Post by dallan on Aug 12, 2007 23:23:45 GMT 3
Miten teillä meni vuoden 2007 ropecon? Kerron tässä omista kokemuksistani. Ne eivät ole pelkästään positiivisia, mutta mikäs sen mukavampaa olisi kuin lukea teidän sellaista vastapainoksi.
Hikeä, tuskaa ja kyyneliä, mutta niistäkin saa mielenkiintoisen sekoituksen, on kohtuullinen tiivistelmä omasta ropeconreissutani. Seuraavaksi, että miten kaikki tapahtui. Ensimmäinen post on pyöräreissutani. Jos se ei kiinnosta, niin voi lukea vain toisen tai jos Ropecon ei kiinnosta, niin vain ensimmäisen.
Torstai 9. elokuuta 2007. Ostin aamulla itselleni ajolasit, hiilihydraattipastilleja, suoloja ja hiilihydraatteja palauttavaa veteen sekoitettavaa energiajuomajauhetta sekä palautumisjuomaa. Pyörä haettiin huollosta ja siinä on nyt uudet jarrupalat sekä uusi takakumi vanhan ja kuluneen tilalla. Renkaissa on ilmaa. Harjoituslenkit on nyt menneinä päivinä ajettu. Tänään tankkaan itseeni hiilihydraatteja popsimalla paljon muroja. Toivon, etten menettäisi matkan aikana kovin montaa kiloa lisää, kun olen jo valmiiksi 62 kiloinen ja kun pituutta on 180 senttiä ja jalkalihaksiakin vähän, niin se tarkoittaa, että olen reilusti alipainoinen.
Silmilläni kestää vielä tottua laseihin ja ne vuotavat vähän. Nyt tuntuu kuitenkin jo paljon paremmalta kuin noin puoli tuntia sitten, mitä olen laseja pitänyt. Nämä ovat ihan vahvistamattomat lasit ja niiden tarkoitusena on suojata silmiä ötököiltä, pölyltä ja muulta sellaiselta. Illemmalla ostan vielä itselleni uudet ajoverskat. Niissä ei ole pehmusteita kuten kalliimmissa pyöräilyhousuissa, mutta ne ovat sentään erittäin kevyet joskaan eivät kovin hengittävää materialia, sillä sellaisiin minulle ei myöskään ole varaa. Halvat olivat, joten olen tyytyväinen. Katsoin reitin jotenkuten läpi ja toivon, etten eksy matkalla ainakaan pahasti. Heräteostoksena ostin vielä satulaan sellaisen geelipäällisen, minkä pitäisi vähentää pitkän istumisen tuottamia kipuja. Se sopi satulaani ja toivottavasti on hyvä. Huomiseksi lupaillaan kuumaa ja ukkoskuuroja. En tiedä kumpaa pelätä enemmän. Parasta olisi jos sataisi vähän ja olisi mukavan viileä sää polkea. Jokin 20 astetta olisi varsin optimaalista.
Perjantai 10. elokuuta 2007. Tänään on suuri päiväni. Pääsen polkemaan helsinkiin (tai oikeastaan Espooseen, mutta kun kaupunkiajo on tunnetusti vaikeaa tuntemattomilla seuduilla, niin Espoo saa riittää, kun maantie kerran sinne vie). Olen toivonut tätä jo vuosia ja nyt harjoitellut alkuvuodesta saakka tätä varten. Myös Ropecon on ollut mielessäni usean vuoden ajan. Myrkmere miitti jää vähän heikoimmille tässä tilastossa, mutta sitä odotan vielä polkemistakin enemmän. Aamulla isäni on täyttänyt juomapulloni ja valmistanut minulle kaurapuuroa. Se on loistava aamiainen tälle raskaalle päivälle. Heräsin kuuden aikoihin ja lähdin hakemaan pyörääni noin varttia vaille seitsemän rauhallisten aamutoimien jälkeen. Lähtö oli sitten tasan seitsemän aikaan. Ulos mennessäni sain ilokseni huomata, että uudet ajolasit eivät enää saa silmiä vuotamaan. Se on tosi hyvä juttu ja helpottaa ajamista.
Ensin kuva päähenkilöstämme ajotamineet päällä.
lähtövalmiina
ja sitten mennään
Alku menee helposti. Tiedän minne mennä ja pyrin ajamaan 60-70% välillä maksimisykkeestäni. Se on ajoittain vähän hankalaa, kun tekee mieli ajaa kovempaa. 70-75% lienee todenmukaisempi väli, millä muutaman minuutin päästä yleisimmin menin. Ei sekään liian kovaa ollut, joten en ole huolissani tästä. Aika pian huomaan, että unohdin satulapäälliseni kotiin. En kuitenkaan viitsi hakea sitä enää, kun olin ajanut tässä vaiheessa jo reilun 8 kilometria. Vanhempani olivat kuitenkin tulossa autolla minua reissussa auttamaan, joten lähetin heille viestillä ilmoituksen asiasta ja pyynnön, että he toisivat sen. Jonkin matkan päästä saan polkea jonkun toisen perässä, jonka kertaalleen ohitinkin, kun hän meni hetken minua hiljempaa, mutta hän ohitti minut uudelleen ja sen jälkeen ajelin hyvin hänen lähellään kuitenkin koko ajan omalla sykealueellani. Emme tunteneet tai mitään sellaista emmekä vaihtaneet sanaakaan. Silti se on mukavapaa ajaa, kun on katsekontakti johonkuhun. Hän kääntyy jonnekin, kun kaupunkialue alkaa käydä vähenemään. Sitten ajan yksinäni ja erillinen pyörätiekin lopulta loppuu. Maantie, jota ajoin, oli onneksi hiljainen. Raskaita ajoneuvoja tosin meni ohi hyvin paljon ja ne aiheuttavat hiukan vaarallisia ilmavirtoja. Kuitenkin vain hiukan, joten yhtään läheltä piti kaatumistakaan ei koko matkana ollut. Kuvitelkaa huviksenne niitä autoja vesisateella jos tahdotte. Aamu on kuitenkin vielä mukavan viileää ja sateetonta. Aivan ihana ilma ajaa, kun ei ole kuuma eikä kylmä ja vettä ei tule eikä ole maassa.
Saloon saakka oli melko helppoa ajaa. En muista enää, millä tuntilyömällä olin siellä, mutta jalkoihin ei tässä vaiheessa vielä sattunut kovin paljoa, vaikka ehkä pahimmat ylämäet olivat tällä ajovälillä. Salossa taas on se ikuinen kaupunkiajon ongelma. Olen käynyt kyseisessä kaupungissa monta kertaa, mutta en tiennyt yhtään, että missä se tie oli, mitä minun olisi pitänyt jatkaa. Teistä kiinnostuneille olin siis ajanut tähän mennessä 110-tietä ja nyt etsin
186-tietä. Mihinkään kaupungissa ei ollut ainakaan sillä tavalla merkattu, että miten kyseiselle tielle pääsee, että olisin sen huomannut. Itse asiassa löysin kyseisen tien numeron vasta sitä vähän matkaa ajettuani lopulta sen löydettyäni. Homman ikävä puoli oli, että etsimiseen meni noin tunti ja 45 minuuttia ja se vaati monta puhelinsoittoa kotiin kartan ääressä oleville. Paljon voimia paloi tähän ihan suotta. Turhautuneena ja lähinnä kirosanoja mielessäni jatkoin matkaani.
Tie toivotti minut tervetulleeksi monen kilometrin ylämäillä lyhyen tasaisen osuuden jälkeen. Maasto maantiellä yleensäkin oli pajon raskaampaa ajaa kuin se tasainen asfaltti, mitä lenkeilläni yleensä kulutan. Monin paikoin maasto on pitkiä, vähintään puolen kilometrin ylämäkiä yksi toisensa jälkeen. Tasaistakin toki oli kyllä, mutta ensi kertaa elämässäni sain ajaa enemmän kuin parin sadan metrin mäkiä. Tätä ennen olin sitä mieltä, että ylämäet ovat mukavinta pyöräilyssä. Nykyään olen vielä enemmän sitä mieltä. Mäet olivat vaihtelua ajoittain tylsälle tasaiselle, niihin sai keskittyä ja sai tuntea voiton tunnetta, kun pääsi ylös. Kaikki kunnioitus siis mäillemme, vaikka Suomi ei vuoristomaata olekaan. Alamäkien ystävä en oikein ole. Pelkään laskea niitä. Silti kokeilin yhdessä jyrkimmistä miltä se tuntuu ajaa kovimmalla välityksellä (vaihteella) täysillä mäkeä alas. Nopeusmittari näytti tässä kohtaa yli viittäkymmentä ja lmanvastuksen tunsi tosissaan. Hitaassa vähän vajaa 20 kilometrin vauhdissa ilmanvastuksen merkitys ei niin suurta ole, mutta tuulettomallakin säällä kovemmilla nopeuksilla tuntuu kuin ajaisi vastatuuleen. Minun pitäisi vielä harjoitella ajoasentoja jos mielisin ajella kilpavauhteja, kun vielä en kunnolla niitä osaa. Laskuni jälkeen mielessäni olivat kilpapyöräilijät, jotka ajavat usein yli kuuttakymppiä lähtiessään irti tai muilla kovaa-ajamisen osuuksilla ilman, että tarvitsevat siihen mielettömiä alamäkiä. Mielettömiä alamäkiä he ajavat noin sataa kilometriä tunnissa jos pyöräilyselostukseen on luottaminen. Itse ei alamäkeenkään pääse tuota kuuttakymppiä, joten pitää vielä enemmän ihailla noita valtavia urheilijoita, jotka kykenevät sellaisiin suorituksiin. Ei se pelkästä väline-erostakaan ole nimittäin kiinni.
Polkiessa ajattelee muuten melko vähän. Itse ainakin keskityn ajaessani lähinnä vain suoritukseen ja sykemittarin tuijottamiseen ja en kykene keskittymään oikein kouluaineiden kertaamiseen tai roolipelivuorojen sisältöjen miettimiseen, vaikka usein tahtoisinkin. Reitin varren kukatkin huomaan ensi kertaa vasta nyt valokuvissa. Ajamiseen liittyvät asiat toki usein käyvät mielessä. "Tuleekohan tästä mitään" käväisi myös pääkopassa ajatuksena jonkin verran Salon jälkeen, kun olin väsynyt ja turhautunut kaupunkiseikkailustani ja lämpötila auringossa alkoi nousta kolmeenkymmeneen asteeseen. Minulla oli vieläkin ajotakki päälläni, reppu aivan liian täynnä tavaraa, jonka vuoksi hartijoihin ja alaselkään sattui kovasti, ja vieläkin satulapehmuste puuttui, minkä kyllä jo tunsi. Satulasta nouseminen hetkeksi helpotti aina vähän samoin kuin ilman käsiä ajaminen, kun se mahdollisti käsien roikottamisen alaspäin ja hartijoiden tehokkaan rentouttamisen. Nestehukkaan tuossa vaiheessa ei kuitenkaan olisi auttanut kuin juominen. En vain tajunnut, että se olisi sitä. Niin pahalta ei tuntunut, että olisin tosissanikaan harkinnut keskeyttämistä. Mietin vain, että nyt se vaikeampi osuus sitten alkaa, kun alku oli ollut helpompaa, kun tiesin, että se vaihe kuitenkin tulisi vielä jossain vaiheessa. Vanhempani kuitenkin jonkin ajan päästä ajoivat autolla ohitseni ja pysähtyivät tienvarteen ja toivat minulle satulapehmusteen ja lisää juotavaa. Pysähdyin hetkeksi ja join melkoisen määrän nestettä. Join kyllä ajon aikana koko ajan aina 20 minuutin välein vähän, mutta kun helle oli iskenyt, niin se vähän alkoi olla liian vähän ja juomatottumuksia oli pakko muuttaa. Jätin ajotakin autoon, vaikka tiesin, että palaisin auringossa pahasti. Se oli kuitenkin pakko kestää ja kerrottakoon jo nyt, että maaliin päästyäni molemmat käteni ovat noin 40% alueelta palaneet ja niska on myös palanut aika laajalti. Jalat säästyivät, kun minulla oli pitkälahkeiset ajohousut. Tässä saan joitain päiviä vielä kestää jatkuvaa kirvelyä, mutta kyllä se oli sen arvoista. Tehokkaan tankkaamisen jälkeen matka jatkui aivan toisella tavalla. Kroppa huoli vielä nesteen ja ajaminen helpottui huomattavasti.
ajamista loputtoman oloista maantietä takana
todella tarpeeseen tullut juomatauko
ja taas mennään
Joitain kymmeniä kilometrejä tästä menimme syömään ihan kiinteää ruokaa. Ensimmäisestä paikasta ei löytynyt kuin baari, jossa oli vain pihviruokia (en syö lihaa) ja pieni kahvila, jossa oli ihan vähän muutakin myyntiä. Ajoin sitten 17 kilometriä lisää seuraavaan kartan paikkaan ja etsimme sitten sieltä suosiolla autolla syömäpaikan, kun edellisessä etsimisessä oli tullut bonuskilometrejä jo ihan tarpeeksi. Se oli pieni ruotsalaisvoittoinen alue, jossa paikannimet olivat ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Kaikki myyjät eivät kunnolla osanneet suomea, mutta onneksi osa ymmärsi meidänkin kieltämme ja osasi meitä palvella. En uskaltanut paljoa syödä, sillä minulla on kokemuksia siitä kuinka kaikki syöty tulee ulos, kun aloittaa fyysisen rasituksen ruokailun jälkeen. Syömisestä tulikin huono olo ja odottelin jonkin aikaa, että helpottaisi ennen kuin jatkoin ajamista. Vatsa kuitenkin lähinnä kiitti lisäravinnosta, kun lähdin ajamaan viimeisiä kymmeniä kilometrejä kohti Espoota. Kyltti näytti, että Helsinkiin olisi 55 kilometriä, joten Espooseen jonkin verran vähemmän. Ei siis ollut enää paljoa jäljellä.
Tässä vaiheessa olin niin hyvävoimainen, että kokeilin ajaa vähän matkaa kovempaa. Annoin sykkeen rauhassa nousta 80 prosenttiin ja ylämäissä 89 prosenttiin kuten aina aikaisemmissakin ylämäissä annoin sen tehdä. En hyytynyt millään tavoin ja näin ylläpidin tätä kovempaa ajovauhtiani aina loppuun saakka. Ajoin tätä loppuosaa noin 25-30 kilometriä tunnissa, kun aikaisemmin vaihti oli ollut noin 18-22 km/h 70-75 % sykkeellä. Ajamista helpotti vielä, että joku ajoi
kovaa vauhtia ohitseni, mutta ajoi sitten minua vain hivenen kovempaa. Näin sain pidettyä katsekontaktin häneen aina siihen saakka, kun piti pysähtyä seuraavan kerran katsomaan karttaa vähän yli parin kymmenen kilometrin päähän. Lopulta ohitin Espoo kyltin, tuuletin ja ajelin vielä joitain kilometrejä kunnes kaupunkitiet muuttuivat niin sokkeloisiksi, että menimme autolla loppumatkan, etten eksyisi taas. Lopussa oli vielä kuin pieni lahja minulle, kun sain
ajaa vielä ihan mukavan kokoisen kaupunkimäen ylös. Se oli lyhyt, mutta jyrkkä. Ihan mukava ajaa varsinkin, kun sen takana häämötti vielä pidempi ja jyrkempi mäki, missä laitoin jo välitykset melkein pienimmille rattaille.
Lopullinen ajosaldo oli seuraavanlainen:
Aika: 9 tuntia 10 minuuttia 45 sekuntia + noin 1 tunti 45 minuuttia eksyksissä harhailua, mitä en ottanut mittauksiin mukaan. Kokonaisuus kesti 13 tuntia, joten loppu oli taukoja.
Kilokaloreita paloi: 6481. En silti onnekseni menettänyt painoa. Sain lisää lihaksia, mitkä on silmin nähtävissä, joten sinne kai sitä siirtyi.
Matka 172.8 km + eksymispolkeminen, joten kokonaisuudessaan varmaan jonkin verran yli 200 km
Keskinopeus oli noin 19 km/h. Tavoitteeni oli noin 20 km/h, joten voin olla tähän tyytyväinen, kun pääsin suunnilleen siihen, mitä tavoittelinkin.
Maksiminopeus 53.9 km/h.
maalissa väsyneenä, mutta todella onnellisena
Hikeä, tuskaa ja kyyneliä, mutta niistäkin saa mielenkiintoisen sekoituksen, on kohtuullinen tiivistelmä omasta ropeconreissutani. Seuraavaksi, että miten kaikki tapahtui. Ensimmäinen post on pyöräreissutani. Jos se ei kiinnosta, niin voi lukea vain toisen tai jos Ropecon ei kiinnosta, niin vain ensimmäisen.
Torstai 9. elokuuta 2007. Ostin aamulla itselleni ajolasit, hiilihydraattipastilleja, suoloja ja hiilihydraatteja palauttavaa veteen sekoitettavaa energiajuomajauhetta sekä palautumisjuomaa. Pyörä haettiin huollosta ja siinä on nyt uudet jarrupalat sekä uusi takakumi vanhan ja kuluneen tilalla. Renkaissa on ilmaa. Harjoituslenkit on nyt menneinä päivinä ajettu. Tänään tankkaan itseeni hiilihydraatteja popsimalla paljon muroja. Toivon, etten menettäisi matkan aikana kovin montaa kiloa lisää, kun olen jo valmiiksi 62 kiloinen ja kun pituutta on 180 senttiä ja jalkalihaksiakin vähän, niin se tarkoittaa, että olen reilusti alipainoinen.
Silmilläni kestää vielä tottua laseihin ja ne vuotavat vähän. Nyt tuntuu kuitenkin jo paljon paremmalta kuin noin puoli tuntia sitten, mitä olen laseja pitänyt. Nämä ovat ihan vahvistamattomat lasit ja niiden tarkoitusena on suojata silmiä ötököiltä, pölyltä ja muulta sellaiselta. Illemmalla ostan vielä itselleni uudet ajoverskat. Niissä ei ole pehmusteita kuten kalliimmissa pyöräilyhousuissa, mutta ne ovat sentään erittäin kevyet joskaan eivät kovin hengittävää materialia, sillä sellaisiin minulle ei myöskään ole varaa. Halvat olivat, joten olen tyytyväinen. Katsoin reitin jotenkuten läpi ja toivon, etten eksy matkalla ainakaan pahasti. Heräteostoksena ostin vielä satulaan sellaisen geelipäällisen, minkä pitäisi vähentää pitkän istumisen tuottamia kipuja. Se sopi satulaani ja toivottavasti on hyvä. Huomiseksi lupaillaan kuumaa ja ukkoskuuroja. En tiedä kumpaa pelätä enemmän. Parasta olisi jos sataisi vähän ja olisi mukavan viileä sää polkea. Jokin 20 astetta olisi varsin optimaalista.
Perjantai 10. elokuuta 2007. Tänään on suuri päiväni. Pääsen polkemaan helsinkiin (tai oikeastaan Espooseen, mutta kun kaupunkiajo on tunnetusti vaikeaa tuntemattomilla seuduilla, niin Espoo saa riittää, kun maantie kerran sinne vie). Olen toivonut tätä jo vuosia ja nyt harjoitellut alkuvuodesta saakka tätä varten. Myös Ropecon on ollut mielessäni usean vuoden ajan. Myrkmere miitti jää vähän heikoimmille tässä tilastossa, mutta sitä odotan vielä polkemistakin enemmän. Aamulla isäni on täyttänyt juomapulloni ja valmistanut minulle kaurapuuroa. Se on loistava aamiainen tälle raskaalle päivälle. Heräsin kuuden aikoihin ja lähdin hakemaan pyörääni noin varttia vaille seitsemän rauhallisten aamutoimien jälkeen. Lähtö oli sitten tasan seitsemän aikaan. Ulos mennessäni sain ilokseni huomata, että uudet ajolasit eivät enää saa silmiä vuotamaan. Se on tosi hyvä juttu ja helpottaa ajamista.
Ensin kuva päähenkilöstämme ajotamineet päällä.
lähtövalmiina
ja sitten mennään
Alku menee helposti. Tiedän minne mennä ja pyrin ajamaan 60-70% välillä maksimisykkeestäni. Se on ajoittain vähän hankalaa, kun tekee mieli ajaa kovempaa. 70-75% lienee todenmukaisempi väli, millä muutaman minuutin päästä yleisimmin menin. Ei sekään liian kovaa ollut, joten en ole huolissani tästä. Aika pian huomaan, että unohdin satulapäälliseni kotiin. En kuitenkaan viitsi hakea sitä enää, kun olin ajanut tässä vaiheessa jo reilun 8 kilometria. Vanhempani olivat kuitenkin tulossa autolla minua reissussa auttamaan, joten lähetin heille viestillä ilmoituksen asiasta ja pyynnön, että he toisivat sen. Jonkin matkan päästä saan polkea jonkun toisen perässä, jonka kertaalleen ohitinkin, kun hän meni hetken minua hiljempaa, mutta hän ohitti minut uudelleen ja sen jälkeen ajelin hyvin hänen lähellään kuitenkin koko ajan omalla sykealueellani. Emme tunteneet tai mitään sellaista emmekä vaihtaneet sanaakaan. Silti se on mukavapaa ajaa, kun on katsekontakti johonkuhun. Hän kääntyy jonnekin, kun kaupunkialue alkaa käydä vähenemään. Sitten ajan yksinäni ja erillinen pyörätiekin lopulta loppuu. Maantie, jota ajoin, oli onneksi hiljainen. Raskaita ajoneuvoja tosin meni ohi hyvin paljon ja ne aiheuttavat hiukan vaarallisia ilmavirtoja. Kuitenkin vain hiukan, joten yhtään läheltä piti kaatumistakaan ei koko matkana ollut. Kuvitelkaa huviksenne niitä autoja vesisateella jos tahdotte. Aamu on kuitenkin vielä mukavan viileää ja sateetonta. Aivan ihana ilma ajaa, kun ei ole kuuma eikä kylmä ja vettä ei tule eikä ole maassa.
Saloon saakka oli melko helppoa ajaa. En muista enää, millä tuntilyömällä olin siellä, mutta jalkoihin ei tässä vaiheessa vielä sattunut kovin paljoa, vaikka ehkä pahimmat ylämäet olivat tällä ajovälillä. Salossa taas on se ikuinen kaupunkiajon ongelma. Olen käynyt kyseisessä kaupungissa monta kertaa, mutta en tiennyt yhtään, että missä se tie oli, mitä minun olisi pitänyt jatkaa. Teistä kiinnostuneille olin siis ajanut tähän mennessä 110-tietä ja nyt etsin
186-tietä. Mihinkään kaupungissa ei ollut ainakaan sillä tavalla merkattu, että miten kyseiselle tielle pääsee, että olisin sen huomannut. Itse asiassa löysin kyseisen tien numeron vasta sitä vähän matkaa ajettuani lopulta sen löydettyäni. Homman ikävä puoli oli, että etsimiseen meni noin tunti ja 45 minuuttia ja se vaati monta puhelinsoittoa kotiin kartan ääressä oleville. Paljon voimia paloi tähän ihan suotta. Turhautuneena ja lähinnä kirosanoja mielessäni jatkoin matkaani.
Tie toivotti minut tervetulleeksi monen kilometrin ylämäillä lyhyen tasaisen osuuden jälkeen. Maasto maantiellä yleensäkin oli pajon raskaampaa ajaa kuin se tasainen asfaltti, mitä lenkeilläni yleensä kulutan. Monin paikoin maasto on pitkiä, vähintään puolen kilometrin ylämäkiä yksi toisensa jälkeen. Tasaistakin toki oli kyllä, mutta ensi kertaa elämässäni sain ajaa enemmän kuin parin sadan metrin mäkiä. Tätä ennen olin sitä mieltä, että ylämäet ovat mukavinta pyöräilyssä. Nykyään olen vielä enemmän sitä mieltä. Mäet olivat vaihtelua ajoittain tylsälle tasaiselle, niihin sai keskittyä ja sai tuntea voiton tunnetta, kun pääsi ylös. Kaikki kunnioitus siis mäillemme, vaikka Suomi ei vuoristomaata olekaan. Alamäkien ystävä en oikein ole. Pelkään laskea niitä. Silti kokeilin yhdessä jyrkimmistä miltä se tuntuu ajaa kovimmalla välityksellä (vaihteella) täysillä mäkeä alas. Nopeusmittari näytti tässä kohtaa yli viittäkymmentä ja lmanvastuksen tunsi tosissaan. Hitaassa vähän vajaa 20 kilometrin vauhdissa ilmanvastuksen merkitys ei niin suurta ole, mutta tuulettomallakin säällä kovemmilla nopeuksilla tuntuu kuin ajaisi vastatuuleen. Minun pitäisi vielä harjoitella ajoasentoja jos mielisin ajella kilpavauhteja, kun vielä en kunnolla niitä osaa. Laskuni jälkeen mielessäni olivat kilpapyöräilijät, jotka ajavat usein yli kuuttakymppiä lähtiessään irti tai muilla kovaa-ajamisen osuuksilla ilman, että tarvitsevat siihen mielettömiä alamäkiä. Mielettömiä alamäkiä he ajavat noin sataa kilometriä tunnissa jos pyöräilyselostukseen on luottaminen. Itse ei alamäkeenkään pääse tuota kuuttakymppiä, joten pitää vielä enemmän ihailla noita valtavia urheilijoita, jotka kykenevät sellaisiin suorituksiin. Ei se pelkästä väline-erostakaan ole nimittäin kiinni.
Polkiessa ajattelee muuten melko vähän. Itse ainakin keskityn ajaessani lähinnä vain suoritukseen ja sykemittarin tuijottamiseen ja en kykene keskittymään oikein kouluaineiden kertaamiseen tai roolipelivuorojen sisältöjen miettimiseen, vaikka usein tahtoisinkin. Reitin varren kukatkin huomaan ensi kertaa vasta nyt valokuvissa. Ajamiseen liittyvät asiat toki usein käyvät mielessä. "Tuleekohan tästä mitään" käväisi myös pääkopassa ajatuksena jonkin verran Salon jälkeen, kun olin väsynyt ja turhautunut kaupunkiseikkailustani ja lämpötila auringossa alkoi nousta kolmeenkymmeneen asteeseen. Minulla oli vieläkin ajotakki päälläni, reppu aivan liian täynnä tavaraa, jonka vuoksi hartijoihin ja alaselkään sattui kovasti, ja vieläkin satulapehmuste puuttui, minkä kyllä jo tunsi. Satulasta nouseminen hetkeksi helpotti aina vähän samoin kuin ilman käsiä ajaminen, kun se mahdollisti käsien roikottamisen alaspäin ja hartijoiden tehokkaan rentouttamisen. Nestehukkaan tuossa vaiheessa ei kuitenkaan olisi auttanut kuin juominen. En vain tajunnut, että se olisi sitä. Niin pahalta ei tuntunut, että olisin tosissanikaan harkinnut keskeyttämistä. Mietin vain, että nyt se vaikeampi osuus sitten alkaa, kun alku oli ollut helpompaa, kun tiesin, että se vaihe kuitenkin tulisi vielä jossain vaiheessa. Vanhempani kuitenkin jonkin ajan päästä ajoivat autolla ohitseni ja pysähtyivät tienvarteen ja toivat minulle satulapehmusteen ja lisää juotavaa. Pysähdyin hetkeksi ja join melkoisen määrän nestettä. Join kyllä ajon aikana koko ajan aina 20 minuutin välein vähän, mutta kun helle oli iskenyt, niin se vähän alkoi olla liian vähän ja juomatottumuksia oli pakko muuttaa. Jätin ajotakin autoon, vaikka tiesin, että palaisin auringossa pahasti. Se oli kuitenkin pakko kestää ja kerrottakoon jo nyt, että maaliin päästyäni molemmat käteni ovat noin 40% alueelta palaneet ja niska on myös palanut aika laajalti. Jalat säästyivät, kun minulla oli pitkälahkeiset ajohousut. Tässä saan joitain päiviä vielä kestää jatkuvaa kirvelyä, mutta kyllä se oli sen arvoista. Tehokkaan tankkaamisen jälkeen matka jatkui aivan toisella tavalla. Kroppa huoli vielä nesteen ja ajaminen helpottui huomattavasti.
ajamista loputtoman oloista maantietä takana
todella tarpeeseen tullut juomatauko
ja taas mennään
Joitain kymmeniä kilometrejä tästä menimme syömään ihan kiinteää ruokaa. Ensimmäisestä paikasta ei löytynyt kuin baari, jossa oli vain pihviruokia (en syö lihaa) ja pieni kahvila, jossa oli ihan vähän muutakin myyntiä. Ajoin sitten 17 kilometriä lisää seuraavaan kartan paikkaan ja etsimme sitten sieltä suosiolla autolla syömäpaikan, kun edellisessä etsimisessä oli tullut bonuskilometrejä jo ihan tarpeeksi. Se oli pieni ruotsalaisvoittoinen alue, jossa paikannimet olivat ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Kaikki myyjät eivät kunnolla osanneet suomea, mutta onneksi osa ymmärsi meidänkin kieltämme ja osasi meitä palvella. En uskaltanut paljoa syödä, sillä minulla on kokemuksia siitä kuinka kaikki syöty tulee ulos, kun aloittaa fyysisen rasituksen ruokailun jälkeen. Syömisestä tulikin huono olo ja odottelin jonkin aikaa, että helpottaisi ennen kuin jatkoin ajamista. Vatsa kuitenkin lähinnä kiitti lisäravinnosta, kun lähdin ajamaan viimeisiä kymmeniä kilometrejä kohti Espoota. Kyltti näytti, että Helsinkiin olisi 55 kilometriä, joten Espooseen jonkin verran vähemmän. Ei siis ollut enää paljoa jäljellä.
Tässä vaiheessa olin niin hyvävoimainen, että kokeilin ajaa vähän matkaa kovempaa. Annoin sykkeen rauhassa nousta 80 prosenttiin ja ylämäissä 89 prosenttiin kuten aina aikaisemmissakin ylämäissä annoin sen tehdä. En hyytynyt millään tavoin ja näin ylläpidin tätä kovempaa ajovauhtiani aina loppuun saakka. Ajoin tätä loppuosaa noin 25-30 kilometriä tunnissa, kun aikaisemmin vaihti oli ollut noin 18-22 km/h 70-75 % sykkeellä. Ajamista helpotti vielä, että joku ajoi
kovaa vauhtia ohitseni, mutta ajoi sitten minua vain hivenen kovempaa. Näin sain pidettyä katsekontaktin häneen aina siihen saakka, kun piti pysähtyä seuraavan kerran katsomaan karttaa vähän yli parin kymmenen kilometrin päähän. Lopulta ohitin Espoo kyltin, tuuletin ja ajelin vielä joitain kilometrejä kunnes kaupunkitiet muuttuivat niin sokkeloisiksi, että menimme autolla loppumatkan, etten eksyisi taas. Lopussa oli vielä kuin pieni lahja minulle, kun sain
ajaa vielä ihan mukavan kokoisen kaupunkimäen ylös. Se oli lyhyt, mutta jyrkkä. Ihan mukava ajaa varsinkin, kun sen takana häämötti vielä pidempi ja jyrkempi mäki, missä laitoin jo välitykset melkein pienimmille rattaille.
Lopullinen ajosaldo oli seuraavanlainen:
Aika: 9 tuntia 10 minuuttia 45 sekuntia + noin 1 tunti 45 minuuttia eksyksissä harhailua, mitä en ottanut mittauksiin mukaan. Kokonaisuus kesti 13 tuntia, joten loppu oli taukoja.
Kilokaloreita paloi: 6481. En silti onnekseni menettänyt painoa. Sain lisää lihaksia, mitkä on silmin nähtävissä, joten sinne kai sitä siirtyi.
Matka 172.8 km + eksymispolkeminen, joten kokonaisuudessaan varmaan jonkin verran yli 200 km
Keskinopeus oli noin 19 km/h. Tavoitteeni oli noin 20 km/h, joten voin olla tähän tyytyväinen, kun pääsin suunnilleen siihen, mitä tavoittelinkin.
Maksiminopeus 53.9 km/h.
maalissa väsyneenä, mutta todella onnellisena