|
Post by R.C. on Mar 4, 2008 13:41:15 GMT 3
Vanha, tasaiseksi tallattu maantie tuntui kovalta ja vakaalta jalkojen alla. Sitä pitkin oli vaivatonta taivaltaa. Välillä kulkijan askel käväisi väylän varrella rehottavalla ruohikolla, jossa pisimmät korret ylettyivät viistämään hänen nilkkojaan. Kunpa hän olisi tohtinut riisua matalat kesäkenkänsä ja pitsisukkansa ja jatkaa matkaansa paljain jaloin. Moinen olisi luultavasti herättänyt ohikulkijoissa huomiota. Verkkaisesti siirtyi siis siro jalkine toisen eteen, oikeanpuoleisen halkoessa pehmeää nurmea ja vasemman mittaillessa kuivaa, hiekkaista maata. Näin hän tiesi kulkevansa alati suoraan ja hieman sivummalla pääväylältä, poissa kiireisimpien tieltä. Aurinko paistoi lämpimästi sinä iltapäivänä. Kulkija oli laskenut hellehattunsa niskaan antaakseen kirkkaiden säteiden langeta kasvoillensa. Vieno suvituuli pääsi tarttumaan hänen pitkiin hiuksiinsa ja hulmuttamaan niitä kevyesti. Tämä oli matkalaisesta vain mukavaa. Jospa hän olisi rohjennut purkaa loputkin kampauksestaan ja suoda suortuviensa aaltoilla valtoimenaan tuulessa. Yleisellä maantiellä se olisi saattanut vaikuttaa sopimattomalta. Silloin tällöin alkoi tanner hivenen tutista, kun ohitse kuulosti rämistelevän rattaat tai vankkurit, jotka useammin kuin kerran pysähtyivät jonkin matkan päähän menosuunnassa. Tällöin kulkijan korviin kantautui yleensä kohtelias kysymys: ”Saisikos neidille tarjota kyydin kaupunkiin?”, johon matkalainen seisahtui vastaamaan: ”Kiitän ystävällisestä tarjouksestanne, herra, mutta kävelen mieluummin.”, ja niiasi samalla hyvien tapojen mukaisesti. Lyhyeksi jäävä sananvaihto jatkui tavallisesti maininnalla kauniista säästä tai muulla torjuntaa lieventävällä toteamuksella, ja päättyi poikkeuksetta hyvien päivänjatkojen toivotuksiin puolin ja toisin. Kookkailla hevoskärryillä ajaessa ei tielle voinut ymmärrettävästi jäädä kovin pitkäksi aikaa hidastelemaan. Matkalaista ei yksinäinen taival silti vaivannut - kohosihan hänen sivuillansa kokonainen metsä täynnä elämää. Linnut lauloivat tänään erityisen ihanasti leveää tietä reunustavissa puissa. Pajulintu sirkutti siellä somasti ja tuolla luritteli peipponen. Kulkija oli oppinut tunnistamaan monia lajeja pelkän kuulonsa perusteella. Siivekkäiden serenadit saivat hänet aina hyvälle mielelle ja toisinaan saattoi hienoinen haikeuskin kirpaista levottoman sydänalaa: ’Ollapa vapaa ja huoleton kuin pieni lintunen vain...’, hän ajatteli syvään huokaisten ja hymyillen. Kulkijalle oli oikeastaan samantekevää, olisiko hän ollut pikkuruinen harmaavarpunen vaiko kujertava kyyhkynen. Ajatus lentämisestä oli niin kiehtova itsessään, että pelkästään sen tunteesta haaveileminen oli äärimmäisen hauskaa.
------------------ (( Kaavailen tästä vähintään yksinpeliä tylsien aikojen varalle, mutta mukaan saa kyllä liittyä jos kiinnostaa, aluksi mielellään yksi pelaaja kerrallaan. Mitään suurempia mullistuksia en ole suunnitellut, joten juonentynkää voi yrittää sotkea mukaan jos haluaa. Ehdoksi vastapuolelle asetan ainoastaan aktiivisuuden (vähintään kaksi vuoroa viikossa). Viikkoa kauempaa en joka tapauksessa odottele, jollei poissaolosta ja (mielellään) paluun ajankohdasta ole annettu tarkempaa tietoa. Toivoisin siis vähän jouhevammin etenevää peliä. Olosuhteista voisin vielä mainita, että lohikäärmeitä on kyllä olemassa, mutta todennäköisyys törmätä sellaiseen keskellä ihmisvaltaista asutusta on hyvin pieni.))
|
|
|
Post by R.C. on Mar 6, 2008 1:32:25 GMT 3
Joutilaan mielen ajatusten liihotellessa jossakin pilvien lomassa taittui kulkijan taival yhä turvallisesti tukevalla kamaralla. Vähitellen jäi lintujen laulusta helkkyvä metsä hänen taaksensa, ja tien molemmin puolin levittäytyivät nyt vehmaat viljapellot ja vihannat laidunmaat. Matkalainen havahtui haaveistaan kauempana käyskentelevän karjan ääntelyn kiiriessä hänen korviinsa. Märehtivät lehmät siellä ammuivat ja lampaat määkivät omassa laumassaan, vihjaten asutuksen olevan jo lähellä. Avarammassa maastossa äityi tuulikin ajoittain puuskittaiseksi, ollen vähällä viedä kulkijan kevyen olkihatun mennessään. Onneksi päähine pysyi sievälle rusetille solmittujen silkkinauhojen varassa kapoisessa kaulassa, sillä muutoin hän olisi hukannut sen varmasti. Määränpäänsä lähestyessä hidasti matkalainen hieman kulkuaan, terävöittäen samalla myös kuuloaan. Tähän aikaan päivästä kaupunkiin oli paljon pyrkijöitä, joten vilkkailla teillä liikkuessa sieti hitaamman pysyä varuillaan. Kulkijan toinen jalka harasi nyt jatkuvasti tienviertä reunustavassa heinikossa, joka ehtyi äkisti risteykseen tultaessa. Tällöin hän pysähtyi kipakasti paikoilleen ja jäi valppaana kuulostelemaan molempiin suuntiin, kunnes varmistui hetken otollisuudesta ja uskalsi jälleen edetä. Kohtisuoran väylän ylitys sujui lopulta ongelmitta, joten pian matkalainen saattoi taas pistää lisää vauhtia jalkoihinsa. Edessä häämöttävän kaupungin kuhina alkoi askel askeleelta erottua yhä selkeämmin. Hevoset hirnahtelivat, rattaanpyörät ratisivat, raitinvarren kauppiaat myivät kilvan tuotteitaan ja kaduilla parveilevat ihmiset pulisivat niitä näitä keskenään. Kaikki nuo kiireisen elämän äänet puuroutuivat hermostuttavaksi hälinäksi kulkijan korvissa, eikä aikaakaan kun hän alkoi jo kaivata takaisin metsän siimekseen. Matkalainen päätti kohottaa hellehatun päähänsä siltä varalta että ilmavirta oli onnistunut sekoittamaan hänen kampauksensa. Hän hätkähti hieman tuntiessaan kenkänsä kopsahtavan kuluneeseen kivetykseen, mutta jatkoi silti luontevasti kävelyään yli sillan ja ali avonaisen portin. Nyt kulkija kuuli ohitseen rientävän yhä useampia henkilöitä, joista jokaiselle hän yritti kaiken varalta hieman hymyillä ja nyökkäillä, kuvitellen herrasmiesten ehkä kohottelevan kevyesti hattujaan tai aatelisnaisten pistävän jalomielisesti merkille nuorempansa. Saattoihan toki olla että kyseessä oli vain askareissaan hyöriviä palvelijoita, mutta eipä matkalaisen kunnia moisesta mahdollisuudesta kolhiintunut. Huomaavaisuus oli hänestä aivan luontevaa. Lopulta lukuisten vieraiden jalkaparien erittely toisistaan kävi kuitenkin mahdottomaksi, ja niinpä hän päätti keskittyä vain omien askeltensa asetteluun.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 8, 2008 10:53:03 GMT 3
Kaupungin mukulakivikaduilla kuljeskelu päivän ruuhkaisimpaan aikaan ei ollut matkalaisesta niitä miellyttävimpiä kokemuksia. Hän pelkäsi jatkuvasti törmäävänsä johonkin tai tulevansa epähuomiossa tönityksi. Olisi ollut äärimmäisen noloa kompuroida tai kaatua keskellä suurta väkijoukkoa. Moisesta kömmähdyksestä seuraisi varmasti kotonakin sanomista. Matkalaisen vauhti olikin pudonnut lähes puoleen hänen suunnistaessaan varovaisesti ympärillään levittäytyvässä sekasortoisessa äänimaailmassa. Verkkaisen etenemisen taustalla eli toive tulla havaituksi riittävän ajoissa, jotta muut ihmiset olisivat ymmärtäneet ja ehtineet väistää häntä. Ei kulkija tätä toki ylpeyksissään odottanut, vaan pikemminkin olosuhteiden pakosta. Toistaiseksi matka oli kuitenkin sujunut mustelmitta, ja matkalaisen herkät aistit alkoivat jo hieman tottua taukoamattomaan meteliin. Hänen lähettyvillään kuulosti käyskentelevän useammankin eri kulttuurin edustajia, joista suurin osa tosin lukeutui paikalliseen ihmisväestöön ja puhui kulkijallekin tuttua yleiskieltä. Kaupungissa kävi kertoman mukaan myös vieraampien kansojen väkeä, kuten kääpiöitä, maahisia ja haltioita, joista jälkimmäisiä tosin huomattavasti muita harvemmin. Matkalainen ei ollut koskaan tavannut haltiaa, mutta kuulemiensa kuvausten perusteella hän tiesi suurin piirtein miltä he näyttivät. Ajatus juttutuokiosta jaloon kansaan kuuluvan henkilön kanssa oli varsin kutkuttava, mutta samalla myös hyvin epätodennäköinen. Samassa yhteisössä elävien ryhmien välillä vallitsi kuin näkymätön muuri, joka ylitettiin yleensä vain kaupankäynnin merkeissä. Ohitettuaan juuri voimakkaasti tuoksahtavan kalakojun sekä sepän kuumuutta huokuvan ahjon tavoittivat kulkijan korvat kohta heleää soittoa edestäpäin. Hänen huulensa kaartuivat ilahtuneeseen hymyyn ja askeleensa saivat taas hippusen lisää varmuutta. Matkalainen seisahtui kadunkulmaan kuuntelemaan luuttuaan näppäilevää musikanttia. Hän rakasti musiikkia! Hilpeän sävelmän ehdittyä päätökseensä hän taputti kohteliaasti käsiään ja kaivoi mekkonsa taskusta pari lanttia, jotka oli sinne varta vasten tätä tarkoitusta varten sujauttanut. Kohtauksesta oli tullut rakas tapa, joka toistui lähes jokaisella kaupunkikäynnillä. Hän ei toisaalta osannut arvioida, mihin olisi rahat pudottanut, mutta onneksi soittaja tiesi jo siirtää nurinpäin käännettyä hattuaan sen verran, ettei suosionosoitus solahtanut ohitse. ”Jumalten siunausta, neiti!”, kantautui rahisevan sävyn siivittämä kiitos. Matkalainen nyökkäsi hymyillen ja toistaen rukouksen vanhuksenkin puolesta, jatkaen sitten matkaansa. Hän kääntyi risteyksestä viereiselle kujalle ja huoahti helpotuksesta päästyään pois markkinakadun hulinasta. Aatelisten asuinkortteleihin tultaessa alkoi tienookin jo hivenen hiljetä. Matka ei ollutkaan enää pitkä.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 10, 2008 18:31:35 GMT 3
”Neiti Merdeŝach!”, kantautui samassa ilahtunut huudahdus kauempaa. Hienoinen harmin juonne viivähti kulkijan otsalla, mutta hän pysähtyi kuitenkin ja käänsi kasvonsa äänen suuntaan. Se oli kuulostanut hänestä tutulta - ehkä jo liiankin kanssa. Matkalainen odotti luokseen kiirehtivien askelten taukoavan ennen kuin esitti tulijalle muodollisen tervehdyksensä: ”Hyvää päivää, herra Renwicker.”, hän lausahti vienosti hymyillen ja sopivan syvään niiaten. ”Mitä parhainta sellaista, neiti Merdeŝach.”, suitsusi sulava vastaus samalla kun neidon kohottamaan käteen tartuttiin ja kevyt suudelma hipaistiin hänen pitsihansikkaan verhoamalle rystyselleen. Kulkijasta tuntui kuin hän olisi juuri liittynyt mukaan kahdenkeskiseen näytelmään, joka eteni aina samalla tavalla, tarjoamatta koskaan sen suurempia yllätyksiä. Hän oli suorittanut tämän kohtauksen edellyttämät mekaaniset eleet jo niin monta kertaa, että olisi varmasti voinut toistaa ne vaikka unissaan. Molemmat osapuolet osasivat niin ikään kaikki sovinnaiset vuorosanansa ulkoa. Miten turkasen pitkästyttävää tämä kaikki olikaan! Matkalainen oli kuitenkin salaa hyvillään siitä, ettei tuo mies ollut kutsunut häntä etunimeltä. He eivät siis vielä olleet riittävän läheisissä väleissä puhutellakseen toisiaan tuttavallisemmin, ja tällaisenaan neito olisi toivonut tilanteen pysyvänkin. Hän yritti pitää ilmeensä mahdollisimman hillittynä ja varoa näin antamasta vastapuolelle minkäänlaisia vihjeitä kiinnostuksesta. Kuunnellessaan herran kohteliaita tiedusteluja terveydentilastaan ja perheensä voinnista, ja vastatessaan näihin ennalta arvattuihin kysymyksiin yhtä virttyneen kaavan kautta, ajelehtivat neidon ajatukset jo varsinaisen keskustelun ulkopuolella. Ei hänellä periaatteessa ollut mitään herra Renwickeriä kuten muitakaan aatelismiehiä vastaan. Heidän tapaamisensa olisi voinut tuntua varsin viihdyttävältäkin, ellei neito itse olisi jo uhkaavasti lähestynyt naimaikää. Häämöttävä avioliitto muistutti kuin ylellistä vankilaa tai koristeellista häkkiä, jossa linnulla oli hädin tuskin tilaa lentää. Hän ei halunnut koko elämänsä noudattelevan käsikirjoitusta nimeltä "Etiketti"! Käyskentely hovissa mannekiinivaimona tuntui sekin äärimmäisen ahdistavalta: Loputtomia seurapiirijuhlia ja pinnallisia teehetkiä turhamaisuuteensa tukehtuvien leidien seurassa. Selän takana leviteltyjä ilkeitä juoruja ja skandaaleja. Vanhenemisen mukanaan tuomaa epävarmuutta. ”Parempi vain naida vanhempi herra. Siinä vaiheessa kun viehätysvoimasi alkaa karista, voit toivoa puolisosi halujenkin jo hiipuneen. Saatat toki jäädä pikemmin leskeksi, mutta ainakaan et joudu kokemaan petetyksi tulemisen häpeää.”, oli joku joskus muka piloillaan letkauttanut. Neito ei enää muistanut kuka nuo hävyttömät sanat oli lausunut tai kenelle ne oli suunnattu, mutta ajatus kauhistutti häntä vieläkin.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 12, 2008 17:37:09 GMT 3
Neito karisti epämiellyttävän muiston mielestään ja koetti keskittyä kuuntelemaan miestä edessään. Oikeastaan hän ei kiinnittänyt huomiota niinkään sanoihin kuin sävyihin joilla ne lausuttiin. Oli tärkeää ymmärtää mitä vastapuoli ehkä ajatteli tai tunsi puhuessaan, vaikka ei pystynytkään havainnoimaan ilmeitä tämän kasvoilla. Neidolla oli kerran jos toisenkin ollut syytä epäillä havaintokykyään aliarvioitavan, vaikka todellisuudessa hän oli harjaantunut erottelemaan erilaisia äänenpainoja hyvinkin tarkasti. Kiivas pohdiskelu miehen motiiveista jatkui yhä näennäisen tyynen julkisivun takana. Herra Renwicker oli vähintään kymmenen vuotta häntä vanhempi. Kuuleman mukaan miekkosella oli melkoisen keikarin maine kaltaistensa joukossa, eikä neiti siis välttämättä ollut hänen ainoa liehittelyn kohteensa. Toisaalta tämän tiedon välittäjä, eräs toinen herrasmies, oli saattanut toivoa hyötyvänsä jotenkin kertomastaan. Aatelisten välille punoutunut vuorovaikutusten, syiden ja seurausten verkosto tuntui toisinaan niin monimutkaiselta ja petolliselta, että neito hädin tuskin enää tiesi, mitä hänen olisi kannattanut uskoa tai kehen luottaa! Joskus olisi tehnyt mieli vain paeta kaikkia näitä kimurantteja ihmissuhteita ja vetäytyä yksin omaan rauhaansa… ”…joten saisinko pyytää teidät parikseni tuleviin tanssiaisiin, neiti Merdeŝach?”, kantautui kohtelias kysymys herran taholta, saaden neidon äkisti terästäytymään. Kulkija oli ehtinyt jo odotellakin jonkinlaisen koukun pilkistämistä sananvaihdon lomassa. Tässä kohtaa keskustelua hänen oli kuitenkin pakko poiketa hyvistä tavoista ja sepitellä pieni valkoinen valhe vastaukseksi: ”Olen hyvin otettu pyynnöstänne, herra Renwicker, mutta erinäisten pakottavien syiden vuoksi minun on valitettavasti kieltäydyttävä tästä kutsusta.”, muotoili neito syvästi pahoitellen, vaikka tunsikin pienen piston omallatunnollaan. Olisi ollut julkeaa torjua miehen tarjous vain ja ainoastaan koska hän ei halunnut lähteä mukaan näihin pitkästyttäviin juhliin. 'Erinäiset pakottavat syyt' pelastivat herran nöyryytykseltä ja neidon pidemmältä puhuttelulta kotonaan. ”Kuinka sangen harmillista, vaan kukaties saan teidät daamikseni ensi kerralla.”, lausahti vastapuoli ymmärtäessään, ettei neiti aikonut perustella sen tarkemmin vastaustaan. Äänensävy kuulosti hivenen pettyneeltä, mutta yhtä kaikki miellyttävältä. ”Sallikaa minun kuitenkin saattaa teitä lopun matkaa, neiti Merdeŝach. Enhän haluaisi teidän eksyvän.”, kantautui ritarillinen tarjous herran toivuttua pienestä takaiskustaan. Neidon olisi tehnyt mieli hieman protestoida, sillä hän ei kokenut olevansa vaarassa eksyä mihinkään, pärjättyään vallan mainiosti jo tännekin asti, mutta kahdesti kieltäytyminen olisi vaikuttanut jo liian töykeältä. ”Kiitos, herra Renwicker.”, hän kuuli vastaavansa ja ojensi samalla hapuilevasti kättään kietoakseen sen miehen käsivarren ympärille. Neito hymyili yhä itsepintaisesti vaikka koko tilanne vaivasi häntä suunnattomasti. Hän ei olisi halunnut näyttäytyä näin intiimisti herra Renwickerin seurassa ja synnyttää siten juoruja seurapiireissä. Askel oli pakotettava pysymään rauhallisena vaikka lyhyt matka tuntui nyt kestävän pienen ikuisuuden. Kahden korttelin kuluttua he olivat vihdoin viimein perillä, jolloin neito saattoi lausua saattajalleen hyvästit, niiata niksauttaa tälle pikaisesti ja rientää jylhään porttikongiin turvaan.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 27, 2008 14:51:49 GMT 3
Korkokenkien kopinan kertautuessa kaikuvassa porttikongissa kuulosti aivan siltä, kuin kulkijan takana tai rinnalla olisi kiiruhtanut toinenkin henkilö. Neito oli kuitenkin jo tottunut äänten kimpoiluun kivisiltä seiniltä, eikä täten säikkynyt tai kiinnittänyt kaikuihin sen enempää huomiota. Hän pysähtyi hetkeksi käytävään tasaamaan hengitystään, nojautuen vasten viileää rappausta ja tunnustellen sen karheaa pintaa kämmenensä alla. Neito saattoi lähes kuulla sydämensä lyönnit ympärilleen langenneessa hiljaisuudessa. Pahimman jännityksen mentyä ohitse hän jatkoi matkaansa rakennuksen sisäpihalle. Pensaissa puikkelehtivien pikkulintujen sirkutus kevensi hieman hermostunutta mieltä, vieden nuoren naisen ajatukset äskeisestä kohtaamisesta. Liukkaan kivetyksen vaihduttua pehmeäksi hiekkatieksi tiesi kulkija kääntyä vasempaan ja ojentaa toista kättään löytääkseen kosketuksen polkua reunustavasta kaiteesta. Neito noudatteli tätä koristeellista aitaa, kunnes tunsi sen kaartuvan loivasti kohti talon seinämää, aavistaen näin saapuneensa ovelle. Hetken hapuiltuaan hän tavoitti tupsupäisen narun ja veti sitä kevyesti. Sisäpuolelta kantautui vaimeaa kellojen helinää. Vieras irrotti otteensa nyöristä ja astahti taaemmas odottamaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli oven avautuvan ja hymyili vaistomaisesti, vaikka ei vielä tiennytkään, kuka hänet ottaisi vastaan. Luultavimmin kutsuun oli vastannut jompi kumpi palvelijattarista, Eva tai Medela. Oikeaa vastausta saattoi vain arvuutella, kunnes puhe paljasti vastapuolen henkilöllisyyden. ”Hyvää päivää, arvon neiti! Olkaa hyvä ja astukaa sisään.”, toivotti ystävällinen ääni vieraan tervetulleeksi. ”Hei, Medela. Kiitos.”, vastasi neito pienesti nyökäten. Piian pidellessä ovea avoinna hän kulki joutuin kynnyksen yli, siirtyen jo huomattavasti varmemmin askelin rakennuksen sisätiloihin. Tutussa talossa, jossa huonekalut vaihtoivat harvemmin paikkaansa, oli sangen vaivatonta suunnistaa. Siinä jökötti eteisen tukeva lipasto, jonka vieressä nökötti matala, lasinen kukkapöytä. Kapeakaulaiseen posliinivaasiin oli sommiteltu kimppu hunajalta tuoksuvia ruusuja, joiden terälehdet tuntuivat kuin hienoimmalta silkiltä sormenpäiden alla. Neito oli jo riisunut pitsihansikkaansa ja jättänyt ne palvelijattaren huostaan. ”Saisiko neidille olla jotakin juotavaa?”, tiedusteli lähettyvillä häälyvä Medela huomaavaisesti. ”Ei kiitos.”, vastasi vieras pienesti päätään puistellen. Hän jatkoi kulkuaan peremmälle avaraan asuntoon, päätyen pian sen oleskeluhuoneeseen. Kuinkahan pitkälle päivää oli mahtanut jo kulua? Hän olisi toki voinut kysyä sitä palvelijattarelta, jos olisi todella välittänyt tietää. Tietämättömyyttä vallitsevasta ajankohdasta saati kiireestä kutsuttiin joskus siunaukseksi, mutta vieras ei ollut tästä niinkään varma. Olihan kotopuolessa yleensä aina joku toinen hoputtamassa häntä. Aurinko oli tuskin kuitenkaan käynyt vielä lakipisteellään, sillä muussa tapauksessa kaupungin tornikellot olisivat jo kumahdelleet puolenpäivän merkiksi.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 3, 2009 10:59:05 GMT 3
”Avendal, kultaseni! Kuinka ihanaa nähdä sinut jälleen, Pikkulintuni!”, helkähti ilahtunut tervehdys oleskeluhuoneeseen saapuneen neidon korviin. Avendal antoi kämmenensä valahtaa vaasiin asetelluilta ruusuilta, joiden samettista pintaa hän oli hetkeksi jäänyt haaveksuen hypistelemään. Hän käännähti portaikosta kantautuneen sydämellisen äänen puoleen. ”Niin sinutkin, äiti.”, vastasi hartaasti odotettu vieras vienoon hymyyn puhjeten, vaikka ei voinutkaan kirjaimellisesti tarkoittaa sanojaan. Hän kuunteli äitinsä sirojen, korollisten saappaiden kopinan säestämää kulkua, kunnes tunsi tanakoiden käsivarsien kiertyvän hellästi ympärilleen ja runsaan poven painuvan rintaansa vasten. Avendal yhtyi vaistomaisesti lempeään halaukseen, nauttien hetken lämmöstä ja rakkaudesta. Äiti tuoksui hunajalta ja laventelilta. ”Oliko se herra Renwicker, jonka näin kävelevän seurassasi äskettäin?”, tiedusteli vanhempi nainen tytärtään rutistettuaan. Avendalin mieliala laski yhdessä vaipuvien suupielten kanssa. Äiti oli siis havainnut ikkunasta hänen saapumisensa. ”Kyllä, äiti.”, mutisi neito lievästi harmistuneena. ”Noh, mitä herra sanoi? Pyysikö hän sinua kanssaan tanssiaisiin?” ”Kyllä, äiti.” ”Voi kuinka ihanaa! Medela saa heti etsiä sinulle soveliaan...” ”Minä kieltäydyin kutsusta...”, mumisi Avendal aavistuksen luimistellen. ”...mekon ja – että kuinka?” Touhottamaan innostuneen äidin puheenpulputus katkesi kuin seinään. Tytär saattoi hyvin aavistaa tämän kasvoilla häilyvän tyrmistyksen. ”Minun pitäisi palata pian isoäidin luo. Hän on yksinäinen.”, selitti neito painoaan jalaltaan toiselle vaihtaen. ”Ja höpsistä! Vietät ikäiseksesi aivan liian paljon aikaa siellä maaseudulla, keskellä ei-mitään, vaikka sinun kuuluisi käyskennellä seurapiireissä ja solmia suotuisia ihmissuhteita. Torjua nyt tuolla lailla herra Renwickerin tarjousta!” ”En edes viihdy juhlissa. Ei siellä minua kukaan kaipaa.”, hymähti Avendal kulmiaan kurtistaen, sipaisten ohimolleen karanneen suortuvan korvansa taa. Keskustelu oli etenemässä aivan väärään suuntaan… ”Päinvastoin, rakkaani! Olet varttunut kauniiksi nuoreksi naiseksi. Huhujen mukaan sinua pidetään jopa viehättävämpänä kuin sisartasi aikoinaan! Osaltaan tietenkin, koska olet vielä naimaton.”, nauroi vanhempi nainen pehmeästi. ”Edes synnynnäinen sokeutesi…” – tässä kohtaa äidin ääni aina värähti – ”…ei varmasti tule häiritsemään tulevaa sulhoasi, usko pois. Vai sekö sinua vaivaa?” ”Ei sokeuteni haittaa minua yhtään.” Avendal alkoi jo tuskastua. Hän ei ymmärtänyt, miksi muut tekivät moisesta seikasta niin suuren numeron. Neito oli kyllästynyt ainaiseen surkutteluun, osanottaviin puheisiin ja sääliviin vivahteisiin äänensävyissä. Avendal oli jo pitkään ollut täysin sinut ja sujut oman poikkeavaisuutensa kanssa – mutta sitä suurempi ongelma hänen puutteensa tuntui muille olevan! ”En ymmärrä miksi minun pitäisi avioitua miehen kanssa, jota en edes tunne tai rakasta! En halua naimisiin kenenkään kanssa! Minulle riittää että saan asua isoäidin luona.”, purnasi neito vastaan. ”Avendal, onhan tästä puhuttu monta kertaa.” Äidin äänensävy tiukentui. ”Velvollisuutesi on vaalia suvun kunniaa ja ottaa puolisoksesi kunniallinen ja vakavarainen mies. Ymmärrän että ajatus on vieras ja pelottava, mutta minä ja siskosi…” ”En halua olla kuten sinä tai siskoni, tai kuten kaikki sukumme naiset sukupolvesta toiseen! Eikö tämä vapauden riistäminen voisi jo riittää? Eikö meillä aatelisnaisilla ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin alistua…” Avendal tiesi menevänsä sanoissaan liian pitkälle, ja käyvänsä jo röyhkeäksi. Tällainen purkaus ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Sokea ’Pikkulintu’ tunnettiin kilttinä ja sävyisänä tyttönä. Yhtä kaikki hän ei voinut enää vaieta ja nöyrtyä vastustelematta ennalta määrättyyn osaansa. Kultaisen häkin häämöttäessä suloisin sirkuttajakin alkoi kirkua! ”Suu suppuun, tyttäreni. Kuinka julkeat vähätellä meidän muiden osaa.” keskeytti äiti äkisti vihaisesti. Kipakkaan sävyyn kivahdettu käsky salpasi sanat Avendalin huulille. ”Vai haluaisitko mieluummin olla köyhä ja oppimaton maalainen tai kerjäläinen?”, puhisi vanhempi nainen päätään puistellen. ”Nuori nainen, sinut naitetaan viimeistään ensi keväänä, eikä tästä aiheesta enää keskustella!” Tyly tiedonanto sai kyyneleet kihoamaan tyttären silmiin. Hän tunsi äkillisen ahdistuksen puristavan rintakehäänsä ja katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Avendal pyörähti ympäri ja säntäsi takaisin talon eteiseen, välittämättä jäljessään kiirivästä huudahduksesta. Leveän lipaston ohi pyyhältäessään neito tarttui vaistomaisesti kalusteen päälle jättämäänsä koriin, jonka kera hän karkasi kiireellä ulos kodistaan. Sisäpihalla vastaantulevalle palvelijattarelle nuori nainen mumisi hätäisesti lähtevänsä ostoksille. Medela jäi hämmästyneenä katsomaan nuoren emäntänsä perään...
|
|
|
Post by R.C. on Mar 3, 2009 11:16:22 GMT 3
(( Tästä pelistä sovittiin Kanan kanssa, joten häntä nyt odottelen. =) Kana, noita aiempia vuoroja ei tarvitse lukea. Aloitin tällä hahmolla yksinpelaamisen joskus aikoinaan kun kaikki muut pelit jumittivat. Aiemmat löpinät eivät siis ole mitenkään kamalan olennaisia. Toki nekin voi läpi lukaista jos tylsä hetki tulee. )) Tolaltaan mennyt neito ryntäsi halki porttikongin ulos kadulle ja jatkoi rivakkaa askellustaan pitkin kaupungin kivetystä. Pelätessään äidin tai palvelijan lähtevän peräänsä Avendal kuulosteli levottomasti olkansa yli, hädin tuskin tiedostaen suuntaa, johon oli kulkemassa. Vasta monen korttelin päässä kodistaan hän uskalsi viimein pysähtyä hengähtämään, toivoen karistaneensa mahdolliset seuraajat kintereiltään. Vaikka hienon naisen ei olisi sopinut liikkua ulkona yksin, vailla palvelijattaren tai partnerin saattoa, ei neito kaivannut nyt kenenkään läheisensä seuraa. Hän kohotti kämmenensä tiuhaan kohoilevalle rintamukselleen, puristaen koria yhä toisessa tärisevässä kädessään. Kaupungin äänet kieppuivat villisti sekavassa, suunniltaan menneessä mielessä. Suolaiset kyyneleet polttelivat silmäkulmissa ja suussa kärtti katkera maku. Vähitellen neito onnistui silti rauhoittumaan ja keräämään itsensä. Hän kohotti niskaan pudonneen hellehatun lievästi punoittavien kasvojensa varjoksi. Pitsihansikkaat olivat nähtävästi unohtuneet talon eteiseen. Avendalin huomio putosi mukaan tarttuneeseen koriin. Toivottavasti hän ei ollut pudottanut mitään. Hetken hapuiltuaan neito tavoitti onnekseen kaiken etsimänsä. Ohut, hapsutettu huivi kiedottiin suojelevasti harteille, ja painavahko pussukallinen kolikoita puristettiin kämmenen huomaan. Lieni järkevintä hoitaa ostokset ja palata kotiin kun äiti olisi hieman leppynyt - ja jahka hän itsekin olisi ehtinyt tointua järkyttävästä uutisesta. Tulevaisuus näytti tukalalta; Pikkulinnun mieli oli maassa. Kauniin kesäpäivän viehätysvoima oli karissut alakulon vallattua aiemmin niin huolettoman sydämen. Hetken levähdettyään neito alkoi käännellä päätään puolelta toiselle, hänen koettaessaan selvittää senhetkistä sijaintiaan kuulonsa avulla. Tovin jos toisenkin ympäröivää äänimaailmaa kartoitettuaan uskoi Avendal osapuilleen tietävänsä olinpaikkansa, ja valitsi suuntansa sen mukaan. Verkkaisin askelin yksinäinen nuori nainen lähti kulkemaan kohti alakaupunkia. (( Hahmoni näyttää aika tarkalleen tältä: www.thefaeriegrove.com/headphotos/peachglass3.jpg ))
|
|
|
Post by kana on Mar 3, 2009 16:36:19 GMT 3
Aurinko soi kultaistensäteidensä tanssahdella kaupunkia halkovan joen pelityynellä pinnalla, joka heijasti taivaankannen poikkeuksellista sineä. Valon leikki olisi varmasti ollut monista lumoavaa katseltavaa, mutta tästä seikasta huolimatta, yksinäinen matkaaja ei pysähtynyt sitä ihailemaan. Hän jatkoi määrätietoisena matkaansa kaupungin mukulakivisillä kaduilla lähes huomaamattoman, leikkisän virneen levätessä hänen huulillaan. Miehen kastanjanruskeat hiukset olivat solmittu nopeasti ja selvän huolimattomasti tämän niskaan ponihännälle. Muutama lainehtiva hiuskiehkura näytti karanneen hänen päivettyneitten kasvojensa kehyksiksi. Miehen yllä oli vaateparsi, joka kieli vastaantulijoille sivistymättömyydestä ja lievästä epähygieniallisuudesta. Kauluspaita, joka oli uskottavasti ollut joskus valkoinen, ruskeat puuvillahousut, sekä samaa ruskeaa sävyä oleva, kulahtanut tunika, joka levitti ympärilleen miedon alkoholin hajun sekoitettuna parfyymiin ja tupakkaan. Häveliäät silmäniskut ja maireat tervehdykset jokaiselle vastaantulijalle olivat taas omiaan kertomaan, ettei tältä nuorelta herralta todellakaan kannattanut odottaa kohteliasta ja etiketinmukaista käyttäytymistä. Paheksuvat silmäykset, joita vieraalle miehelle suotiin, eivät saaneet nuorukaisen huoletonta asennetta parannettua. Pikemminkin lietsoivat sitä. Miehen askellus oli kevyttä ja leppoisaa, hän oli työntänyt kunnon maalaispojan tavoin kädet syvälle taskuihinsa ja yksinkertainen viheltely säesti hänen menoaan. Määrätietoisesta olemuksestaan huolimatta, oli matkaajan pakko myöntää itselleen, ettei hänellä ollut sen kummempaa määränpäätä. Itse asiassa hänellä oli jo pitkään ollut tapana vain kuljeskella ympäriinsä ja sen sijaan, että hän olisi väenvänkää etsinyt itselleen määränpäätä, hän antoi määränpään etsiä hänet. Tämä periaate oli osoittautunut varsin toimivaksi, suorastaan ihanteelliseksi tavaksi miehen huolettoman elämänkatselmuksen kannalta. Ja jälleen periaate näytti toimivan kuin unelma miehen huomioonottaen, sillä hänen pähkinänruskeat silmät tavoittivat punertavahiuksisen ja varsin kauniin, nuoren neidon astelevan yksinään pitkin katua. Toisin kuin miehellä itsellään, näytti tällä kaunokaisella olevan selkeä määränpää, mutta sehän ei nuorukaista haitannut. Muutamalla harppauksella seisoi muukalainen aivan neidon edessä, leveä hymy naamallaan, totta kai. ”Kas, päivää arvon neidille…” hän aloitti puheenvuoronsa syvän, liioitellusti kohteliaan kumarruksen saattelemana ”…Näkevätkö silmäni oikein? Teidänkaltaisenne hieno nainen matkaa yksin, ilman ainoatakaan liehittelijää kannoillaan?” miehen ääni oli tumma ja harmoninen, mutta siitä kuitenkin kuulsi hyväntahtoinen, leikkisä sävy läpi. Vaikka muukalainen lausui yleiskieltä sujuvalla tavalla, hänen aksentissaan oli vivahduksia vierasperäisemmistä kielistä. Tämä seikka oli tietenkin varsin huomiota herättävä, ottaen huomioon hänen talonpoikaistaustastaan kielivän ulkonäön. ”Lieneekö neitoni jopa eksyksissä?” nuorukainen jatkoi kyselyään ja tarttui naisen paljaaseen käteen, painaen kevyen suudelman tämän rystysten tienoille. ”Entä jos antaisitte minun kaltaiseni houkan edes kerran tuntea niin suurta kunniaa, kuin jos voisin saattaa teidän armonne tahtomaanne paikkaan? Tiedättehän te toki, kuinka arvaamaton kaupunki osaa olla?” Naisessa oli jotain kummeksuttavaa, jotain joka herätti muukalaisen mielenkiinnon. Jotain muutakin kuin ilmeisen korkea-arvoinen suku. Kovin pitkää tarkkailua ei asian toteaminen vaatinut muukalaisen kaltaiselta, tarkkasilmäiseltä miehenalulta. Nainen oli sokea.
[Anteeksi hiukan köppäinen aloitus, parannan seuraavaan vuoroon. Sitten pahoittelisin myös tuota lievää autohittiä, muokkaan vastaustani, mikäli asia vaivaa sinua. :)]
|
|
|
Post by R.C. on Mar 4, 2009 2:30:13 GMT 3
(( Miten niin köppäinen? X) Ja noin kesyt autohitit ovat silmissäni ihan sallittuja. Älähdän kyllä sitten jos tarvis, joten kirjoita vapaasti tavoitteidesi mukaan niin kauan kun tapahtumien kulku tuntuu mahdolliselta. :> Itse teen luultavasti ajoittain samaa, joten huomauta heti jos hosun. ))
Yllättäen esteeksi pelmahtavan miekkosen mairea tervehdys yksin pelasti kaunottaren nololta kommellukselta. Sukkelasti lauotun sanailun ansiosta ajatuksiinsa vaipunut neito onnistui juuri parahiksi seisahtumaan, sillä muutoin hän olisi varmasti törmännyt suin päin eteensä astahtaneeseen muukalaiseen. Avendal hätkähti, perääntyi askeleen ja livautti rahapussukan nopeasti korinsa liinan alle piiloon. Oli ollut typerää kannella kukkaroa kourassaan jo jonkin matkaa, vaikka tottahan tiukassa otteessa tavarat pysyivät sokealla parhaiten tallessa. ”Päivää, herra...?”, vastasi yllättynyt nuori nainen vienolla äänellä, niiaten pienesti ja vetäen samalla huiviaan paremmin harteilleen. Hän hymyili ystävällisesti, joskin hieman epävarmasti. Vieraan putkahtaminen paikalle oli havahduttanut Avendalin tehokkaasti. Kuka kumma oli mahtanut hänet pysäyttää? Muukalaisen ääni ei kuulostanut tutulta. Luojan kiitos kyseessä ei sentään ollut kukaan tavanomaisista seuransa kärkkyjistä. Nuori nainen kaipasi nyt kaikkein vähiten liehittelyä, joten jos mies olisi kuulunut keikareihin, olisi hän mieluummin ohittanut toisen ja jatkanut joutuin matkaansa. Tältä haavaa neito kallisti neuvottomana päätään, hypistellen hieman hermostuneena huivinhapsuaan. Äiti oli kieltänyt puhumasta vieraiden kanssa; Eritoten alempisäätyisten, elleivät nämä olleet palvelijoita, vartijoita tai kauppiaita. Hänen olisi pitänyt sivuuttaa muukalainen muutamalla torjuvalla sanalla, mutta toisaalta se olisi vaikuttanut varsin töykeältä. Jokin tuntemattoman tahon äänessä herätti myös Avendalin uteliaisuuden. Mistähän moinen murre saattoi olla peräisin? Ja mihin mies mahtoi kaikella tällä imartelulla tähdätä? Jahka neito koetti laskea kätensä rennoksi, miekkonen nappasikin sen suikatakseen kevyen suudelman kämmenselkämykselleen! Olikohan tämä nyt sopivaa...? Vaikka sokea ei pystynyt toisen rempseää ulkomuotoa erottamaan, teki hän vieraasta melko lyhyessä ajassa lukuisia havaintoja. Ensinnäkin miehen imelähkö äänensävy saattoi kohteliaat litaniat sangen arveluttavaan valoon. Toisen liioittelu oli ilmiselvää ilakointia, jolle vastikään etikettiä ja kohtaloaan kironnut aatelisneito olisi voinut jopa pyrskähtää naurusta, ellei hän olisi ollut liian varuillaan. Toisekseen vieraasta huokuvat aromit olivat heti alkuun luoneet tästä tietyn vaikutelman. Todelliset herrasmiehet käyttivät voimakkaita hajusteita kuten myskiä ja kölninvettä. He saattoivat myös haista kalliilta, makeilta sikareilta ja toisinaan jopa viskiltä, mutta harvemmin pistävältä tupakalta tai halvalta alkoholilta. Ja entäpä tuo parfyymi, joka vastapuolesta leyhähti... liekö se oli edes miehen omaa, vaiko vaatteisiinsa muistoksi tarttunutta? Nuoren naisen omakin käytös herätti väistämättä epäilyksiä, sillä hän ei kohottanut hellehattunsa lieriä kohdatakseen toisen katsetta. Pikemminkin neito näytti seisovan miekkosen edessä kuin unessa. Avendal ei raottanut silmäluomiaan, sillä hänellä ei ollut mitään syytä sitä tehdä. Sameat, siniset silmät olivat kyllä näennäisen hyvin kehittyneet, mutta ne eivät yhtä kaikki avanneet eteensä minkäänlaista näkymää. Lääkäreiden mukaan parantumaton vika piili syvemmällä sarveiskalvoissa. Avendal kätki mieluummin puutteensa kuultuaan huhuja siitä, miten muut pitivät hänen tyhjää, tuijottavaa katsettaan omituisena ja häiritsevänä. ”En ole.”, vastasi Avendal miehen tiedusteluun eksyneisyydestä, ja vieläpä aivan totuudenmukaisesti. Sokeudestaan huolimatta neidolla ei ollut vaikeuksia noudatella katuja, joita hän oli koko lapsuudestaan saakka kirmannut. Kaupunki oli toki suuri, ja Avendal tunsi siitä vain murto-osan, mutta enempää hänen ei ollut tähän mennessä tarvinnutkaan oppia. ”Mutta... kuka te olette, herra?”, kysähti neito vuorostaan, miehen pyrkiessä lyöttäytymään seuraansa. Tietenkään nuori nainen ei voisi lähteä tuiki tuntemattoman matkaan, vaan jos miekkonen esittelisi itsensä, keventäisi se kukaties myös hieman omaatuntoaan - eihän Avendal puhuisi tällöin enää ventovieraalle. Avendal suostui siis jopa harkitsemaan toisen pyyntöä. Neito tiedosti kyllä kaikki riskit; Hän ei ollut tyhmä. Pienet hälytyskellot soivat jossain kuparinpunaisten suortuvien alla, mutta nainen hiljensi ne ainakin toistaiseksi. Mikä motiivi tämän ilveilyn taustalla oli? Neidon oli saatava tietää enemmän. Hän ei kuitenkaan missään nimessä aikoisi tarttua toisen käsivarteen ja häväistä siten perheensä kunniaa. Ele oli aatelistolle ominainen, eikä se kuulunut rahvaan kera käyskentelyyn. Tälle Avendal ei mahtanut mitään. Tehdäkseen kantansa jo valmiiksi selväksi neito oli kietonut molemmat käsivartensa korin kahvan ympärille, puristaen kantamusta kuin viimeistä hyvää tekosyytään, jotta turhankin jouhevasti tilannetta ohjaileva mies ei keksisi ruveta hänen kättään hamuamaan.
|
|
|
Post by kana on Mar 4, 2009 21:37:52 GMT 3
Oli nainen sokea, tai ei, tai sitäkin suuremmalla syyllä, ei muukalainen luopunut leikistä, kun oli jo kerran alkuun päässyt. Neidon kysymys sai kuitenkin miehenalun vaikenemaan hetkeksi liehittelyistään. Taitavasti hämmentynyttä teeskennellen mies naurahti ja teki pahoittelevuutta ilmaisevan eleen kädellään. ”Ah, ja voih! Antakaa anteeksi huolimattomuuteni, arvon lady!” mies huokaisi teatraalisesti ja taittoi selkänsä jälleen maata hipovaan kumarrukseen ”Ristimänimeltäni olen Hiroshi, rakkaan isäni mukaan, mutta teille, oi arvoisa neitoni, olen nöyrin alamaisenne” Hiroshiksi esittäytynyt mies suoristi selkänsä ja virnisti leveästi, pähkinäisenruskeaa silmäänsä iskien, vaikkakin tietäen, ettei toinen sitä kyennyt näkemään ”Ja ennen kaikkea, olen täysin palveluksessanne, kaunis neito.” Miehen tumma ääni oli yhtä leikkisä, kuin nuo joen pinnalla kirmaavat auringonhippuset, mutta yhtälailla, se oli myös kirkas kuin solisevapuro, tai satakielenlaulu. Hiroshin pitkät, sormuksin koristellut sormet hieroivat mietteliäästi tämän leukaperiä, jotka versoivat punertavanruskeaa parransänkeä, tai pikemminkin untuvaa, sillä miehen nuoruus ja puoliverisyys estivät kunnon parran kasvamisen. Näytti siltä, kuin nuorukainen olisi ollut kahdenvaiheilla tehdäkseen jotakin. Lopulta näennäisen vaikean päätöksen tehtyään mies antoi kätensä sukaista vallatonta hiuskuontaloaan ja sujahtaa sitten yhteen hänen vyöllään olevista nyyteistä. Sieltä, tämä etikettejä halveeraava ja vailla tunnontuskia katukuvaa pilaava miehenalku veti esille tummapuisen piipun, joka oli yksinkertainen, vailla minkäänlaisia koristeita, ellei lukuunotettu messingistä valmistettua suukappaletta. ”Haittaako teitä, neitoni kaunein, jos poltan?” Hiroshi kysyi mahtipontisesti ja ilmeiltään ilakoivasti. Vastausta sen pidempään odottamatta, hän sytytti piipussa olevan tupakan palamaan ja veti syvään henkeä. Uloshengitys päästi valloilleen vaaleanharmaan savukiehkuran, joka hajosi leudon kesätuulen vietäväksi. Oli tämäkin… Vasta äskettäin kahdenkymmenen ikävuotensa saavuttanut nuorukainen, oli pilaamassa keuhkojaan moisella aineella. Hiroshi otti piipun hetkeksi pois huuliltaan ja hymähti hiljaa ”Olenpas minä tyhmä…” hän totesi yllättäen ja katsahti aatelisneitoa päätään hiukan kallistaen niin, että kastanjanruskea ponihäntä valahti toiselle hänen olistaan. ”Ajattelemattomuuksissani en tajunnut kysyä teidän nimeänne, neiti.” Hiroshi huokaisi dramaattisesti, mutta ilme vaihtui samassa iloiseen ja miltei kettumaisen ovelaan hymyyn ”Jos annatte minulle uuden mahdollisuuden, kaunokaiseni, niin voin kysyäkin sen teiltä.” Pyyhkäisten kihartuvan hiuskiehkuran suipon, kultaisenrenkaan koristaman korvansa taa, mies pudottautui yhdenpolvenvaraan aivan neidon eteen. Päätään alaspäin taivuttaen, kuten kohteliaat tavat, joita mies suorastaan käytöksellään herjasi, vaativat, mies antoi kysymyksen karata liukkaalta kieleltään ”Olisitteko niin armollinen, neiti, että paljastaisitte minulle, tavalliselle rahvaalle, maalaismoukalle, kauniin, sulosäveltä kantavan nimenne, joka ei liene yhtään sen vähäpätöisempi, kuin lumoava ulkomuotonne, jonka hehkeys sai minut haukkomaan henkeäni heti teidät huomattuani?” Hiroshi ei voinut kasvoilleen kohoavalle, hyväntuuliselle hymylleen mitään. Lausahdus oli kenties hiukan yliampuva, mutta juuri sen takia miehen suupielet nykivätkin. Koko tilanne oli mitä mielenkiintoisin. Miehen pähkinäsilmät liukuivat naisen yli pistäen merkille kaikki todennäköisimmät paikat, jossa tuo neitokainen saattaisi säilyttää kerrassaan houkuttelevaa rahapussiaan. Nuorukainen saattoi miltei kuulla, kuinka kolikot kutsuivat häntä kirkkaalla äänellään, mutta vielä hän ei voinut niitä pelastaa tuolta naiselta. Ei vielä.
[Hiukan nopeasti tuli tämäkin viesti rustattua, joten minulle tyypillisiä kirjoitusvirheitä voi löytyä. Omistan nimittäin, ah, niin "ihanan" lukihäiriön, joka vaikuttaa omalta osaltaan oikeinkirjoitustaitooni. ^^]
|
|
|
Post by R.C. on Mar 6, 2009 2:54:57 GMT 3
Muukalaisen ylenpalttinen pelleily hämmensi Avendalia aina vain pahemmin. Aatelisneito oli osoittanut jo harvinaista pitkämielisyyttä ottaen huomioon, millä tavoin toinen saattoi hänet naurunalaiseksi. Silti nuori nainen ei osannut vain poistua, vaikka tilanne kuulosti saavan yhä hullunkurisempia käänteitä. ’Ehkäpä hän on narri? Onko tämä jonkinlainen esitys? Tai sellaisen harjoitus?’ Avendal ehti pyöritellä monenmoista mahdollisuutta mielessään. Neito ei kuitenkaan uskaltanut tuoda luulojaan julki, sillä mikäli hän arvaisi väärin, vaikuttaisivat oletuksensa vallan julkeilta. Niinpä hän tyytyi yksinomaan kuulostelemaan näytelmää sivusta, vaikka suurin osa miehen teatraalisista eleistä ja ilmeistä valuikin auttamatta hukkaan. Vastoin todennäköisyyksiä neito ei silti pahastunut toisen pilkanteosta. Komeljanttarin esitys sai hänet päinvastoin hymyilemään. Nuori nainen ei yhtä kaikki aikonut lähteä leikkiin mukaan tuntematta miehen tarkoitusperiä. Oliko toisen ilakointi pelkkää hämäystä? Äänensävystä ei sentään kuultanut ivallisuutta. ”Olette huvittava, herra Hiroshi... ja röyhkeä. En kuitenkaan tahdo uskoa käyttäytyvänne näin kiusallanne, sillä tietääkseni en ole vihastuttanut teitä tai ketään muitakaan.”, totesi neito lopulta pehmeällä äänellä, saadessaan suunvuoron toisen laveilta vuodatuksilta. ”Nimeni on...” Huolen juonne viivähti nuoren naisen otsalla hänen empiessään tovin sanojensa jatkoa. ”...olen neiti Merdeŝach. Ikävä kyllä taitaisin joutua vaikeuksiin jos joku kuulisi teidän kutsuvan minua julkisesti etunimelläni.”, pahoitteli Avendal vilpittömästi. ”Joka tapauksessa, on hauska tavata teidät, herra Hiroshi.”, lausahti neito pienesti niiaten. Miekkosen oli varmasti hyvin helppoa havainnoida sokeaa tämän huomaamatta. Naisella ei ollut vyötä jossa kantaa rahamassia, ja mikäli vaalean persikanvärisessä leningissä oli huomaamattomia taskuja, ei niihin selvästi oltu sullottu nenäliinaa suurempia esineitä. Rahapussin ainoaksi mahdolliseksi piilopaikaksi jäi koristeellisella pitsiliinalla suojattu pajukori, jota neito kannatteli suojelevasti molemmin käsivarsin. Avendal tosin varjeli nyt ennemmin kunniaansa kuin kukkaroaan. Hän olisi mieluiten kääntänyt kantamuksen kaksikon väliin, aivan miehen ulottuville, vain pitääkseen tähän hieman etäisyyttä. Nuorta naista hermostuttivat yhä ohikulkijoiden mietteet tästä kummallisesta kohtaamisesta. Juorut alkaisivat kukaties kiiriä ja tyttö saisi vielä elämänsä nuhdesaarnan. Avendal puraisi huultaan mutta sivuutti päättäväisesti seuraukset, joihin ei voinut vaikuttaa. Hän ei aikonut nyt uhmallakaan karata paikalta. Ainahan hän voisi myöhemmin selittää maalaisen tarjoutuneen vain opastamaan sokean perille... ”Toivottavasti ette aio huiputtaa minua.”, huokaisi neito lähtiessään taas verkkaisesti astelemaan. Muukalainen oli saavuttanut hänen luottamuksensa, eikä Avendal halunnut ajatella miehestä pahaa. ”Parasta sitten mennä, ennen kuin joku todellinen herrasmies huomaa ilveilynne ja tulee lätkäisemään hansikkaansa poskeenne tai katuun.” Aiheellisen varoituksen sanoja saatteli hyväntuulinen naurahdus. Nuori nainen salli itsensä jo rentoutua. ”Olen matkalla alakaupunkiin, ja erääseen tiettyyn rohtopuotiin siellä... Laskelmieni mukaan olen matkan puolivälissä.” Avendal pysähtyi hetkeksi koskettaakseen kadun vierellä kohoavaa lyhtypylvästä. Tarkemmin katsoen puuhun oli kaiverrettu pieni merkki vyötärön alapuolelle. "Veljeni viitoitti tieni kun olin vielä pieni...", paljasti neito salaisuuden. "...ethän kerro kaupunginvartijoille.", hän kuiskasi ja hymyili kujeillen jatkaessaan kulkuaan. Kävelyretki sokean kanssa taittui sangen verkkaisesti. Avendal asetteli askeleensa hyvin hillitysti ja hallitusti, liikoja kiirehtimättä ja kompastelematta kertaakaan epätasaiseen kivetykseen. Uteliaisuutta herättävän muukalaisen seura sai neidon unohtamaan toistaiseksi murheensa. Kuka tahansa kentinverestä vihiä saava olisi varmasti harkinnut viidesti vieraan laskemista lähelleen, mutta neidolla ei ollut aavistustakaan miehen syntyperistä. Oikeastaan Avendal olisi luultavasti vain innostunut, mikäli olisi tajunnut päätyneensä haltiasukuisen seuraan. Varmasti nuori nainen oli saanut haltioista hieman toisenlaisen käsityksen. ”Nimenne vaikuttaa vieraalta, ja puheessanne on erikoinen aksentti. Mistäpäin maailmaa tulette, herra?”, tiedusteli Avendal yhteisen taipaleen ratoksi. Huolen juonteet olivat silinneet neidon kuulailta kasvoilta hänen nauttiessaan taas täysin siemauksin kauniista ilmasta. Iholle hehkuva auringon lämpö, jota vieno ilmavirtaus sopivasti hälvensi, tuntui niin mukavalta...
|
|
|
Post by R.C. on Apr 19, 2009 13:00:14 GMT 3
(( Hei Kana, milloin jatkaisimme tätä peliä jälleen? :) ))
|
|
|
Post by Kanaz on May 18, 2009 18:18:13 GMT 3
Apua! Anteeksi, anteeksi, anteeksi! Olen tykkänään unohtanut koko pelin olemassaolon. Syvimmät pahoitteluni siitä. Lupaan vastata viikon kuluessa, mutta juuri nyt en ehdi. ^^'''
|
|
|
Post by R.C. on May 18, 2009 21:24:05 GMT 3
(( He-hum, toivottavasti peli ei käynyt tylsäksi kun unohtui tykkänään? ^^; Jaksan kyllä viikon vartoa kun olen tähänkin asti joutanut. Kiva taas kuulla sinusta. :) ))
|
|