Post by Shibito on Jan 26, 2007 18:20:44 GMT 3
[Kyseessä on nykymaailmaan, erinäisen määrän vuosia menneisyyten sijoittuva peli Korsikalla, Calvissa. Esittelypeli, jossa valaistaa hieman lisää legioonalainen Rinen taustoja ja millaisten miesten kanssa hän on sotinut.
Periaatteessa emme kaipaa ylimääräisiä osallistujia, mutta jos Muukalaislegioona on jotain, mistä löytyy tuntemusta voi toki kuitenkin kysyä.]
-Rine-
Korsikan karun kaunis saari, yhdeksän kilometriä Calvin satamakaupungin valkeista, punakattoisista katoista sijaitsi Cap Raffalli - Muukalaislegioonan laskuvarjojääkärien koulutuskeskus. Kyseessä ei ollut mikään pieni alue muutaman rakennuksen kanssa, se oli itsessään jo järjestelmällisen kylän kokoluokkaa ja toimi kuin kellopeli. Valkeita muureja vartioitiin yötä päivää, koulutettavia miehiä kulki jatkuvasti vaalealla hiekalla tasa-askelta joko marssien tai juosten, mutta hyvin harvoin näki ketään paikoillaan. Ei se tavanta ollut, mutta hetkittäistä. Sanottiin, että legioonalaiset tekivät aina jotain ja se oli varsin totta.
Uuteen paikkaan saavuttaessa Legioona rakensi välittömästi tukikohdan, puolustettavan leirin ja hyvä etteivät saman tien kaivautuneet poteroihin pysähtyessään tupakoimaan. Taukoja tuli kuitenkin mikäli koulutus syystä tai toisesta keskeytyi komentavan upseerin luvalla. Tällainen hetki oli meneillään urheilukentän laidalla ja punaisella hiekalla, kalkkiviivojen vieressä, norkoili noin kymmenen hengen lauma enemmän tai vähemmän tatuoituja atleetteja. Kouluttava ylikersantti oli joutunut lähtemään kesken voimistelun toimistolle selvittelemään ryhmässään sattunutta varkautta. Joku oli saattanut källiä messistä punaviiniä, mutta itse ylikersantti oli tällä kertaa epäiltyjen listalla kärjessä.
Samalla radalla juoksi koopperiaan toinenkin ryhmä, lähistöillä vedettiin lähitaistelukoulutusta, mutta 2REP:n 1CIE:n ykkösryhmä sai nautiskella tovin jalkojensa oikomisesta ilman raivokasta huutoa kannoillaan. Puhe kävi vilkkaana kerrankin kun oli lupa puhua ja vapaata olemista, kunhan ei poistunut paikalta. Siitä seurasi huutia. Joku ehdotti korttipeliä. Kaksi väänsi puolirähisten kättä painien karkealla hiekalla. Aina tehtiin kuitenkin jotain. Yhdet askeleet muiden joukossa hiipivät muutaman metrin, harppasivat nopeasti vauhdin ja irtosivat maasta loikkaan. "Skeeeet!" Joku ehti varoittaa, ehkä sopivasti pienemmän miehen kääntyä katsomaan kanadalaiseksi puhuttua miestä, joka rysähti päälle taklaten romanin alleen. Le Muet. Tikatuin huulin virnistävä legioonalainen pörrötti sänkistä päätä, painaen itseään pienemmän sotilaan maahan.
-Skeet-
Vai varkauksia. Sellaisistahan legioonalainen Skeet ei myöntänyt tietävänsä mitään. Korsikan auringon lämmössä karpaattien kasvatin oli hyvä nuokkua ja poltella tupakkaansa, hajamielisesti imien myrkkyjä filtterin lävitse kapeat posket lommolle joka henkäyksellä painuen. Kokkapuhe vieressä veti savun läpi suodattuvaa, raukeaa huomiota puoleensa, uhosivat edellisestä reissusta. Tällä kertaa romaanin väliin lausumat laiskat kommentit puolustivat ihan oikeasti totta puhuvaa puoliskoa, eivätkä huvituksen nimissä yllyttäneet riitaa pahemmaksi. Kuparinhohtoiseksi sisiliskoksi ruskettunut romaani koki yhden elämänsä ikävimmistä taklauksista, lähes täysin varoituksetta. Ylikessu tulee takas! Nimeään huudettaessa tupakka lensi kaaressa punaiselle kentälle ja mies tapaili asentoa - vain tullakseen kaadetuksi tulikuumalle hiekalle kasvot edellä huudon ja räkänaurun saattelemana. ”Rine!” Kova karjaisu vastasi varoitushuutoon, hiekan ja sitä kevyempänä pölisevän tomun keskeltä. Kyynärpää iski kohti virnistäviä kasvoja ja kädet hakivat paikkaa tarttua niskasta, vääntää mykkä ympäri ja pois kimpustaan. “Perkeleen äpärä!” Paidaton romaani karjui ranskaksi, senkin edestä mitä kanadalaisesta ääntä ei lähtenyt.
-Rine-
Sainpas! Hiekka pölysi kuivana ilmaan pilviksi, omaksi pieneksi räjähdysalueekseen kahden legioonalaisen painiin. Isokokoisempi solakka mykkä kyllä oli, mutta se ei meinannut yhtään mitään kahden sotilaan välisessä käsikähmässä. Äänetön nauraa räkätti, mikä oli hieman omituista kun ääntä ei lähtenyt sitten sen enempää mitä ilmavirta kulki kurkunpäässä karahdellen vaimeasti. Non, non, älä nyt ala. Tietenkin Le Muet koetti käyttää kokonsa etua pitääkseen pienemmän maassa, mutta sai sen edestä kyllä kyynärpäätä muutaman millin sängelle ajettuun päähänsä. Legioonan muoti ei sallinut kolmea milliä enempää. Kannustushuutoa nousi molemmin puolin, kuten aina jonkun päättäessä ottaa lyhyen voimaharjoitteen. Tummanvihreät veryttelyhousut muuttivat nopeasti väriään tomussa hailakoiksi, pahasti kuluneet tennarit koettivat lukita romanin jalkoja pois potkimasta. Yhtä kyynärpäiden, raajojen ja kiroilun mylläkkää kesti ehkä pari minuuttia, ennen kuin kanadalainen antautui jäätyään alakynteen ja selälleen hiekkaan niitatuksi. Virnettä se ei vain pyyhkinyt pois, vaikka kädet olivatkin jumissa ja silmäkulma auki.
-Skeet-
Vahvojen kaverien tapellessa pölisi hiekka ja iskut mäjähtelivät tosissaan kymmenien, jopa satojen juoksukilometrien vahvistamiin vartaloihin ja käsittelivät uudelleen kasvoja rystyset muottinaan. Pienenä kaverina sänkipäinen legioonalainen oli usein altavastaajana itseään isommille ja ilkeille miehille, joiden halu testata käytännössä koulutustaan oli usein pahantahtoisempi kuin Rinellä. Villihevosen hurjuudella tappeleva romaani potki ja tempoi, väänsi nivelistä ja hyvä jottei purrut päästäkseen tilanteen herraksi. “Riittääkö?!” Nyrkki nousi pään sivulle, muttei tempaissut. “Joko riitää Rine?!” Vain hetken kestänyt kiivas rymyäminen ja manaaminen loppuivat tiiviiseen solmuun, missä olkapään nivelet testasivat venymisastettaan ja vaateet olivat täynnä harjoituksissa pidettävien tennarien pohjankuvia. Todellisessa tilanteessa ja varustuksessa, Ranskan armeijan lahjoittamat hienot maihinnousukengät vahvikkeineen olisivat potkineet mykän maahan viimeisen päälle liikkumattomaksi ja hiljaiseksi. “Skeeet!” Hymy oli vasta tarttunut mieheltä toiselle ja käsi laskeutunut alas vetämään taistelupari ylös, kun huuto kuului toisaalta. Ja tällä kertaa koko tomuisten ja likaisten legioonalaisten joukko säpsähti.
-Rine-
Takaisin tuli samalla mitalla, pitihän sitä vastuu ottaa kun kerran oli rähinän aloittanutkin. Nopeana ampujana tunnettu mykkä ei ollut parhaimmillaan roskaisessa lähitaistelussa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö se olisi ollut hiljaisemman miehen mielestä hauskaa. Etenkin romanin kohdalla. Itseään pienempi kyllä, mutta ärhäkkä, ei mitenkään liian varovainen kuten muut, joilla oli aina jokin perusvaisto olla pistämättä liian pahasti päihin joukkuetovereita. Aina kuitenkin joku vuosi verta jostain, vahingossa tai tahallaan. Hengitys rahisi hiekan murusia ja katkeilevaa naurua, pää lepäsi hetken maassa hengityksen pyrkiessä tasautumaan käsikähmästä.
Oui, oui, oui, nouse jo, Noel nyökytti läimäyttäen vähemmän hellästi avokämmenellä liskon kylkeen. Huuto sai tennarit raapimaan maata, hakemaan vauhdilla asentoa tasaiseen riviin. Merde! Ylikersantti! Legioonassa asiat tapahtuivat nopeasti, mutta äänivalleja rikottiin aina kouluttajien kuulostaessa vihaisilta. Tämä olisi voinut pelkällä karjaisulla nylkeä miehen elävältä. Rine pölisi ylös taisteluparinsa vetämänä, riviin sellaisella vauhdilla, että meinasi luisua jaloiltaan äkkipysähdyksessä kolmiriviin. Siinä oli nopeasti nätti miesten motti.
Ylikersantti, Afrikan auringon polttama ja kannon karahkaksi uurtama, harppoi joukkonsa eteen tummana kasvoiltaan, selkeästi pidätellen raivoaan.
"Joku vitun munapää tästä rosvojoukosta on saanut aivan helvetin hyvän idean. Messistä puuttuu jotain ja se jokin on kadonnut teidän vieressänne olevasta pöydästä, mutta varkauden kohteeksi joutunut porukka ei ole sitä tehnyt. Osaisiko kukaan herroista kertoa minulle, mistä saatanasta on kyse?!" Ranskalainen karjui rivin ensimmäiselle ja pisimmälle miehelle tapittaen kenttälakkinsa alta. Ylikersantti ei ollut kaunis mies. Hänellä ei ollut kasvoja, vaan naama. Hän näytti aina vihaiselta, paitsi kolmen promillen humalassa. Tunnettiin myös viinaan menevänä ja näin ollen potentiaalisena syyllisenä.
-Skeet-
Tyrkkäykset selkään ja kylkeen ohjasivat miestä jos toistakin paikalleen, yksilöiden muuttuessa silmänräpäyksessä kokonaisuudeksi, jonka lopputulos oli geometrisen tarkka suorakulmio. Viimeisellä rivillä, Skeet veti henkeä ja tuijotti edessään seisovan niskaa niin tiukasti, että maailma tuon lyhyellä karvalla päällystetyn keilapallon ympärillä hämärtyi. Kymmenen miestä oli vakavia kuin rivi hautakiviä, maan värisiä ja hien piirtämillä viivoilla marmoroituja. Onko syyllisiä? Non! Ei, herra ylikersantti! Täällä on vain murhamiehiä ja tarkka-ampujia! Silmäkulmasta vilkaistiin Rineä, siinä pidempien kaverien puolella. Aurinko paistoi korkealta Välimeren taivaalta ja piirsi rusketusraidan vihasta mutristuneille kasvoille lakin lippaa viivoittimenaan käyttäen siinä, missä tukka tai sänki leualla eivät näitä kauniita värieroja päässeet piirtämään. “Eikö syyllistä löydy?!” Mylvähdys rumaa, suorastaan rujoa ranskankieltä pyyhkäisi ryhmän ylitse. “Joka helvetin kulipää portista ulos. Kahdeksan kilometriä, herrat, tunnette reitin! MERDE! Ryhmänjohtajan perässä, liikkuu, liikkuu!” Mylvintä irroitti rivistön juuriltaan, jotka se oli kentän laitaan kasvattanut ja kymmenen miestä rynnisti liikkeelle.
-Rine-
Legioonalainen Rine tapitti eteensä harjaantuneen lasittuneesti, keskittyen pitämään pokerinsa. Suupieli nyki, mutta vain vähän. Ei täällä mitään ole tapahtunut. Non, mon sergent, ei mitään tietoa! Jotenkin oli kuitenkin sellainen kutina, että saattoi hyvinkin tietää mistä oli kyse. Mikähän olisi messissä varastamisen arvoista? Ne haarukat varmaan. Takimmaisessa rivissä vain silmät liikkuivat katseiden pyrkiessä tavoittamaan viereisen. Sama ajatus taisi liikkua, mutta ainutkaan suu ei auennut rääkäisemään sanaakaan. Ensimmäinen mies sai toimia puhetorvena kuin parhain meedio koskaan.
"Herra ylikersantti! Emme tiedä mistä puhutte, herra ylikersantti!" Väärä vastaus. No, sama mikä vastaus olisi ollut, komento olisi edelleen pysynyt samana. Pihalle, saatanan syntiset! Mukana tullut korpraali otti ryhmän komentoonsa, ruoskien kirouksin ja uhkauksin sakin liikkeelle. Oui, siinä oltiin jo morttileiriltä päässeitä jääkäreitä, mutta pahin höykytys oli vasta alkanut ja tulisi pahenemaan jatkuvasti. Hopeiset siivet rintapielessä tarkoittivat vain ja ainoastaan Legioonan rankinta koulutusta ja sen mukaista kuriakin. Kahdeksan kilometriä oli yhtä kuin aamulenkki ennen kuivaa patongin palasta ja tervaista kahvia. Sitä ei voinut rangaistukseksi sanoa, mutta kokemuksesta tiesi pahempaa olevan tulossa.
Tomuinen joukko löysi yhdenmukaisen askeleen välittömästi, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia ravatun juoksumarssin tahdin. Camp Raffallin läpi juokseminen oli siinä määrin mielekästä, että pääsi pyörittelemään päätään ja katsomaan ohimennen mitä muut puuhasivat. Kättä ohimoon vain jos tuli natsoja vastaan, mutta vauhti ei hidastunut askeleenkaan vertaa. Paha periköön jos hidasti. "Skeet, mitä sä veit?" Kädet kysyivät ääneti Raffallin valkeiden porttien jäädessä taakse ja tasaisen pihan muuttuessa paljon poljetuksi tieksi.
Samoihin aikoihin kolme kouluttajaa kulki kyseisen joukkueen parakkiin, tuijotti peilinä hehkuvaa puunattua lattiaa ja aloittivat työnsä. Jokainen kaappi avattiin yleisavaimella, kallistettiin ja kaivettiin tyhjäksi. Ne olivat siistejä kaappeja, ohjesäännön mukaisesti järjestettyjä ja millilleen oikein. Sietivätkin olla. Jokaisen kaapin kohdalla toivottiin kilahdusta ja loiskahdusta, mutta se jäi haaveeksi ja varusteet lattialle sekasotkuun. Sama toistui jokaisen kohdalla, myös petivaatteiden ja patjojen. Kaikki irtoava lattialle.
-Skeet-
Rikoskin oli jäänyt materiaaliselta arvoltaan pieneksi, mutta varkaalle se oli ollut suorastaan moraalinen voitto, jonka hinta voisi helpostikin olla tuo aamulenkin vastine. Kadunkulma ja toinenkin, jokainen Korsikan saaripahaisen möykky ja kukkula taipuivat samassa rytmissä maata polkevien kenkien alle tuttuina ja kotoisina. Paikalliset katselivat välinpitämättöminä tai nyrpeinä ryhmän ohimarssia, aivan yhtä ystävällisesti kuten aina ennenkin. Heidän silmiinsä legioonalaiset olivat juoppoja ja rettelijöitsijöitä, jotka tulivat vikittelemään heidän naisiaan ja aiheuttamaan hankaluuksia. Puskikkojen ja tasaiseen tallattujen kinttupolkujen välissä keveästi askeleelta toiselle siirtyvä romaani teeskenteli ensin kaikessa rauhassa, jottei ymmärtäisi tai olisi huomannut viestiä, pitääkseen yllä mielenkiintoa. Tavaroita lenteli lattialle pitkin tupaa, mutta jokainen kirous palautettaisiin myöhemmin taputuksena selkään. “Löysimpä oikein harvinaisen kauniin pullonkorkin.” Karpaattien lapsi vastasi keskellä rivistöä, vinkaten silmäänsä vieressä marssivalle mykälle. “Äläs.” Selän takaa kuului syvän hengityksen tahdittamana, naurunnykerön kera. “Ei tainnu olla pelkkä korkki.” Romanialainen puisteli päätään ja hyräili muutaman säkeen marssilaulua. Tunnelma kohosi jotenkin kummasti sen mukana.
Periaatteessa emme kaipaa ylimääräisiä osallistujia, mutta jos Muukalaislegioona on jotain, mistä löytyy tuntemusta voi toki kuitenkin kysyä.]
-Rine-
Korsikan karun kaunis saari, yhdeksän kilometriä Calvin satamakaupungin valkeista, punakattoisista katoista sijaitsi Cap Raffalli - Muukalaislegioonan laskuvarjojääkärien koulutuskeskus. Kyseessä ei ollut mikään pieni alue muutaman rakennuksen kanssa, se oli itsessään jo järjestelmällisen kylän kokoluokkaa ja toimi kuin kellopeli. Valkeita muureja vartioitiin yötä päivää, koulutettavia miehiä kulki jatkuvasti vaalealla hiekalla tasa-askelta joko marssien tai juosten, mutta hyvin harvoin näki ketään paikoillaan. Ei se tavanta ollut, mutta hetkittäistä. Sanottiin, että legioonalaiset tekivät aina jotain ja se oli varsin totta.
Uuteen paikkaan saavuttaessa Legioona rakensi välittömästi tukikohdan, puolustettavan leirin ja hyvä etteivät saman tien kaivautuneet poteroihin pysähtyessään tupakoimaan. Taukoja tuli kuitenkin mikäli koulutus syystä tai toisesta keskeytyi komentavan upseerin luvalla. Tällainen hetki oli meneillään urheilukentän laidalla ja punaisella hiekalla, kalkkiviivojen vieressä, norkoili noin kymmenen hengen lauma enemmän tai vähemmän tatuoituja atleetteja. Kouluttava ylikersantti oli joutunut lähtemään kesken voimistelun toimistolle selvittelemään ryhmässään sattunutta varkautta. Joku oli saattanut källiä messistä punaviiniä, mutta itse ylikersantti oli tällä kertaa epäiltyjen listalla kärjessä.
Samalla radalla juoksi koopperiaan toinenkin ryhmä, lähistöillä vedettiin lähitaistelukoulutusta, mutta 2REP:n 1CIE:n ykkösryhmä sai nautiskella tovin jalkojensa oikomisesta ilman raivokasta huutoa kannoillaan. Puhe kävi vilkkaana kerrankin kun oli lupa puhua ja vapaata olemista, kunhan ei poistunut paikalta. Siitä seurasi huutia. Joku ehdotti korttipeliä. Kaksi väänsi puolirähisten kättä painien karkealla hiekalla. Aina tehtiin kuitenkin jotain. Yhdet askeleet muiden joukossa hiipivät muutaman metrin, harppasivat nopeasti vauhdin ja irtosivat maasta loikkaan. "Skeeeet!" Joku ehti varoittaa, ehkä sopivasti pienemmän miehen kääntyä katsomaan kanadalaiseksi puhuttua miestä, joka rysähti päälle taklaten romanin alleen. Le Muet. Tikatuin huulin virnistävä legioonalainen pörrötti sänkistä päätä, painaen itseään pienemmän sotilaan maahan.
-Skeet-
Vai varkauksia. Sellaisistahan legioonalainen Skeet ei myöntänyt tietävänsä mitään. Korsikan auringon lämmössä karpaattien kasvatin oli hyvä nuokkua ja poltella tupakkaansa, hajamielisesti imien myrkkyjä filtterin lävitse kapeat posket lommolle joka henkäyksellä painuen. Kokkapuhe vieressä veti savun läpi suodattuvaa, raukeaa huomiota puoleensa, uhosivat edellisestä reissusta. Tällä kertaa romaanin väliin lausumat laiskat kommentit puolustivat ihan oikeasti totta puhuvaa puoliskoa, eivätkä huvituksen nimissä yllyttäneet riitaa pahemmaksi. Kuparinhohtoiseksi sisiliskoksi ruskettunut romaani koki yhden elämänsä ikävimmistä taklauksista, lähes täysin varoituksetta. Ylikessu tulee takas! Nimeään huudettaessa tupakka lensi kaaressa punaiselle kentälle ja mies tapaili asentoa - vain tullakseen kaadetuksi tulikuumalle hiekalle kasvot edellä huudon ja räkänaurun saattelemana. ”Rine!” Kova karjaisu vastasi varoitushuutoon, hiekan ja sitä kevyempänä pölisevän tomun keskeltä. Kyynärpää iski kohti virnistäviä kasvoja ja kädet hakivat paikkaa tarttua niskasta, vääntää mykkä ympäri ja pois kimpustaan. “Perkeleen äpärä!” Paidaton romaani karjui ranskaksi, senkin edestä mitä kanadalaisesta ääntä ei lähtenyt.
-Rine-
Sainpas! Hiekka pölysi kuivana ilmaan pilviksi, omaksi pieneksi räjähdysalueekseen kahden legioonalaisen painiin. Isokokoisempi solakka mykkä kyllä oli, mutta se ei meinannut yhtään mitään kahden sotilaan välisessä käsikähmässä. Äänetön nauraa räkätti, mikä oli hieman omituista kun ääntä ei lähtenyt sitten sen enempää mitä ilmavirta kulki kurkunpäässä karahdellen vaimeasti. Non, non, älä nyt ala. Tietenkin Le Muet koetti käyttää kokonsa etua pitääkseen pienemmän maassa, mutta sai sen edestä kyllä kyynärpäätä muutaman millin sängelle ajettuun päähänsä. Legioonan muoti ei sallinut kolmea milliä enempää. Kannustushuutoa nousi molemmin puolin, kuten aina jonkun päättäessä ottaa lyhyen voimaharjoitteen. Tummanvihreät veryttelyhousut muuttivat nopeasti väriään tomussa hailakoiksi, pahasti kuluneet tennarit koettivat lukita romanin jalkoja pois potkimasta. Yhtä kyynärpäiden, raajojen ja kiroilun mylläkkää kesti ehkä pari minuuttia, ennen kuin kanadalainen antautui jäätyään alakynteen ja selälleen hiekkaan niitatuksi. Virnettä se ei vain pyyhkinyt pois, vaikka kädet olivatkin jumissa ja silmäkulma auki.
-Skeet-
Vahvojen kaverien tapellessa pölisi hiekka ja iskut mäjähtelivät tosissaan kymmenien, jopa satojen juoksukilometrien vahvistamiin vartaloihin ja käsittelivät uudelleen kasvoja rystyset muottinaan. Pienenä kaverina sänkipäinen legioonalainen oli usein altavastaajana itseään isommille ja ilkeille miehille, joiden halu testata käytännössä koulutustaan oli usein pahantahtoisempi kuin Rinellä. Villihevosen hurjuudella tappeleva romaani potki ja tempoi, väänsi nivelistä ja hyvä jottei purrut päästäkseen tilanteen herraksi. “Riittääkö?!” Nyrkki nousi pään sivulle, muttei tempaissut. “Joko riitää Rine?!” Vain hetken kestänyt kiivas rymyäminen ja manaaminen loppuivat tiiviiseen solmuun, missä olkapään nivelet testasivat venymisastettaan ja vaateet olivat täynnä harjoituksissa pidettävien tennarien pohjankuvia. Todellisessa tilanteessa ja varustuksessa, Ranskan armeijan lahjoittamat hienot maihinnousukengät vahvikkeineen olisivat potkineet mykän maahan viimeisen päälle liikkumattomaksi ja hiljaiseksi. “Skeeet!” Hymy oli vasta tarttunut mieheltä toiselle ja käsi laskeutunut alas vetämään taistelupari ylös, kun huuto kuului toisaalta. Ja tällä kertaa koko tomuisten ja likaisten legioonalaisten joukko säpsähti.
-Rine-
Takaisin tuli samalla mitalla, pitihän sitä vastuu ottaa kun kerran oli rähinän aloittanutkin. Nopeana ampujana tunnettu mykkä ei ollut parhaimmillaan roskaisessa lähitaistelussa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö se olisi ollut hiljaisemman miehen mielestä hauskaa. Etenkin romanin kohdalla. Itseään pienempi kyllä, mutta ärhäkkä, ei mitenkään liian varovainen kuten muut, joilla oli aina jokin perusvaisto olla pistämättä liian pahasti päihin joukkuetovereita. Aina kuitenkin joku vuosi verta jostain, vahingossa tai tahallaan. Hengitys rahisi hiekan murusia ja katkeilevaa naurua, pää lepäsi hetken maassa hengityksen pyrkiessä tasautumaan käsikähmästä.
Oui, oui, oui, nouse jo, Noel nyökytti läimäyttäen vähemmän hellästi avokämmenellä liskon kylkeen. Huuto sai tennarit raapimaan maata, hakemaan vauhdilla asentoa tasaiseen riviin. Merde! Ylikersantti! Legioonassa asiat tapahtuivat nopeasti, mutta äänivalleja rikottiin aina kouluttajien kuulostaessa vihaisilta. Tämä olisi voinut pelkällä karjaisulla nylkeä miehen elävältä. Rine pölisi ylös taisteluparinsa vetämänä, riviin sellaisella vauhdilla, että meinasi luisua jaloiltaan äkkipysähdyksessä kolmiriviin. Siinä oli nopeasti nätti miesten motti.
Ylikersantti, Afrikan auringon polttama ja kannon karahkaksi uurtama, harppoi joukkonsa eteen tummana kasvoiltaan, selkeästi pidätellen raivoaan.
"Joku vitun munapää tästä rosvojoukosta on saanut aivan helvetin hyvän idean. Messistä puuttuu jotain ja se jokin on kadonnut teidän vieressänne olevasta pöydästä, mutta varkauden kohteeksi joutunut porukka ei ole sitä tehnyt. Osaisiko kukaan herroista kertoa minulle, mistä saatanasta on kyse?!" Ranskalainen karjui rivin ensimmäiselle ja pisimmälle miehelle tapittaen kenttälakkinsa alta. Ylikersantti ei ollut kaunis mies. Hänellä ei ollut kasvoja, vaan naama. Hän näytti aina vihaiselta, paitsi kolmen promillen humalassa. Tunnettiin myös viinaan menevänä ja näin ollen potentiaalisena syyllisenä.
-Skeet-
Tyrkkäykset selkään ja kylkeen ohjasivat miestä jos toistakin paikalleen, yksilöiden muuttuessa silmänräpäyksessä kokonaisuudeksi, jonka lopputulos oli geometrisen tarkka suorakulmio. Viimeisellä rivillä, Skeet veti henkeä ja tuijotti edessään seisovan niskaa niin tiukasti, että maailma tuon lyhyellä karvalla päällystetyn keilapallon ympärillä hämärtyi. Kymmenen miestä oli vakavia kuin rivi hautakiviä, maan värisiä ja hien piirtämillä viivoilla marmoroituja. Onko syyllisiä? Non! Ei, herra ylikersantti! Täällä on vain murhamiehiä ja tarkka-ampujia! Silmäkulmasta vilkaistiin Rineä, siinä pidempien kaverien puolella. Aurinko paistoi korkealta Välimeren taivaalta ja piirsi rusketusraidan vihasta mutristuneille kasvoille lakin lippaa viivoittimenaan käyttäen siinä, missä tukka tai sänki leualla eivät näitä kauniita värieroja päässeet piirtämään. “Eikö syyllistä löydy?!” Mylvähdys rumaa, suorastaan rujoa ranskankieltä pyyhkäisi ryhmän ylitse. “Joka helvetin kulipää portista ulos. Kahdeksan kilometriä, herrat, tunnette reitin! MERDE! Ryhmänjohtajan perässä, liikkuu, liikkuu!” Mylvintä irroitti rivistön juuriltaan, jotka se oli kentän laitaan kasvattanut ja kymmenen miestä rynnisti liikkeelle.
-Rine-
Legioonalainen Rine tapitti eteensä harjaantuneen lasittuneesti, keskittyen pitämään pokerinsa. Suupieli nyki, mutta vain vähän. Ei täällä mitään ole tapahtunut. Non, mon sergent, ei mitään tietoa! Jotenkin oli kuitenkin sellainen kutina, että saattoi hyvinkin tietää mistä oli kyse. Mikähän olisi messissä varastamisen arvoista? Ne haarukat varmaan. Takimmaisessa rivissä vain silmät liikkuivat katseiden pyrkiessä tavoittamaan viereisen. Sama ajatus taisi liikkua, mutta ainutkaan suu ei auennut rääkäisemään sanaakaan. Ensimmäinen mies sai toimia puhetorvena kuin parhain meedio koskaan.
"Herra ylikersantti! Emme tiedä mistä puhutte, herra ylikersantti!" Väärä vastaus. No, sama mikä vastaus olisi ollut, komento olisi edelleen pysynyt samana. Pihalle, saatanan syntiset! Mukana tullut korpraali otti ryhmän komentoonsa, ruoskien kirouksin ja uhkauksin sakin liikkeelle. Oui, siinä oltiin jo morttileiriltä päässeitä jääkäreitä, mutta pahin höykytys oli vasta alkanut ja tulisi pahenemaan jatkuvasti. Hopeiset siivet rintapielessä tarkoittivat vain ja ainoastaan Legioonan rankinta koulutusta ja sen mukaista kuriakin. Kahdeksan kilometriä oli yhtä kuin aamulenkki ennen kuivaa patongin palasta ja tervaista kahvia. Sitä ei voinut rangaistukseksi sanoa, mutta kokemuksesta tiesi pahempaa olevan tulossa.
Tomuinen joukko löysi yhdenmukaisen askeleen välittömästi, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia ravatun juoksumarssin tahdin. Camp Raffallin läpi juokseminen oli siinä määrin mielekästä, että pääsi pyörittelemään päätään ja katsomaan ohimennen mitä muut puuhasivat. Kättä ohimoon vain jos tuli natsoja vastaan, mutta vauhti ei hidastunut askeleenkaan vertaa. Paha periköön jos hidasti. "Skeet, mitä sä veit?" Kädet kysyivät ääneti Raffallin valkeiden porttien jäädessä taakse ja tasaisen pihan muuttuessa paljon poljetuksi tieksi.
Samoihin aikoihin kolme kouluttajaa kulki kyseisen joukkueen parakkiin, tuijotti peilinä hehkuvaa puunattua lattiaa ja aloittivat työnsä. Jokainen kaappi avattiin yleisavaimella, kallistettiin ja kaivettiin tyhjäksi. Ne olivat siistejä kaappeja, ohjesäännön mukaisesti järjestettyjä ja millilleen oikein. Sietivätkin olla. Jokaisen kaapin kohdalla toivottiin kilahdusta ja loiskahdusta, mutta se jäi haaveeksi ja varusteet lattialle sekasotkuun. Sama toistui jokaisen kohdalla, myös petivaatteiden ja patjojen. Kaikki irtoava lattialle.
-Skeet-
Rikoskin oli jäänyt materiaaliselta arvoltaan pieneksi, mutta varkaalle se oli ollut suorastaan moraalinen voitto, jonka hinta voisi helpostikin olla tuo aamulenkin vastine. Kadunkulma ja toinenkin, jokainen Korsikan saaripahaisen möykky ja kukkula taipuivat samassa rytmissä maata polkevien kenkien alle tuttuina ja kotoisina. Paikalliset katselivat välinpitämättöminä tai nyrpeinä ryhmän ohimarssia, aivan yhtä ystävällisesti kuten aina ennenkin. Heidän silmiinsä legioonalaiset olivat juoppoja ja rettelijöitsijöitä, jotka tulivat vikittelemään heidän naisiaan ja aiheuttamaan hankaluuksia. Puskikkojen ja tasaiseen tallattujen kinttupolkujen välissä keveästi askeleelta toiselle siirtyvä romaani teeskenteli ensin kaikessa rauhassa, jottei ymmärtäisi tai olisi huomannut viestiä, pitääkseen yllä mielenkiintoa. Tavaroita lenteli lattialle pitkin tupaa, mutta jokainen kirous palautettaisiin myöhemmin taputuksena selkään. “Löysimpä oikein harvinaisen kauniin pullonkorkin.” Karpaattien lapsi vastasi keskellä rivistöä, vinkaten silmäänsä vieressä marssivalle mykälle. “Äläs.” Selän takaa kuului syvän hengityksen tahdittamana, naurunnykerön kera. “Ei tainnu olla pelkkä korkki.” Romanialainen puisteli päätään ja hyräili muutaman säkeen marssilaulua. Tunnelma kohosi jotenkin kummasti sen mukana.