|
Post by Kalin D. on Dec 29, 2006 5:54:52 GMT 3
"Liikettä saatanan koirat! Juoksua! Mikä vittu teillä maksaa!?" Karkea ääni raivosi, repi sanansa käheinä vuoriston ohueen ilmaan rikkoutuen voimasta ja siitä jatkuvasta manauksien ryöpystä, jonka se kaatoi viheliäisten miesten niskaan. Parinkymmenen hikoilevan, puuskuttavan ja ähisevän alokkaan lauma taisteli tietään ylös pitkin jyrkän kivistä rinnettä, kompuroi irtokiviin ja tuulen pieksemään pensaikkoon, joita Monte Corven rinteet kasvoivat. Muuta luotaantyöntävän karulta vuorelta ei löytynytkään kuin karheaa matalaa pusikkoa, käkkäräisiä lyhyitä havupuita ja kouluttajiensa pieksemiä legioonalaisia. Jokin epämääräinen kiemurteleva ura vuoren kyljessä kantoi polun nimitystä, sen olivat talloneet tuhannet jalat vuosien myötä, siitä lähtien kun Ranskan muukalaislegioonan ensimmäinen leiri pistettiin pystyyn Calviin. Korsikan ilmasto tiedettiin lempeäksi ja lämpimäksi turistikaudella, aikana jolloin Ranskan saarivaltion rannat täyttyivät valkealla hiekalla ja sinisillä aalloilla kylpevistä turisteista. Korsika oli ihanteellinen paikka rentoutua ja lomailla, katsella paikallisten leppoisaa kulttuuria ja ihailla Välimeren kauneutta pinkin drinkkinsä paperisateenvarjon ohi. Kevyt tuuli kasvoilla ja aaltojen loisketta, kristallisen puhdasta vettä viilentämässä keskipäivän nousevaa lämpötilaa. "MERDE! Liiku nyt jumalauta Rine! Luuletko lomilla olevas, que?! Sä saatanan hintti et tuu näkemään lomapapereitas vielä kuukausiin! Vipinää nyt miinaharavat!" Ja takaisin todellisuuteen. Hiki valui vuolaina virtoina pitkin kiipeävien, juoksevien ja huohottavien miesten selkiä, joita raivopäiset kouluttajat potkivat enemmän ja vähemmän kirjaimellisesti ylös rinnettä. Mä muuten olen Rine. Alokas Rine, Noel; ikää yhdeksäntoista vuotta, kaksoiskansalaisuus Ranskaan ja Kanadaan, tavoitteena yhdestoista laskuvarjoprikaati, toinen laskuvarjojääkäri rykmentti. Mä haluan Legioonan eliittiyksikköön palvelemaan. Just nyt mä oon menossa Monte Corven rinnettä ylös alokaskoulutuksen.. Ootas.. sadantena viidentenä aamuna. Mä oon kans meidän joukkueen ongelmatapaus. Mä olen mykkä. Ottivat silti palvelukseen, mulla on hyvät paperit Ranskan virallisesta armeijasta."RIVIIN JÄRJESTY!" Kouluttaja-korpraali tuijotti synkkänä eteensä töminällä ja pölisevällä tiilenpunaiselle hiekalla muodostuvaa kolmiriviä. Somalia - 1976. Ranger-maihinnousukenkien rivit asettuivat nopeasti sentilleen suoraan, jähmettyivät liikkumattomiksi tomun laskeutua edellisenä iltana plankatuille kärjilleen. "Kuten varmasti osa teistä tietää huhuista, kuusi somaliterroristia on kaapannut koulubussin ja pitää neljääkymmentäkahta lasta, sekä kuljettajaa panttivankeinaan kahdenkymmenen kilometrin päässä rajalta. Heidät on pysäytetty, mutta neuvottelut eivät edisty." Liikkumattomissa riveissä vaihdettiin salaa katseita, myös tummanruskeat silmät hakivat hetkeksi kontaktin vierellä seisovaan brittiin. Oh shit, sanoivat huulet päästämättä pihaustakaan. Pentuja. "Teidät lähetetään suojaamaan neuvottelijat ja varmistamaan, etteivät kaappaajat pääse pakenemaan rajan yli. Lehdistö on myös ehtinyt paikalle, joten älkää saatanat munatko tätä hommaa. Tiedossa on kolmas osan korkeampi palkka tästä reissusta. Painukaa hakemaan kamanne, kevyt varustus, lähtö on kymmenen minuutin kuluttua. Liikettä!"Kuumuus. Yli neljäkymmentä astetta varjossa, Herra yksin tietää paljonko auringon korventamassa kuopassa kuivan puun karahkan kupeessa, jossa khaki-maastokuvioinen legioonalainen makasi. Heitä oli viiden metrin välein kuusi, mukaan lukien korpraali Peters, jonka alaisuudessa ensimmäisen luokan legioonalainen Rine palveli - tämä oli heidän sektorinsa. Se oli pelottava jätkä, tuo Peters, raamikas kuin härkä ja kirveellä veistetty. Paljoa se ei puhellut, hiljainen ja juro kun oli, mutta hoiti työnsä ensiluokkaisen loistavasti. Nuori sotilas pyyhki silmilleen valuvaa hikeä takkinsa hihaan, räpytellen kirvelevää aurinkoa ja hienoa hiekkaa, joka tunki kaikkialle. Se sai mattamustan FA-MASin himmenemään entisestään, häälymään epäselväksi kuumuuden ja jo tunteja kestäneen kohteen tuijottamisen huimauksesta. Mitä kello oli? Kauanko tässä oltiin odotettu pala kurkussa? Viereisestä kuopasta kuului vaimea muovinen kalahdus ja veden loiskahdus. Britti joi kenttäpullostaan hiljaa, kallistaen muovisen mötikän melkein kiinni kypäränsä reunaan. Tollo, ei osannut säästellä. Huimasi, mutta lyhyet kuiskaukset poterosta toiseen olivat kertoneet ongelmista. Ei heidän olisi tarvinnut olla hiljaa, mutta ei pitänyt pahentaa räjähdysherkkää tilannetta bussin luona. Iso ja likainen, aivan helvetin huonokuntoinen auto seisoi sadan metrin päässä kapealta tieltä, sen ainoan pirun puun varjossa keltaisena mötikkänä. Siellä liikuttiin levottomasti ja neuvottelijan huuto kuului sotilaiden riville asti. Ehtojen kanssa taisi olla epäselvää. Ampuisivat ensimmäisen lapsen puolen tunnin kuluttua jos selvyyttä ei alkanut tulla. Mä en oikeen muista mitä mä aattelin sillon. Kai mua huoletti ku se oli ihan avointa maastoo, ei sitte mitään suojaa missään. Kyl mua pelotti, ei se väärin oo eikä hävetä. Niil oli se bussi, hyvä sielton ampua.Laukaus. "GO!GO!GO!"[/b] Peters karjui, matala basso jyrisi repien hien ja hiekan läikittämät miehet hurjaan juoksuun. Juokse! Juokse niin pirusti! Hiekka pälisi askelista ja vingahtelevista luodeista. Niillä oli AK-47:t, vanhat neukkuaseet, mutta saatana ne olivat hyviä aseita. Eivät yhtä hyviä kuin FA-MAS, jota kohti bussia vuoroin juosten, vuoroin syöksähdellen polvelle ampumaan lyhyttä sarjaa, etenevä legioonalainen kantoi. "Rine! Left, left!" Britti huusi. Alas, polvilumpio särähti kiveen, nopea liike puhtaalla koulutuksen tuomalla refleksillä, kolmen laukauksen sarja. Sillä miehellä oli haalistuneen punainen paita. Sen paidan rintaan levisi kolme tummaa läiskää. Noel tuijotti hetken ihmisnukkea, joka rojahti kasaan. Merde. Mäkö ton tein? "Move it, Rine!" Takaisin juoksuun. Putain. Ei vittu. Se oli ihan kamala paikka. Ei niin kamala ku mä oisin oikeestaan aatellu, mut se oli mun eka tappo. Ei se miltään tuntunu tai jos tuntu, mullei ollu aikaa huomata. Piti mennä jo kun siellä ammuttiin viel. Emmä muista mitä ne huusi ja muuta, mut nelisakaraset suuliekit mä aina muistan siel bussin sisäl. Ne ehti tappaa pari niistä pennuista, mut me saatiin ne kaikki. Mitaliki tuli, mut kuitenki.
Se oli mun tulikaste.(( Fiilistelyä hahmo-historialla, joka perustuu osittain todellisiin tapahtumiin, kuten mainittuun Somalian panttivanki-tilanteeseen. Kunhan revin elämän ja pällin kasaan, voin koettaa ehtiä pelata muutakin kuin fiilistelyjä. Typojen korjaus suoritettu.)) www.deviantart.com/deviation/41666679/?qo=30&q=by%3Aada-ada&qh=sort%3Atime+-in%3Ascraps- Hahmon kuva. Tunnetaan myös Samuelina siviilissä.
|
|
|
Post by Kalin D. on Dec 30, 2006 4:54:44 GMT 3
Mä kuolen. Mä perkele kuolen tänne, helvetti. Tää ei oo ihmisen paikka. Vittu, mä kuolen.. Antakaa nyt joku saatana mulle ees tupakki. Nyt jumalauta tällä punasella sekuntilla tai tapan!
Kylmän valon viiruja lattialla, valkoista ja kalseaa kuin kuolleen iho. Vanhaa laatoitusta, vuosikymmenien myötä kasvaneita halkeamien verkkoja ja hitaasti kuivuva vesilätäkön puolikuu viemärin ritilällä. Melkein hiljaista. Ohut savu tanssi argentiinalaista tangoaan ikkunan säleikön läpi suodattuvassa elottomassa valossa, taipui tärisevän käden oikuista. Savunainen, hento ja liikkeissään aistillisen kaunis, värähti jokaisesta kosketuksesta, huojahti partnerinsa otteista uuteen käännökseen, sulavaan taivutukseen kuutamotangossa. Neidon käsi ojentui filtterin peittämän hansikkaan suojissa, kurotti tikki-tatuoinnein merkittyjen huulten suudeltavaksi.
Melkein hiljaista. Muut teeskentelivät nukkuvansa. Kyllä ne olivat kuulleet. Kuuroja jos eivät. Legioonalainen karisti tuhkat tanssijattarensa helmalta viemärin ritilälle, jäi tuijottamaan sydämenä hehkuvaa tulipäätä. Kyllä ne kuuli. Mykkä ei kyennyt rukoilemaan, ei huutamaan, ei puolustautumaan sanoin. Upseeriin kajoaminen on rangaistava teko. Entäs toisin päin? Musteella tikatut huulet eivät sanoneet sanaakaan, mutta vuodattivat saman veren ja vääntyivät irvistykseen kivusta. Ei tarvinnut sanoja karjua tuskasta. Saatanan kusipää. Saatanan skappari. Kädet tärisivät yhä. Suussa maistui veri ja vahva tupakki.
Muut hengittivät hiljaa rautatankoisten kerrossänkyjen täyttämässä tilassa, kuuntelivat kuoleman hiljaisuutta pesutilan oven takana. Mykän huuto oli jotain eläimellistä, puhtaan primitiivistä raivossa ja kivussa. Se kaikui yhä painajaismaisena äänenä, jolle ei ollut enempää sanoja kuvata.
Mähän sanoin, et mä oon ongelmatapaus. Ne tietää sen. Ne on hyeenoja.
"Hyvää huomenta kulkukoirat!" - "HYVÄÄ HUOMENTA HERRA KERSANTTI!" Kaikki muut karjuivat keuhkonsa Camp Raffallin vaalealle hiekalle, paitsi toisessa rivissä kolmantena tiukassa asennossa seisova nuori mies. Joka helvetin aamu sama häpeä ja vaivaantuneisuus. He olivat kaikki identtisiä, veljiä ja perhettä keskenään, osa vain hieman eri värisiä kuin toiset. Samaa muottia, aina joukkueena toimivia tinasotilaita, joita erotti vain kunniamerkkien määrä rinnuksessa ja tatuoinnit iholla. Ja se Mykkä. Le Muet. Aina 2.REP-1.CIE-3.unité ja Le Muet. Kouluttajat tunsivat erikoistapauksen jo näöltä, mutta aivan sama, vaikka olisi ollut myös sokea, legioonalaisen tuli esittäytyä ja noudattaa tarkkaa protokollaa kaikessa. Kaikki joutuivat opettelemaan ranskan kantapään ja läimäysten kautta, mutta harvempi jaksoi opetella viittomakieltä. Paskiaiset.
Oui, oui, oui... Mä olin ekan vuoden mun sopimuksesta - se on minimis viis vuotta - eristäytyny ja mut pistettiin pirun koville kaikes. Mä pistin silmään het. Ja kyl ne hoksas välittömäst, että muhun on helppo purkaa stressiä kun oon kävelevä tekosyy pahoinpidellä. Enhän mä puhu niin että ne tajuis, mut sitä sitte pikkuhiljaa alko löytyyn keinoja. Sotilaskäsimerkit, ne eka. Mut mä oon hyvä näytteleen, mä olin ainoo joukkuees, joka sai luvan kaa ilmeillä. Aika kyseenalane kunnia, oui?
Käheää naurua, epäsäännöllisiä, tahdittomia askelia. Ei täsmällistä marssin rytmiä. "Vive la Mort! Vive la Guerre! Vive le sacré mercenaire!"[/b] Halpa olut läikkyi ahneille huulille, valui hiekan ja rääkin kuivattamista kurkuista alas loputtoman tuntuisina virtoina. Yksi istui muiden joukossa pöytään kyynärpäitään nojaten, porukassa nopeasti humaltuvien tönittävänä, mutta yksin. Suklaanruskeat, ilmeikkäät silmät tuijottivat nukkemaisen lasittuneina neljää tyhjää olutpulloa, punavalkeita etikettejä ruskealla lasilla. Vieras käsi laski viidennen eteen. "Rine, hei! Piristy! Mitä sä murjotat! Eka vapaas puoleen vuoteen! Mä tarjoan." Suuri musteinen sivellin piirsi tatuoidun piikkilangan kolme kierrosta käsivarrelle, joka pyyhkäisi pullot lattialle särkyvän lasin kirkaisuilla ja ulinalla. "Putain de merde! Rine! EI TAAS!" Se britti parkaisi. Kuulosti toivottomalta. Pöytä kaatui. Varuskunnan kupeen pienessä baarissa repesi helvetti.
Mä en oikeen oo humalas seurallinen. Mä aattelen liikaa. Mun ei pitäs. Pitää yrittää jatkossa sammuu nopeempaa. Emmä sille voi mitään, et mä revin kiesit aivan samperin äkkiä. Mä vaan haluun pois lomilta.
Merde. Sotilaspoliisi Peters. Très bonsoir à vous monsieur. Just SE Peters. Nykyään ylikorpraali. Turha juosta, tuolta äijältä on karannu vaan yks katumapäälle tullut ja se lyö ihan vitun lujaa. Ja se vihaa tappelijoita. "Legioonalainen Rine. Päästä irti ja nosta kädet pään päälle. Nyt." Möreä, tasainen ääni komensi, veti niistä langoista, jotka Mykkä tiesi olevan entisen ryhmänjohtajan käsissä. Puolitajuton kersantti rymähti mallaksen karvaisen lattian syleiltäväksi. "Legioonalainen Anders ottaa Rinen kepín ja pitää huolen, että se on jeepissä." Ei tarvinnut Petersin koskaan kahdesti käskeä, lyhyt britti singahti etsimään eksyneen valkean lakin, joka oli Legioonan tunnettu symboli. Taas verta suussa, vaimea valitus lattialta. Tummissa silmissä oli samaa mitäänsanomatonta lasia, riekaleisen sielun säröjä. Viikko putkaa upseerin pahoinpitelystä.
Aivan sama mistä se lähti, mutta mä en saatana ota hinttien tarjoamia kaljoja. Hinuri se kessu oli ja voi vittu, se saatana tuijotti mua koko illan. Se kalja oli viimine niitti. Vittuako mä sitä Petersille tai kellekää muulle avautuun, merkkaavat mut pian homoks papereihinsa ja sit mä oon ihan vitun vinhaan tarkkailus. Ei helvetti. Eikä semmosista puhuta.
(( Alkoi sitten ajatus liikkua, kirjoittais ehkä sitten ns. pääkohdat ja fiilistelyn pikkuhiljaa. Välillä takkuaa. Edit; typojen korjaus. ))
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 6, 2007 4:34:32 GMT 3
Kolwezi. Voi saatana. Se oli aika... No.. Voi Jeesus. Siellä tuli uskoon silkasta säikähdyksestä aika moni. En mä nyt sentää, on paheempaaki ku kuolla ja jäädä aurinkoon. Puhelin soi aamupäivällä Camp Raffallissa, Korsikalla. Mies, joka vastasi siihen oli eversti Philippe Erulin, 2. laskuvarjojääkärirykmentin komentaja. Vähäsanainen eversti kuunteli pitkän tovin tilanneselostusta, ohjeistusta ja avasi pöydältään radion uutiskanavan tukemaan sitä, minkä toisen laskuvarjojääkäriprikaatin kenraali Liron hänelle kertoi. Kolwezi. Oui mon general, Zaireen. Ei aikaa odottaa liittolaismaiden yhteistyötä. On mentävä heti. On estettävä kansanmurha. Oui, mon general. Repivä sireeni huusi jääkärit ulos, hukutti alleen kouluttajien ja aliupseerien käheät karjaisut. Liikkuu, liikkuu, liikkuu! Nyt on kiire, mon Deau! Taisteluvarustus, paskiaiset! Rine pakkasi nopeampaa kuin oli ikinä pakannut. Ei edes Petersin tupatarkistus ollut ikinä saanut ketään toimimaan niin ripeästi. Tuli perseen alla. Liikkukaa nyt elukat! Oui, oui, oui! Mitä tapahtuu? Kukaan ei tiennyt. Joku karjui keihään kärjestä. Se ei ollut Peters, joku vanhempi ylikersantti. Le Ancient. Me muuten ollaan se keihäänkärki. Yhdennentoista laskuvarjodivisioonan nopean toiminnan yksikkö. Kahdessa tunnissa Rine oli yksi kuudestasadasta täydessä valmiudessa odottavasta miehestä, yksi niistä, jotka puristivat aseitaan rystyset valkeina ja tärisivät odotuksesta nousta koneeseen - kohti uutta taistelukenttää, uutta sotilasoperaatiota. Operaatio Leopardi, sanoivat. Oui, enää puuttui esikunnan aamen. Tätä varten mä oon vuotanu verta ja hikee Korsikan hiekoille vuoden päivät. Tätä varten mä synnyin. 2e REP, me mennään ekana pää eeltä kuumimmille kriisialueelle, mitä tällä pallolla sattuuki oleen. Me hypätään vaikka Helvettiin. Vive parachutiste! [/b] Kaksi päivää unettomuutta, valmisteluja, juoksua lentokoneesta toiseen ja maailman ääriin. Eversti Erulin hikosi heistä eniten, organisoiden hyökkäyksen täysin tuntemattomalle alueelle, jonka viimeisin varma tieto oli jokaiselle sotilaalle repivä. Ne - katangalaiset - tappaisivat panttivankinsa. Siviilejä. Täysin sivullisia eurooppalaisia kaivoskaupungin yli jyränneen sisällissodan liekkimeressä. Missä pirussa muut maat viipyivät, sitä ei ollut kenelläkään aikaa ajatella, ei everstillä upseereineen, eikä liioin jääkäreillä, jotka odottivat valmiudessa. Mutta siviilejä. Mitä jos ei ehdi ajoissa? Se oli jokaisen mielessä. Jos he myöhästyisivät... Niin moni kuolema olisi heidän takanaan haamuina. Kukaan ei halunnut kansanmurhaa omatunnolleen. Pakko ehtiä. "No niin! Valomerkki hyvä herrasväki! Meidät pudotetaan kahdelle laskeutumisalueelle; DZ Alpha - Vanhan Kaupungin pohjoispuolelle - ja DZ Bravo - Uuden Kaupungin itäpuolelle. Kaksi aaltoa, kahden tunnin välit. Ensimmäinen aalto Alphaan, toinen Bravoon. Blokataan pääväylän kulku Uuden ja Vanhan välillä. Etsi ja tuhoa vihollinen, siviilit välittömästi turvaan. Saatte tarkemmat ohjeet, mutta nyt varusteet kasaan ja hyppyvalmiuteen joka paskahousu. Meille on jenkkien T-10 Charlie-varjot oottamassa."[/b] Luutnatti karjui nopean ohjeistuksensa kuormurin hytin portaalla puolittain riippuen ja huitoi kahta lähimpää avaamaan raskaasti murisevan diesel-pedon lavan takaa. Tömähdykset ja metallin kilinä liikuttivat painavia pakkauksia ulos kuormurista odottaville käsivarsille, läpi heittelehtivän letkan ja siistiin kasaan lentokentän aukealle. Uudet varjot. "Luti... Hei luti! Meillä on muuten ihan vitun iso ongelma, herra luutnantti!" Taisi olla se newyorkin kaveri Gary, joka lähes parkaisi. "No mitä vittua nyt tällä kertaa!?" "Herra luutnantti, nämä... nämä varjot ei sovi meidän valjaisiin, herra luutnantti!" Tasainen käsistä käsiin pakkauksia kuljettava letka pysähtyi hiljaisuuteen. "QUE!?" "Oui, mon Lieutenant." Jenkin ääni särähti. "Nämä ovat yhteensopimattomat meidän varusteiden kanssa. Meillä ei oo sopivia varjoja, herra luutnantti." Sen tunsi; ruumiintoimintojen hetkellisen lamaantumisen, sitten raivokkaan sydämensykkeen kaikkialta ympäriltään. Merde. Meidän pitäs olla jo menossa. Metalli kilahteli kaikkialla, vaijeri suhahteli karkeiden nyrkkien läpi, naksahteli poikki ja liukui puristettavaksi kiinni lukoilla. Jokainen hikoili, eritoten Rine. Gary oli entinen merijalkaväen sotilas, hypännyt jenkki-varjolla. Samainen oli tuijottanut jonkun tovin käsillä olevia välineitä ja kehittänyt luutnantin kanssa karvalakkiratkaisun, jolla neliskanttinen palikka saatiin menemään pyöreästä aukosta. Metallinen vaijeri sitoi kannattimet toisiinsa, kutoi kankaan ja vahvan köyden valjaisiin. Kaikilla pyöri sama ajatus; kestikö se miehen painon kahdessasadassa metrissä ilmassa? Pitikö oma kötystys? Kuinka moni putoaisi maahan kuin kivi? Olisinko se minä? Gary tapettaisiin jos tämä ei toimi. Tosin, milläpä tapat jo pudotukseen kuolleen miehen. Upeaa, siinä olisi CNN:lle revittävää, Kolweziin lähetetyt pelastajat hyppäsivät tuhoonsa. Rinen kädet tärisivät holtittomasti. Mä sanon, voi helvetti meitä kaikkia hirvitti. Ollaan me hypätty vaikka kuin monesti, mutta tuolla kertaa oli kyllä jännät päällä ihan jokaisella. Pahinta se oli niille, joita pelotti muutenki hypätä. Mähän nautin siit, mä rakastan hyppäämistä, etenki öisin, mut joilleki se on ihan kamala paikka. Aattele se sit, et sullon ihan konkreettine juttu, et se varjo voi pettääki... Putain de merde, en mä oo tonkaan jälkeen pelänny koskaa niin pahasti."Vieläkin sumua, pitää oottaa... Liian vaarallista nousta." Jo kolmas kerta sama vastaus lennonjohdolta alas kentällä odottaville koneille. Pilotit tuijottivat totisina terässiipisten kotkiensa silmien läpi usvan harsojen läikittämää kenttää. Ei sitä paljoa maassa ollut, mutta taivaalla, heidän kotonaan, se söi näkyvyyden täysin. Niin heiltä kuin hyppääjiltäkin. 65 laskuvarjojääkäriä. Kaikki ahdettuina liian pieniin koneisiin, osa zairelaisiin kuljetuskoneisiin ammuslaatikoiden päälle. Luojalle kiitos ei ollut siellä, Luojalle kiitos ei istunut miinan päällä niin kuin ne kaverit. Sitä vastoin tikein tatuoitu nuori sotilas istui vaikeasti täyteenammutussa koneessa, polvet melkein suussaan, kyynärpäät syliinsä taiteltuina ja kämmenet poskillaan. Muualle ei voinut raajojaan tunkea, he olivat kaikki niin sumpussa kuin miehet vain saattoivat olla koneen paljailla lattioilla. Montako päivää he olivat valvoneet täydessä valmiudessa ja taisteluvarustuksessa? Kaksi? Non, taisi olla jo kolmas. "Ne pudottaa meidät laskeutumisalueille, eikä niillä oo mitään karttoja sielt. Ei mitää. Tajuuksä Rine?" Äänetön nyökytys vastasi vieressä kankeasti liikahtelevan kollegan hiljaiseen sihahdukseen. Silmät kaverin kypärän alla olivat suuret, harvoin näki niin paljon valkuaista ja pupillit pieninä. "Ei karttoja, ne ei tiä yhtään misä vihu on. Ei ollenkaa. Takuuks?" Oui, oui, mitä ihmeellistä siinä nyt on, mykkä ilmaisi kohauttaen olkiaan ja heittäen ärtyneen välinpitämättömän katseen toveriinsa. "Me ei saada vahvistuksia. Muut pääsee vasta kolmen päivän päästä sinne. Jenkeil menee, muut ei oo viel ees ehtineet koota iskuryhmiään." Vaimeat sanat tappoivat sen vähäisen odotuksen tuoman puheen koneen sisällä. He olivat kaikki yhtä mykkiä. Tämäkin perkele vielä. Mikä muu oli menossa päin helvettiä? No itseasias yks kone lens harhaan, toisest puhkest laskeutumistelineest rengas.. Jenkit oli josain huitsinkuikas, tietty se oli komentokeskuksen kone, joka hajos, samoin meidän panssarintorjuntaa kuljettava ja mitäs viel.. Josain välis oli infoo, et operaatio peruttiin ja yks kone lähti jo takas kotiinsa. Palas se takas, mutta siin meni aikaa hukkaan pirusti. Oikeestaa aika vitun moni asia kusi, mut sitä tää o ku pitää lähteä kahen tunnin varotuksella sotaan. Mut me sentään oltiin tulos apuun. (Operaation taustojen lähteenä on käytetty yhden pelastetun, Luis Silvan, raporttia tapahtumista. www.globusz.com/ebooks/LuisSilva/00000019.htm Jatkoa seuraa.)
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 6, 2007 10:19:54 GMT 3
(( Suuresti pahoittelua, tämä venähti. ))
"GO!GO!GO! FUCKING GO!"[/b] Kymmenet jalat tömisivät ulos kiduttavan ahtaasta ja tunkkaisesta tilasta riehuviin ilmavirtoihin, vapaalle taivaalle kuudensadan jalan korkeuteen. Hyppy tyhjyyteen, navakkaan tuuleen ja siihen humisevaan vapauteen, joka oli kannustanut legioonalaisen läpi alokaskoulutuksen paskan ja kivun, fyysisen sekä henkisen rasituksen. Vapaa. Taivas oli auki, keho putosi muutaman sekuntin raskaana kuin kivi maan vetovoiman rusentavaan syleilyyn ennen varjon aukeamista. Tuuli löi sielun läpi, vei mukanaan palan maailmantuskaa, hääti ulos tappion pelon ja kaiken henkilökohtaisen. Kaikki sydäntä painanut ahdistus ja epävarmuus, se oli poissa noiden lyhyiden hetkien ajan, jotka mykkä saattoi vain ja ainoastaan pudota. Pudota taivaalla. Puhtaana kaikesta. Kankaan kahiseva revähdys auki, nykäisy valjaista varasti laskuvarjojääkärin hetkeksi irti maan vaativasta vedosta. Kiinnitykset pitivät. Maa syöksyi vastaan hurjaa vauhtia usvan ja pilvien läpi, nosti kasvoille rosoisen maaston.
Tömähdys.
Rine pyöri muutaman kerran ympäri kymmenen jalkaa korkeassa pusikossa, sotkeutui varjonsa lankoihin ja kirosi sähisten. Irti, nyt vittu ne kaikki irti ja varjo kasaan. Langat, hihnat, soljet ja laskuvarjokangas kieppuivat nopealla tottumuksella vyyhdiksi käsivarsille, kiepiksi ja reppuun. Arvokkaita varusteita ei jätetty viholliselle, ei, vaikka se tekisi siitä risumajaansa katoksen tai vaikka sitten räsymaton. Ympärillä tömähteli ranskalaisin kirouksin miehiä taivaalta, röyhkeästi iltapäivän kirkkaan lämpimään aurinkoon ja samaiseen korkeaan norsunruohikkoon. Puolet putoilevista sotilaista ajautui ohi laskeutumisalueeltaan. Näkyvyys oli perhanan huono, kiitos korkean ruohikon. Lentokoneet nostivat metelin kaivoskaupungissa, summittaiset laukauksien kajahdukset kertoivat yrityksistä ampua teräslintuja ja haavoittuvaisina varjoillaan maailman katosta lipuvia legioonalaisia. Pahinta oli ottaa osuma ennen kuin ehti edes maahan. Ilmassa jääkäri ei voinut nostaa asettaan, eikä ohjata varjoaan. Sä putoos sinne, minne putoot. Oli se sitte hyvää tasasta maata tai pellon ainoa puu. Siihen meet. Hetkinen. Täällä on suht hiljaista. Karkea ruoho kahisi legioonalaisten suunnistaessa nopeasti kokoontumispaikoille, kuka mitäkin vauhtia eksyttävässä ruohikon labyrintissa.
Polven varaan, kyyryyn, FA-MAS painoi hihnassaan hartialla, kämmen lepäsi rakkaan kiväärin tunnusomaisella kaarella. "Kaikki tääl? Bon. Radioyhteys ylemmäs, ilmoita kolmosryhmän olevan koossa ja lähös eteneen. Katangat näyttää painuneen vittuun, mut vastarintaa tulee varmasti. Ne ei osannu oottaa meitä päivänvalos ja säikähtivät. Ne kerää viel ittensä. Tiedon mukaan kahdelta meni jalat hypys, ei välitetä siit. Eivät olleet meidän ryhmää, mut viedään pojille kukkia sairaalaan, oui?" Ylikersantti selosti vaimeasti, virnistäen kypäränsä ja kasvojensa naamiovärin alta velmusti. Vanhempi jätkä, hollantilainen. Radisti kuunteli totisena rahisevia lähetyksiä, puhuen toisinaan linjoille. Osa ryhmistä on vielä hajalla, etäällä oikeasta alueesta ja vasta ryhmittäytymässä. Arnold on kateissa. Eversti Eurlin kuulemma halasi laskeutuessaan termiittikekoa ja on helvetin pahalla päällä, katangalaiset saivat varoa nahkaansa. Laukauksia vaihdettiin jo. Sydän hakkasi vasten kylkiluidensa kaltereita, puski jahtikuumetta päälle. Se teki osasta miehiä vapisevia ja suurisilmäisiä, osasta virnistäviä ja viirusilmäisiä petoja. Rine oli hyeena.
Ovi rysähti sisään, lyhyet sarjat pyyhkäisivät viuhkoina ristikkäin sisään mustasta aukosta, pyyhkivät tilan täyteen huutoa ja hysteriaa sisään rynnäköivien sotilaiden vyöryttää huone. GO GO GO! Sisään pimeään ja tunkkaiseen, Afrikan julman auringon paahtamiin pätseihin, sisään kerta toisensa jälkeen uuteen kalmistoon tai tekemään rakennuksista uusia kalmistoja. Tatuoitu hyeena kulki ryhmästään kolmantena, potkaisi tai repäisi ovet auki, syöksähti sivuun kahden aseveljen niittäessä ensimmäiset viikatteet kuolemaa, vasta sitten oli hänen vuoronsa hyökätä uuteen tilaan. Ensimmäisenä rynnäköstä toipuvan vihollisen tuleen. Miksi pistää mykkä kärkeen? Eihän se voinut huutaa varoituksia muille, ihmetteli jo kuukausia aikaisemmin ensimmäisen komppanian kapteeni Poulet - Rinen komppanian päällikkö. Koska hän on hullu, mon capitaine, oli samainen hollantilainen ylikersantti vastannut. Ei hullu, vaan peloton. Legioonalaisen hyeena loikkasi savuun ja raivohysteeristen huutojen meteliin adrenaliinihumalassaan, päästi irti inhimillisyydestään jättäytyen täysin koulutuksensa tuomille reflekseille, vaistolle ja nopeudelleen. Komppanian nopein ampuja, sekä pistoolilla, että kiväärillä. Joku sanoi Rinen virnistäneen, hymyilleen täysin tietoisella murhanhimolla hampaat paljaina. Sellaisella, jota kantavat ne klassiset kylmäveriset murhaajat. Sellaisiahan heistä tehtiin, mutta veren ja ruudin tahrima mies hehkui jäistä riemua. Ei Rine kasarmilla hymyillyt, ei pientä ilotonta hymähdystä enempää.
Älä ny viitti puhua paskaa. Kyllä mäkin pelkään, mutten kuolemaa tai mitään vaarallist. Mä pelkään ihan muita juttuja. Mä pelkään häpeää ja nöyryytystä. Se on ihan eri asia ku kuolla. On pahempiiki asioit, ku kuolema. Älä kysy, mä en tahtos puhuu siit. Miks? No mä pelkään, siks en. Hei, onks sulla tupakkii? Mä voisin polttaa yhen... Ja ei, mä en ollu sekoamas, mä oon yllytyshullu ja adrenaliininarkkari. Mä en varsinaisesti nauti tappamisest, mut se on mun ammattini nyt. Mä nautin vaarast. Parempaa ku paneminen. Anna ny se tupakki. Merci.
"Ensimmäinen komppania! Kapteeni Pouletin johdolla Vanhaan Kaupunkiin, otamme asemat sieltä koulurakennuksesta. Mars, mars!"[/b] Jean XXIII:n koulu, etelään. Rakennukset olivat käyty läpi ja piiloutuneet siviilit etsitty romun ja ruumiiden alta. Sitä Rine oli inhonnut, tonkia läpi kaappeja ja kellareita, nostella esiin vapisevia ja itkeviä lapsia, naisia, miehiä. Niiden silmät olivat jotain, mitä legioonalainen ei halunnut kohdata. Ne katsoivat vasta minuutti sitten kolme murhaa tehnyttä sotilasta sankarina, vaikkei veri käsissä ollut vielä kuivunut ja FA-MASin piippu hehkui kuumuuttaan. Osa näki läpi hiljaisen miehen välttelevästä katseesta, lapset. Ne tuijottivat kaikki täysin hiljaa, aivan kuin olisivat nähneet sieluun asti. Nähneet muutakin kuin pelastamaan tulleen ranskalaisen sotamiehen - eivät Ensimmäisen luokan legioonalaista Rineä vaan Samuel LaBorden. Se karmi. Käsky jättää siviilit muiden vastuulle oli helpotus ja pakotie katseilta. Sitä helpotusta kesti lyhyen tovin.
Mä muuten pelkään vieläki lapsia. Ne näkee univormun läpi.
Löyhkä. Mies Hyeenan vieressä kakoi ja tuijotti nieleskelevän valkeana eteensä. Partiot kulkivat autioita katuja hitaasti, Ranger-maiharit nousivat varoen astumaan kuumuuden turvottamien ja mädäntyneiden ruumiiden yli. Joku antoi etäämmällä rajusti ylen. Selkäranka pingoittui kireäksi vaijeriksi, veti lihakset lukkoon ja kankeiksi pelonsekaisesta inhosta. Se löyhkä. Ei se ollut mätää lihaa, eikä kuonaa tai joka puolella juoksentelevien kulkukoirien jätöksiä. Kuoleman haju piti esirippuaan raskaana näyttämöllä, jolla kuolleet ja unohdetut huusivat jähmettyneinä joukkomurhaa. Noel nieli ankarasti palaa kurkustaan, vilkuili lähellään kulkevia vanhempia legioonalaisia. He kaikki olivat kasvoiltaan lumenvalkeat, mattaisen verettömiä kuin nuo vainajat, jotka he joutuisivat vielä operaation aikana hautaamaan ja tomuttamaan valkealla kalkilla. Ne olivat kaikki turpeita, liha paisunut paahtavassa kuumuudessa ja repinyt ihmisen kuoren muodottomaksi, jopa rikkonut kuivan ihon pullistaakseen ruhot näyttämään ylitäytetyiltä muodottomilta nukeilta. Mykkä astui jälleen yhden yli. Se oli nainen, liian turpea tunnistaa sen enempää miksikään muuksi, mutta pienet silmät tuijottivat lihan välistä suoraan kohti. Maailma välähti mustaa ja kirkkaita kipinöitä. FA-MAS kalahti tomuun ja legioonalainen yski sappea kurkustaan.
Kansanmurha. Se oli saatana kansanmurha. Siin oli tapettu nii paikallisii, eurooppalaisii, siviilejä, kapinallisii, vittu, koiriaki. Se oli silkkaa hulluutta. En mä voinu sille mitään, multa meni hetkeks taju sen hajun takii. Oon mä kauheita asioita nähny, mut se haju oli jotain mitä mä en ikinä unohda. Sillon mä luulin, et me oltiin tultu liian myöhään.
Koulurakennus oli hylätty. Sen olivat rakennuttaneet eurooppalaiset ja sodan pyyhkäistessä ylitse katanganit olivat pitäneet sitä yhtenä tukikohdistaan. Radioaallot kohisivat sadan siviilin vapauttamista tiloista, muutama heistä oli tiennyt kertoa missä katanganien päämaja sijaitsi. Kapteeni Poulet lähetti toisen platoonan ensimmäisen komppanian adjutantti Poun komennossa hyökkäykseen puhdistamaan rakennuksen. Loput komppaniasta jäi linnoittamaan koulua uudelleen tulitueksi. Ensimmäisen aallon ja taisteluraivon laannuttua maastopukuiset joukkueet liikkuivat nopeasti, tutkivat päämaja-rakennukset läpi löytämättä enää ketään. Pahin pelko oli karissut, kuuleman mukaan neljä omista kaatunut ja yhdelle melkein käynyt huonosti jo koneesta hypätessään. Varjo oli tarttunut ramppiin, hyppymestarin oli täytynyt leikata hänet irti. Onneksi oli varavarjo. Toisen ryhmän korpraali löysi pormestari Mufun kartat ja asiakirjoja, jotka osoittivat miehen suunnitelleen sisällissotaa. Tieto kertoi johtoportaan odotettavan saapuvaksi linnoitetulle koululle.
Selkä seinää vasten, kypärän päällä istuen, Le Muet pyyhki kasvojaan takkinsa hihaan. Helvetin kuuma. Afrikassa oli aina kuuma, mutta yöllä melkein paleltui. "Mä kuulin, et Vanha Kaupunki on varmistettu. Ne pakenee, mut tokalla komppanialla oli ollu jotain ongelmia. Adjutantti Schyns oli joutunu väijytykseen, mut vihu vetäyty. Ne tuhoo kaiken mennessää, ettei meille jäis mitää, mut pojat löys pari kuormurii. Kolmos komppania hoitaa Uutta Kaupunkia, siellon viel täys hulina pääl. Ollaan me vaa tääl." Gary puheli hiljaa istuen mykän vieressä lattialla ja ojensi kenttäpullonsa katsomatta kohti hiljaisuutta. Vaimea huokaus. "Arnold löydettiin kuolleena. Reikä pääs. Ne oli silponu sen. Laskeutumisalue Alphan reunalla." Vesi loiskahti vaimeasti metallikuorissaan, katosi hitaalla kulauksella ja korkki kiertyi hiekka urissaan rahisten kiinni. Hyvä olla kaveri radistin kanssa, sai kuulla kaikki huonot uutiset melkein ensimmäisenä. Vielä kymmenen minuuttia lepoa, sitten takaisin kaduille. Molemmat tuijottivat hiljaa käsiään, aserasvan, pölyn ja hien juovittavia karheita kouriaan. Rinen kädet liikkuivat väsyneesti. "Oui. Aivan sama. Hoidetaan tää pois nopeasti, mä haluan siviilit turvaan ja jokaikisen epäilyttävän mustan hengiltä. Mä haluan pois täältä." Eleet olivat viittomakieltä, huomattavan yksinkertaistettuja ja simppeleitä, mutta samalla ajatuksen juoksulla mykän olisi tarvinnut vain katsoa toveriaan jakaakseen sanansa. Katseet kohtasivat hetkeksi, puristivat samasta mietteestä kättä. Varusteet kilahtelivat sotilaiden noustessa ylös, astuessa takaisin taistelualueelle.
Ei me haluttu pois, että meitä ois pelottanu. Me haluttiin vaan, et se loppuis, et me saatas ne jotka ei taistele, ulos sielt. Meitä oli muutenki niin paljon vähempi ku siviilejä tai kapinallisii yhteensä, et hirvitti. Sen alko tajuumaan vasta ku Gary kerto ruumislukuja. Ihan vaan kolmas komppania oli löytäny yli kuuskyt siviilii ja tappanu saman verran vihuja. Niit tuli koko ajan vastaan, pienis eris, mut tuli kuitenki. Yleensä jotain kolmesta viiteentoist samas sakis. Ammu eka, kysy sit. Siin oli jotain metkaa.. Heh.. Siis, ei mitään 'vittu mä oon pähee jätkä ku niittaan nuo mutut tost' vaan semmonen... kylmä. Me vaan mentiin sinne, pudotettiin aseistetut ja vietiin siviilit pois. Siel oli taas lapsia. Merde.. Päättäväisyys. Me vaan tahottiin homma valmiiks kaikki.
Laskuvarjon kangas kahisi vaimeasti siellä täällä linnoitetun koulun tiloissa, torkahtelevat ja nukkuvat sotilaas tärisivät kylki kyljessä käytävillä keräten lämpöä toisistaan ja varjoistaan. Kevyt taisteluvarustus ei ollut tarkoitettu Afrikan öille. Vartiot kiersivät, toisinaan kantautui lyhyitä ja raivokkaita laukauksia. Jotkut säpsähtelivät ylös, harva todella nukkui. Adrenaliini piti kaikkia hereillä. Noel vetäytyi tiiviimmin kippuraan varjonsa laskoksiin, puski otsansa nojaamaan vasten vieressä hytisevän portugalilaisen selkää. Kolmas joukkue oli saanut luvan levätä pari tuntia ja Rine aikoi myös nukkua vaikka väkisin, huolimatta Pinheiron säpsähdyksistä ja vieraskielisestä mutinasta. Taisteluiden ensimmäinen yö. Vartti nukahtamisesta lepoon määrätty joukkue hätisteltiin ylös; tupla-operaatio ylhäältä, estäkää kapinallisten pääsy kaupunkiin ja hiillostakaa hylättyihin taloihin linnottautuneet ulos. Liikkeelle.
Mullon vähän... tota noi.. repaleiset muistikuvat tosta yöstä. Se oli sit kolmas vuorokaus samoilla silmillä. Toka tulitaistelu meille, mut oikeestaan eka ihan aito sota. Siihen pääs jyvälle heti ku oli ampunu ekan laukauksen, sit sitä vaan meni ja toimi. Sillä samal se yöki meni, muttei me tasan nukuttu. Ei siellä ollu enää ku harhailevia ryhmiä ja mä hoksasin yhen jutun. Merde, mon ami - mä oon just oikees paikas. Tänne mä kuulun. Uus setti meikäläisiä hyppäs aamulla, saatiin täydennystä, mut muita piti viel oottaa. Se helpotti vähä meidän hommaa. Nelos komppania, ne uudet, ottivat haltuun Zairen armeijan päämajan, ne löys nelkyt eurooppalaist siviilii kuolleina ja vaan yhden naisen. Se oli ollu piilossa muiden ruumiiden alla. Mua vähä vituttaa tuo Zairen oman armeijan touhu, vittu ne löysät oli sit jossain puskas lyömäs rumpuu vai missä ikinä, mut eipä niistä ollu paskaakaan näyttään naamaa ku ois pitäny. Säälittävää pelleilyä tommonen. Pitää vieraa tulla hoitaan asiat.
Iltapäivä. Kolwezin kaupunki oli rauhoittunut hiljaiseksi, taistelun äänet haukahtelivat laukauksin vain tapahtumia toistavissa mielissä. Ei se ollut ohi, ei näin helposti, mutta Legioona oli vallannut ja puhdistanut kaupungin. Jota kuinkin vuorokausi maaperällä ja ensimmäinen komppania teki kierrostaan Vanhassa Kaupungissa etelästä itään, toinen etelästä länteen. Kolmas siisti viimeiset kaupungin pohjoispuolelta. Neljäs otti avosylin vastaan idässä ne, jotka koettivat paeta laskeutumisalue Bravolle jätetystä pullon kaulasta kolmannen seulaa. Legioonalainen Rine seisoi risteyksessä tähyten neljän mailin päässä sijaitsevan lentokentän suunnalta lähestyviä ajoneuvoja. Se oli koominen näky. Ehkä molemmin puolin. Kuorma-autot kantoivat selässään tuoreita belgialaisia laskuvarjojääkäreitä, kollegoja Euroopasta. Täysin puhtaita ja kirkaskatseisia pyöritellessään päitään autioitunutta kaupungia ihmetellessään. Moni turisteina taistelukentälle ajavista belgeistä katsoi myös vastaan tatuoitua legioonalaista, joka seisoi erillään ryhmästään. Se oli outo näky. Vakavakatseinen nuori mies, tuskin kahdenkymmenen vanha, kasvoiltaan ja käsivarsiltaan tatuoitu ja yltäpäältä tomussa sekä veressä. Suoraan silmiinpisti tummanruskeiden silmien katse, joka lävisti jokaisen kuormurin kyydissä istuvan. Se oli syyttävä. Mikä vittu kesti? Miksi ees vaivauduitte tulemaan? Sama varsinaisen tulikasteensa saanut legioonalainen alkoi viheltää vaimeasti, haki melodian, joka havahdutti keskenään puhuvan ryhmän. Se alkoi hyrinällä, hekotuksen ja virnistyksien sekaisilla katseilla ohi jyriseviä ajoneuvoja kohti, mutta pian se kasvoi mahtipontiseksi lauluksi. Rivoja käsimerkkejä nousi ylös, hiljainenkin legioonalainen innostui räkättämään tikatut huulet kapeiksi hampailta vetäytyen.
Tiens, voilà du boudin, voilà du boudin, voilà du boudin Pour les Alsaciens, les Suisses et les Lorrains, Pour les Belges, y en a plus, Pour les Belges y en a plus, Ce sont des tireurs au cul. Pour les Belges, y en a plus, Pour les Belges y en a plus, Ce sont des tireurs au cul!
Verimakkaraa, verimakkaraa, kaikille muille annetaan, mutta belgialaiset jää ilman - belgialaiset ovat runkkareita. Marssilaulu kajahteli useamman tovin veriroiskeisilla seinillä, nostatti kiukkuisia huudahduksia autojen lavoilta. Hyeena nosti keskisormensa korkealle ilmaan ja irvisti kieltään näyttäen viimeisen auton puiville nyrkeille. "Legioonalainen Rine, tuotako te kutsutte kansainvälisten suhteiden ylläpitämiseksi, que?" Kersantin ääni leikkasi laulun lyhyeen ja pudotti ryhmän laumaksi vaimeasti tyrskähteleviä pojan kloppeja. Vuorokausi sotaa ja väkivaltaa, viisi minuuttia suoraa vittuilua ja hetkellistä rentoutumista. Puhuteltu teki kunniaa ja nyökkäsi vastaukseksi kersantille. Katse ei väistynyt ja tummien pahankurisuutta tuikkivien silmien kanssa kersantti saikin mitellä pitkään ennen luovuttamistaan. Hän huokaisi, pyyhki tomua silmistään ja teki nopean liikkeen. Mykkä ei ehtinyt tajuamaan liikkeen merkitystä, ennen kuin makasi selällään maassa ja tunsi nenänsä vuotavan jotain. Siihen myös sattui helvetisti. Le Boudin oli loistava laulu, mutta ehkä voisi jättää laulamatta sen hetkeksi.
Ja näin, hyvät lapsenlapset, mikäli Luoja mulle sellaisia äpäriä suo, teidän vaarinne mursi nenänsä ensimmäisen kerran. Sen jälkeen Noel-setä onkin murtanut tuulen halkojaansa tusinan kertaa, mutta älkää välittäkö, se on helppo rusauttaa paikoilleen ja siitä jää vain pieni arpi. Aivittujenkevätjaperseenhelvettisesaatanasattu!
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 7, 2007 6:03:04 GMT 3
"Hei putain! Luut läjään ja liikkeelle! Ette kai te luule, että homma ois jo tehty? Älkää unta nähkö!" Ylikersantti, yhtä väsynyt kuin joukkueensakin, karjui kuormurin lavan kulmassa roikkuen ja viittoi järjestäytymään. Taas mentäisiin. Neljäs päivä vailla unta valkeni ja ruusunpunaista taivasta läikittivät vaaleiden varjojen kuvut kannatellen uusia laskuvarjojääkäreitä maahan. Kolmas ja neljäs komppania olivat korpivaelluksella, puhdistivat kaupungin laitoja ja rääpivät kasaan viimeisetkin panttivangit, joiden kauloja kiristyneen tilanteen hirttosilmukat hiestivät.
Aavikkosotilaat kiipeilivät lavoille hikoillen, kukin kiroten vähintään mielessään ahtautta, joka ei vain ollut epämukava, mutta vaikeutti omaa toimintaa. Käänny tästä nyt ampumaan mihinkään tai suojautumaan kun kaveri on kirjaimellisesti sylissä ja itse takanasi istuvan sylissä kolmen kauniissa rivissä tasaisella lavalla. Le Muet sai epäonnekseen paikkansa perältä, läheltä hyttiä. Varjoa, oui, ehkä jopa puoli astetta viileämpää kuin reunoilla, mutta kuoppaisella tiellä ja heittelehtivässä kyydissä kaikki paino varusteista ja lihasmassasta rutisti perimmäiset aivan hytin seinää vasten. Rine vastusti haluaan purkaa ahdistustaan paukomalla päätään edessään istuvan britin kypärään. Ainahan sitä joutui koulutuksessa heittelemään kavereita, nostamaan ilmaan, vääntämään niin, ettei tiennyt mikä hikipisara iholla oli omaa, mikä sen viereisen sällin, mutta ahtaus ja liikahtelevien ihmiskehojen puristus veti mykän hermot kireälle. Liian lähellä. Tikatut huulet piirsivät tiukan viivan, silmät painuivat kiinni ja Samuel nieleskeli. Takana istuvan kiinalaisen terävät kannat painoivat sääriin, nilkka oli lukkiutunut liian auki käännettynä viereisen rivin jalkojen alle. Kaikki lomittain, kehot ja raajat, niin pienessä tilassa kuin mahdollista. Käsiä ei voinut pitää sylissä, ei kun aseveli nojasi rintakehään, Rine joutui myös painautumaan taakse, asettelemaan selkänsä edes summittaisen mukavasti vasten muhkuraisia varusteita. Liian lähellä. Kädet olisi yhtä hyvin voinut nostaa lepäämään toverin harteille. Sen Hyeena tekikin, voimatta muuta. Ahdisti, eikä vain kuumuus.
No.. Niin. En mä oo homofobinen. Naikoot mitä tahtovat, mut.. Äh. Vähän ku ahtaanpaikan kammo, mut ei kuitenkaa. En vaa oikeen... Merde.. Hiljaisuus. Oui, okei sit, mua ahdistaa ihan naamattoman paljon jos mä en voi liikkua ku joku ruttaa mut kasaan. Mä en tykkää siit, et muhun kosketaan. Ainakaa noin paljon. Alkaa vaan repii päätä. On mulla syyki siihen, mut se ei oo sun asias.
Laskeutumisalue Alpha oli siellä jossain, reilun kahdensadan kilometrin päässä useamman päivän jälkeen. Vahvistuksia saapui, kaupunki saatiin viimein täysin hallintaan ja legioonalaiset levittäytyivät puhdistamaan lähikyliä katangatien taistelijoista. Sodasta tuli rutiinia, tulitaisteluista nopeita ja järjestelmällisiä lähes kokemattomien miesten kasvaessa aavikkosavanilla sotilaiksi. Eversti Erulin sai hengittää vapautuneemmin komentokeskuksessaan Vanhan Kaupungin koululla, jonne siviilit olivat pakkautuneet odottamaan kuljetustaan pois alueelta. Partiot saivat kiertää, kunnes vihollinen oli vetäytynyt vieraalta maaperältä omalle puolelleen rajaa. Siinä ajassa Rine oli oppinut olemaan polttamatta hermostukseensa ja valvomaan vuorokausia putkeen, keräillen univelkansa kokoon vaikka keskellä päivää jeepin alla nukkuen. Le Muet sai kannuksensa, kuten moni muukin, Kolwezin taisteluissa. Toronton rakkarista kuoriutui moraaliltaan ja psyykkeeltään ihanteellinen sotilas täynnä valmiutta ja rohkeutta kohdata vihollisensa politiikkaa ajattelematta. Ei se ollut mykän jääkärin asia pohtia oliko ollut oikeutettua rynnätä paikalle muita odottamatta ja oliko liike ollut liian röyhkeä muiden Nato-maiden silmissä. Ei kiinnostanut piiruakaan.
Siviilit sen sijaan kiinnostivat. Lauma ryvettyneitä legioonalaisia norkoili tutkitun ja tyhjäksi osoittautuneen kylän aukion reunassa, selkärankaan suodattuneesta opista suojassa mikäli hyökkäys tyhjästä ilmestyisi. "Näiksä sen?" Seitsemästä miehestä kahden katseet kääntyivät puhujaan. "Minkä?" Lyhyt portugalilainen tuhahti silmiään pyöräyttäen. "No Sen. Sen blondin tytön, joka löyty sairaalasta." Useampi pää kääntyi, myös puolikaaren ja poikittaisten juovien piikkilanka-kuviolla tatuoitu. Pinheiro nautiskeli saamastaan huomiosta ja tunki kätensä leveän taisteluvyönsä alle maiskutellen odottavien katseiden uteliaisuudella. "Se repi mekostaan helmaa siteeks Hartmannille. Nyt se hipoo yläreittä." Näillä sanoin syntyi harras hiljaisuus ja monta tovia sitä kestikin. He kaikki muistivat valkoisen mekon, josta näkyi tomun ja lian läpi vaaleansinisiä pieniä kukkia. Vielä paremmin he muistivat varren, joka polvipituista mekkoa oli kantanut. Vahvasti brittiaksenttiin murtava ranska löi haaveilun lyhyeksi. "Ei saatana. Mitä me täällä tehdään? Pitäs olla jo kovaa kyytiä ilmottautumas takas." Maiharit tömisivät uudella innolla jeepin luo. "Musta tuntuu, et nilkka on venähtäny.", Gary hihitti. Rine virnisti leveästi ja heilautti itsensä vänkärin puolelle, varmistaen ryhmänjohtajana kaikkien olevan kyydissä. "Pitäsköhän nirhasta itteensä jonnekki ja kattoa vieläkö lyhenis? Jos sen tytön löytäs. Ei mitään syöttöporsasta repimään kolttuaan, mut sen nuoren ja nätin, se vois kaivata vahvojen käsivarsien suojelusta ja lempeyttä täs sodan runtelemas maailmas." Diesel-moottori jyrähti yskien käyntiin. "Sun lempeytes tiedetää, et sä käsittele varovasti mitää muuta ku miinaa. Niihin ei kosketa, Korsikalla pääset naisiin, tää reissu takaa viikonloppuloman." Yksinkertaiset viittomat kurottivat takapenkin puolelle, välittivät viestin ilmein ja elein pölisevän hiekan ja moottorin huudon läpi. Ulkomailla oltiin särmiä ja kunnon miehiä, kotona sai elää kuin tunkiolla, kunnes sotapoliisi raahasi putkaan.
Juttu on katos niin, että kun ollaan muualla hommissa Ranskan suostumuksesta toisille valtioille, pitää olla kunnolla ja näyttää ihan törkeen hyvältä. Djibouti on eri asia. Siellä ne on nähny meikäläisten hyvät ja huonot puolet jo monta kertaa. Mut jos me ollaan taivaalta tippuneit enkeleit, jotka nää siviilit pelastaa nii mehän sit kans pidetään niitä hyvänä ja ollaan herrasmiehiä joka jantteri. Oui. Naisia pitää kunnioittaa ja pelätä, ne on pirun luomia ja niitä sietääki pitää hyvänä, ettei perkele korjaa omiaan ennen aikojaan uudelleen järjestäytymää tukikohtaansa siel alhaalla. Mut ai että, kyl me se hame nähtiin. Ja vilahduksia. Ne oli pinkit. Pienestä o mies onnelline.
Kaksikymmentä päivää alueella. Viisi kaatunutta legioonalaista, 20 haavoittunutta. 250 varmistunutta tappoa, ehkä enemmänkin, 163 sotavankia. Yli 2 000 henkeä pelastettuna, erilaisia aseita yli 500 kerättynä talteen. Siviilitappiot 664. Noin 90% legioonalaisista oli taistelukokemattomia. Eversti Eurlin totesi myöhemmin; "Heti kun ensimmäinen laukaus oli ammuttu, he kaikki toimivat kuin veteraanit." He kaikki palasivat Korsikalle omaan arkirutiiniinsa mitali rintapielessään nopeasta toiminnasta ja osoittaneena maailmalle Legioonan kyvykkyyden nopeaan toimintaan, sekä kykyyn reagoida tuntemattomassa ympäristössä huomattavasti isolukuisempaa vihollista vastaan.
Operaatio Leopard oli menestys, elämä Korsikalla jatkui.
(( Pahoitteluni, tässä viimeisessä ei ollut ajatus oikein mukana. Jatkoa katsos kunhan eräs saa setvittyä hahmolleen sielun ja rangan. ))
|
|