|
Post by Kalin D. on Nov 4, 2007 0:41:05 GMT 3
Puhdasta lunta ja hämärää. Hän katseli taivaan kaistaletta toisen kerroksen parvekkeen alta, tähtien kirkkautta valosaasteen ja lehdettömien oksien ristikon läpi. Talvessa oli aina ollut jotain, mistä hän piti - hiljaisuutta ja kirkkautta. Äänet kuuluivat kantavina ja selkeinä, ilman tuulen huminaa tai liikenteen melua. Pakkasöiden kauneus. Maailma kylpi sinisessä valossa ja varjot todella olivat mustia, eivätkä läpikuultavia tummia harsoja täynnä sävyjä, joille laskeutuivat. Punaruskean tiilitalon ikkunoista kajasti vielä valoa, osa ikkunoista oli verhojen peittämiä, osa tarjosi näkymän arkeen ja vieraisiin elämiin. Maailma näytti aina liikkumattomalta ja aloilleen jäätyneeltä talviöisin. Se oli jotenkin lohdullista. Monet kokivat meren rauhoittavaksi ja tyynnyttäväksi elementiksi, mutta hänelle se oli lumi ja metsät, kristallinkirkas yötaivas. Yöt kotona pohjoisessa mäen päällä kun pakkanen ja hileinä ilmassa leijuva lumi tarttuivat susiturkin ruskaiseen karvaan. Silloin sen oli huomannut ja huomasi tänäkin yönä. Pakkanen jäädytti sielun levottomuuden ja antoi hetken aikaa olla täysin yksin, oman itsensä kanssa sovinnolla.
Raotettujen huulien välistä karkaava hailakka savu kiersi taas myötäpäivään liikkumattomassa ilmassa. Kiehkurat ja kaartuvat harsot pyyhkivät ohi koivujen paljaiden rankojen ja korkeiden kuusien, jotka kätkivät taakseen valaistun, maalaisidyllisen keltavalkean kirkon. Pyhät maat olivat aina lähellä, siunatut ja kirotut. Eikä hautausmaallekaan ollut kuin kiven heitto. Ne tuntuivat olevan talven lisäksi se toinen elementti, joka pysyi aina. Koska viimeksi oli vakituisesti asunut paikassa, jonka liki ei olisi ollut siunattua maata, ruttokalmistoa, itsemurhan tapahtumapaikkaa, väkivallan näyttämöitä tai kummittelevaa teatteria? Joka puolella oli aina rauhatonta, tarinoita, joiden totuuspohjan sai itse miettiä kohdallaan, vaan ei koskaan täysin tavallista ja normaalia. Paitsi talviöinä, kun hiljaisuus piti siniset verhonsa kiinni ja savu tanssi hitaasti spiraalejaan pakkasen kirkkaalle taivaalle.
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 10, 2007 14:56:03 GMT 3
Nine Inch Nail. Bändi, joka nostatti kuuntelijassa energian ja kaikilla hampailla virnistävän pahankurisuuden. Kyseinen yhden ihmisen spektaakkeli oli aikaisemminkin innoittanut kirjoittamaan omat kokemukset live-esiintymisestä hahmon kokemuksiksi ja tunnelmakuvaukseksi, joka pyrki jäljittelemään vellovan ja remuavan ihmismassan yhteistunnetta.
Mutta, kappale vaihtui hiipiväksi orkestraaliseksi kappaleeksi, joka puski palleasta asti ylpeyden tunteen. Se hehkui todellista aristokratiaa ja Hänen Majesteettinsa arvovaltaa. Saman kappaleen nykyaikaisemman version soidessa hän oli astellut mustien korkokenkien kannat kilahdellen pyörellä suurelle lavalle sinisten valokeilojen epätodelliseen valoon. Hoikka keho tasoitti askeleet rytmiin, keinahteli uneliaan arvokkaasti pitäen pään pystyssä. Puku paljasti hartiat ja uursi esiin laihan varren ihoa nuolevan kankaan alla, hipoi sääriä repaleisen tyylitellyillä helmoillaan. At Her Majestys secret service. Hän avasi näytöksen mahtipontisen voimakkaan osuuden liekinpunaiset hiukset harjaksi koottuina, näytti nuoremmille malleille kuinka yksi ihminen saattoi ottaa tilan haltuunsa ja johdattaa pukujen sekä kampauksien loiston salamavalojen välkkeeseen. Kampauksen työnimike oli Natasha ja se oli hänen tämäniltaisen esiintymisensä roolihahmo. From Russia with love, darling...
Ha! Ja aivan muualle, surffaustunnelmiin, hyvän suklaakahvin tuoksuun ja valkeaan valoon, joka ei enää häirinnyt elottomuudellaan rähjäisten kajarien puskiessa kesän läpi suojakankaistaan. Askeleet tanssivat kirjavin villasukin pieneen keittokomeroon kahden juuri syöneen kissan ihmeteltäviksi. Lattialla oli taas raksuja, mutta ne ehtisi siivota myöhemmin. Takaisin koneelle ja kirjoittamaan.
She wants to move... Musiikki oli elämää, rytmi ja syke. Ei tanssija ammatiltaan, ei lapsuuttaan lavoilla viettänyt kuten pikkuveljensä, mutta jotain oli periytynyt pienestä kunnasta, jossa tanssi ja musiikki tulivat äidinmaidon mukana. Jopa koneella istuessaan hän liikahteli, pokoili musiikin villissä tempossa ja rytmitti kirjoittamisensa basson vaativaan naputukseen. Kahvia saattoi hörpätä vasta kappaleen vaihtuessa uuteen. Intialaiseen. Ja kissanpentu pois mun kahvikupiltani. Ylävartalo kaartui, taipui taakse, koukkasi ylös ja kuopaisi rinnoillaan pehmeän liikkeen vatsatanssista siinä minkä lantio joutui olemaan paikoillaan penkillä. Tanssin opettaja oli jo ensimmäisellä tunnilla todennut, että hänen liikkumisensa oli enemmän latinotansseihin viittaavaa kuin itämaisiin. Ehkä sitä pitäisi kokeilla joskus, mutta monimuotoiset, rikkaat rytmit kiehtoivat vain enemmän. Niissä oli tietenkin eksotiikkaa, joka vetosi, mutta myös tuttuus lapsuudesta. Kansanmusiikkiin kuului muutakin kuin pelimannit ja viulut.
Matka pohjoiseen olisi voinut alkaa aamusta kuudelta, kone olisi voinut huutaa pelkääjän paikalta My Sharonaa, joka oli hänen ajobiisinsä. No tietenkin! Kappale kertoi autosta! Siinä oli potkua, joka vaati painamaan tallan pohjaan ja avaamaan valtatien alleen. Se toi muistoja kesistä, jolloin ajoi päivässä puolen Suomen ikkuna auki, luu ulkona ja musiikki pauhaten vanhalla Ford Fiestalla. Samaisen auton nokkapellillä oli surffannut kaveri hyvän matkaa, takapenkitön tila selän takana oli toiminut majoituksena ja kuljettanut parhaillaan kymmentä ihmistä larppiin ja takaisin. Siinä autossa oli ollut Elämää. Siihen kuului niin paljon muistoja, kuten soivaan kappaleeseenkin. Siihen kuului onnellisuutta ja vapauden riemua. Kämäinen sininen Fiesta, mustekala peräkoukussaan, Hello Kitty ruoskan kanssa ikkunassa ja ratin takana vauhtihullu silmillään Toisen Maailmansodan aikaiset motoristin ajolasit. Ja oli taas helvetin ikävä tien päälle.
Myyyy Sharonaaaaaaaaaa~![/b]
|
|