kertaan on tullut mieleen huolestuttavia ajatuksia tilanteista, jotka todennäköisesti saattavat olla vielä edessä. Esimerkkinä vaikka eräs nimeltä mainitsematon purppurapää, sekä tämän kissa. Vaikka kissalle ei varsinaisesti mitään pahaa tapahtuisikaan, tämä varmasti aivan luonnostaakin elää huomattavasti vähemmän aikaa kuin lohikäärme. Mitäpä sen jälkeen tapahtuukaan?
No, sinänsä kuitenkin yleensä tunnen hahmoni melkoisen läheisiksi, jotkut tosin huomattavasti enemmän kuin toiset. Minun puolestani peli voi olla hyvä peli vaikka siinä ei varsinaisesti mitään hirvittävän eeppistä tapahtuisikaan, niin kauan kun hahmot toimivat ja vuorovaikuttavat keskenään persoonallisesti. Ei sillä, että "eeppiset tapahtumatkaan" olisivat pahasta, tietenkään. Minä vain olen huonohko sellaisia itse keksimään.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 1, 2006 15:56:57 GMT 3
Joskus aiemmin olisin saattanut valita toisena olevan vaihtoehdon, sillä minulla oli taipumus samaistua vahvasti hahmoihini ( pelatessani myös aikoinaan hahmoa, joka kuvasteli omia ihanteitani ). Nykyään kuitenkin olen ottanut huomattavasti välimatkaa varsinaisiin hahmoihin, en ota niitä enää kamalan henkilökohtaisesti, edes vakavasti, mutta ilman muuta esim. rakkaimman hahmonsa menettäminen voisi hyvinkin kirpaista jopa siinä määrin, että pelihalut saattaisivat pudota nolliin.
Valitsin siis vaihtoehdon neljä, joka kuvasteli parhaiten taipumustani innostua ja eläytyä tiettyihin peleihin ja niiden tapahtumiin. Kaikkein selvimmin tämä kokemus välittyy reaaliaikaisesta pelaamisesta ( chat ) mutta huomaanpa aivorattaitteni raksuttavan usein foorumipelienkin puolesta myös poissa koneen ääreltä ollessani. ^^ Kannan myös tietynlaisia paineita omasta pelisuorituksestani, jos peli on minulle erityisen mieleen ja siis jotain, jota ei siedä pilata. Tässä suhteessa olen siis jopa vastuussa joillekin hahmoilleni, jotka eivät ansaitse tulla huonosti pelatuiksi. Ja tietenkin olen hyvin mieltynyt hahmoihini, mutta en kanna niistä turhaa huolta.
|
|
Pikku
Member
Katse ja kuiskaus.
Posts: 79
|
Post by Pikku on Jun 1, 2006 20:46:31 GMT 3
Minä jaan hyvin paljon tunteita hahmoni kanssa. Teen vain muutaman hahmon ja vaalin niitä tarkasti. Tottakai hahmoille käy välillä pahasti, mutta tunnen voimakkaasti kaikki toivon hetket, epätoivoiset yritykset ja kaiken muunkin hahmojeni kanssa. Hahmoillani on aina joitain tiettyjä piirteitä joissan muodossa ja joka hahmoni olen luonut huolella.
|
|
|
Post by merril on Jul 18, 2006 13:59:25 GMT 3
Tjaa-ah. Kiperä kysymys, toden totta. Yritänpä siihen vastava parhaani mukaan...
Minä en voi sanoa, että jakaisin täydellisesti hahmoni jokaisen ilon ja surun hetken, tuntisin luissani ja ytimissäni hänen pelkonsa ja toivonsa, tahi rakkauden huumaa (tosin, se onkin jotakin johon hahmoni eivät ole kertaakaan sekoittuneet). Useimmiten tuppasin vaalimaan kuitenkin rakkaita hahmojani, koska onnistuin kutakuinkin eläväisesti heidät tuomaan henkiin tekstin kautta. Tokihan kulutin usein kuukausia suunnitellen heitä, ja pelaten useita vuosia, ellei sitten jotakin kamalaa sattunut. Ja kamalaahan Linnassa sattui toisinaan. Merr on tästä hyvä esimerkki- tuo kaalinhajuinen konna otti luuvitosia ja kärsi korkeaoktaavisesta äänestä useammin kuin oli terveydelle hyväksi- ja siinä sitten lopulta vorolla oli kokoelma pysyviä vammoja, jotka otin osaksi hahmoni olemusta, niin fyysisesti kuin henkisesti, selittäen tämän alati lisääntyvän vainoharhaisuuden jne. Mutta en minä usein nurissut, kun Merrtä lyötiin kuin vierasta sikaa- tosin, joudun häpeäkseni toteamaan, että jokseenkin tunsin myötätuntoa hahmoani kohtaan, ja kerran pakotin tämän nousemaan henkiin kuolleista. Tosin, myöhemmin tämän asian korjasin oikealle laidalle, ja nyt Merr pukkaa tulppaaneja hautuumaalla.
Muttamutta- Pitäisi kait tokaista, että toinen vaihtoehto olisi lähinnä sitä, miksi kuvittelen suhtautumiseni hahmoihini. Jos asiat menevät hyvin hahmolla, en voi kieltää sitä, että tuppaan tuntemaan tällaista hassua hyvänolontunnetta. Toisaalta, jos hahmoa mukiloidaan ja lopulta otetaan päiviltä, en voi olla tuntematta menetyksen tunnetta. Onhan toisinaan hahmojen persoonat vuosikausien pelittämisen summa, ja olen oppinut tuntemaan hahmot perinpohjin. Ja sitten he vain kuolla kupsahtavat. Eihän siinä hymyäkään voi naamalle vääntää. Ja kun taasen näin käy, tuppaan usein kadottamaan piirrustuksistani kyseisen hahmon, koska tämä on ns. 'virallisesti kuollut ja kuopattu'.
Hmmmh. Ota nyt tuosta tekstistä selvä...minä en ainakaan siihen kyennyt.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Jan 16, 2007 0:35:44 GMT 3
Kyllä sitä tuntee tyytyväisyyttä, jos hahmolla menee mukavasti. Tosin, tunnen sitä myös kun hahmolla menee erityisen huonosti. Asia ei ole hahmosidonnainen, vaan liittyy peliin itseensä ja sen teemaan sekä tunnelmaan. Sama mikä se olikaan, sitä pyrkii noitumaan samaa ajatusta ja tunnetta itseensä ja värittämään tekstiä sitä kautta. Larppaajat tekevät sen eläytymällä.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 19, 2007 2:22:44 GMT 3
Jos aikaa saada aikaan toimivan hahmon, pitää hahmon osaan kyetä eläytymään, mutten voisi sanoa tuntevani samoja tunteita pelitilanteissa itsessäni. Omalla kohdallani pystyn luomaan tapahtuman vaatiman tunnetilan kirjoittaakseni paremmin, mutta se on enemmän tiedostettua toimintaa eläytymistä kuin varsinaisesti aitoa tuntemista. Tunteminen sympatiaa/vihaa/ahdistusta/inhoa pelihahmoa kohtaan pitää enimmäkseen luoda. Pidän omat tunteeni mielummin irti hahmosta, joka on koe-eläimeni. Yleensä ne päätyvät aina kärsimään kohtuuttoman paljon kaikenmoisista ongelmista, enkä siis haluakaan tietää sydänjuuria myöten miltä minun Rinestäni nyt tuntuu kun se joutuu ihmisiä murhaamaan tai tuntemaan itsensä hylkiöksi.
Toki hahmoille aina tietty määrä sympatiaa ja eläytymistä irtoaa perusvaistolla, mutta ihannetilanne olisi silti pitää hahmo ns. itsestään irroitettavana osana jos sille käykin huonosti. Kirpaisee, muttei vollottele itseään tärviölle kuin Molokki, jolta vietiin hyvä sielu suusta.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Jul 13, 2007 10:48:06 GMT 3
Minä jaan päähahmojeni kanssa voimakkaitakin tuntemuksia, ja joskus reagoin heidän mukanaan vahvastikin. Esimerkkinä cyberpelini erään ystäväni kanssa: oma hahmoni istui terassilla juomassa viskiä, ja hänen kasvattipoikansa sattui paikalle. Poika marmatti isänsä juomisesta, sillä hänellä oli aikaisemmassa lapsuudessaan traumaattisia kokemuksia kyseisestä asiasta. Hahmoni, joka oli jo aika jurrissa, totesi yrmeästi: "Omapa on elämäni! En minä sinua juomalla haavoita, enhän?" Toverini hahmo tuijotti omaani hetken uskomattoman pettyneen ja loukatun näköisenä ja totesi sitten hiljaa: "Haavoitathan." Tämän jälkeen hahmo marssi hiljaa tiehensä.
Hetken aikaa minä istuin koneen edessä hämilläni, kunnes huomasin tuntevani oloni, uskokaa tai älkää, syylliseksi. Minun teki mieli pyytää anteeksi! Huomautin asiasta naureskellen jopa kanssapelaajalle, joka oli aika otettu vuoronsa vaikuttavuudesta.
|
|
|
Post by erkenmormel on Oct 14, 2011 19:08:05 GMT 3
Eläydyn peliin kyllä aika tehokkaasti, mutta osaan kyllä erottaa tosimaailman ja pelin toisistaan. En esimerkiksi ota henkilökohtaisesti sitä jos hahmoni nolaa itsensä tai saa vaikka turpiinsa.
|
|