Post by Kalin D. on Mar 4, 2006 23:59:52 GMT 3
( Olkoot tämä minun avaukseni. Vanha yksinpelini, mutta koska aloin pelaamaan vanhalla pöytärope hahmolla uudelleen, toimikoot se jonkinmoisena esittäytymisenä. Nimiltä mainitut henkilöt ovat pelaajahahmoja ja tapahtumat osittain pelisessioiden saldoa. Tähän ei kannata jatkaa mitään peliä.)
Tunkkainen, kuuma tuuli pyyhki hylätyn taistelukentän ylitse laskeutuen metalliromun päälle kuin märkä huopa. Ilmakehä oli vähähappinen ja painovoima kevyempi kuin vanhassa Äiti Maassa, jota enää harva muisti. Kasvusto oli kuollut tuonkin sodan runteleman planeetan pinnalta ja vain suru sekä kärsimys kasvoivat siellä missä oli aikaa ajatella itseään. Hänellä oli nyt aikaa, mutta hän ei ajatellut, ei ainakaan saastunutta ja tuhoutunutta ympäristöään. Vain metallijätettä, betonilaattojen palasia, rikkoutuneita koteja, hylsyjä, ruumiita ja biologisten aseiden myrkkyjä. Ja ylikersantti Dareio Fitch. Hän oli se laiha hahmo, joka istui kumarassa räjähtäneen tankin telaketjujen kasassa tuijottaen kättään. Kaksi mustaa rastaa riippui kapeilla, erittäin komeilla kasvoilla, jotka olivat noen ja lian tahrimat, melkein valkeat väsymyksestä. Solakka keho tärisi, huolimatta ahdistavan kuumasta ilmasta, pitkän takin alla. Hänet oli verhottu kuluneisiin maastovaatteisiin, jotka noudattivat harmaan ja mustan sävyjä. Tetsarit riippuivat auki hänen hartioillaan pitkän takin päällä antaen sotilaasta oudon vaikutelman. Kypärä lojui unohdettuna ja pölyisenä hänen jaloissaan ikivanhan rinkan vierellä, jonka läppä oli nostettu alustaksi miehen toiselle polvelle, jonka päällä hänen vasen kätensä lepäsi.
Verta, sitä oli kaikkialla, enimmäkseen kuivunutta ja vanhaa. Silti sitä oli kaikkialla, enemmän kuin yhdestä ihmisestä vuotaisi tai yksi taisteluhaava valuttaisi. Ylikersantin kasvot olivat jotakuinkin ainoa osa, joka ei ollut täysin vereen kastettu. Ja kädet. Ne olivat hoikat, hienostuneet kuin taitelijalla ja sormet notkeat. Niiden päistä pisti esiin kaksi kirurgin veistä, jotka piirsivät hitaasti viiltonsa kämmenselän lihaan, avasivat jänteet rauhallisesti näkyville niin taitavasti, ettei verta tirskahtanut lainkaan. Ilme väsyneillä kasvoilla ei värähtänytkään, se oli melkein tyhjä - ehkä jopa utelias. Metalli kiilsi avatusta kämmenestä, kulki kämmenen luiden mukaisesti rystysille ja sulautui niihin istutettuihin luukynsiin. Hänen omaa käsialaansa. Ne olivat olleet valtavan kissapedon ylpeys, nyt kenttäkirurgin lähitaisteluaseet. Nuo kahdeksan kynttä olivat repineet auki milloin mitäkin, niin muovipakkauksia kuin lihaakin. Dareioa ei kuitenkaan voinut sanoa taistelijaksi, hän oli selviytyjä, joka taisteli tiensä läpi Ulkorintamien vaarallisimpien ja kiivaimpien taisteluiden tutkien biologisia aseita ja kemiallista sodankäyntiä. Hullun hommaa, sanoivat, kukaan ei lähtenyt sotimaan Ulkorintamille vapaaehtoisesti. Se oli hylkiöiden ja pakolaisten tapa kadota ja ennen pitkää myös kuolla surkeissa oloissa. Jos totta puhutaan, Ulkorintamien sota oli virallisesti ohi, mutta kukaan ei vain ollut muistanut kertoa sitä planeettojen pinnoilla taisteleville joukoille, joille jokainen uusi päivä oli täynnä pelkoa ja vihaa. Poliitikoille se oli vain tapa pitää pohjasakka kurissa ja poissa silmistä.
Mutta miksi entinen tohtori Fitch oli luopunut yhteiskunnallisesti loistavasta asemastaan ja varmasti hyvästä tulonlähteestään Arkin huippukirurgina? Monia yhteensattumia, paljon epäonnea ja sekaantuminen väärään naiseen. Nyt häntä jahtasi kuun mafia, mutta olisi hän muutenkin kadonnut taistelukentille tutkimustyönsä pariin. Ei häntä voinut empaattiseksi sanoa, mikä oli vain hyväksi kahlattaessa ruumismeressä. Tuoreita raajoja oli enää nykyään vaikea löytää, saati hyväkuntoisia sisäelimiä. Ne eivät kuitenkaan olleet tämän hetken asia, niitä kannatti kerätä vasta kun oli tietoa helikoptereiden tai rahtikoneiden saapumisesta ja poispääsystä. Jota sai todennäköisesti odottaa vielä muutaman kuukauden. Vihreiden silmien katse nousi, tähysi punertavaa horisonttia jonka monet pehmeät sävyt kilpailivat hänen kämmenselässään ammottavan leikkaushaavan lihan ja veren suloisten värien kanssa. Kuuliko hän jotain? Ehkä. Se saattoi olla matala murina, ehkä jopa lähestyvän hävittäjän ääni. Sotilaskirurgi nousi, pienet terät sujahtivat piiloon hänen sormiensa päiden lihaan ja veri valui hitaasti sirona nauhana rystysten kynsien lomasta pitkin hoikkia sormia, pudoten kuonan ja hävityksen peittämään maahan. Mustaa ja punaista, hänen lempivärinsä. Verta palaneessa maassa.
Hoikka keho ojentui silhuetiksi veristä taivasta vasten, kuuma tuuli tarttui pitkään takkiin heitellen sen repaleisia laskoksia mielensä mukaan. Tuolla planeetalla ei ollut enää säännönmukaisuutta, ei edes tuulessa, joka riehui kuin mielipuoli takin veren tahraamissa laskoksissa. Ne kaksi mustaa rastaa riippuivat elottomina kalpeilla kasvoilla, hipoen korkeita poskipäitä. Silmät sulkeutuivat, tuuli sai voimaa ja oli repiä takin lysähtäneiltä hartioilta. Mustat tetsarit riippuivat holtittomasti, osa taskuista repsotti avoimena liian isojen M82:n lippaiden pilkistäessä niistä esiin. Joistakin valui likaista sideharsoa.
Taivaan punaisuuden tahrasi musta läiskä, joka kasvoi hitaasti kuljetuskopteriksi tuulen käydessä entistä kiivaammaksi. Kuljetus laskeutui lähimmälle aukiolle, pudotti muutaman valomerkin jälkeen kaksi ryhmää tuoreita sotilaita kentälle. He kuolisivat pian ja kirurgi saisi lisää tutkimusmateriaalia. Pieni hymynkare hiipi ohuille huulille. Niin. Takin lieve heilahti jälleen tuulessa, mutta tällä kertaa sen alta huojahti esiin jotain muutakin. Se näytti ensin ruoskalta, mutta taipui sirosti kaarelle ojentuen kohti aukeaa. Kapea valokeila tuikahti objektin päästä, morsetti viestin kuljetuskopterille ja katosi jälleen. Se oli bioware-häntä, muutamalla lisälaitteella varustettu - kolmas käsi, josta oli kirurgille aina apua. Kopteri vastasi, kuljetus rahtialus Acheronille, hänen määränpäänsä. Kersantti nosti rinkkansa ja heilautti sen selkäänsä tetsareiden päälle. Kuolleen planeetan tuuli hyväili yhä hänen kasvojaan ja muutaman millin sänkeä, joka kätki pään arvet ja kolhut. Hän ohitti tuoreet joukot vilkaisemattakaan heihin, mutta saattoi tuntea porautuvat katseet. Ne miehet olivat vasta läpäisseet pikakoulutuksen ja saaneet tuliterät varusteet kun taas "Dare" oli sotinut jo vuosia. Hänen ulkoasunsa oli rähjääntyneen tutkijan ja lääkintämiehen sekoitus, mutta kolmekymmentävuotiaaksi häntä ei olisi uskonut kukaan. Väsymys ja sodan ahdistus olivat painaneet hänet hieman kasaan, mutta myös hioneet hänestä täydellisen taistelijan. Vain yksi kymmenestä selviäisi yhtä pitkälle kuin hän. Sen jälkeen joko kuolisi tai pääsisi hyvällä säkällä pois tuolta jumalan hylkäämältä pallolta. Kopteriin nousu tarkoitti kuitenkin muutakin kuin pois pääsyä. Se tarkoitti, että Kuun mafia saattaisi taas löytää hänet, ellei hän kirjautuisi jälleen sotilastehtäviin etulinjaan. Oliko vaihtoehtoja? Ei. Tunkkaiset ilmavirrat pyörteilivät jälleen planeetan pinnalla, nostivat tällä kertaa sotilaan mukanaan hetkeksi turvaan alhaalla riehuvasta taistelusta. Ja jälleen punainen sekoittui mustaan, veri kopterin tummaan metalliin.
Pisarat muodostivat kuvion, kuvio kasvoi läiskäksi ja läiskä valui hitaasti kopterin tärinän sekä ilmavirtojen ohjaamana kuljetuskopterin reunalta sateeksi kuolleen planeetan laskevan auringon punaan. Dareio tuijotti veripisaroitaan katse lähes lasittuneena, antaen leikkaamansa käden riippua sylissään velttona. Pilotti huusi jotain kaiuttimien kautta, mutta hän ei kuullut mitään moottoreiden ulvonnalta. Punainen valo hiipi purppuraan ja violettiin, ilta kääntyi yöksi pisaroiden virran ehtyessä ja veren hyytyessä. Joku tönäisi hartiaan, huusi moottorien ärjynnän yli ja osoitti hänen kättään. Niin, haava. Kirurgi tuntui havahtuvan transsista, ojentautui ja pujotti vapaan kätensä pitkän takkinsa povitaskuun. Yhä hän kuitenkin vain tuijotti kuin unessa, vihreät silmät puoliummessa, jonnekin kaukaisuuteen. Lääkärin kädet toimivat lihasmuistilla, tottuneena rutiiniin, etsien käyrän neulan. Terä lävisti ihokerrokset, jännelanka lipui veren ja lihan sekaan - uudelleen ja uudelleen, kunnes leikkausjäljet olivat ommeltu kirurgisen tarkasti umpeen. Mies ei ollut kertaakaan katsonut käsiensä työtä, neula katosi taskuun ja sideharso nousi esiin. Peukalo painoi siteen repaleisen pään kämmentä vasten, sirot sormet pyörittivät vanhan kankaan kämmenen ympärille ja kätkivät pään. Häntä puhutellut sotilas oli hiljaa, katsoi vain kenttäkirurgin käsien työtä. Hänestä puhuttiin aina jotain, vähintään kuljetusmiesten keskuudessa. Se hullu lääkäri. Kuun mafian jahtaama. Psykopaatti. Kovanonnen soturi. Omituinen. Ne kuiskailivat aina, mutta harvoin yhtä ja samaa miestä kuljetettiin niinkin monesti takaisin rintamalle. Jos he tietäisivät mitä kirurgi tutki, he eivät olisi päästäneet häntä koneeseensa. Soolona toimivia sotilaita pelättiin jo valmiiksi, eikä Dareio ollut vaarattomin tai tavanomaisin sooloista. Kopteri huojahteli, roottorien tasainen murina hidastui ja ilmavirrat tuntuivat jälleen voimakkaina ja kuumina. Ne nousivat maasta viileämmän ilman paetessa kopterin siivekkeiden alta ja nostattivat harmaan sakean pölyn laskeutumisalueelle. Se oli planeetan aina asfaltilla peitetty alue - muualla oli vain jätettä ja tuhoa, epätasaisuuksia ja epäsäännöllisyyttä. Muutaman kilometrin levyinen alue kuitenkin toimi lentokenttänä.
Kirurgi kohotti katseensa ja ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon hän osoitti varsinaista kiinnostusta ympäristöönsä. Lähes koko kenttää peitti valtava rahtialus, joka oli telakoitu selkeästi äskettäin. Rahtikontteja purettiin ja tuoreet sotilaat marssivat muodossa ulos sen hangaarista. Ylikersantti Fitch suoristautui ja pyyhkäisi kasvojaan sidotulla kädellään, hyppäsi alas ennen kuin kopterin renkaat olivat ehtineet koskettaa asfaltin pintaa ja juoksi pois ilmavirran tieltä. Rinkka ja M82 riippuivat juuri ja juuri tetsareiden varassa hänen hartiallaan, mutta hän ei ollut jaksanut piitata sotilaallisesta särmästä aikoihin. Kukaan ei tullut kentälle tarkistamaan oliko puvun ylin nappi kiinni. Päivystävä upseeri harppoi häntä vastaan, ojensi paperit kuittausta varten ja ruskean sinetöidyn kirjekuoren. Dareio kuittasi paperin kuten aina, sormeen kätketty veitsi viilsi peukalon pään auki, painoi verisen sormenjäljen paperin kulmaan. Mutta kirjekuori. Hoikat sormet tunkivat sen saman tien pitkän takin taskun pohjalle kaiken muun romppeen sekaan ja mies jatkoi harppomista kolmirivien ohitse varastoalueelle.
Kolme metriä korkeat rahtikontit antoivat sopivan yksityisen tilan - ei että hän olisi sellaista tarvinut kuukausien yksinäisyyden jälkeen - jossa kirurgi repäisi sinetin auki ja antoi puhtaan valkeiden arkkien valua hitaasti ulos kuoresta. Muste piirsi yksityisarmeijan sinetin, vesileimat olivat paikoillaan ja sarjaluvut täsmäsivät. Siirto. Mitä vittua? Kapeat huulet muodostivat äänettömän kirouksen ja jähmeä olemus sai eloa. Sormet hyökkäsivät nykimään loputkin arkista esille kuoresta kuin suuttumuksen vallassa, kunnes hän tavoitti tarkemman tehtävän kuvauksen. Rahtialus Acheronille lääkintäupseeriksi? Määränpää tuntematon? Salainen operaatio? Kohti kartoittamattomia galaksin sektoreita? Tässä täytyi olla jokin isomman luokan erehdys tai sitten ylikersantilla oli juuri käynyt parhain säkä kolmenkymmenen ikävuotensa aikana. Kasvojen lihakset jännittyivät, vetäytyivät kalloa kohden tuoden laihoille kasvoille leveän pääkallomaisen virnistyksen. Kyllä. Hän pääsi helvettiin tältä kirotulta planeetalta ja sen sodasta entistä parempaan piilopaikkaan, josta mafia ei häntä löytäisi. Vihreät silmät heräsivät viimein eloon, hailakkuus katosi pilkkeen palatessa heijastelemaan riemua, jota mies tunsi. Kuluneet maiharit iskivät asfalttia, harppoivat kohti komentorakennuksia - siis slummimaisia parakkeja. Hän tarkisti tiedot pääkoneelta, siirsi rinkastaan huolellisesti muoveihin pakatut elimet ja käyttökelpoiset raajat lääkintätilan pakkaseen kadoten takaisin rahtialueelle.
Rahtialus Acheron odotti massiivisena rahtialueella konttien saartamana. Ylikersantti Fitch harppoi puolityhjän rinkkansa ja henkilökohtaisen aseensa kanssa lähimmälle komentavalle upseerille, joka kantoi aluksen tunnuksia ja ilmoittautui. Hänet ohjattiin ilmoittautumaan aluksen varsinaiselle kapteenille, majuri Katarina von Hesslerille. Pitkän etsinnän jälkeen sotilaskirurgi kuitenkin luovutti ja kiipesi lääketarvikkeita sisältävän kontin päälle istumaan. Rinkka rojahti sivuun, tetsarit putosivat laihoilta hartioilta ja jalat heilahtivat roikkumaan kontin reunalta. Hän näytti lähinnä rääkätyltä varikselta nojatessaan kyynärpäitään polviinsa repaleinen pitkä takki siipinään ympärillään. Kaksi pikimustaa rastaa riippuivat hänen kapeilla ja kalvakoilla kasvoillaan siinä missä sänki loppui otsalla. Luoja, hän ei ollut päässyt suihkuun varmaan kuukauteen ja näytti siltä. – puhumattakaan tuoreesta leikkausarvesta kädessään. Sen ompeleminen kuljetuskopterissa oli ollut vaikeaa, mutta kirurgi harjoitteli itseensä aina silloin kun sopivaa kohdetta ei ollut käsillä.
Monet pienet arvet kulkivat pitkin hänen kehoaan, yksi hieman paremmin erottuva juuri ranteen alapuolella. Sen saattoi myös tunnistaa ihotaskuksi, mutta se vaikutti juuri nyt tyhjältä. Bioteknologian tutkijana hän hyödynsi myös tieteenalaansa ja kantoi useammanlaista BioTechiä kehossaan. Muokatut punasolut olivat vain alkua ja ehkä pienin lisä, mitä hänestä löytyi. Näkyvin BioTech osa komeassa, vaikkakin rähjäisessä, sotilaassa oli häntä, joka heilahteli hitaasti kontin pintaa vasten kuin ilmaisten tyytymättömyyttä. Se oli myös uusin hankinta, mutta ehkä tähän asti hyödyllisin. Vihreiden silmien katse kiersi, tunkkainen ja kuuma tuuli sai miehen siristelemään hieman silmiään ja suojaamaan kasvojaan. Vain vartti sitten avonainen kämmenen haava ei enää huolettanut häntä, jänteet olivat kunnossa ja rystysiä koristavat kissapedon raatelukynnet tukevasti istutettuina hänen kudoksessaan. Hetken aikaa hän oli pelännyt kehonsa hylkivän muokattua DNA:ta. Sotilastutkijan ajatukset kuitenkin keskeytyivät terävän äänen puhutellessa häntä. Nimi ja arvo. "Ylikersantti Fitch, tiede- ja lääkintäupseeri." Häntä tuijotti sinimustaan univormuun pukeutunut nainen, teräväpiirteinen ja selvästi vihainen. Nainen oli aivan selkeästi (ja natsoista päätellen) majuri von Hessler ja seuraavaksi Dareio ottikin vastaan käskyn tehdä parikymmentä etunojapunnerrusta. Upseereja kuulemma piti tervehtiä. Kirurgi irvisti mielessään, mutta toteutti käskyn. Se ei ollut kuitenkaan mitenkään helppoa, etenkin kun oli tottunut huomattavasti kevyempään ilmakehään. Keho tuntui painavan entistä enemmän, lihakset huutavan kivusta, mutta silti hän sai juuri ja juuri aikaan vaaditut kaksikymmentä. Hiki sotki hienon pölyn ja lian pieniksi noroiksi sotilaan kasvoilla ja kehossa, tuore haava kivisti kämmenselkää, mutta kapeiden kasvojen ilme lukkiutui rennoksi. Tällä kertaa hän nousi ja otti asennon, muttei kiirehtinyt liikoja. Hän oli viettänyt liian pitkän aikaa kentällä, jotta olisi kunnioittanut majurinkaan natsoja tavallista korpraalia enempää. Se maksaisi hänelle vielä hengen joku päivä. Muutama sydämen sykähdys ja hän tutustui toiseen ylikersanttiin, Beckeriin. Puolituntia tutustumisesta ja hän raahasi henkilöstön kanssa kontteja Acheronin hangaariin ja purki MediTechin lääkintätiloihin.
Tunkkainen, kuuma tuuli pyyhki hylätyn taistelukentän ylitse laskeutuen metalliromun päälle kuin märkä huopa. Ilmakehä oli vähähappinen ja painovoima kevyempi kuin vanhassa Äiti Maassa, jota enää harva muisti. Kasvusto oli kuollut tuonkin sodan runteleman planeetan pinnalta ja vain suru sekä kärsimys kasvoivat siellä missä oli aikaa ajatella itseään. Hänellä oli nyt aikaa, mutta hän ei ajatellut, ei ainakaan saastunutta ja tuhoutunutta ympäristöään. Vain metallijätettä, betonilaattojen palasia, rikkoutuneita koteja, hylsyjä, ruumiita ja biologisten aseiden myrkkyjä. Ja ylikersantti Dareio Fitch. Hän oli se laiha hahmo, joka istui kumarassa räjähtäneen tankin telaketjujen kasassa tuijottaen kättään. Kaksi mustaa rastaa riippui kapeilla, erittäin komeilla kasvoilla, jotka olivat noen ja lian tahrimat, melkein valkeat väsymyksestä. Solakka keho tärisi, huolimatta ahdistavan kuumasta ilmasta, pitkän takin alla. Hänet oli verhottu kuluneisiin maastovaatteisiin, jotka noudattivat harmaan ja mustan sävyjä. Tetsarit riippuivat auki hänen hartioillaan pitkän takin päällä antaen sotilaasta oudon vaikutelman. Kypärä lojui unohdettuna ja pölyisenä hänen jaloissaan ikivanhan rinkan vierellä, jonka läppä oli nostettu alustaksi miehen toiselle polvelle, jonka päällä hänen vasen kätensä lepäsi.
Verta, sitä oli kaikkialla, enimmäkseen kuivunutta ja vanhaa. Silti sitä oli kaikkialla, enemmän kuin yhdestä ihmisestä vuotaisi tai yksi taisteluhaava valuttaisi. Ylikersantin kasvot olivat jotakuinkin ainoa osa, joka ei ollut täysin vereen kastettu. Ja kädet. Ne olivat hoikat, hienostuneet kuin taitelijalla ja sormet notkeat. Niiden päistä pisti esiin kaksi kirurgin veistä, jotka piirsivät hitaasti viiltonsa kämmenselän lihaan, avasivat jänteet rauhallisesti näkyville niin taitavasti, ettei verta tirskahtanut lainkaan. Ilme väsyneillä kasvoilla ei värähtänytkään, se oli melkein tyhjä - ehkä jopa utelias. Metalli kiilsi avatusta kämmenestä, kulki kämmenen luiden mukaisesti rystysille ja sulautui niihin istutettuihin luukynsiin. Hänen omaa käsialaansa. Ne olivat olleet valtavan kissapedon ylpeys, nyt kenttäkirurgin lähitaisteluaseet. Nuo kahdeksan kynttä olivat repineet auki milloin mitäkin, niin muovipakkauksia kuin lihaakin. Dareioa ei kuitenkaan voinut sanoa taistelijaksi, hän oli selviytyjä, joka taisteli tiensä läpi Ulkorintamien vaarallisimpien ja kiivaimpien taisteluiden tutkien biologisia aseita ja kemiallista sodankäyntiä. Hullun hommaa, sanoivat, kukaan ei lähtenyt sotimaan Ulkorintamille vapaaehtoisesti. Se oli hylkiöiden ja pakolaisten tapa kadota ja ennen pitkää myös kuolla surkeissa oloissa. Jos totta puhutaan, Ulkorintamien sota oli virallisesti ohi, mutta kukaan ei vain ollut muistanut kertoa sitä planeettojen pinnoilla taisteleville joukoille, joille jokainen uusi päivä oli täynnä pelkoa ja vihaa. Poliitikoille se oli vain tapa pitää pohjasakka kurissa ja poissa silmistä.
Mutta miksi entinen tohtori Fitch oli luopunut yhteiskunnallisesti loistavasta asemastaan ja varmasti hyvästä tulonlähteestään Arkin huippukirurgina? Monia yhteensattumia, paljon epäonnea ja sekaantuminen väärään naiseen. Nyt häntä jahtasi kuun mafia, mutta olisi hän muutenkin kadonnut taistelukentille tutkimustyönsä pariin. Ei häntä voinut empaattiseksi sanoa, mikä oli vain hyväksi kahlattaessa ruumismeressä. Tuoreita raajoja oli enää nykyään vaikea löytää, saati hyväkuntoisia sisäelimiä. Ne eivät kuitenkaan olleet tämän hetken asia, niitä kannatti kerätä vasta kun oli tietoa helikoptereiden tai rahtikoneiden saapumisesta ja poispääsystä. Jota sai todennäköisesti odottaa vielä muutaman kuukauden. Vihreiden silmien katse nousi, tähysi punertavaa horisonttia jonka monet pehmeät sävyt kilpailivat hänen kämmenselässään ammottavan leikkaushaavan lihan ja veren suloisten värien kanssa. Kuuliko hän jotain? Ehkä. Se saattoi olla matala murina, ehkä jopa lähestyvän hävittäjän ääni. Sotilaskirurgi nousi, pienet terät sujahtivat piiloon hänen sormiensa päiden lihaan ja veri valui hitaasti sirona nauhana rystysten kynsien lomasta pitkin hoikkia sormia, pudoten kuonan ja hävityksen peittämään maahan. Mustaa ja punaista, hänen lempivärinsä. Verta palaneessa maassa.
Hoikka keho ojentui silhuetiksi veristä taivasta vasten, kuuma tuuli tarttui pitkään takkiin heitellen sen repaleisia laskoksia mielensä mukaan. Tuolla planeetalla ei ollut enää säännönmukaisuutta, ei edes tuulessa, joka riehui kuin mielipuoli takin veren tahraamissa laskoksissa. Ne kaksi mustaa rastaa riippuivat elottomina kalpeilla kasvoilla, hipoen korkeita poskipäitä. Silmät sulkeutuivat, tuuli sai voimaa ja oli repiä takin lysähtäneiltä hartioilta. Mustat tetsarit riippuivat holtittomasti, osa taskuista repsotti avoimena liian isojen M82:n lippaiden pilkistäessä niistä esiin. Joistakin valui likaista sideharsoa.
Taivaan punaisuuden tahrasi musta läiskä, joka kasvoi hitaasti kuljetuskopteriksi tuulen käydessä entistä kiivaammaksi. Kuljetus laskeutui lähimmälle aukiolle, pudotti muutaman valomerkin jälkeen kaksi ryhmää tuoreita sotilaita kentälle. He kuolisivat pian ja kirurgi saisi lisää tutkimusmateriaalia. Pieni hymynkare hiipi ohuille huulille. Niin. Takin lieve heilahti jälleen tuulessa, mutta tällä kertaa sen alta huojahti esiin jotain muutakin. Se näytti ensin ruoskalta, mutta taipui sirosti kaarelle ojentuen kohti aukeaa. Kapea valokeila tuikahti objektin päästä, morsetti viestin kuljetuskopterille ja katosi jälleen. Se oli bioware-häntä, muutamalla lisälaitteella varustettu - kolmas käsi, josta oli kirurgille aina apua. Kopteri vastasi, kuljetus rahtialus Acheronille, hänen määränpäänsä. Kersantti nosti rinkkansa ja heilautti sen selkäänsä tetsareiden päälle. Kuolleen planeetan tuuli hyväili yhä hänen kasvojaan ja muutaman millin sänkeä, joka kätki pään arvet ja kolhut. Hän ohitti tuoreet joukot vilkaisemattakaan heihin, mutta saattoi tuntea porautuvat katseet. Ne miehet olivat vasta läpäisseet pikakoulutuksen ja saaneet tuliterät varusteet kun taas "Dare" oli sotinut jo vuosia. Hänen ulkoasunsa oli rähjääntyneen tutkijan ja lääkintämiehen sekoitus, mutta kolmekymmentävuotiaaksi häntä ei olisi uskonut kukaan. Väsymys ja sodan ahdistus olivat painaneet hänet hieman kasaan, mutta myös hioneet hänestä täydellisen taistelijan. Vain yksi kymmenestä selviäisi yhtä pitkälle kuin hän. Sen jälkeen joko kuolisi tai pääsisi hyvällä säkällä pois tuolta jumalan hylkäämältä pallolta. Kopteriin nousu tarkoitti kuitenkin muutakin kuin pois pääsyä. Se tarkoitti, että Kuun mafia saattaisi taas löytää hänet, ellei hän kirjautuisi jälleen sotilastehtäviin etulinjaan. Oliko vaihtoehtoja? Ei. Tunkkaiset ilmavirrat pyörteilivät jälleen planeetan pinnalla, nostivat tällä kertaa sotilaan mukanaan hetkeksi turvaan alhaalla riehuvasta taistelusta. Ja jälleen punainen sekoittui mustaan, veri kopterin tummaan metalliin.
Pisarat muodostivat kuvion, kuvio kasvoi läiskäksi ja läiskä valui hitaasti kopterin tärinän sekä ilmavirtojen ohjaamana kuljetuskopterin reunalta sateeksi kuolleen planeetan laskevan auringon punaan. Dareio tuijotti veripisaroitaan katse lähes lasittuneena, antaen leikkaamansa käden riippua sylissään velttona. Pilotti huusi jotain kaiuttimien kautta, mutta hän ei kuullut mitään moottoreiden ulvonnalta. Punainen valo hiipi purppuraan ja violettiin, ilta kääntyi yöksi pisaroiden virran ehtyessä ja veren hyytyessä. Joku tönäisi hartiaan, huusi moottorien ärjynnän yli ja osoitti hänen kättään. Niin, haava. Kirurgi tuntui havahtuvan transsista, ojentautui ja pujotti vapaan kätensä pitkän takkinsa povitaskuun. Yhä hän kuitenkin vain tuijotti kuin unessa, vihreät silmät puoliummessa, jonnekin kaukaisuuteen. Lääkärin kädet toimivat lihasmuistilla, tottuneena rutiiniin, etsien käyrän neulan. Terä lävisti ihokerrokset, jännelanka lipui veren ja lihan sekaan - uudelleen ja uudelleen, kunnes leikkausjäljet olivat ommeltu kirurgisen tarkasti umpeen. Mies ei ollut kertaakaan katsonut käsiensä työtä, neula katosi taskuun ja sideharso nousi esiin. Peukalo painoi siteen repaleisen pään kämmentä vasten, sirot sormet pyörittivät vanhan kankaan kämmenen ympärille ja kätkivät pään. Häntä puhutellut sotilas oli hiljaa, katsoi vain kenttäkirurgin käsien työtä. Hänestä puhuttiin aina jotain, vähintään kuljetusmiesten keskuudessa. Se hullu lääkäri. Kuun mafian jahtaama. Psykopaatti. Kovanonnen soturi. Omituinen. Ne kuiskailivat aina, mutta harvoin yhtä ja samaa miestä kuljetettiin niinkin monesti takaisin rintamalle. Jos he tietäisivät mitä kirurgi tutki, he eivät olisi päästäneet häntä koneeseensa. Soolona toimivia sotilaita pelättiin jo valmiiksi, eikä Dareio ollut vaarattomin tai tavanomaisin sooloista. Kopteri huojahteli, roottorien tasainen murina hidastui ja ilmavirrat tuntuivat jälleen voimakkaina ja kuumina. Ne nousivat maasta viileämmän ilman paetessa kopterin siivekkeiden alta ja nostattivat harmaan sakean pölyn laskeutumisalueelle. Se oli planeetan aina asfaltilla peitetty alue - muualla oli vain jätettä ja tuhoa, epätasaisuuksia ja epäsäännöllisyyttä. Muutaman kilometrin levyinen alue kuitenkin toimi lentokenttänä.
Kirurgi kohotti katseensa ja ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon hän osoitti varsinaista kiinnostusta ympäristöönsä. Lähes koko kenttää peitti valtava rahtialus, joka oli telakoitu selkeästi äskettäin. Rahtikontteja purettiin ja tuoreet sotilaat marssivat muodossa ulos sen hangaarista. Ylikersantti Fitch suoristautui ja pyyhkäisi kasvojaan sidotulla kädellään, hyppäsi alas ennen kuin kopterin renkaat olivat ehtineet koskettaa asfaltin pintaa ja juoksi pois ilmavirran tieltä. Rinkka ja M82 riippuivat juuri ja juuri tetsareiden varassa hänen hartiallaan, mutta hän ei ollut jaksanut piitata sotilaallisesta särmästä aikoihin. Kukaan ei tullut kentälle tarkistamaan oliko puvun ylin nappi kiinni. Päivystävä upseeri harppoi häntä vastaan, ojensi paperit kuittausta varten ja ruskean sinetöidyn kirjekuoren. Dareio kuittasi paperin kuten aina, sormeen kätketty veitsi viilsi peukalon pään auki, painoi verisen sormenjäljen paperin kulmaan. Mutta kirjekuori. Hoikat sormet tunkivat sen saman tien pitkän takin taskun pohjalle kaiken muun romppeen sekaan ja mies jatkoi harppomista kolmirivien ohitse varastoalueelle.
Kolme metriä korkeat rahtikontit antoivat sopivan yksityisen tilan - ei että hän olisi sellaista tarvinut kuukausien yksinäisyyden jälkeen - jossa kirurgi repäisi sinetin auki ja antoi puhtaan valkeiden arkkien valua hitaasti ulos kuoresta. Muste piirsi yksityisarmeijan sinetin, vesileimat olivat paikoillaan ja sarjaluvut täsmäsivät. Siirto. Mitä vittua? Kapeat huulet muodostivat äänettömän kirouksen ja jähmeä olemus sai eloa. Sormet hyökkäsivät nykimään loputkin arkista esille kuoresta kuin suuttumuksen vallassa, kunnes hän tavoitti tarkemman tehtävän kuvauksen. Rahtialus Acheronille lääkintäupseeriksi? Määränpää tuntematon? Salainen operaatio? Kohti kartoittamattomia galaksin sektoreita? Tässä täytyi olla jokin isomman luokan erehdys tai sitten ylikersantilla oli juuri käynyt parhain säkä kolmenkymmenen ikävuotensa aikana. Kasvojen lihakset jännittyivät, vetäytyivät kalloa kohden tuoden laihoille kasvoille leveän pääkallomaisen virnistyksen. Kyllä. Hän pääsi helvettiin tältä kirotulta planeetalta ja sen sodasta entistä parempaan piilopaikkaan, josta mafia ei häntä löytäisi. Vihreät silmät heräsivät viimein eloon, hailakkuus katosi pilkkeen palatessa heijastelemaan riemua, jota mies tunsi. Kuluneet maiharit iskivät asfalttia, harppoivat kohti komentorakennuksia - siis slummimaisia parakkeja. Hän tarkisti tiedot pääkoneelta, siirsi rinkastaan huolellisesti muoveihin pakatut elimet ja käyttökelpoiset raajat lääkintätilan pakkaseen kadoten takaisin rahtialueelle.
Rahtialus Acheron odotti massiivisena rahtialueella konttien saartamana. Ylikersantti Fitch harppoi puolityhjän rinkkansa ja henkilökohtaisen aseensa kanssa lähimmälle komentavalle upseerille, joka kantoi aluksen tunnuksia ja ilmoittautui. Hänet ohjattiin ilmoittautumaan aluksen varsinaiselle kapteenille, majuri Katarina von Hesslerille. Pitkän etsinnän jälkeen sotilaskirurgi kuitenkin luovutti ja kiipesi lääketarvikkeita sisältävän kontin päälle istumaan. Rinkka rojahti sivuun, tetsarit putosivat laihoilta hartioilta ja jalat heilahtivat roikkumaan kontin reunalta. Hän näytti lähinnä rääkätyltä varikselta nojatessaan kyynärpäitään polviinsa repaleinen pitkä takki siipinään ympärillään. Kaksi pikimustaa rastaa riippuivat hänen kapeilla ja kalvakoilla kasvoillaan siinä missä sänki loppui otsalla. Luoja, hän ei ollut päässyt suihkuun varmaan kuukauteen ja näytti siltä. – puhumattakaan tuoreesta leikkausarvesta kädessään. Sen ompeleminen kuljetuskopterissa oli ollut vaikeaa, mutta kirurgi harjoitteli itseensä aina silloin kun sopivaa kohdetta ei ollut käsillä.
Monet pienet arvet kulkivat pitkin hänen kehoaan, yksi hieman paremmin erottuva juuri ranteen alapuolella. Sen saattoi myös tunnistaa ihotaskuksi, mutta se vaikutti juuri nyt tyhjältä. Bioteknologian tutkijana hän hyödynsi myös tieteenalaansa ja kantoi useammanlaista BioTechiä kehossaan. Muokatut punasolut olivat vain alkua ja ehkä pienin lisä, mitä hänestä löytyi. Näkyvin BioTech osa komeassa, vaikkakin rähjäisessä, sotilaassa oli häntä, joka heilahteli hitaasti kontin pintaa vasten kuin ilmaisten tyytymättömyyttä. Se oli myös uusin hankinta, mutta ehkä tähän asti hyödyllisin. Vihreiden silmien katse kiersi, tunkkainen ja kuuma tuuli sai miehen siristelemään hieman silmiään ja suojaamaan kasvojaan. Vain vartti sitten avonainen kämmenen haava ei enää huolettanut häntä, jänteet olivat kunnossa ja rystysiä koristavat kissapedon raatelukynnet tukevasti istutettuina hänen kudoksessaan. Hetken aikaa hän oli pelännyt kehonsa hylkivän muokattua DNA:ta. Sotilastutkijan ajatukset kuitenkin keskeytyivät terävän äänen puhutellessa häntä. Nimi ja arvo. "Ylikersantti Fitch, tiede- ja lääkintäupseeri." Häntä tuijotti sinimustaan univormuun pukeutunut nainen, teräväpiirteinen ja selvästi vihainen. Nainen oli aivan selkeästi (ja natsoista päätellen) majuri von Hessler ja seuraavaksi Dareio ottikin vastaan käskyn tehdä parikymmentä etunojapunnerrusta. Upseereja kuulemma piti tervehtiä. Kirurgi irvisti mielessään, mutta toteutti käskyn. Se ei ollut kuitenkaan mitenkään helppoa, etenkin kun oli tottunut huomattavasti kevyempään ilmakehään. Keho tuntui painavan entistä enemmän, lihakset huutavan kivusta, mutta silti hän sai juuri ja juuri aikaan vaaditut kaksikymmentä. Hiki sotki hienon pölyn ja lian pieniksi noroiksi sotilaan kasvoilla ja kehossa, tuore haava kivisti kämmenselkää, mutta kapeiden kasvojen ilme lukkiutui rennoksi. Tällä kertaa hän nousi ja otti asennon, muttei kiirehtinyt liikoja. Hän oli viettänyt liian pitkän aikaa kentällä, jotta olisi kunnioittanut majurinkaan natsoja tavallista korpraalia enempää. Se maksaisi hänelle vielä hengen joku päivä. Muutama sydämen sykähdys ja hän tutustui toiseen ylikersanttiin, Beckeriin. Puolituntia tutustumisesta ja hän raahasi henkilöstön kanssa kontteja Acheronin hangaariin ja purki MediTechin lääkintätiloihin.