Post by valtteri on Mar 26, 2008 2:46:42 GMT 3
Maatalo Vantaanjoen varressa, kaupungin ulkopuolella. Helmikuu, 1918, iltamyöhä. Istun tuvan nurkassa luonnoslehtiö sylissä ja luen viimeisintä Venlan kirjoittamaa kirjettä. Suomenruotsalainen isäntäperhe juttelee omalla kielellään, jota ymmärrän liian vähän tajutakseni keskustelun kulkua. Ovat antaneet mun olla piilossa jo viikon. Perheen pojat pakenivat valkoisten joukoissa länteen punaisten otettua kaupungin haltuun. Vaikka mulle nimenomaan tarjottiin täältä suojapaikkaa, vaivaa silti pakoilla puolueettomana sotaa nuorena miehenä talossa, kun talon samanikäiset pojat ovat aseissa muualla. Vaikka toinen onkin varsin hyvä kaveri, en silti osaa oikein sanoa, ovatko ne tosissaan tappelemassa. Pakko niiden oli joka tapauksessa lähteä, paikalliset punaiset tiesivät niitä täältä etsiä, ja olisivat varmasti vanginneet tai pahempaa. Mä tulin paikalle myöhemmin, eikä mua kukaan täältä syrjämetsistä osaa etsiä. Äiti on vahempiensa luona Hämeessä, enkä uskalla sinne matkata, koska joko mut vangittaisiin punaisena, tai sitten olisi pakko liittyä valkoisiin, enkä pidä niitä yhtään punaisia parempana. Äidin talo on nykyään punaisten parakinkorvike, ja vaikkei olisikaan, joku naapurin kyylä kyllä usuttaisi kaartilaiset katsomaan, että joku nuori mies sielläkin välillä asuu, kenenkähän puolella se on.
Venla perkele. Tutustuin siihen ohimennen syksyllä. Sitten tapasin pari kertaa ja kirjoiteltiin pari kirjettä. Sitten nämä pellet päättivät viimein alkaa rähisemään oikein tosissaan, enkä ole kuullut tytöstä nyt kahteen viikkoon. Raastaa pahasti, enkä meinaa ymmärtää että miksi - mikään tyttöystävä Venla ei ole, en uskalla edes vielä ystäväksi sanoa. Mieli pyörii tytössä kuitenkin, se teki muhun vaikutuksen jo ensi näkemältä - ja tekee varmaan muihinkin. Pitkä, sävähdyttävä tyttö, itsevarma, ihan oikea nainen. Siitä tulee mieleen ne paremman luokan rouvat, joita kaupungilla näkee, vaikka tyttö on vasta samanikäinen kuin mäkin, 25 vuotta. Ihan työläinen se on, niinkuin mäkin, mutta liikkuu kaupungin paremmassa yöelämässä, kai ihan vain hyvillä vaatteilla ja pokerinaamalla. Nättejä vaatteita sillä on, kun se niitä itse tekee. Sillä se kai elättää itsensä, en tiedä, se ei ole kertonut. Se asuu kaupungissa sataman lähellä jossain pienessä vuokra-asunnossa, kivitalossa, oikein kaupunkilaisnainen.
Se juttelee ja se kirjoittaa niin, että uskallan vastata erilailla kuin muille ihmisille, uskallan heittää ilmoille ajatuksia, joita sanon vain muka vitsillä tai en ollenkaan. Se on niin erilainen, kaikin tavoin, että se kiehtoo mua joka tavalla. Haluaisin tuntea sen, oikein kunnolla, syvältä, pitää sitä ystävänä, ymmärtää mitä se ajattelee. Haluaisin kokeilla, että osaako se arvostaa mua. Päätä pakottaa, kun mielessä pyörii tyttö ja ahdistus elämäntilanteesta, pelko omista ja häpeä virua toisten nurkissa.
Eikä yhtään auta lukea kirjettä, missä toinen välistä antaa pieniä juttuja, jotka pistävät pahasti miettimään, että puhuuko se kaikille miehille näin, vai saattaisinko uskaltaa toivoa, että vain tai ainakin vähän enemmän mulle.
Taittelen kirjeen taskuun ja laitan luonnoslehtiön ja kynät reppuun. Repussa on melkein koko mun kiinteä omaisuuteni, ainakin kaikki mitä voin varmaksi pitää. On mulle joukko äijiä yhteensä yhden talon puut ja naulat velkaa, mutta jos ne kuolevat nyt, en pääse niitä lunastamaan. On mulla vaatetta ja kirjoja ja kodin ainekset äidillä ja isovanhemmilla, mutta mistä sitä tietää, viekö hulluus nekin. Reppu sisältöineen on niin tärkeä, että kannan sitä mukana koko ajan.
-Mä lähden päätä selvittämään, sanon, kun kerään ulkovaatteeni ja kävelen kohti eteistä.
"Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on siellä repussa. Sillä se pää ei ainakaan selviä."
En keksi mitään hauskaa sanottavaa, joten naurahtelen vain ja hyvästelen hyväntekijäni. Lähtöä ei ihmetellä, pakoilen ahdistusta joka yö vaeltamalla metsässä, ja nämä laupiaat, uskomatonta armeliaisuutta osoittavat ihmiset ymmärtävät vielä senkin. Sydän kuohuu lämpöä ja kiitollisuutta. Kiitän ääneen vielä ja poistun heti, ettei tarvitse kuunnella vastausta.
Haen aitasta sukset ja lähden hiihtämään pimeään metsään. Mieli pyörii edelleen tytössä, ja käy mielessä, että nyt pitäisi olla vakavampaakin murehdittavaa, kuin että mitä joku, jota hädin tuskin tunnen, musta ajattelee. Tunnekuohu kasvaa pahemmaksi ja mut valtaa tunne, joka tuntuu punaiselta raivolta, muttei ole vihaa. Kuvittelen pellon siintävän puiden välistä, vaikka tiedän, etten sitä näin pimeässä näe, muistan reitit vain ulkoa. Suuntaan kohti peltoa, ja kun pääsen sille, kiihdytän hiihdon niin kovaan vauhtiin, kuin vain omaa latua tehden pystyn. Annan mennä vaan ja nautin voiman tunteesta, joka valtaa koko päivän levänneen, nyt jo vähän lämmenneen ruumiin. Vaikka rasitus on kova, en vielä väsy, vaan voima tuntuu kasvavan. Tunnen, kuinka pääsen lähelle eläintä, kuinka raivoisa kuohu, vartalon liike ja pimeys saa mut tuntemaan itseni pedoksi, yölliseksi saalistajaksi. Kylmä ilmavirta tuntuu poskissa ja vauhti tuntuu kiihdyttävän ajatustenkin juoksua, ne liikkuvat niin nopeasti, että solmut alkavat avautua. Vittu, mä olen ihastunut siihen tyttöön, uskallan jo melkein myöntää sen itselleni. Varmaan kauhean ihastunut, salaa kertoisin sen itelleni jos osaisin päästää ajatukset kokonaan vapaaksi. En tiedä, haluanko siitä naista, en halua vielä. En edes tiedä, että saisinko siitä naista, sillä saattaa olla mies - näin sen kerran kaupungilla miehen kanssa, ja se näytti siltä, että joko siinä oli selkeä pari, tai sitten niissä piireissä, missä se liikkuu, ollaan jo niin ihmeellisiä, ettei edes mun vapautunut mieleni riitä ymmärtämään sellaista ystävyytenä. Tiedän kuitenkin, että haluan sen tuntea, läpikotaisin, saada sen sielun itselleni. Jos saan jotain muuta, on se siihen päälle, mutta sitä ei haeta eikä edes toivota.
Siinä vaiheessa alkaa kehkeytyä jo suunnitelma - miksen, perkele, kävisi sitä katsomassa, heti. Idea maistuu hyvältä välittömästi, tätä se ei odottaisi, tämmöinen ei kyllä ole tapana kenelläkään. Jos nyt hiihdän sinne, olisin siellä puolenyön jälkeen. Hyväntekijäni virnuilut repussa olevaa viinapulloa kohtaan tuntuivat vielä lähtiessä perusteettomilta, sillä en ole mikään viinaan menevä mies, eikä pullo ole vielä tyhjentynyt kuin pari senttiä, kun olen lämmitellyt itseäni hiihdettyäni yöllä paukkupakkasella. Nyt tarjoaisin sitä, isoa osaa omaisuudestani, tytölle, vastineeksi sielusta. Helppoa hiihto tytön luokse ei olisi, joutuisin ihmisten ilmoille vaikkakin tuttuun kaupunkiin. Siellä voi hyvin olla joku ulkonaliikkumiskielto, pelkkiä punapartioita täynnä koko kaupunki. Saatanan sekopäät, perkeleen hullut, miksi ne ovat niin pahoja, että tuolla lailla alkavat tapella. Tietäähän sen jo tavallisesta elämästä, ettei tappelusta tule kuin kostamista, eikä sillä koskaan ole kukaan suurta voittoa saanut, eivät edes voittajat. Jos kaikki ajattelisivat niin kuin mä, ei olisi tätä sotaa ollenkaan, ei luokkaeroja, kukaan ei kännispäissään tappelisi. Kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen vaikka niidenkin kanssa, joita vihaisivat, koska kukaan ei tekisi niin pahaa, ettäkö voisi yhteistyöstä kieltäytyä. Suomi olisi hyvä maa, ja kai sitten tylsä ja juro. Jos kaikki ajattelisivat niinkuin mä, ei kai olis kellään mitään puhuttavaa. Olisko se hinta rauhan arvoinen?
Hiihdän kohti kaupunkia, mieli alkaa ratkoa suojaisaa reittiä ja samalla muodostaa herkullisia kuvitelmia siitä, kuinka tyttö yllättyisi. Saisi olla hyvillään, mähän olen hyvä ihminen ja tarkoitan sille ihan vaan hyvää. En edes pillua siltä halua, vaan ystävän. Tai no, jos saan, niin en valita siitäkään, mutta jos niin käy, on se vain mukava yllätys, sen haku ei ole tämän reissun tarkoitus. Vahva tieto siitä, kuinka vaarallinen reissusta tulee, tuo virtaa mieleen ja ruumiiseen. Enää ei ole solmuja, enää ei ole ahdistusta, mieli on puhdas ja soljuu kuin kevätpuro, omia teitään, ilman että ajatukset sitä kummemmin hidastaisivat. Alan innoissani laulamaan, vielä ei tarvitse olla hiljaa, täällä pelloilla ja metsissä kukaan ei kuule, vaikka kuinka hoilaisin. En osaa laulaa enkä tajua musiikista mitään, sanat muistan aika hyvin. Aloitan rumalla rillutuksella pillusta ja viinasta, en siksi, että ajattelisin rumia, vaan siksi, kun se tuntuu niin vahvalta, laulaa kovaan ääneen sanoja, mitä ei saisi ääneen sanoa, purkaa tunteen voimaa raivokkaaseen rähjäämiseen. Näin kun käytäisiin sodat, rumia laulamalla, sellasia rumia, jotka loukkaavat koko yhteiskuntaa eikä ketään ihmistä sinänsä ollenkaan, näin saataisiin raivo ulos ja voimat tuottavempiin asioihin. Avattuani äänen - en mä tiedä mitään oikeista äänenavauksista, mutta laulu kulkee paremmin kun vetää jotain yksinkertaista alkuun - loilottamalla niin monta säkeistöä hölmöä laulua kuin vain muistin, siirryn kauniimpiin lauluihin. Laulan niitä niin paljon kuin osaan, toistelen parhaita kohtia ja kylmästi rupean tapailemaan seuraavaa, kun en suurimmasta muista kuin puolet, eikä niistäkään koko säkeistöjä.
Matka kestää pari tuntia. Metsää on niin paljon, että kiertoteitä tarvitsee keksiä vasta loppupäässä. Tunnen oman kaupunkini hyvin ja liikun pimeässä kuin kala vedessä. Piilotan sukset ja hölkkään loppumatkan satamaa päin. Ei ketään näkyvissä, ja ikkunatkin paljon pimeämpinä kuin yleensä. Ihmettelen outoa tunnetta olla aivan yksin, vaikka vain seinät erottavat mut tuhansista ihan vieressä olevista ihmisistä. Todellisuus iskee kovaa, täällä siis on ulkonaliikkumiskielto, tässä hommassa ei ole järjen haiventakaan. Vaan kerrankos mies jotain typerää tekee. En ole pätkän vertaa yllytyshullu, mutta tajuan, että jostain samanlaisesta asiasta täytyy olla nyt kyse - yllytän itse itseni tekemään jotain, minkä kuka tahansa muu tuomitsisi turhaksi hölmöilyksi. Minuahan ette tuomitse, minähän teen mitä haluan! Samalla tajuan todistelevani itselleni rohkeuttani, vaikka niin kovasti väitän halveksuvani niitä, jotka nyt toisiaan kuularuiskulla suolaavat - en mä rohkeuden puutteesta sotaa pakoile, en perkele, en mä henkeni puolesta pelkää.
Tasaan hengitystä kävelemällä viimeiset pari korttelia ja tajuan, että vaikka tiedän, missä tyttö asuu, en taida päästä tähän aikaan enää pihakäytävään. Päätän luottaa rakennusmiehenä hankkimaani kokemukseen, kyllä mä keksin, että mikä ikkuna on Venlan ja mikä jonkun muun. Tyttö asuu onneksi ensimmäisessä kerroksessa. Tuo ikkuna kai se on, pakko olla. Ainoa, josta siintää valo, tyttöä ajaa kai sama pakko elää yöllä, mikä muakin - ainakin silloin, kun ei tarvitse ennen auringonnousua kiitää töitä tekemään. Hakkaan lumen alta jäästä irti pikkukiviä mukavan kourallisen ja alan viskellä niitä ikkunaan. En ole koskaan osannut heittää mitään, mutta osun onneksi suurimmalla osalla, eikä ainutkaan osu väärään ikkunaan. Nyt pitäisi pelätä, en ole ollenkaan varma, että tämä on oikea ikkuna, mutta en osaa pelätä enää, en tänne asti tultuani. Varjo häilähtää ikkunassa, se huomasi, mutta ei uskalla vielä avata. No en itsekään heti ryntäisi avaamaan, jos joku keskellä yötä heittelisi ikkunaan kiviä. Jatkan heittelyä kunnes tunnen kuinka sydän melkein pysähtyy - vittu, nyt joku tosiaan tulee avaamaan sitä ikkunaa.
"Lopeta. Mene pois." Venlan ääni.
-Hei, älä sulje, älä, odota
".. Mitä helvettiä? Jaakko?" Tytön ääni on vihainen, yllätys melkein peittyy. Voi vittu. Älä nyt suutu, mä tarkotin hyvää.
-No Jaakko justiinsa. Älä sulje hei. Mä tulin katsomaan sua. Mmmä vvoin olla vvähän humallassa muttta ssun pitää kkuunnella mmmua, heitän, ja tajuan, että tämä vitsi ei vissiin ole oikea rikkomaan jäätä.
"Siis sä olet kännissä. Ja tulit heitteleen kiviä mun ikkunaan."
-Se oli vitsi, emmä oikeasti ole kännissä. En ole. Tuu avaan ovi. Mä haluan nähdä sut.
"No en päästä, mun luokse ei tulla noin. Ja kännissä. Mitä sä kelaat." Voi vittu, oliko tämä virhe. Emmä halunnut pelästyttää sitä. Nyt se luulee, että olen joku häirikkö tai sekopää. Näinkö tässä kävi.
-No.. Emmä pakolla. Voin mä lähteä, jos haluat. Enkä oikeasti ole kännissä. Vielä, ainakaan, toin pullon kalvadosta. Mutta olisin halunnut nähdä sut.
Tyttö ei vastaa, enkä mäkään jatka. Ei ole mitään lisättävää. Jos se kieltäytyy, niin kyllä mä, vittu, tappion siedän, päätin sen jo lähtiessä. Ei muhun kipu vaikuta. Silti jännitän aivan saatanasti, haluaisin kovasti, että tämä onnistuu, ei ollut mikään pikku juttu päästä tähän asti. Kai se mua sen verran on oppinut tuntemaan, ettei vaaraliseksi luule? Eikö tällasen pitäs olla jopa romanttista?
"No tule tonne portille, päästän sut pihakäytävään. Sisään et kyllä pääse. Hullu."
Lämpö nousee muhun ja paine kurkkuun. Älyttömän vahvoja tunteita, joille mulla ei ole nimeä, joita en muista vuosiin tunteneeni. Miten voi olla näin vahva tunne. Ainakin pääsen vähän juttusille, tämä ei ollut mikään täystappio vielä. Kävelen portille odottamaan, tyttö ottaa aikansa. Portti avautuu.
"Sä olet hullu. Sekasin."
Tytön ääni saa pään keveäksi, sydämen pamppaamaan, pelkään, että naama punoittaa. Vituttaa, ei mikään vaikuta muhun noin, mä olen vahva, kiveä, kalliota, mua ei ihminen murra. Vitutus häipyy nopeasti kun tajuan, että tältä tuntuu hyvä jännitys, ei tämä tunnu pahalta ollenkaan. Astun sisään portista ja vedän sen perässäni kiinni. Katselen tyttöä, on se kaunis, mutta ihan eri näköinen kuin viimeksi. Nuoremman ja viattoman näköinen, hämmästelen ja koetan keksiä, mikä on erona viime kertaan, mutten osaa sanoa. Tältä ne hienot naiset näyttää sitten, kun eivät ole laittautuneet. Paljon inhimillisemmän näkösiä, näköjään. Edelleen se on vihaisen olonen, mutta se päästi mut jo tähän asti, se tarkoittaa, että se kuitenkin jollain tasolla lämpeni tällekin idealle. Kävellään syvemmälle porttikäytävään ja tyttö kaivaa taskusta hopeisen tupakkarasian. Ottaa tupakan huulille ja tarjoaa mullekin. Kieltäydyn. Ei ole tapana. Mun silmiini näyttää, että tytöllä on aika vähän päällään.
-Sulle tulee kylmä, jos et päästä mua sisään.
"Kuule, puhu omasta puolestas. Mulla on oikein lämpimästi päällä."
Voi olla tottakin, katselen tarkemmin. Nätit kasvot tunkevat esiin paksun ja lämpimän näköisestä kauluksesta. Ehkä se on niin pitkä ja kapea ihminen, etten tajuakaan, kuinka paksuja sen vaatteet ovat. Ja sehän tietää hienojen vaatteiden päälle, mä ymmärrän vaatteista lähinnä vain, että pitää kesää, eikä saa rajoittaa liikkeitä. Tunnen, kuinka hiki jäähtyy ja arvelen, että jos tässä käytävässä seisoskellaan pitkään, on tytön piikki oikein osuva. En hiihtäessä pistä paljoa päälleni. Toisaalta se on hyvä, en halua mennä naisen eteen hiestä läpimärkänä ja pahalta haisevana.
-Mä kelasin sua ja halusin nähdä sut. Mä haluan sun sielun. Toin kalvadosta.
"Toit mitä?"
-No pontikkaa, omenaviinaa. Mutta tosi hyvää, nyt en kuseta, tämä ei ole mitään ryyppäyspaskaa vaan laatutavaraa. Vaarin erikoista. Se ehti nelkyt vuotta tehdä viiniä ja pontikkaa ja se osas sen homman. Tää on viimisimpiä mitä se ehti tehdä. Tää on tosi hyvää.
"No anna sitten. Mikä piru sä luulet olevas?"
-No, hähä, emmä piru ole vaan mies, ruumiilta ainakin. Mä haluan tutustua suhun. Tuntea sut, tietää sut. Sitä mä tulin hakemaan. Emmä mistään papin sielupuheista tiedä, emmä ole uskovainen. Anteeks jos käytin pyhää sanaa väärin
"En mäkään jumalaan usko, vaikka suvussa onkin niitä. Saat sä sielusta puhua jos haluat." sanoo tyttö ja istuu käytävän kiville selkä seinää vasten, puhaltaa tupakansavua ja katsoo kun kaivan pulloa repusta. On se löytö, joku on noin paljon miettinyt, perkele. Otan pullon lisäksi karvalakin valmiiksi esiin. Kyllä se osaa olla, tyttö. Näyttää siinäkin niin kuningattarelta, ilman laittoa. Tämä on nainen, tämä ei ole heikko tyttö, melkonen. Alkaa pelottaa, en ole hyvä juttelemaan ihmisten kanssa, kaikki keskustelu lähtee mulla käyntiin kankeasti ja nyt jos tulee pitkiä hiljaisuuksia, menee tämä homma puihin.
"Kukaan ei näe mua näin. Kukaan ei tee mulle tuollalailla. Ei mun luokse tulla kutsumatta."
-No siks just tulin, tiesin, ettet voi arvata tai odottaa. Mun piti saada alote mun puolelleni, koska sulla on etulyöntiasema. Niinkuin sulle kirjotin, sä oot pelottava, hallitseva. Sä oot sun kengilläs mua pidempi, se ei käy, ei miehetkään yleensä. Kyllä sä salaa tästä tykkäät.
Puhuessani avaan korkin ja annan pullon tytölle. Se vetää hyvän huikan eikä jälkikäteen kuin ihan vähän. On se vissiin joskus viinaa juonut. Pontikkaa tämä on, ei mitään ravintolaviinaa, mutta tosi hyvää pontikkaa. Osaakohan se arvostaa. Mä luulen, että kyllä se jotain tajuaa siitä. Otan pullon takaisin ja vedän oman huikan. Vahva viina levittää lämpöä ruumiiseen, joka alkaa jo tuntea kylmää. Maku on mukavan pehmeä ja hienostunut, todellinen taidonnäyte, kunnes jälkimaku iskee. Se kertoo, että pontikaa tämä kuitenkin on. Ja aivan saatanan vahvaa.
Suljen korkin ja lasken pullon kilahtaen kiville.
"Älä metelöi, naapurit kuuntelee kuitenkin, äläkä jätä sitä pulloa näkyville."
-Ymmärrän, sanon, ja siirrän repun kansiläppä maata vasten tytön viereen ja pullon repun ja tytön väliin, katseilta piiloon, läpän kankaan päälle pehmeästi.
-Meinaatko sä mua täällä käytävässä pitää?
"No et varmasti pääse sisälle. Ei mulla tässä ole kylmä. Ja mä menen kohta nukkumaan, mun pitää aamukymmeneltä olla jo kaupungilla ja siitä menosta ei tingitä."
Tyttö sytyttää uuden tupakan. Sen liikkeistä näkee, ettei tässä ole kyse pelkästä tupakan polttamisesta, se suorittaa leidimäistä näytöstä, hopeanhohtoset tupakkarasiat ja kaikki.
-Hähä, ei mulla ole kiire mihinkään, mulla on huomenna vapaapäivä. Emmä sulle pahaa halua, mä olen hyvien puolella, mutta jos saan sut valvomaan ja ryyppäämään mun kanssa tämän yön, niin kyllä siitä kiusastakin saan nautintoa.
Keskustelu lähtee sittenkin käyntiin ja tyttö alkaa lämmetä. Otetaan huikkaa pontikkapullosta ja puhutaan, helppoja asioita itsestämme, kerron paljon suoraan ääneen omia vaikutelmiani tytöstä. Se ei hätkähdä, ei loukkaannu, ei ymmärrä väärin. Tämmöseltä se vaikutti jo alkuun, mutten silti meinaa uskoa. En ole toista vastaavaa ihmistä tavannut. Otan huikkaa taas, heti tytön jälkeen, ja mielessä käy, että samasta pullosta juominen voisi olla kuin suutelemista. Hölmö ajatus, ei tämä suutelemiselta tunnu yhtään, enkä mä halua tyttöä suudella, en ole sitä nyt hakemassa. Ryypätään samasta pullosta, ei siinä ole mitään miehen ja naisen välistä. Mulla on jo karvalakki päässä ja joudun liikkumaan, heilumaan ja kävelemään pientä puoliympyrää tytön ympäri.
-Mulla on ihan vitun kylmä. Tää olis sisällä paljon hauskempaa.
Tyttö istuu edelleen kivilattialla, eikä näytä kylmettymisen merkkejä. Alan tosissani uskoa sen uhoa onnistuneeseen vaatetukseen. Se ei huomioi mun anelua, enkä sano enää toistamiseen - nytkin oli jo liikaa, eikä mikään ole niin säälittävä olento, kuin mies, joka ruikuttaa tytöltä että anna, päästä, anna. Hävettää jo, toivottavasti se ei tuomitse mua yhtä helposti kuin itse itseäni. Jutustelu jatkuu hyvän aikaa, kunnes tyttö voi selkeästi omana ideanaan juhlallisesti ilmoittaa, että nyt mennään sisään jatkamaan. Hymy nousee naamalle ja ehkä ihan pieni, rinnassa tuntuva tunnekuohu. Homma onnistui. Näen jotain harvinaista, yksin asuvan kaupunkilaisnaisen asunnon. Ilta ei pääty vielä tähän. Yritän uskotella itselleni, ettei tämä mikään voitto edes ole, ihan normaali jatko sille, mitä on jo tehty tunnin verran ainakin.
Venla perkele. Tutustuin siihen ohimennen syksyllä. Sitten tapasin pari kertaa ja kirjoiteltiin pari kirjettä. Sitten nämä pellet päättivät viimein alkaa rähisemään oikein tosissaan, enkä ole kuullut tytöstä nyt kahteen viikkoon. Raastaa pahasti, enkä meinaa ymmärtää että miksi - mikään tyttöystävä Venla ei ole, en uskalla edes vielä ystäväksi sanoa. Mieli pyörii tytössä kuitenkin, se teki muhun vaikutuksen jo ensi näkemältä - ja tekee varmaan muihinkin. Pitkä, sävähdyttävä tyttö, itsevarma, ihan oikea nainen. Siitä tulee mieleen ne paremman luokan rouvat, joita kaupungilla näkee, vaikka tyttö on vasta samanikäinen kuin mäkin, 25 vuotta. Ihan työläinen se on, niinkuin mäkin, mutta liikkuu kaupungin paremmassa yöelämässä, kai ihan vain hyvillä vaatteilla ja pokerinaamalla. Nättejä vaatteita sillä on, kun se niitä itse tekee. Sillä se kai elättää itsensä, en tiedä, se ei ole kertonut. Se asuu kaupungissa sataman lähellä jossain pienessä vuokra-asunnossa, kivitalossa, oikein kaupunkilaisnainen.
Se juttelee ja se kirjoittaa niin, että uskallan vastata erilailla kuin muille ihmisille, uskallan heittää ilmoille ajatuksia, joita sanon vain muka vitsillä tai en ollenkaan. Se on niin erilainen, kaikin tavoin, että se kiehtoo mua joka tavalla. Haluaisin tuntea sen, oikein kunnolla, syvältä, pitää sitä ystävänä, ymmärtää mitä se ajattelee. Haluaisin kokeilla, että osaako se arvostaa mua. Päätä pakottaa, kun mielessä pyörii tyttö ja ahdistus elämäntilanteesta, pelko omista ja häpeä virua toisten nurkissa.
Eikä yhtään auta lukea kirjettä, missä toinen välistä antaa pieniä juttuja, jotka pistävät pahasti miettimään, että puhuuko se kaikille miehille näin, vai saattaisinko uskaltaa toivoa, että vain tai ainakin vähän enemmän mulle.
Taittelen kirjeen taskuun ja laitan luonnoslehtiön ja kynät reppuun. Repussa on melkein koko mun kiinteä omaisuuteni, ainakin kaikki mitä voin varmaksi pitää. On mulle joukko äijiä yhteensä yhden talon puut ja naulat velkaa, mutta jos ne kuolevat nyt, en pääse niitä lunastamaan. On mulla vaatetta ja kirjoja ja kodin ainekset äidillä ja isovanhemmilla, mutta mistä sitä tietää, viekö hulluus nekin. Reppu sisältöineen on niin tärkeä, että kannan sitä mukana koko ajan.
-Mä lähden päätä selvittämään, sanon, kun kerään ulkovaatteeni ja kävelen kohti eteistä.
"Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on siellä repussa. Sillä se pää ei ainakaan selviä."
En keksi mitään hauskaa sanottavaa, joten naurahtelen vain ja hyvästelen hyväntekijäni. Lähtöä ei ihmetellä, pakoilen ahdistusta joka yö vaeltamalla metsässä, ja nämä laupiaat, uskomatonta armeliaisuutta osoittavat ihmiset ymmärtävät vielä senkin. Sydän kuohuu lämpöä ja kiitollisuutta. Kiitän ääneen vielä ja poistun heti, ettei tarvitse kuunnella vastausta.
Haen aitasta sukset ja lähden hiihtämään pimeään metsään. Mieli pyörii edelleen tytössä, ja käy mielessä, että nyt pitäisi olla vakavampaakin murehdittavaa, kuin että mitä joku, jota hädin tuskin tunnen, musta ajattelee. Tunnekuohu kasvaa pahemmaksi ja mut valtaa tunne, joka tuntuu punaiselta raivolta, muttei ole vihaa. Kuvittelen pellon siintävän puiden välistä, vaikka tiedän, etten sitä näin pimeässä näe, muistan reitit vain ulkoa. Suuntaan kohti peltoa, ja kun pääsen sille, kiihdytän hiihdon niin kovaan vauhtiin, kuin vain omaa latua tehden pystyn. Annan mennä vaan ja nautin voiman tunteesta, joka valtaa koko päivän levänneen, nyt jo vähän lämmenneen ruumiin. Vaikka rasitus on kova, en vielä väsy, vaan voima tuntuu kasvavan. Tunnen, kuinka pääsen lähelle eläintä, kuinka raivoisa kuohu, vartalon liike ja pimeys saa mut tuntemaan itseni pedoksi, yölliseksi saalistajaksi. Kylmä ilmavirta tuntuu poskissa ja vauhti tuntuu kiihdyttävän ajatustenkin juoksua, ne liikkuvat niin nopeasti, että solmut alkavat avautua. Vittu, mä olen ihastunut siihen tyttöön, uskallan jo melkein myöntää sen itselleni. Varmaan kauhean ihastunut, salaa kertoisin sen itelleni jos osaisin päästää ajatukset kokonaan vapaaksi. En tiedä, haluanko siitä naista, en halua vielä. En edes tiedä, että saisinko siitä naista, sillä saattaa olla mies - näin sen kerran kaupungilla miehen kanssa, ja se näytti siltä, että joko siinä oli selkeä pari, tai sitten niissä piireissä, missä se liikkuu, ollaan jo niin ihmeellisiä, ettei edes mun vapautunut mieleni riitä ymmärtämään sellaista ystävyytenä. Tiedän kuitenkin, että haluan sen tuntea, läpikotaisin, saada sen sielun itselleni. Jos saan jotain muuta, on se siihen päälle, mutta sitä ei haeta eikä edes toivota.
Siinä vaiheessa alkaa kehkeytyä jo suunnitelma - miksen, perkele, kävisi sitä katsomassa, heti. Idea maistuu hyvältä välittömästi, tätä se ei odottaisi, tämmöinen ei kyllä ole tapana kenelläkään. Jos nyt hiihdän sinne, olisin siellä puolenyön jälkeen. Hyväntekijäni virnuilut repussa olevaa viinapulloa kohtaan tuntuivat vielä lähtiessä perusteettomilta, sillä en ole mikään viinaan menevä mies, eikä pullo ole vielä tyhjentynyt kuin pari senttiä, kun olen lämmitellyt itseäni hiihdettyäni yöllä paukkupakkasella. Nyt tarjoaisin sitä, isoa osaa omaisuudestani, tytölle, vastineeksi sielusta. Helppoa hiihto tytön luokse ei olisi, joutuisin ihmisten ilmoille vaikkakin tuttuun kaupunkiin. Siellä voi hyvin olla joku ulkonaliikkumiskielto, pelkkiä punapartioita täynnä koko kaupunki. Saatanan sekopäät, perkeleen hullut, miksi ne ovat niin pahoja, että tuolla lailla alkavat tapella. Tietäähän sen jo tavallisesta elämästä, ettei tappelusta tule kuin kostamista, eikä sillä koskaan ole kukaan suurta voittoa saanut, eivät edes voittajat. Jos kaikki ajattelisivat niin kuin mä, ei olisi tätä sotaa ollenkaan, ei luokkaeroja, kukaan ei kännispäissään tappelisi. Kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen vaikka niidenkin kanssa, joita vihaisivat, koska kukaan ei tekisi niin pahaa, ettäkö voisi yhteistyöstä kieltäytyä. Suomi olisi hyvä maa, ja kai sitten tylsä ja juro. Jos kaikki ajattelisivat niinkuin mä, ei kai olis kellään mitään puhuttavaa. Olisko se hinta rauhan arvoinen?
Hiihdän kohti kaupunkia, mieli alkaa ratkoa suojaisaa reittiä ja samalla muodostaa herkullisia kuvitelmia siitä, kuinka tyttö yllättyisi. Saisi olla hyvillään, mähän olen hyvä ihminen ja tarkoitan sille ihan vaan hyvää. En edes pillua siltä halua, vaan ystävän. Tai no, jos saan, niin en valita siitäkään, mutta jos niin käy, on se vain mukava yllätys, sen haku ei ole tämän reissun tarkoitus. Vahva tieto siitä, kuinka vaarallinen reissusta tulee, tuo virtaa mieleen ja ruumiiseen. Enää ei ole solmuja, enää ei ole ahdistusta, mieli on puhdas ja soljuu kuin kevätpuro, omia teitään, ilman että ajatukset sitä kummemmin hidastaisivat. Alan innoissani laulamaan, vielä ei tarvitse olla hiljaa, täällä pelloilla ja metsissä kukaan ei kuule, vaikka kuinka hoilaisin. En osaa laulaa enkä tajua musiikista mitään, sanat muistan aika hyvin. Aloitan rumalla rillutuksella pillusta ja viinasta, en siksi, että ajattelisin rumia, vaan siksi, kun se tuntuu niin vahvalta, laulaa kovaan ääneen sanoja, mitä ei saisi ääneen sanoa, purkaa tunteen voimaa raivokkaaseen rähjäämiseen. Näin kun käytäisiin sodat, rumia laulamalla, sellasia rumia, jotka loukkaavat koko yhteiskuntaa eikä ketään ihmistä sinänsä ollenkaan, näin saataisiin raivo ulos ja voimat tuottavempiin asioihin. Avattuani äänen - en mä tiedä mitään oikeista äänenavauksista, mutta laulu kulkee paremmin kun vetää jotain yksinkertaista alkuun - loilottamalla niin monta säkeistöä hölmöä laulua kuin vain muistin, siirryn kauniimpiin lauluihin. Laulan niitä niin paljon kuin osaan, toistelen parhaita kohtia ja kylmästi rupean tapailemaan seuraavaa, kun en suurimmasta muista kuin puolet, eikä niistäkään koko säkeistöjä.
Matka kestää pari tuntia. Metsää on niin paljon, että kiertoteitä tarvitsee keksiä vasta loppupäässä. Tunnen oman kaupunkini hyvin ja liikun pimeässä kuin kala vedessä. Piilotan sukset ja hölkkään loppumatkan satamaa päin. Ei ketään näkyvissä, ja ikkunatkin paljon pimeämpinä kuin yleensä. Ihmettelen outoa tunnetta olla aivan yksin, vaikka vain seinät erottavat mut tuhansista ihan vieressä olevista ihmisistä. Todellisuus iskee kovaa, täällä siis on ulkonaliikkumiskielto, tässä hommassa ei ole järjen haiventakaan. Vaan kerrankos mies jotain typerää tekee. En ole pätkän vertaa yllytyshullu, mutta tajuan, että jostain samanlaisesta asiasta täytyy olla nyt kyse - yllytän itse itseni tekemään jotain, minkä kuka tahansa muu tuomitsisi turhaksi hölmöilyksi. Minuahan ette tuomitse, minähän teen mitä haluan! Samalla tajuan todistelevani itselleni rohkeuttani, vaikka niin kovasti väitän halveksuvani niitä, jotka nyt toisiaan kuularuiskulla suolaavat - en mä rohkeuden puutteesta sotaa pakoile, en perkele, en mä henkeni puolesta pelkää.
Tasaan hengitystä kävelemällä viimeiset pari korttelia ja tajuan, että vaikka tiedän, missä tyttö asuu, en taida päästä tähän aikaan enää pihakäytävään. Päätän luottaa rakennusmiehenä hankkimaani kokemukseen, kyllä mä keksin, että mikä ikkuna on Venlan ja mikä jonkun muun. Tyttö asuu onneksi ensimmäisessä kerroksessa. Tuo ikkuna kai se on, pakko olla. Ainoa, josta siintää valo, tyttöä ajaa kai sama pakko elää yöllä, mikä muakin - ainakin silloin, kun ei tarvitse ennen auringonnousua kiitää töitä tekemään. Hakkaan lumen alta jäästä irti pikkukiviä mukavan kourallisen ja alan viskellä niitä ikkunaan. En ole koskaan osannut heittää mitään, mutta osun onneksi suurimmalla osalla, eikä ainutkaan osu väärään ikkunaan. Nyt pitäisi pelätä, en ole ollenkaan varma, että tämä on oikea ikkuna, mutta en osaa pelätä enää, en tänne asti tultuani. Varjo häilähtää ikkunassa, se huomasi, mutta ei uskalla vielä avata. No en itsekään heti ryntäisi avaamaan, jos joku keskellä yötä heittelisi ikkunaan kiviä. Jatkan heittelyä kunnes tunnen kuinka sydän melkein pysähtyy - vittu, nyt joku tosiaan tulee avaamaan sitä ikkunaa.
"Lopeta. Mene pois." Venlan ääni.
-Hei, älä sulje, älä, odota
".. Mitä helvettiä? Jaakko?" Tytön ääni on vihainen, yllätys melkein peittyy. Voi vittu. Älä nyt suutu, mä tarkotin hyvää.
-No Jaakko justiinsa. Älä sulje hei. Mä tulin katsomaan sua. Mmmä vvoin olla vvähän humallassa muttta ssun pitää kkuunnella mmmua, heitän, ja tajuan, että tämä vitsi ei vissiin ole oikea rikkomaan jäätä.
"Siis sä olet kännissä. Ja tulit heitteleen kiviä mun ikkunaan."
-Se oli vitsi, emmä oikeasti ole kännissä. En ole. Tuu avaan ovi. Mä haluan nähdä sut.
"No en päästä, mun luokse ei tulla noin. Ja kännissä. Mitä sä kelaat." Voi vittu, oliko tämä virhe. Emmä halunnut pelästyttää sitä. Nyt se luulee, että olen joku häirikkö tai sekopää. Näinkö tässä kävi.
-No.. Emmä pakolla. Voin mä lähteä, jos haluat. Enkä oikeasti ole kännissä. Vielä, ainakaan, toin pullon kalvadosta. Mutta olisin halunnut nähdä sut.
Tyttö ei vastaa, enkä mäkään jatka. Ei ole mitään lisättävää. Jos se kieltäytyy, niin kyllä mä, vittu, tappion siedän, päätin sen jo lähtiessä. Ei muhun kipu vaikuta. Silti jännitän aivan saatanasti, haluaisin kovasti, että tämä onnistuu, ei ollut mikään pikku juttu päästä tähän asti. Kai se mua sen verran on oppinut tuntemaan, ettei vaaraliseksi luule? Eikö tällasen pitäs olla jopa romanttista?
"No tule tonne portille, päästän sut pihakäytävään. Sisään et kyllä pääse. Hullu."
Lämpö nousee muhun ja paine kurkkuun. Älyttömän vahvoja tunteita, joille mulla ei ole nimeä, joita en muista vuosiin tunteneeni. Miten voi olla näin vahva tunne. Ainakin pääsen vähän juttusille, tämä ei ollut mikään täystappio vielä. Kävelen portille odottamaan, tyttö ottaa aikansa. Portti avautuu.
"Sä olet hullu. Sekasin."
Tytön ääni saa pään keveäksi, sydämen pamppaamaan, pelkään, että naama punoittaa. Vituttaa, ei mikään vaikuta muhun noin, mä olen vahva, kiveä, kalliota, mua ei ihminen murra. Vitutus häipyy nopeasti kun tajuan, että tältä tuntuu hyvä jännitys, ei tämä tunnu pahalta ollenkaan. Astun sisään portista ja vedän sen perässäni kiinni. Katselen tyttöä, on se kaunis, mutta ihan eri näköinen kuin viimeksi. Nuoremman ja viattoman näköinen, hämmästelen ja koetan keksiä, mikä on erona viime kertaan, mutten osaa sanoa. Tältä ne hienot naiset näyttää sitten, kun eivät ole laittautuneet. Paljon inhimillisemmän näkösiä, näköjään. Edelleen se on vihaisen olonen, mutta se päästi mut jo tähän asti, se tarkoittaa, että se kuitenkin jollain tasolla lämpeni tällekin idealle. Kävellään syvemmälle porttikäytävään ja tyttö kaivaa taskusta hopeisen tupakkarasian. Ottaa tupakan huulille ja tarjoaa mullekin. Kieltäydyn. Ei ole tapana. Mun silmiini näyttää, että tytöllä on aika vähän päällään.
-Sulle tulee kylmä, jos et päästä mua sisään.
"Kuule, puhu omasta puolestas. Mulla on oikein lämpimästi päällä."
Voi olla tottakin, katselen tarkemmin. Nätit kasvot tunkevat esiin paksun ja lämpimän näköisestä kauluksesta. Ehkä se on niin pitkä ja kapea ihminen, etten tajuakaan, kuinka paksuja sen vaatteet ovat. Ja sehän tietää hienojen vaatteiden päälle, mä ymmärrän vaatteista lähinnä vain, että pitää kesää, eikä saa rajoittaa liikkeitä. Tunnen, kuinka hiki jäähtyy ja arvelen, että jos tässä käytävässä seisoskellaan pitkään, on tytön piikki oikein osuva. En hiihtäessä pistä paljoa päälleni. Toisaalta se on hyvä, en halua mennä naisen eteen hiestä läpimärkänä ja pahalta haisevana.
-Mä kelasin sua ja halusin nähdä sut. Mä haluan sun sielun. Toin kalvadosta.
"Toit mitä?"
-No pontikkaa, omenaviinaa. Mutta tosi hyvää, nyt en kuseta, tämä ei ole mitään ryyppäyspaskaa vaan laatutavaraa. Vaarin erikoista. Se ehti nelkyt vuotta tehdä viiniä ja pontikkaa ja se osas sen homman. Tää on viimisimpiä mitä se ehti tehdä. Tää on tosi hyvää.
"No anna sitten. Mikä piru sä luulet olevas?"
-No, hähä, emmä piru ole vaan mies, ruumiilta ainakin. Mä haluan tutustua suhun. Tuntea sut, tietää sut. Sitä mä tulin hakemaan. Emmä mistään papin sielupuheista tiedä, emmä ole uskovainen. Anteeks jos käytin pyhää sanaa väärin
"En mäkään jumalaan usko, vaikka suvussa onkin niitä. Saat sä sielusta puhua jos haluat." sanoo tyttö ja istuu käytävän kiville selkä seinää vasten, puhaltaa tupakansavua ja katsoo kun kaivan pulloa repusta. On se löytö, joku on noin paljon miettinyt, perkele. Otan pullon lisäksi karvalakin valmiiksi esiin. Kyllä se osaa olla, tyttö. Näyttää siinäkin niin kuningattarelta, ilman laittoa. Tämä on nainen, tämä ei ole heikko tyttö, melkonen. Alkaa pelottaa, en ole hyvä juttelemaan ihmisten kanssa, kaikki keskustelu lähtee mulla käyntiin kankeasti ja nyt jos tulee pitkiä hiljaisuuksia, menee tämä homma puihin.
"Kukaan ei näe mua näin. Kukaan ei tee mulle tuollalailla. Ei mun luokse tulla kutsumatta."
-No siks just tulin, tiesin, ettet voi arvata tai odottaa. Mun piti saada alote mun puolelleni, koska sulla on etulyöntiasema. Niinkuin sulle kirjotin, sä oot pelottava, hallitseva. Sä oot sun kengilläs mua pidempi, se ei käy, ei miehetkään yleensä. Kyllä sä salaa tästä tykkäät.
Puhuessani avaan korkin ja annan pullon tytölle. Se vetää hyvän huikan eikä jälkikäteen kuin ihan vähän. On se vissiin joskus viinaa juonut. Pontikkaa tämä on, ei mitään ravintolaviinaa, mutta tosi hyvää pontikkaa. Osaakohan se arvostaa. Mä luulen, että kyllä se jotain tajuaa siitä. Otan pullon takaisin ja vedän oman huikan. Vahva viina levittää lämpöä ruumiiseen, joka alkaa jo tuntea kylmää. Maku on mukavan pehmeä ja hienostunut, todellinen taidonnäyte, kunnes jälkimaku iskee. Se kertoo, että pontikaa tämä kuitenkin on. Ja aivan saatanan vahvaa.
Suljen korkin ja lasken pullon kilahtaen kiville.
"Älä metelöi, naapurit kuuntelee kuitenkin, äläkä jätä sitä pulloa näkyville."
-Ymmärrän, sanon, ja siirrän repun kansiläppä maata vasten tytön viereen ja pullon repun ja tytön väliin, katseilta piiloon, läpän kankaan päälle pehmeästi.
-Meinaatko sä mua täällä käytävässä pitää?
"No et varmasti pääse sisälle. Ei mulla tässä ole kylmä. Ja mä menen kohta nukkumaan, mun pitää aamukymmeneltä olla jo kaupungilla ja siitä menosta ei tingitä."
Tyttö sytyttää uuden tupakan. Sen liikkeistä näkee, ettei tässä ole kyse pelkästä tupakan polttamisesta, se suorittaa leidimäistä näytöstä, hopeanhohtoset tupakkarasiat ja kaikki.
-Hähä, ei mulla ole kiire mihinkään, mulla on huomenna vapaapäivä. Emmä sulle pahaa halua, mä olen hyvien puolella, mutta jos saan sut valvomaan ja ryyppäämään mun kanssa tämän yön, niin kyllä siitä kiusastakin saan nautintoa.
Keskustelu lähtee sittenkin käyntiin ja tyttö alkaa lämmetä. Otetaan huikkaa pontikkapullosta ja puhutaan, helppoja asioita itsestämme, kerron paljon suoraan ääneen omia vaikutelmiani tytöstä. Se ei hätkähdä, ei loukkaannu, ei ymmärrä väärin. Tämmöseltä se vaikutti jo alkuun, mutten silti meinaa uskoa. En ole toista vastaavaa ihmistä tavannut. Otan huikkaa taas, heti tytön jälkeen, ja mielessä käy, että samasta pullosta juominen voisi olla kuin suutelemista. Hölmö ajatus, ei tämä suutelemiselta tunnu yhtään, enkä mä halua tyttöä suudella, en ole sitä nyt hakemassa. Ryypätään samasta pullosta, ei siinä ole mitään miehen ja naisen välistä. Mulla on jo karvalakki päässä ja joudun liikkumaan, heilumaan ja kävelemään pientä puoliympyrää tytön ympäri.
-Mulla on ihan vitun kylmä. Tää olis sisällä paljon hauskempaa.
Tyttö istuu edelleen kivilattialla, eikä näytä kylmettymisen merkkejä. Alan tosissani uskoa sen uhoa onnistuneeseen vaatetukseen. Se ei huomioi mun anelua, enkä sano enää toistamiseen - nytkin oli jo liikaa, eikä mikään ole niin säälittävä olento, kuin mies, joka ruikuttaa tytöltä että anna, päästä, anna. Hävettää jo, toivottavasti se ei tuomitse mua yhtä helposti kuin itse itseäni. Jutustelu jatkuu hyvän aikaa, kunnes tyttö voi selkeästi omana ideanaan juhlallisesti ilmoittaa, että nyt mennään sisään jatkamaan. Hymy nousee naamalle ja ehkä ihan pieni, rinnassa tuntuva tunnekuohu. Homma onnistui. Näen jotain harvinaista, yksin asuvan kaupunkilaisnaisen asunnon. Ilta ei pääty vielä tähän. Yritän uskotella itselleni, ettei tämä mikään voitto edes ole, ihan normaali jatko sille, mitä on jo tehty tunnin verran ainakin.