|
Post by elkie on Jun 9, 2007 17:25:55 GMT 3
'Aurinko, eikö tuo saamari voisi edes hetkeksi lakata porottomasta juuri Minun niskaani. Viisikymmentä metriä edessä ja takana on pilviä ja mukavan varjoista, MUTTA EI TÄSSÄ!! '
Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana tehden matkalaisen olon sietämättömän epämukavaksi. Sadetta ei ollut näkynyt yli kahteen viikkoon ja senpä takia monilla alueilla ruoho oli kuihtunut ja monet puut olivat kuolleet pystyyn. Tien pinta oli auringonpaisteessa kuivanut ja ruvennut halkeilemaan. Maanviljelijät jotka Elkarai oli matkallaan tavannut eivät muusta olleet puhunutkaan kuin sadon todennäköisestä menettämisestä. Elkie kulki tietä pitkin ilman mitään oikeaa päämäärää ja mietti mistä saisi rahaa huomiseen leipään vai että pitäisikö hänen ryhtyä taas TÖIHIN!!!
Elkarai tuskin olisi töitä mistään saanutkaan sillä tälläisinä epätoivoisina aikoina ei muukalaisiin juuri luotettu ja Elkarain eriskummallinen ulkonäkö ei oikeastaan ollut luottamusta herättävä; Hän oli pukeutunut pitkään tummanharmaaseen viittaan ja musta-harmaaseen sotilaalliseen takkiin ja jaloissaan hänellä oli löysät harmaat housut ja pitkävartiset mustat saappaat. Jopa näin kesähelteellä hänellä oli musta sulan komistama lierihattu päässä ja vaikka tie oli tunnetusti melko turvallinen hänen selästään roikkui suuri miekka.
'Taidampa käydä matkan varella vierailemassa kotona. Sieltä saa ainakin nukkumapaikan ja kunnon aterian vaikka isä ei minulle suostu puhumaankaan...'
Elkien ajatukset rupesivat harhailemaan auringon porottaessa tunti tunnilta kuumemmin ja kuumemmin.
((Niin tää ois tää töpö minkä tein Yuurei ja Kiana.))
|
|
|
Post by kiana on Jun 11, 2007 11:36:04 GMT 3
Läkähdyttävä helleaalto oli laskeutunut maan ylle. Sietämätön kuumuus teki ulkonaolon lähes mahdottomaksi, siksi Selene hämmästyi kuullessaan keveiden askelten tasaisen rytmin kaikuvan tien pinnasta, noin parin sataa metriä edessäpäin. Keveys ja rytmi herättivät naisessa muistoja 'Voisiko se olla?' hän kysyi itseltään, ääni oli tosiaan tuttu, mutta näin kaukaa siitä ei voinut olla varma. Olkiaan kohauttaen Selene jatkoi matkaa, tosin hiukan äskeistä nopeammin, uteliaana siitä kuka, hänen itsensä lisäksi , oli tarpeeksi hullu lähteäkseen tällä helteellä taittamaan matkaa. Muutaman askeleen otettuaan Selene tunsi pistävää kipua toisessa nilkassaan, hän menetti tasapainonsa rojahtaen ilkeästi maahan. Nainen tunnusteli maata löytäen halkeaman, joka oli mitä ilmeisemmin syntynyt kuumuudesta. Tuhahtaen Selene nousi ylös ja koetti laskeaa painoa loukkaantuneelle jalalleen, pientä jomotusta, muttei sen pahempaa, todennäköisesti kaatuminen ei aiheutaisi muutakuin ikävän mustelman. Helpottuneena nainen jatkoi matkaansa. Askelten ääni voimistui ja silloin selene oli varma asiasta. "Elkie?" nainen kysyi "Voitko se olla sinä?" hänen matkasta, hieman likaiset kasvonsa venyivät ystävälliseen, mutta leveään virneeseen, paljastaen kaksi hymykuoppaa. "Viime kerrasta onkin kauan!"
|
|
Coby
Member
can they forgive me ?
Posts: 57
|
Post by Coby on Jun 12, 2007 12:54:16 GMT 3
Yuurei
Haltian pikimustat hiukset valuivat likaisina hartioille. Koskaan ei varmaankaan Yuurei ollut näyttänyt näin väsyneeltä ja voimattomalta. Silmien ympärille oli kertynyt juoteita, jotka saivat Yuurein näyttämään useita vuosia vanhemmalta kuin mitä olikaan. Haltiamies tuki itseään mustapuiseen viikatteeseensa josta auringon säteet heijastuivat moninkertaisina takaisin. Kuitenkaan ei valoinen päivä tai auringonpaiste saanut miestä piristymään. Ajatukset kun harhailivat jossain kaukana menneessä, ajoissa joita ei saanyt enää takaisin. Ajoissa jolloin Ayokin oli vielä elännyt hänen kanssaan täällä maan päällä, hymyillyt ja saanut Yuurein sulamaan siihen paikkaan. Rakkaus se vasta oli ihana tunne, se karkotti ympärillä riehuvan sodankin. Vaikka Yuurei oli tiennyt sen olleen niin kiellettyä, kaikissa olosuhteissa vihollisen kanssa veljeily oli rangaistavaa, mutta saattoiko Yuurei muka mahtaa mitään Ayon kaneudelle ja aurinkoiselle hymylle. Hän muisti edelleen kuinka he olivat maanneet sylikkäin nurmella ja katselleet taivaankantta kirjovia tähtiä, sopineet itkien että se olisi viimeinen kerta, viimeinen suudelma ja hyvästit. Silloin se oli tuntunut niin kaukaiselta että joku löytäisi heidät siitä makaamasta, mutta tunnetusti se viimeinen kerta oli se kohtalokkain.
Yuurei muisti sen kuin eilisen, kuinka miehet olivat tulleet soihtuineen ja suurine ratsuineen piirittäen hänet ja Ayon. Hän oli puristanut naisen tiukemmin syliinsä, sanonut hänelle että he kyllä selviäisivät tästä, yhdessä. Niin ei kuitenkaan käynyt, miehet veivät heidät, kiristivät kertomaan tietoja. Edelleen Yuurei saattoi kuulla korvissaan kuinka Ayo huusi tuskaansa ruoskan pureutuessa jo veriseen selkään uudestaan. Yuurei olisi tehnyt mitä vain, kertonut mitä vain jos olisi vain tiennyt mitä nuo halusivat.
Eräänä iltana kun Yuurei taas kerran oli maannut kivisen tyrmänsä perimmäisessä nurkassa, pitäen kiinni vieressä istuvasta Ayosta, miehet olivat taas saapuneet. Raastaneet heidät väkivaltaisesti kohoavan kuun loisteeseen ulos, he palasivat takaisin sille kirotulle niitylle, josta miehet olivat Ayon ja Yuurein löytäneet. Ayo oli riistetty Yuurein otteesta melkin välittömästi ja yksi miehistä oli tullut Yuurein eteen pidellen kädessään pelottavan terävää veistä joka kiilsi kuun valossa. Tuo käski kertomaan niitä tietoja, tietoja joista Yuureilla ei ollut harmainta aavistukstakaan. He kiristivät, käskivät kertomaan tai he tappaisivat Ayon. Yuurei huusi, itki aneli mutta joutui silti katsomaan kuinka he riistivät hänen rakkainpansa hengen. Nytkin pelkkä muisto sai kyyneleet kohoamaan violetteihin silmiin. Silloisena samana yönä Yuurei oli riistänyt itseltään hengen, mielummin hän upposi saman laivan mukana kuin myi unelmansa ja rakkautensa Ayoon.
Mutta täälläpä sitä taas oltiin, elävien kirjoissa kuten sen varmaan voisi sanoa. Tallattiin kuivaa maata, jota aurinko oli polttanut viimeiset päivät aivan liian kuumasti. Matkattiin ilman määäränpäätä, tietämättä että tie jota matkaamme onkin loputon, emmekä koskaan tule pääsemään loppuun asti. Taas muutama kirkas kyynel vieri miehen poskea pitkin alas. Harmaa viitta laahasi maata, kuten askeleetkin. Katse tuijotti edelleen tyhjyyteen, pää oli hupun peitossa, kasvot kaikilta piilossa.
Äkkiä askellus kuitenkin pysähtyi, jokin oli kiinnittänyt Yuurein huomion. Tiellä näytti näemmä olevan muitakin, peräti kaksi kappaletta. Ja Yuurei kun luuli ettei törmäisi tämän päivän aikana enää keheenkään. Mies asteli lähemmäs, kunnes pysähtyi kymmenisen metrin päähän toisista, ikään kuin tarkkailemaan tilannetta. Siinä hän seisoi kuin itse kuolema, mustapuinen viikate kädessään, harmaa viitta päällään. Ei kestänyt kauaan kun Yuurein mieleen iski tieto, joka tuntui murentavan lopunkin kadun jalkojen alta. Nuo kaksi tunsivat toisensa, nainen ja mies. Mitä ihmettä Yuurei oli tehnyt, että kohtalo piinasi häntä näin? Mitä? Ote viikatteen varresta vain tiukkeni entisestään, muutamien näkymättömien kyynelien valuessa pitkin kalpeita poskia.
<< Anteeksianteeksianteeksi, pahoittelen että on kestänyt näin pitkään ^^;; >>
|
|
|
Post by elkie on Jun 27, 2007 18:53:42 GMT 3
Elkarai kuuli takaansa lähestyviä juoksuaskelia ja alkoi henkisesti valmistautua varkausyritykseen tai pahempaan. Elin käsi alkoi hitaasti hivuttautua yhteen hänen harmaan viittansa lukuisista taskuista kietoutuen huomaamattomasti heittoveitsen kahvan ympärille. Elkien yhä valmistautuessa mahdollista taistelua varten hän kuuli tutun äänen huutavan "Elkie? Sinäkö se olet??". El käänähti nopeasti ja kaappasi juoksevan naisen syliinsä ja pyöräytti tätä ilmassa muutaman kerran. "Selene! Hauska tavata! Kauankos siitä onkaan kun viimeksi näimme!? Varmaan kolme vuotta jo!! Miten sinä tänne kaikista mahdollisista paikoista satuit eksymään!!! Tämähän on satojen virstojen päässä Ernestvalesta jossa yleensä liikut!" Elkarai huomasi sivusilmällä oudosti pukeutuneen likaisen haltiapojan jolla oli viikate kädessä tuijottavan itseään. Ei taida tuo maanviljely kuivuudessa luonnistua... Voisin vaikka vannoa että pojalla oli vielä hetki sitten kyyneliä silmissään...<<ANTEEKSI ANTEEKSI ANTEEKSI ajan kuluminen!!! Olin rippileirillä isosena viimeviikon ja vasta hetki sitten palasin sieltä. Siellä ei ollut nettiä joten en voinut kirjoitella. Olisi kyllä varmaan pitänyt ilmoittaa, mutta onneksi Kiana huolehti siitä. Anteeksi vielä kerran... >>
|
|
|
Post by kiana on Jun 28, 2007 13:45:49 GMT 3
Nainen nauroi heleästi, kun mies pyöräytti häntä, viime kerrasta olikin jo aikaa! "Ainakin! Vaikka se tosin ei olekkaan pitkä aika haltian, tai edes puolhaltian näkökulmasta, mutta minusta se tuntuu silti ikuisuudelta! Viimeksi me näimme akatemiasta valmistuttuamme! Olen täällä työ asioissa, muttei niistä sen enempää. Entä sinä sitten, vanhempia tapaamaan menossa vai?" nainen kysyi iloisesti. Hän nosti kättään ja kosketti miehen hatun lieriä, "Sama hattu vai?!" nainen kysäisi ja hymyili tietävästi, hän oli toki ottanut pienoisen riskin uskaltautuessaan koskemaan hattua. Sama hattu oli ollut tuolla puolhaltia miehellä niin pitkään, kun sokea haltia saattoi muistaa, se oli kuin juurtunut miehen päänahkaan ja kuka todella tiesi oliko vai ei.
"Entä puhuuko isäsi sinulle vielä, siis sen lain luku jupakan jälkeen?" Selene jatkoi kyselemistään, mitä kaikkea olikaan kolmessa vuodessa tapahtunut!? "Sujuvatko työt miten, onko asiakkaita?"
Selene jähmettyi kun tunsi jonkun, tai jonkin tuijotuksen selässään "Mitä siellä on?" hän vaati saada tietää, sokeana nainen oli oppinut luottamaan kaikkiin vaistoihinsa ja ei hetkeäkään epäillyt kolmannen matkaajan olemassaoloa.
|
|
Coby
Member
can they forgive me ?
Posts: 57
|
Post by Coby on Jul 12, 2007 20:19:35 GMT 3
Yuurei.
Syvänvioletit silmät tuntuivat tuijottavan läpikäymättömään tyhjyyteen, josta ei paluuta tuntunut olevan. Tuska joka miehen sisällä kyti, vahvistui entisestään, hän ei todellakaan tietänyt kestäisikö tätä. Kestäisikö mitään enää koskaan, milloinkaan. Miksei voinut vain painaa silmiään kiinni ja kaatua kuolon kehtoon hiljaa uinumaan, ilman että kukaan enää herättäisi. Ilman että kukaan riistäisi sitä kaunista hiljaisuutta enää ympäriltä. Se kaikki vain tuntui olevan niin kaukana takanapäin, ja vielä kauempana edessäpäin. ”Mitä siellä on ?” naisen ääni kantautui Yuurein korviin vain vaivoin, kuin hiljaisena kuiskauksena raskaan sumuverhon läpi. Läpi seinän joka eristi Yuurein muusta maailmasta kokonaan, nauraen ivallista nauruaan. Yuurei ei koskaan voisi olla niin kuin muut, eikä koskaan tulisi olemaankaan. Elämä oli kovaa, pitäisi olla kova takaisin, mutta harva pystyi enää tällaisen höykkyytyksen jälkeen olemaan, harva pysyi järjissään oman auringon laskiessa kauas vuorten taa, jonnekin niille maille joille eivät elävien jalat enää kyenneet astumaan. ” Se riippuu keneltä kysyt. Jos kysyt kumppaniltasi, hän varmasti sanoisi että nuhjuinen, rikollisen näköinen haltiapoika. Jos kysyisit vanhemmiltani, he kieltäisivät näkevänsä mitään. Jos kysyisit itseltäsi, voisit omissa mielikuvissasi luoda minusta millaisen haluat ….mutta jos kysyt minulta itseltäni vastaisin että haltiapoika rajain takaa, syntisten mailta, paikasta jolle edes pahimmat painajaisesi eivät vedä vertoja, sillä harva tuntee Helvetin syöverit.” Ääni oli rosoinen ja karhea, juuri sellainen ettei siitä voinut sanoa mitään hyvää ja tuntemattomille se varmasti tuntui tavallistakin huonoenteisemmältä. Harva piti Yuurein äänestä ja monet sanoivatkin sen karkoittavan kaiken iloisuuden läheltään, ja kuinka ironista – juuri sillä hetkellä tien yli pyyhkäisi melkoisen kylmä tuulenvire, joka tuntui jäädyttävän kaiken sydänjuuria myöten. ”Mutta se riippuu vain siitä.. keneltä kysyt” Yuurei vielä sanoi ja jossain viittansa uumenissa hymyili surumielisesti, Uskokoot tuo nainen mitä tahtoi - joskus sokeaksi syntyminen oli lahja.
Hiljaisena Yuurei astahti muutamia askelia eteenpäin mittaillen väsyneesti silmillään parivaljakkoa. Hyvin he näyttivät toisensa tuntevan, siitä ei ollut epäilystäkään. Kaikki nuo halaukset, iloinen sävy keskustelussa – Yuurei oli jo kokonaan unohtanut nuo kaikki taidot, Unohtanut miten olla onnellinen. ”Nin estar Yuurei. Man eneth lín?” (- "He kutsuvat minua Yuureiksi. Mitkä ovat teidän nimenne?" ) Se oli tavallaan tietynlainen testi, Yuurei koitti osasivatko nuo. Kykenivätkö he puhumaan hänen kanssaan tuota haltioiden kauniiksi luomaa kieltä, kieltä jonka jokainen sana kuulosti laululta, niin soinnikkaita ne olivat. Heti huomasi eron tavalliseen puheeseen Yuureinkin äänessä. Nyt äänessä oli enemmän soinnukkuutta, vaikka edelleen se oli hieman käheä ja karhea, mutta silti tietyllä tapaa niin paljon soinnukkaampi kuin äsken. Yuurei oli aina rakastanut tuota esi-isiensä kieltä, ja tulisi aina rakastamaan – kukaan ei voisi tuota kaunista kieltä häneltä viedä pois. Kaiken muun voisi kadottaa, hävittää ja tahrata, mutta tuon kielen kauneutta ei Yuurein korvissa saattanut tahrata mitään, ei sitten mikään. Osaisikohan kumpikaan noista toisista edes ymmärtää tätä jaloa ja niin kaunista kieltä? Yuurei hymyili haikeasti siellä viittansa syvyyksissä, kaikkien näkemättömissä. Hän hymyili muistaessaan kuinka soinnukasta haltiakieli oli ollut Ayon suusta kuultuna. Se oli lumonnut Yuurein paikoilleen, naulinnut kuuntelemaan tuon soinnukkaan kielen kauniimpia säväyksiä ja erilaisia vivahteita jotka paistoivat kauniiden sanojen lomasta päiväauringon valolla, kirkkaammallakin. Se valo oli sellaista että se sai umpijäänkin sulamaan sisimmästä asti.
Aurinko poltti kuumana selkää, mutta se ei lämmittänyt Yuureita kuin päältä päin – sisin oli edelleen niin kylmä, sillä kauniit muistot olivat tuoneet mukanaan myös surun ja kaipauksen. Ne tuntuivat Yuureista jo niin tutuilta, niissä ei ollut enää mitään uutta, mutta toisaalta silti ne jaksoivat aina vain raastaa sisintä riivinraudan tavoin. Yuurei repi itsensä irti muistoistaan ja loi katseensa takaisin vieraisiin. Hän tunsi etteivät toiset varmasti kyenneet pitämään nuhruista haltiapoikaa reheellisenä ja vilpittömänä, vaikka oikeastaanhan Yuurei oli hyvin mukava ja rakastava persoona sisimmältään. Juuri nyt vain ne tunteet eivät näkyneet ulospäin, eikä mikään muukaan niistä lämpimistä ja niin kutsutuista ihanista tunteista ei yleensäkään kyllä paljoa näkynyt, joten oliko se ihmekään että useat saivat Yuureista varsin sieluttoman kuvan. Vai oliko koko juttu sittenkin vain surullisen ja masokistisen mielen loihtimaa julmaa harhaa? Harhaa, jossa Yuurei eli päivä toisensa perään rauhaa saamatta.
<< Pahoittelen taas kestoa ja roolin lyhyyttä. Anteeksi. Ja Elkie, ei se mitään - asiasta ilmoitettiin oikein hyvin eikä mitään ongelmaa ollut ^^ >>
|
|
|
Post by elkie on Aug 1, 2007 14:00:13 GMT 3
Elkarai laski tytön sylistään, läimäytti tätä leikkisästi poskelle, otti hattunsa päättäväisesti takaisin, iski sen päähänsä ja kääntyi kohtaamaan vieraan. Elkarai katsoi Yuureita silmiin ja vastasi iloinen pilke silmäkulmassaan sointuvalla haltiakielellä, joskin hiukan eriskummallisesti korostaen: " Aiya! Estannen Elkarai Randir. Man anírach cerin an le?" (- Tervehdys! Minua kutsutaan Elkarai Vaeltajaksi . Voinko jotenkin auttaa?-) Elkie tutkaili haltiapoikaa ja uudisti tästä alumperin saamaansa käsitystä. Hän ei taidakkaan olla mikään maanviljelijä... Hänen vaatteensa ovat liian hienot vaikkakin kuluneet. Hänen olkapäänsä ovat painuneet ja vaikka hänen ilmeensä on vaikea tulkita, niin juonteet hänen silmiensä ympärillä kertovat murheista... Ja tuo viikate! Mitä hän sillä oikein aikoo niittää jos ei kerran ole maanviljelijä?! Kaiken kaikkiaan erikoinen näky...Hetken mielijohteesta Elkie kysyi: "Aníral maded?" (-Onko sinulla nälkä?-) Vaihtaen kokeeksi yhteiskieleen Elkie sanoi "Minulla on leiri ja ruoka tarpeet vaikka pataljoonalle jättejä. Tiedän myös loistavan leiripaikan kahden mailin päässä täältä. Olet tervetullut meidän kanssamme. Sillä sinähän Sele olet tietenkin tulossa, eikö niin?" Elkarai loi huvittuneen katseen Seleneen ja heilautti hatullaan merkin seurata. El lähti kävelemään eteenpäin katsomatta taakseen. << Yuurei, en tiedä huomasitko, mutta et ole kertonut mitään hahmosi vaatetuksesta. Eikö sillä ole vaatteita !!!! Ei kai, mutta toivottavasti oma pieni sävellykseni hahmosi vaatteista ei ollut autohittausta...?? Onneksi Tolkien tietämys oli yhä hanskassa, muuten en olisi selvinnyt haltia kielestä >>
|
|
|
Post by kiana on Aug 1, 2007 15:24:15 GMT 3
Selene hymähti kuullessaan vieraan käyttävän haltiakieltä "Elen síla lumenn' omentielvo." (-Tähti loistaa tapaamisemme hetkellä-) hän sanoi kohteliaasti ja kuunteli hiljaa toisten keskustelua. 'Tuo poika... Hän ei vaikuta tavalliselta henkilöltä, maanviljeliä hän ei ainakaan ole. Pojan puhe on täydellistä haltiakieltä, mutta se ei kuvasta iloa ja riemua, vaan kuulen siinä pohjattoman surun ja murheen.' Selene hätkähti tajutessaan eron 'Hänen puheensa kertoo kuolemasta ja meidän taas elämästä!' Tukahduttavasta kuumuudesta huolimatta haltia nainen tunsi kylmien väreiden piirtävän hänen selkäpiinsä. Elkie jutteli kuitenkin varsin sujuvasti, vailla huolenhäivää. 'Ehkä olen erehtynyt? Hänen vastauksensa sai minut vain hämilleen...' nainen tuumi, mutta karmaiseva tunne ei jättänyt häntä rauhaan.
"Aníral sogad?" (-Onko sinulla jano-) Selene kysyi Yuureiksi esittäytyneeltä haltialta. 'Poika on matkustanut varmaan pitkään ja tämä hellekkin painaa päälle...' hän tuumi ja kaivoi taskustaan leilin ja avasi sen. Juoma makea ja täyteläinen tuoksu levisi ilmaan heidän ympärilleen. Selene hymyili ja ojensi leiliä vieraalle. Samalla Elkie vaihtoi yhteiskieleen. Sele naurahti toisen rehvasteluille, muttei epäillyt niitten todenperäisyyttä, miehen lukuisiin taskuihin tosiaan mahtui enemmän kuin olisi päältä saattanut arvata. Huokaisten huvittuneena nainen lähti seuraamaan jo poispäin marssivaa miestä, hän ei ollut muuttunut kolmessa vuodessa yhtään!
|
|
Coby
Member
can they forgive me ?
Posts: 57
|
Post by Coby on Sept 10, 2007 15:29:07 GMT 3
<< "Harmaa viitta laahasi maata, kuten askeleetkin. Katse tuijotti edelleen tyhjyyteen, pää oli hupun peitossa, kasvot kaikilta piilossa. " "..harmaa viitta päällään." Äskeiset ovat lainauksia edellisistä rooleistani. Kehoittaisin tarkkaavaisuuteen. Ja btw. nimeni on Shiroi / Shiru >>
Yuurei.
Poika tuijotti tyhjyyteen, tuntui että silmät olisivat sokeat ja silti maailma avautui niiden edessä pelottavan todellisena. Niin läsnä. Kaikki tuntui olevan harhaa ja silti kipu tuntui selkeämpänä kuin koskaan, elämä tuntui valuvan läpi sormien kuin hiekka. Kysymykset tuntuivat niin turhilta, nuo toiset eivät todellakaan ymmärtäneet, he eivät käsittäneet sitä mitä Yuurei puhui. ”Ette ymmärrä.” Se oli lyhyt toteamus toisten huolehtiviin, ruokaa ja juomaa koskeviin kysymyksiin. Yuurei pudisteli päätään, laski lopulta huppunsa alas päänsä päältä, antaen mustien melko pitkien hiuksien heilahtaa pään mukana. Syvänvioletit silmät kääntyivät katsomaan naista, täynnä sääliä, mutta kuitenkin tietyllä tapaa niin surumielisenä. ”Sokeat silmätkin voivat nähdä totuuden, mutta sinä et ymmärrä” Miehen sanat olivat varsin epäselvät, eikä hän todellakaan tulisi ylättymään jos nuo matkaajat eivät tätäkään tajuaisi, sillä he eivät tuntuneet muutenkaan ymmärtävän sitä mitä Yuurei yritti heille kertoa. Vai oliko vika sittenkin miehen itsensä ? Sitä hän ei osannut sanoa, ei varmaankaan halunnut tietääkään. Hän ei haluaisi tietää itsestään enää yhtään enempää, olisi vain parempi pysyä tuntemattomana myös itsensä kanssa, ei tarvitsisi tuntea omantunnon tuskia.
”Namárië” Mies lopulta totesi lyhyesti, kääntyi ympäri. Hän ei kestänyt enää, ei halunnut nähdä noita kahta, Hän ei kestänyt tätä onneellisuutta joka tuntui torjuvan hänet niin kylmästi. Hän ei kestänyt jäädä ulkopuolelle, vaikka ei kai hän huomiota niin tarvinnutkaan. Silti jokin noissa kahdessa sai Yuurein muistot heräämään harvinaisen vahvoina ja mies kääntyi ympäri, mustat hiukset vain hivenen heilahtaen. Ja ennen kuin kukaan olisi edes ehtinyt estää, oli Yuurei poissa. Haltiapoika oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, jättämättä jälkeensä minkäänlaista merkkiä läsnäolostaan.
<< Vedän Yuurein pois, koska onnistuin vain jumittamaan. Kiitokset pelistä. >>
|
|