Post by Kalin D. on Feb 20, 2008 17:27:53 GMT 3
Se tapahtui yönä, jolloin täysikuu oli verenpunainen pimentyessään ja peittäessään kasvonsa maailman julmuudelta. Se tapahtui yönä, jolloin uskomukset huusivat demonien ja paholaisten juoksevan maan kamaralla vapaina ja kahlitsemattomina. Se tapahtui yönä, jolloin kaupungin kadut olivat valloillaan niin uskonnollista hurmaa kuin väkivaltaakin.
Rikosetsivä Thompson tuijotti ruumista otsa rypyssä, näyttäen yrittävän ajatuksen voimalla manata sitä puhumaan. Hän oli laihan kuivakka mies, jolla olivat mietteliäät kasvot ja aina väsyneet silmät syvällä kuopissaan. Hänet oli herätetty aamuyöllä kiivaalla puhelinsoitolla, joka oli nostanut jaloilleen myös hänen vaimonsa ja hätääntyneen nuoren tyttärensä. He tuijottivat tien toiselta puolelta kaupunkilähiön mitäänsanomattoman neutraalien talojen rivistöä, koettivat nähdä keltaisen eristysnauhan ja räikeinä vilkkuvien sähkönsinisten valojen taakse. Se talo ei poikennut muista mitenkään, se oli yhtä ympäripyöreän sievä ja pihalla nauroivat samanlaiset autuaan onnelliset pihatontut kuin monissa muissakin. Täytyi kuitenkin antaa tunnustusta kukkaistutuksille, joiden multia larboratorion tutkijat kuvasivat innokkaina. Miten tällaista saattoi sattua täällä? Meidän naapurissamme? Voiko tätä uskoa todeksi. Täällähän on aina niin rauhallista... Tietenkin se saattoi sattua juuri siellä.
Thompson pyyhki kasvojaan kätkien näyn hetkeksi silmistään ja huokaisi raskaasti. Nuoremmat konstaapelit kävivät huoneen ovella ja pakenivat nielemään vatsahappojaan muualle. Häntä näky ei enää saanut oksentamaan, hän oli ylittänyt neljänkymmenen maagisen rajan ja lähestyi hitaan vakaasti sitä ajanjaksoa, jolloin ihmisten väitettiin olevan pahiten masentuneita. Totta puhuen Thompson oli sitä jo. Hän masentui aina piirun verran nuoren uhrin kohdalla. Tämäkin häveliäs neito lojui vuoteellaan tempaistuna vain valkeaan lakanaan, jota koristivat pienet siniset kukat. Kaiken keskellä kukki valtava verinen ruusu. Se sopi häiritsevän hyvin yhteen neidon tummanpunaisten hiusten kanssa. Sirot, mallin kauniit kasvot tuijottivat kattoa silmät laajentuneina hämmästyksestä, huulilta oli kadonnut pinkkiin taittuva puna rajuista suudelmista. Niin nuori ja herttainen tyttö... Kuka olisi halunnut hänelle pahaa..? Sängyn yläpuolelle ripustettu Krusifiksi tuijotti surullisena jaloissaan lepäävää ruumista. Värisevä kirkaisu rikkoi Thompsonin mietteet. Joku lyhistyi huoneen ovella vartioivan konstaapelin syliin. Helvetin omaiset, kuka ne tänne päästi!? "Rouva.. Rouva! Te ette voi tulla tänne nyt. Antakaa konstaapeli saattaa teidät ulos." Puhe tulvi jämäkän käskevänä, mutta pehmeästi. Se oli poliisin kylmää myötätuntoa, jonka ainoa todellinen päämäärä oli pitää rikospaikka puhtaana.
Hetkessä tunnekuohujen, väkivallan ja murhan täyttämän huoneen valtasi kliininen järjestelmällisyys ja tunteeton analysointi. Kaikki käytiin läpi, mikään ei ollut enää pyhää. Murha-asetta ei löydetty, mutta jäljet viittasivat sen olleen stilettimäinen veitsi. Ruumiinavaus kertoisi enemmän. Kukaan ei ollut nähnyt kenenkään liikkuvan pihamaalla, takapihan mullasta löytyi kuitenkin jalan jäljet - raskaat ja selkeät - ulos isketyn ikkunan alta lasin sirpaleiden keskeltä. Koko kolmekymmentäyhdeksän. Samanlaisia jälkiä oli arkistossa kokonainen mappien rivistö. Adidas oli hyvin yleinen merkki. DNA-näytteitä jouduttaisiin odottamaan viikkoja. Ensimmäinen tarkistus oli todennut huoneistosta löytyvän vähintään seitsemän eri henkilön sormenjälkiä, pelkästään makuuhuoneesta neljät erilaiset. Niiden kuvat pyörivät jo parhaillaan tietokannan vertailua läpi. Naapureita haastateltiin ja kaikkien kertomukset tuntuivat täsmäävän. Jopa Thompson joutui antamaan lausunnon, hän oli ollut veriteon hetkellä vain kadun toisella puolella. Eikä huomannut mitään.
Keltaiset nauhat värisivät heikossa tuulessa, nousivat ja laskivat tutkimusryhmän kulkiessa edestakaisin autoillaan ja rikospaikan välillä. Varhaiseen aamuun taittuva yö alkoi houkutella paikalle jo katsojia, niitä uteliaita, joilla oli sairaanloinen halu nähdä vilaus paareilla tuotavasta ruumiista. Se pysyi sisällä niin kauan, että kaikki oli kuvattu ja numeroitu. Uhrin äiti istui pienessä olohuoneessa, jota koristivat kukat ja värikkäät perhostaulut. Hän nyyhki hiljaa paikalle lähimmäistä seurakunnasta kutsutun papin hartiaan. Täysin mustiin pukeutunut pappi näytti olevan vähintään yhtä järkyttynyt kuin omainenkin, mutta puheli tälle lempeästi. Rikosetsivä kirosi koko kirkkokunnan, ei sillä, että katolilaisissa olisi jotain huonoa ollut, mutta nopea taustatutkimus alkoi antaa ilmi, että myös tytär oli vahvasti uskonnollinen. Melkein yhtä pahasti kuin äitinsä, joka vaati itkunsekaisesti pappia siunaamaan lapsensa viimeiselle matkalle. Kaikki muut huoneessa tuntuivat olevan sitä vastaan, jopa pappi. Huoneeseen ei tarvittu enää ainoitakaan uusia jälkiä, ei ainuttakaan ilmassa leijuvaa hiusta, eikä sormenjälkeä iholle. Mutta mitä hänen sielulleen tapahtuu, isä? Sellaisen hirmuteon jälkeen! Teidän on ohjattava hänet oikealle polulle! Nuori pappi ja rikosetsivä puhuivat pitkään hiljaa keskenään talon takaovella, molemmat tupakoivat nyt kun kamerat eivät vielä olleet äkänneet takaporttia, joka johti talojen välissä kulkeville kapeille käytäville. Murhattu oli ollut hänen seurakuntansa jäsen. Heillä molemmilla oli sama huolenaihe, papilla toinenkin. Nuori mies pelkäsi pyörtyvänsä jos näki verta ja tutut kasvot. He saivat kuitenkin sovituksi muokatun lyhyen seremonian hitaasti hysteeriseksi muuttuvan naisen ja tutkimusryhmän lepyttämiseksi.
Seremonia oli vaivaantunut, täynnä kalpeita kasvoja ja syviä, pimeitä mietteitä. Kuten rikosetsivä oli pelännytkin, pappi oli kalmankalpea ja näytti valmiilta pyörtymään. Latinan kieliset sanat värisivät, katse harhaili yrittäen etsiä pakotietä - välttää katsomasta sängyllä lepäävään naiseen, joka olisi voinut olla hyvin viehättävä ja haluttava, ellei hän olisi ollut kuollut. Kaiken taustalla katkeili loppumaton nyyhkytys. Se ärsytti tutkijoita, sen näki katseista ja kylmistä ilmeistä, jotka joko koettivat pitää itsensä erillään koko tilanteesta tai alkoivat tuntea liikaa myötätuntoa. Eniten se näytti häiritsevän pappia, joka lopetti siunauksensa ristin merkkiin ja huojahteli nojaamaan hyllykön reunaa. Aivan silmien korkeudelta katsoi pieni posliininen Neitsyt Maria. "Hei! Älä koske mihinkään!" Thompson kirosi mielessään ja harppasi tarttumaan yllättyneen papin ranteeseen. Hän änkytti kasvot punehtuen anteeksipyyntönsä ja totesi töksäyttäen siinä olevan varmasti nyt hänen sormenjälkensä. Tietenkin olivat. Ympäriltä saattoi kuulla tutkijoiden epätoivoista nurinaa ja vihamielisyyttä. Rikospaikka oli heidän kirkkonsa, ei papin, vaikka silmiin sattuisikin katolisen kirkon peruselementti.
Yhdeksän aikaan aamulla ruumis oli poissa ja talo sinettiä vaille suljettu. Thompson seisoi vielä makuuhuoneen ovella ja tuijotti veristä läiskää, joka toi hänen mieleensä kuukautistahran. Se ei ollut mitenkään suuri, veri ei ollut vielä ehtinyt jähmettymään heidän saapuessaan. Se oli tapahtunut nopeasti ja tappaja oli tehnyt täsmällistä työtä. Entinen poikaystävä? Muukalainen? Opiskelijatoveri? Tämä tietäisi työtä, paljon työtä. Media oli jo kiinnostunut liiaksi ja painoon ehti julistus jälleen yhden tulevaisuuden lupauksen kesken katkaistusta kyyhkysen lennosta. Uskonnollinen tausta ja nuorisotyö takasivat palstatilaa. Vanhempi rikosetsivä jätti työmaansa ja sinetöi talon, palaten tien yli omaansa. Hänellä oli vielä toinen koetus oman perheensä luona. Ehkä he menisivät kaikki kirkkoon, kunhan olisivat puhuneet asian läpi keskenään ja Thompson olisi soittanut muutaman turvallisuusalan yrityksen läpi uusiakseen talonsa murtohälyttimet.
Ja jossain oli tappaja, äänettä hymyilevä peto karjansa keskellä.
Rikosetsivä Thompson tuijotti ruumista otsa rypyssä, näyttäen yrittävän ajatuksen voimalla manata sitä puhumaan. Hän oli laihan kuivakka mies, jolla olivat mietteliäät kasvot ja aina väsyneet silmät syvällä kuopissaan. Hänet oli herätetty aamuyöllä kiivaalla puhelinsoitolla, joka oli nostanut jaloilleen myös hänen vaimonsa ja hätääntyneen nuoren tyttärensä. He tuijottivat tien toiselta puolelta kaupunkilähiön mitäänsanomattoman neutraalien talojen rivistöä, koettivat nähdä keltaisen eristysnauhan ja räikeinä vilkkuvien sähkönsinisten valojen taakse. Se talo ei poikennut muista mitenkään, se oli yhtä ympäripyöreän sievä ja pihalla nauroivat samanlaiset autuaan onnelliset pihatontut kuin monissa muissakin. Täytyi kuitenkin antaa tunnustusta kukkaistutuksille, joiden multia larboratorion tutkijat kuvasivat innokkaina. Miten tällaista saattoi sattua täällä? Meidän naapurissamme? Voiko tätä uskoa todeksi. Täällähän on aina niin rauhallista... Tietenkin se saattoi sattua juuri siellä.
Thompson pyyhki kasvojaan kätkien näyn hetkeksi silmistään ja huokaisi raskaasti. Nuoremmat konstaapelit kävivät huoneen ovella ja pakenivat nielemään vatsahappojaan muualle. Häntä näky ei enää saanut oksentamaan, hän oli ylittänyt neljänkymmenen maagisen rajan ja lähestyi hitaan vakaasti sitä ajanjaksoa, jolloin ihmisten väitettiin olevan pahiten masentuneita. Totta puhuen Thompson oli sitä jo. Hän masentui aina piirun verran nuoren uhrin kohdalla. Tämäkin häveliäs neito lojui vuoteellaan tempaistuna vain valkeaan lakanaan, jota koristivat pienet siniset kukat. Kaiken keskellä kukki valtava verinen ruusu. Se sopi häiritsevän hyvin yhteen neidon tummanpunaisten hiusten kanssa. Sirot, mallin kauniit kasvot tuijottivat kattoa silmät laajentuneina hämmästyksestä, huulilta oli kadonnut pinkkiin taittuva puna rajuista suudelmista. Niin nuori ja herttainen tyttö... Kuka olisi halunnut hänelle pahaa..? Sängyn yläpuolelle ripustettu Krusifiksi tuijotti surullisena jaloissaan lepäävää ruumista. Värisevä kirkaisu rikkoi Thompsonin mietteet. Joku lyhistyi huoneen ovella vartioivan konstaapelin syliin. Helvetin omaiset, kuka ne tänne päästi!? "Rouva.. Rouva! Te ette voi tulla tänne nyt. Antakaa konstaapeli saattaa teidät ulos." Puhe tulvi jämäkän käskevänä, mutta pehmeästi. Se oli poliisin kylmää myötätuntoa, jonka ainoa todellinen päämäärä oli pitää rikospaikka puhtaana.
Hetkessä tunnekuohujen, väkivallan ja murhan täyttämän huoneen valtasi kliininen järjestelmällisyys ja tunteeton analysointi. Kaikki käytiin läpi, mikään ei ollut enää pyhää. Murha-asetta ei löydetty, mutta jäljet viittasivat sen olleen stilettimäinen veitsi. Ruumiinavaus kertoisi enemmän. Kukaan ei ollut nähnyt kenenkään liikkuvan pihamaalla, takapihan mullasta löytyi kuitenkin jalan jäljet - raskaat ja selkeät - ulos isketyn ikkunan alta lasin sirpaleiden keskeltä. Koko kolmekymmentäyhdeksän. Samanlaisia jälkiä oli arkistossa kokonainen mappien rivistö. Adidas oli hyvin yleinen merkki. DNA-näytteitä jouduttaisiin odottamaan viikkoja. Ensimmäinen tarkistus oli todennut huoneistosta löytyvän vähintään seitsemän eri henkilön sormenjälkiä, pelkästään makuuhuoneesta neljät erilaiset. Niiden kuvat pyörivät jo parhaillaan tietokannan vertailua läpi. Naapureita haastateltiin ja kaikkien kertomukset tuntuivat täsmäävän. Jopa Thompson joutui antamaan lausunnon, hän oli ollut veriteon hetkellä vain kadun toisella puolella. Eikä huomannut mitään.
Keltaiset nauhat värisivät heikossa tuulessa, nousivat ja laskivat tutkimusryhmän kulkiessa edestakaisin autoillaan ja rikospaikan välillä. Varhaiseen aamuun taittuva yö alkoi houkutella paikalle jo katsojia, niitä uteliaita, joilla oli sairaanloinen halu nähdä vilaus paareilla tuotavasta ruumiista. Se pysyi sisällä niin kauan, että kaikki oli kuvattu ja numeroitu. Uhrin äiti istui pienessä olohuoneessa, jota koristivat kukat ja värikkäät perhostaulut. Hän nyyhki hiljaa paikalle lähimmäistä seurakunnasta kutsutun papin hartiaan. Täysin mustiin pukeutunut pappi näytti olevan vähintään yhtä järkyttynyt kuin omainenkin, mutta puheli tälle lempeästi. Rikosetsivä kirosi koko kirkkokunnan, ei sillä, että katolilaisissa olisi jotain huonoa ollut, mutta nopea taustatutkimus alkoi antaa ilmi, että myös tytär oli vahvasti uskonnollinen. Melkein yhtä pahasti kuin äitinsä, joka vaati itkunsekaisesti pappia siunaamaan lapsensa viimeiselle matkalle. Kaikki muut huoneessa tuntuivat olevan sitä vastaan, jopa pappi. Huoneeseen ei tarvittu enää ainoitakaan uusia jälkiä, ei ainuttakaan ilmassa leijuvaa hiusta, eikä sormenjälkeä iholle. Mutta mitä hänen sielulleen tapahtuu, isä? Sellaisen hirmuteon jälkeen! Teidän on ohjattava hänet oikealle polulle! Nuori pappi ja rikosetsivä puhuivat pitkään hiljaa keskenään talon takaovella, molemmat tupakoivat nyt kun kamerat eivät vielä olleet äkänneet takaporttia, joka johti talojen välissä kulkeville kapeille käytäville. Murhattu oli ollut hänen seurakuntansa jäsen. Heillä molemmilla oli sama huolenaihe, papilla toinenkin. Nuori mies pelkäsi pyörtyvänsä jos näki verta ja tutut kasvot. He saivat kuitenkin sovituksi muokatun lyhyen seremonian hitaasti hysteeriseksi muuttuvan naisen ja tutkimusryhmän lepyttämiseksi.
Seremonia oli vaivaantunut, täynnä kalpeita kasvoja ja syviä, pimeitä mietteitä. Kuten rikosetsivä oli pelännytkin, pappi oli kalmankalpea ja näytti valmiilta pyörtymään. Latinan kieliset sanat värisivät, katse harhaili yrittäen etsiä pakotietä - välttää katsomasta sängyllä lepäävään naiseen, joka olisi voinut olla hyvin viehättävä ja haluttava, ellei hän olisi ollut kuollut. Kaiken taustalla katkeili loppumaton nyyhkytys. Se ärsytti tutkijoita, sen näki katseista ja kylmistä ilmeistä, jotka joko koettivat pitää itsensä erillään koko tilanteesta tai alkoivat tuntea liikaa myötätuntoa. Eniten se näytti häiritsevän pappia, joka lopetti siunauksensa ristin merkkiin ja huojahteli nojaamaan hyllykön reunaa. Aivan silmien korkeudelta katsoi pieni posliininen Neitsyt Maria. "Hei! Älä koske mihinkään!" Thompson kirosi mielessään ja harppasi tarttumaan yllättyneen papin ranteeseen. Hän änkytti kasvot punehtuen anteeksipyyntönsä ja totesi töksäyttäen siinä olevan varmasti nyt hänen sormenjälkensä. Tietenkin olivat. Ympäriltä saattoi kuulla tutkijoiden epätoivoista nurinaa ja vihamielisyyttä. Rikospaikka oli heidän kirkkonsa, ei papin, vaikka silmiin sattuisikin katolisen kirkon peruselementti.
Yhdeksän aikaan aamulla ruumis oli poissa ja talo sinettiä vaille suljettu. Thompson seisoi vielä makuuhuoneen ovella ja tuijotti veristä läiskää, joka toi hänen mieleensä kuukautistahran. Se ei ollut mitenkään suuri, veri ei ollut vielä ehtinyt jähmettymään heidän saapuessaan. Se oli tapahtunut nopeasti ja tappaja oli tehnyt täsmällistä työtä. Entinen poikaystävä? Muukalainen? Opiskelijatoveri? Tämä tietäisi työtä, paljon työtä. Media oli jo kiinnostunut liiaksi ja painoon ehti julistus jälleen yhden tulevaisuuden lupauksen kesken katkaistusta kyyhkysen lennosta. Uskonnollinen tausta ja nuorisotyö takasivat palstatilaa. Vanhempi rikosetsivä jätti työmaansa ja sinetöi talon, palaten tien yli omaansa. Hänellä oli vielä toinen koetus oman perheensä luona. Ehkä he menisivät kaikki kirkkoon, kunhan olisivat puhuneet asian läpi keskenään ja Thompson olisi soittanut muutaman turvallisuusalan yrityksen läpi uusiakseen talonsa murtohälyttimet.
Ja jossain oli tappaja, äänettä hymyilevä peto karjansa keskellä.