Post by Kalin D. on Mar 10, 2006 4:45:20 GMT 3
Raskas maihari takoi tahtia kovaksi tampattuun maahan, polki tasatahtia kymmenien tuhansien muiden jalkojen kanssa. Just how deep do you believe? Laihat kädet kohosivat ylös, tervehtivät kämmenet avoimina artistia, joka kylpi korkealla lavalla sinivaharmaassa valossa ja hitaasti pyörteilevässä savussa. Will you bit the hand that feeds you? Keskimmäiset sormet taipuivat kämmeniä vasten, jäivät peukaloiden alle. Will you chew until it bleeds? Kapea leuka kohosi, pää kallistui takakenoon ja kullanvaaleat lainehtivat hiukset valuivat hien kostuttamina pois enkelimäisiltä kasvoilta. Can you get up off your knees? Leveä virnistys halkaisi kasvojen tasaisen vaalean marmorin. Are you brave enough to see? Hailakan siniset silmät avautuivat, tuijottivat Trent Reznoria, joka nojasi mikrofonin jalustaan. Do you want to change it? Kapea huulet toistivat monilahjakkuuden mikrofoniin laulamat sanat.
Nine Inch Nails, Trent Reznor, kesä ja Provinssi. 30 000 hengen ihmismassa, joka velloi, hyppi, aaltoili ja muodosti aaltojaan. Siellä seassa, melkein eturivissä ja aivan täsmälleen Reznorin kanssa luodin suorassa linjassa, kehonsa kurkotti suoraksi lyhyt enkelimäinen mies. Hän oli riisunut raskaan nahkatakkinsa ja hylännyt sen alueen reunalla olevaan narikkan. Paljas rintakehä ja isot hopeiset nännilävistykset, mustat nahkahousut, paksut ketjut vyönä sekä avainketjuna, maiharit ja iso nurinkäännetty hopearisti. Kapeita ranteita koristivat kaksiriviset niittirannekkeet ja alueranneke. Stereotypia alusta loppuun, ei paljoa erikoisuuksia, mutta perusvaatimukset hevimiehen tuntomerkeistä täyttyivät. Lajinsa tyypillinen edustaja. Leveät utuiset rajaukset, hien suortuviksi vetämä pitkä tukka, asian mukaiset korut ja musta väri. Ja arpia. Ne kulkivat pitkin torsoa, rajoittuivat sille alueelle, jonka tavallinen t-paita peittäisi. Paloarpia, viiltoja, ruhjeita, mustelmia sekä tupakin polttamia arpia. Näkyvimmät olivat kuitenkin leveät ja syvät viillot lapaluiden päällä, jotka muodostivat sanan "Archangel". Vaatimattomasta 165sentin pituudestaan huolimatta mies onnistui hyppimään joukon mukana nähdäkseen ja sai ujutettua itsensä väliin, josta näköyhteys artistiin säilyi rikkomattomana. Hän tekisi kaiken mitä tuo mustatukkainen mies savun keskellä vain keksisi pyytää yleisöltään.
"STARFUCKERS INC CORPORATED!" Rikki repeytynyt ääni karjui, kohotetut kädet iskivät näkymätöntä seinää kappaleen rytmin mukaan, lähes sairaaanloisen laiha ja ruhjottu keho tuntui olevan pakkopaita sielulle tai sille villille halulle, joka näytti repivän sen kahtia. Sykettä, tuhansien NYT-telttaan ahtautuneiden ihmisten ruumiinlämpöä, hikeä ja joukkopsykoosia. Tuon artistin mukaan hän näki itsensä nimetyksi, sama etunimi luki hänen syntymätodistuksessaan, vaikka todellisuus saattaisi ollakin toinen. Hänelle nimi Trent tarkoitti vain kahta asiaa; Trent Reznoria tai häntä itseään. Vaihtoehtoja ei ollut enempää. Riehuvan ja moshpittejä muodostavan massan psykoosi oli repinyt rauhallisen ja hallitun miehen mukaansa, särkenyt sen posliinienkelin imagon, jota hän oli kantanut kuin marttyyri harteillaan. Vitun Jeesus. Sitä hän kyllä oli, mutta tuolla hetkellä hän oli Lucifer - Nautinnon, itsekkyyden ja korruption ilmentymä. Marmoriset kasvot olivat rikkoutuneet ilmeettömyydestä alkukantaisen riemun ja raivon sekoitteiseksi naamioksi. Hän eli. Ensimmäistä kertaa vuosiin välinpitämättömyys oli kerrankin täysin tiessään ja aloitteleva sosiopaatti saattoi tuntea kuuluvansa yhteen ympärillään olevien ihmisten kanssa. He olivat kaikki tällä kuuntelemassa henkilökohtaista jumalaansa, monitaituria, joka oli uurtanut uraansa kauemmin kuin hän oli elänyt. STARFUCKERS! STARFUCKERS INC CORPORATED! Moshaa, moshaa, moshaa, kohota kätesi, heittäydy mukaan toisiaan telovien ja riehuvien ihmisten joukkoon. Anna kehosi mennä mukana, iskeytyä kuumaan lihaan ja luuhun, todellisuuteen, joka sotkeutui vain lämpötilaksi, vilinäksi ja iskuiksi vasten laihaa kehoa. Se oli todellisuus - se ja musiikki, joka halkaisi hänen tajuntansa hukuttaen rationaalisen ajattelun ja jättäen jäljelle vain tuntemisen.
Hailakat, lähes värittömät, silmät tuijottivat jonnekin näkemättä mitään tai nähden kaiken. Koskettimettimien soinnut värähtelivät vielä ilmassa, rummut olivat hidastuneet ja Reznorin ääni vaimennut kuiskauksiksi. Hurt. "I... hurt myself today... To see if I still feel... I... focus on the pain, the only thing that's real. The needle tears a hole. The old familiar sting, try to kill it all away... But I remember everything..." Hiljainen ääni lauloi mukana, katkeili toisinaan huudon revittyä kurkun hajalle. Käsivarret kohosivat jälleen, liikkuivat hitaasti puolelta toiselle. Vaimea rosoinen humina, akustinen kitara ja kuiskiva laulu. Tajunta hukkui raukeaan kauneuteen, joka nosti aavemaisen heikon hymyn arkkienkelin kasvoille. "What have I become, my sweetest friend? Everyone I know goes away in the end." Ääni sai voimaa, hymy leveni. "And you could have it all! My empire of dirt. I will let you down, I will make you hurt." Hän vaikeni hetkeksi, laski katseensa ja leukansa rintakehäänsä vasten. "I wear this crown of shit upon my liar's chair full of broken thoughts. I cannot repair. Beneath the stains of time the feelings disappear. You are someone else I am still right here... What have I become...? My sweetest friend... Everyone I know goes away in the end..." Voimaa, tunnetta, sisintä repivää energiaa. "And you could have it all - my empire of dirt. I will let you down, I will make you hurt!" Viimeiset sanat karjuttiin. Yleisö eli, liikkui ja tunsi kappaleen mukana. "If I could start again a million miles away I would keep myself, I wou find a way..." Ja hän aloitti aina uudelleen ja aina hän oli hän. Hän oli aina Trent, langennut enkeli, joka levitti käsivartensa hitaasti huminaksi muuttuvaan ilmaan, joka särisi sähköä ja sai miehen kehon värähtämään huolimatta siitä, että hän oli tukehtua kuumuuteen. Hän oli aina ollut epäonnistuminen, virhe yhteiskunnassa ja henkilökohtaisella tasolla, eikä hän halunnut luopua neitseellisestä syyllisyyden ja itseinhon tunteestaan. Ei koskaan.
Arpinen huohotti, piti itsensä jaloillaan pelkällä adrenaliinilla ja halullaan nähdä melkein kaksi tuntinen keikka loppuun asti. Viimeiset äänet värisivät muodostaen yhdistelmän, joka veti kylmät väreet pitkin hionnutta vartaloa. Spottivalot hiipuivat, Reznor nojasi vielä mikrofoniinsa selkeästi väsyneenä ja valtava screeni lavan oikealla puolella näytti myös laulajan hikoilevan. Hän oli vanhentunut, mutta mitä saattoi odottaa yli neljäkymmentä vuotiaalta mieheltä? Siitä huolimatta enkeli näki selvästi jumalansa myös tehneen jotain itsensä eteen. Lihaksisto oli kasvanut sitten viimeisen videon ihailtavissa määrin. Joku sentään eli yli kolmenkymmenen. Kaksikymmentäneljä vuotias hevimies tulisi tuskin enää täyttämään pyöreitä vuosia. Ei tällä menolla. Keuhkot olivat revetä, sydäntä ahdisti ja hengitys kulki rahisten huulien välistä. Mustia pisteitä. Pysy tajuissasi. Artisti kiitti vielä yleisöään ja poistui lavalta. Hän oli nähnyt mitä hänen tarvitsi nähdä tämän elämänsä aikana ja se riitti. Pimeyttä. Valoa. Maa, kädet nyrkeissä hiekassa. Hänen kätensä. Pää selveni hieman ja arpinen tajusi olevansa polvillaan maassa. Ehkä taju lähti hetkeksi. Trent ravisteli päätään hieman ja työnsi itsensä ylös välittämättä kohti ojentuneista auttavista käsistä. Ennenkään tarvinnut apua. Hiki muuttui kylmäksi, ilmaa pääsi viimein virtaamaan ison teltan alle väen lipuessa hitaasti ulos päivänvaloon ja kesän ensimmäisten helleiden aaltoon.
Hengitä, hengitä nyt vain, enempää ei tarvitse tehdä. Mies jäi pieneksi kyykistyneeksi hahmoksi teltan keskiosaan, nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja yritti olla välittämättä epämukavan nihkeästä olosta, jonka nahkahousujen sekä hionneen ihon yhdistelmä sai aikaan. Kultaiset suortuvat riippuivat kätkien kapeat kasvot taakseen. Risti heilahteli hitaasti hänen kehonsa muodostamassa suojassa ja kimalteli himmeänä. Pidä silmät auki. Hengitä. Siroluinen keho tärisi holtittomasti, lihakset jännittyivät kuin pienten kouristuksien pakottamina ja rentoutuivat taas voimien ehtyessä. Ei, fysiikka ei kestänyt, hän oli heikko ruumiiltaan ja heikkeni joka päivä entisestään. Ei enää kauaa. Kuukausi? Pari viikkoa? Voisi alkaa järjestelemään perinkirjoitusta ja muita järjestelyjä. Useat jalkaparit kulkivat ohi täynnä elämää ja energiaa, jotkut hidastivat, jotkut jatkoivat ohi, mutta kukaan ei pysähtynyt. Väärin.
Joku seisoi hänen edessään ja sanoi jotain. Pää liikahti hieman, nykäisin hieman ylös ja tipahti riippumaan. Jaksaisi edes nostaa kallonsa. Uusi yritys. Se oli nainen, hieman miestä pitempi kai ja tanakka. Tummanruskeat kihartuvat hiukset olivat vedetty ponihännälle ja sininen silmäpari katseli kyykistynyttä asiallisen huolestuneena. Helvetin kuustoista, järjestysmies.
"Ooksä kunnos?" Ei se kysynyt lupaa, tarttui vain käsivarresta ja veti laihan hevimiehen jaloilleen. Älä kaadu. Hengitä. Horjahdus ja nainen tuki blondia. "Mä oon ihan ookoo. Mee pois." Ääni oli käheä ja hiljainen, pelkkä pihahdus kurkusta. "Et sää usko itekkää tota. Lähetääs ensiapuun." Nainen veti luurangonlaihan käsivarren hartioidensa yli ja kannatteli, puoliksi raahasi, voimattoman miehen ulos teltasta. Äkillinen auringon valo sai runnotun räpyttelemään silmiään ja kääntämään päänsä sivuun. Se oli oire muustakin, liiallisesta pilven polttamisesta leirintäalueella ja sekavasta olosta. Kaikki näytti kirjavalta vilinältä. Huimasi. "Mä pärjään itekki. Mee pois.." Ei se kuunnellut häntä, naurahti vain ja vei hänet jonnekin. Liikaa ihmisiä ja vilinää. Mies kompuroi, yritti nähdä ympärilleen ja määrittää sijaintiaan, mutta se oli jo mahdotonta. Kuumuus, väsymys ja moni muu ei niinkään laillisiin asioihin liittyvä tekijä sekoittivat ajatukset ja sumensivat katseen. Hämärä palasi. Ehkä se oli tajunnan menetys, ainakin hetkellisesti. Tai sitten valaistus oli muuttunut.
Uusi näkymä piirsi sumusta esiin telttakatoksen metalliset rungot ja vaalean kankaan. Oli hiljaisempaa, vaikka hän saattoi kuulla yhä musiikin ja elämän kantautuvan jostain, aivan kuin seinän takaa. Trent yritti kohottaa päätään, muttei jaksanut. Antaa olla. Joka paikkaan sattui, maa hänen allaan tuntui retkipatjan alta muhkuraisena ja viileänä, rauhoittavan viileänä. Hahmoja liikkui hänen ohitseen ja joku vilkaisi häntä, sanoikin kai jotain. Tiedä sitten kenelle. Tajunta rekisteröi vasta kuvaa, ei vielä ääntä. Voimattomana hän antoi päänsä kääntyä sivuun ja yritti nähdä sen mitä nähtävillä oli. Iso teltta, pöytiä, laukkuja, istuvia ja liikkuvia hahmoja. Se sama järjestysmies seisoi teltan ovella ja puhui kahden henkilön kanssa. Toinen niistä oli lyhyt tummatukkainen nainen, pyöreät sirot kasvot ja tummat vaatteet. Naista saattoi sanoa kauniiksi, erittäin kauniiksi. Toinen taas oli hieman pidempi, vaalea tukkainen nainen päässään skottiruutuinen lakki. He puhuivat hetken aikaa vielä, kunnes järjestysmies näytti huomaavan asiakkaansa. Naisen huulet liikkuivat ja isot siniset silmät katsoivat häntä huolestuneina, mutta jollain tapaa aina määrätietoisina. Mitä?
"Kuuleksä mua?" Sanat kantautuivat kaikuvina tajuntaan, kimpoilivat mielen seinämissä ja tavoittivat viimein ymmärryksen. Järjestysmies sanoi jotain tovereilleen, jotka poistuivat, ja hän asteli laihan miehen luo kokeillen tämän otsaa kämmenellään. "Sulla taitaa olla nestevajaus, sun pitäs koettaa nyt juoda jotain. Mitä sä oot ottanu tänään?" Ehkä se oli sairaanhoitaja. Tai joku muu vastaava. Yskäisy. Pitäisikö hänen vastata? Se kuitenkin oli huolissaan hänestä. Ei. Enkelinkaltainen käänsi päänsä hitaasti toiselle sivulle ja sulki silmänsä. Hän ei halunnut puhua, hän ei halunnut olla siinä, mutta keho oli voimaton. Ajatuskin liikkumisesta tuotti tuskaa, vanhat arvet tuntuivat kihelmöivän, etenkin syvimmät viillot lapaluilla. "Hei. Mitä sä oot ottanu? Emmä sua poliisille siitä vie, mut mun pitää tietää mitä mä voin tehä sulle. Ymmärrätkö sinä?" En. En halua. "Kuunteletko sä ollenkaan?" En. "Mä voin kaataa ton vesilasin alas sun kurkusta väkisinkin tai pistää sut tiputukseen. Tai sit sä juot sen itse." En halua. Nainen huokaisi ja puisti päätään mykäksi heittäytyneelle hevimiehelle. Hän poistui hetkeksi sivummalle, Trent ei nähnyt minne, mutta palasi vesimukin kanssa ja nosti miehen vaivattomasti istuvaan asentoon tukien tämän jalkojaan vasten. "Juo tai mä juotan sua ku pikkuvauvaa näitten kaikkien muitten järjestyksen valvojien ja ensiapu-henkilökunnan väen eessä." Ai hän oli ensiapu-teltassa.
Mitä? Juottaa minua? Ei vitussa. Jäänsinisissä silmissä välähti kylmä liekki, joka sammui lähes heti heikkouden kastelemana. "Mä juon." Heikko kähinä. Siinä oli hänen suurin heikkoutensa, ylpeys. Tietenkin hän oli voimaton ja heikko, melkein tajuton, mutta ajatus siitä, että joku hoivaisi häntä oli kuvottava. Tärisevät kädet kurkottelivat kohti kuppia, taistelivat noustakseen ja mieli teki ankarasti töitä hallitakseen motoriikkaa. Nainen asetti kupin hänen käsiinsä, mutta väljä ote ei riittänyt. Tärähdys ja muki oli hänen sylissään. Ainakin kylmä vesi vilvoitti hieman, vaikka ylpeys karjuikin takaraivossa nolosta tilanteesta.
Ei helvetti, ei hän voinut olla näin huonossa kunnossa. Ei vain voinut. "No niin.." Nainen huokaisi uudelleen. "Mä haen paperia, ootappa tässä rauhassa." Vitunmoinen nöyryytys. Makuulle asetettu enkeli veti kätensä hitaasti kasvoilleen, peitti silmänsä ja irvistyksen. En minä ole näin heikko. En ole. Kieltäydyn. Puhe taustalla soljui pehmeänä saaden mukaansa toisinaan kovempia huudahduksia jostain teltan ulkopuolelta. Itse ensiapu-paikka oli silti rauhallinen, aivan kuin he olisivat saapuneet sairaalaan. Kylmiä väreitä. En halua. Eivät voi pakottaa. Hiljainen tuulenvire maalasi kosketuksellaan veden iholla viileäksi. Se rauhoitti vähän, muttei tarpeeksi saadakseen laihaa kehoa rentoutumaan täysin. Hopeinen risti tuntui raskaana kuin synti hänen rinnallaan, vielä tallessa. Kädet valuivat etsien ketjun, seurasivat silmukoita ja kouristuivat ristin ympärille. En halua. En halua. En halua.
Säpsähdys. Ympäristö heilahteli ja oli kirkasta. Joku sanoi jotain. Hurinaa. En halua, ettekö te usko, en halua. Jälleen pimeää. Lisää valoa, paljon valkoista ja ylhäältä alas näkökentässä vilahtelevia vaakaviivoja. Mitä ne olit? Valoläiskiä. Hämärtyi hieman, mutta ympäristö oli taas jotain muuta. En halua. Seinä, se oli maalattu valkoiseksi ja koristeltu vaalean sinisin bordeerauksin. Sairaala. EN HALUA! Jäiset silmät revähtivät auki, sydän räjähti takomaan kuin mielipuoli kylkiluiden vankilassa. Hengitys kiihtyi, keuhkot taistelivat vetääkseen ilmaa sisäänsä ja kädet kouristuivat vetäytyen rintakehän suojaksi. Menkää pois! En halua! Päästäkää minut ulos! Se oli puhdasta pelkoa ja täysi paniikki. Katse etsi jotain, pysähtyi ranteisiin. Ne olivat koskemattomat, vain vanhoja arpia, kämmenselässä oli piikki ja letku muoviseen kirkkaaseen pussiin telineessä. Irtoa, irtoa. Minä en halua. Ottakaa se pois. Trent ei tiennyt mikä aiheutti äänen, mutta joku huusi. Meni hetki ennen kuin hän tajusi, että se oli hän itse. Hän huusi. Puhdasta, aitoa kauhua.
Ehkä hän oli menettänyt tajunsa uudelleen. Ainakaan hänellä ei ollut mitään muistikuvia, vain muisto silmittömästä kauhusta. Mitä oli tapahtunut? Silmät avautuivat ja sinivalkea seinä oli taas siinä. Syke nousi uudelleen, hengen vedot pitenivät ja katse yritti hakea jotain, minne kohdistua. Hahmo. Kaksi. Ne puhuivat jotain. Miksi ne ovat rosoisia? Miksi niiden ääriviivat eivät pysy paikoillaan? "En halua.." Hiljainen karahdus pääsi ilmoille, sai hahmot pysymään hetken aikaa paikoillaan, sitten ne lähestyivät taas. Trent yritti puistaa päätään ja kohottaa käsiään suojatakseen itseään, mutta ne eivät liikkuneet. Missä ne olivat? Haluan pois. Haluan ulos, haluan ulos nyt. Adrenaliini oli ehtinyt kulua melkein loppuun ja sitäkin suurempi epätoivo ja surkeus väänsivät kättä laihan vartalon hallinnasta. "..tänne eilen. Olet huonossa kunnossa..." Mitä ne puhuivat? "...tehdä tes.." En minä ymmärrä. "...Mikä teidän..." Mikä? "...sen tietoja varten." Miksi te ette puhu kokonaisia lauseita ja miksi te menitte taas utuisiksi? Miksette voi olla paikallanne, älkää kaatuko. Hahmot kuitenkin kallistuivat vääjäämättä sivulle ja putosivat viimein lattialle hukkuen pimeyteen.
"Markus Leinonen. Markus. Markus?" En ole kotona, mene pois. "Leinonen?" En avaa ovea. Se on kuitenkin poliisi. Eivät ne saa tulla kynnyksen yli ilman kotietsintälupaa, eivät saa. Kyllä minä tiedän. "Markus?" Ei poliisi kutsuisi häntä etunimellä. Hailakat silmät avautuivat varoen, tajunta oli palannut lähemmäksi raiteitaan. Tummansinisiä hahmoja. Ei ehkä sittenkään. "Seinäjoen poliisista Korpela ja Heikkinen, meidän täytyy kysyä muutama kysymys." En ole kotona, menkää pois. Pidän oven kiinni, ette voi tulla sisään ilman lupaa. Silmät sulkeutuivat ja riutunut enkeli käänsi päänsä sivuun. En ole tässä. "Markus Leinonen? Oletteko te Markus Leinonen?" Olen, mutten kerro sitä teille. "Menikö siltä taju?" Hetken hiljaisuus. "En minä tiedä, kutsu hoitaja. Minä pidän sitä silmällä." Askelia. Oven kolahdus. Yksin jäänyt poliisi huokaisi hiljaa ja liikkui. Se tuli lähemmäksi. Jotain lämmintä painautui vasten runnellun kaulaa ja sai koko kehon tärähtämään kuin iskun saaneena. Älä koske minuun. "Hei, kuuletko? Markus? Oletko sinä Markus Leinonen? Elias Leinonen kyseli sinua." Elias? Pää kääntyi hieman, jaksoi liikkua vain juuri ja juuri. "Missä Elias on?" Trentin ääni oli heikko ja rikkonainen, tuskin kuultavissa. Poliisi hiljeni ja nojautui lähemmäksi. "Hän soitti ja kyseli. Lääkärit olivat vastanneet puhelimeesi ja saivat nimesi." Ei näin. Ympäristö heilahti taas, mutta palasi paikoilleen. Ehkä olisi hyvä avata silmät, pyörivä pimeys oli aina yhtä hirveää.
Poliisit olivat yhä läsnä ja heidän seurassaan oli myös valkoisiin pukeutunut. "Leinonen? Markus Trent Leinonen?" Hän tuijotti kolmikkoa ja nyökkäsi viimein hitaasti. Päähän sattui, jokin kutitti kämmenselkää, ehkä neula. En halua liikkua. "Meillä on määräys pidättää teidät, mutta koska olette tuossa kunnossa, teidän on jäätävä sairaalaan." Trent kuunteli hiljaa, koetti käsittää kuulemansa. Pidätetty? Miksi? Ehkä hänen ilmeensä lausui kysymyksen. "Laittomien aineiden hallussapidosta. Ja muutamasta muusta asiasta, joita tutkitaan parhaillaan." Sinipukuiset vilkaisivat toisiaan, mutta hevimies ei osannut tulkita ilmeitä. Kusettivatko ne? Mitä ne tiesivät? Päähän sattuu. Heikotti, teki pahaa, eikä olo ollut yhtään millään tavalla hyvä. Keho tärisi vailla kontrollia. Miksi minä tärisen? Helvetti, mikä päivä nyt on. "Kauanko mä olen ollu täällä?" Lääkäri, ehkä vanhempi mies, ei hän osannut arvioida, rykäisi ja hivuttautui lähemmäksi. "Pari viikkoa. Olette olleet pitkään tiedottomana ja saaneet välillä sairaskohtauksia. Olemme saaneet veljeltänne luvan tutkia tietonne ja aloittaneet lääkityksen." Minkä vitun lääkityksen? Jäisissä silmissä välähti taas. "Mitä te ootte tehny mulle? Mun pitää päästä pois." Kolmikko vaihtoi katseita keskenään ja koska poliisit olivat hiljaa, lääkäri pakotettiin ääneti vastaamaan. "Ette voi." Tauko. "Teillä ei ole paljoa elinaikaa ja se lyhenee entisestään jos rasitatte itseänne. Oli veljenne toive, että teitä pidettäisiin erityisen hyvin silmällä...aikaisempien raporttienkin johdosta." Ai niin, ne muutamat karkaamiset sairaaloista. Ei hän voinut jäädä. Pakko päästä pois.
Ne sentään menivät viimein pois. Toinen sinitakki jäi oven ulkopuolelle vartioimaan. Mitä helvettiä Elias oli selittänyt niille? Mitä hänen potilasrekisterissään nykyään luki? No perkele, hiv-positiivinen ainakin, oliko jotain uutta? Muutama itsemurhayritys, niiden takia sairaaloita oli käyty läpi ja häivytty heti kun mahdollista. Aineet, niin, nekin. Ei hän voinut edes tietää mitä kaikkea oli ottanut ja milloin, mutta vieroitusoireet alkoivat jäytää päälle. Ei ehkä kovimpia aineita, niitä hän vain myi. Toivottavasti eivät tienneet siitä. Trent tuijotti kuuden hengen potilashuoneen ovea. Hailakat silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, saaneet festarikajalin sijaan luonnottoman tummat varjot ympärilleen. Posket olivat lommoilla ja miehen sylissä lepäävät kädet näyttivät luurangonlaihoilta. Mitä hänestä oli jäljellä? Luurankomainen arvilla ja paloarvilla koristeltu olemus, murrettu tahto ja epätietous. Mitä minulle nyt tapahtuu? Kädet puristuivat nyrkkeihin. Nurin käännetty risti lepäsi pöydällä hänen vieressään. Ei, en pyydä apua. Keneltäkään. En jumalalta, en saatanalta, en keneltäkään. Pää painui ja muutama irtonainen suortuva valui harmahtaville kasvoille. Joku oli sitonut hänen hiuksensa ponnarilla niskaan. Hänestä oli pidetty huolta, vaikka hän oli ollut nimetön pitkän aikaa. Sosiaalivirasto tulisi rakastamaan tätä tapausta. Kela pyörittäisi miljoona paperia, ennen kuin tekisi mitään. Pitäisi ehkä soittaa työpaikalle, ellei Elias ollut jo tehnyt sitä. Paskat.
Ilta-aurinko siivilöityi huoneeseen sälekaihtimien lävitse ja kiilteli kultaisena sängyn metallilaipioissa. Huoneen ovi-ikkunan vahvistetun lasin läpi valo muuttui utuiseksi ja näytti muodostavan kullankeltaiset siivet pienikokoisen miehen ympärille. Ne näyttivät taipuvan suojaamaan runneltua kehoa ja syleilevän miestä. Ei ehkä enää kauaa. Ehkä. Ei hän tiennyt.