S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Mar 23, 2006 0:42:31 GMT 3
Pariisi. Taivas oli niin sininen kuin se puolen päivän aikaan saattoi olla, muutama ohuen ohut pilvehattara leijui taivalla, hädin tuskin kertaakaan peittäen lämmittävää aurinkoa. Myöhäiskeväinen päivä olisi todellakin ollut hyvin lämmin, ellei vireä tuuli olisi puhaltanut Seineltä.
Ylvään taivaita hipovan Notre Damen kirkon edustalla oleva suuri aukio oli valtoimenaan ihmisiä, lähinnä kirkkoa valokuvaavia turisteja tai esiintyviä kiertolaisia. Siellä täällä, missä oli tilaa, parveili kymmenittäin likaisenvärisiä kaupunkirottia, puluja.
Aukolta sivummalla oli pieni ja idyllin oloinen kahvila, jonka edustalla oli rauhallinen, huomaamattomasti eristetty terassi. Noin kymmenestä valkeasta pöydästä, joita jokaista varjosti suuri päivänvarjo, neljä oli varattu tällä hetkellä. Yhdessä pöydässä istui siistiin tweed-pukuun sonnustautunut knallipäinen vanhempi mies, kaksi pöytää päivänvarjoineen toimi nuoren vastarakastuneen parin suojana. Neljännen pöydän kohdalla katsojaa kohtasi vähän erilasempi näky.
Kolme valkoiseen hännystakkiin, mustiin suoriin housuihin, kiiltäviin nahkakenkiin ja valkeisiin silkkihansikkaisiin pukeutunutta pitkää miestä seisoi pöydän lähettyvillä. Pöydän äärellä, päivänvarjon alla istui vain yksi henkilö, nuori, alle kolmekymppinen nainen. Jaloissaan naisella oli mustat korkeakorkoiset Manolot, hänen pitkän valkoisen hameensa, jossa oli syvä halkio, oli suunnitellut joku maailman johtavimmista muotisuunnittelijoista, samoin kuin hänen valkean kashmir-neuleensa. Harteilleen nainen oli levittänyt tummanharmaan minkkiturkiksen, jonka Oscar de la Renta itse oli lahjoittanut naiselle. Naisen piirteet olivat hyvin sirot, hänen ihonsa melkein maidonvalkea ja huulet tummanpunaisiksi maalatut. Silmiä peittivät järkyttävän isot aurinkolasit ja luonnonvalkean leveälierisen hattunsa alta tipahteli muutama tarkoin huolliteltu musta hiuskiehkura.
Hetken kuluttua sisältä saapui neljäs, täsmälleen kolmen muun tavoin huoliteltu mies, kädessään tarjotin, jolla lepäsi kupillinen cappucinoa ja pieni lautasellinen tonnikalasalaattia. Mies seisahtui tarkasti lasketun puolen metrin päähän naisesta ja laski tarjottimen pöydälle. Nainen katsoi lasiensa takaa tarjotinta tovin, joka tuntui miehestä tuskallisen pitkitetyltä.
"Roberto," nainen lausui kipakasti ja kohotti siron kultaisten rannekorujen täyteisten kätensä laskemaan aurinkolaseja sen verran alemmas, että nainen saattoi tuijottaa miestä pistävän harmaalla katsellaan. "Mitä tämä tarkoittaa? Pyysin nimenomaan kirjolohisalaattia, en voi mitenkään kuvitella syöväni tuota moskaa! Vie se heti pois ja tuo minulle kirjolohisalaattia. Näännyn nälkään, miten voit olla noin ajattelematon minua kohtaan!" Nainen lähestulkoon nyyhkytti, tai siltä se olisi voinut hyvinkin vaikuttaa.
Mies seisoi hetken paikoillaan. Jokainen tiesi, että nainen oli aivan varmasti 5 minuuttia aikaisemmin pyytänyt tonnikalasalaattia, mutta mikä sota siitä syntyisikään, jos siitä mainitsisi hänelle! Mies nosti tarjottimien takaisin käteensä ja nyökkäsi. Nainen nosti lasit takaisin silmilleen.
"Tietenkin, miss, olen hyvin pahoillani. Tuon salaattinne aivan pian," mies sanoi ja oli laskemassa cappuccino-kuppia pöytään.
"Et kai oleta minun juovan jäähtynyttä kahvia, kun saan salaattini? Tuo minulle uusi. Siinä kaikki," nainen totesi tyynesti vilkaisemattakaan mieheen.
Kun mies poistui, nainen venytti pitkää kaulaansa vielä vähän enemmän ja katseli erästä turistiryhmää.
"Luis, tule tänne heti," nainen komensi tiukasti ja yksi kolmesta miehestä astahti nopeasti naisen luokse. "Olen aivan varma, että tuo mies otti minusta kuvan. Tiedät, mitä mieltä olen sellaisesta. Hoida asia. Siinä kaikki," nainen komensi jälleen. Siinä todellakin oli kaikki. Nainen ei edes osoittanut miestä, ketä tarkoitti ja aukiolla oli ainakin tusina kamerallista miesturistia. Miten mies sitten löytäisi oikean henkilön? No, hänen piti vain tietää.
"Tietenkin miss. Heti," mies sanoi ja poistui terassialueelta ihmisjoukon sekaan.
|
|
|
Post by Kalin D. on Mar 23, 2006 1:25:06 GMT 3
Pariisi. PARIISI. Pariisi. Kaupungin nimi maistui suloiselta hunajalta, se lipui huulilla ja hiveli hymyn kapeille, äärimmäisen tarkasti ajelluille kasvoille. Pariisi. Rakkauden, romantiikan ja taiteen kaupunki. Täällä kohtasivat sydämet, kulttuurit, uusi ja vanha, historia ja tulevaisuus. Uusi maailma kohotti käsivartensa voitokkaana kohti taivaan lupauksien maalaamaa sineä ja huusi auringon tuoksuiseen tuleen lupauksia lämmöstä ja riemusta. Boheemi vallankumous alkoi täältä, kuten monet muutkin kauniit ja kantavat aatteet. Demain brandissant nous drapeaux, en vainquers nous defilerons. Nous n'avons pas seulement des armes, mais le diable marche avec nous! Jostain kantautui miesäänten mahtipontista laulua, rytmikästä poljentoa ranskalaisessa hyväntuulisessa hiprakassa. Khaki sekoittui turistien riemun kirjavaan paraatiin, yksityiskohdat puluparvien pysähdyksiin lapsien jahdatessa lintuja ilmaan kuin niissä vanhoissa kauniissa elokuvissa, jolloin värit olivat vielä tulevaisuutta. Viva Paris. Yksi tuhansien joukossa veti syvään henkeä, Pariisin pakokaasuista ja tuhansien tuoksujen parfyymista ilmaa, huokaisten sitten hitaan viivytellen. Kauan kaivattu lyhyt loma pois Korsikalta herätti siviilin ja turistin miehessä, jonka kapean sileät kasvot merkitsivät hänet paljon yli parikymppiseksi, mutta silmät - nuo kauneimmat tumman suklaanruskeat silmät - olivat nuoret. Hänelle Pariisin kesä oli leuto ja lempeä, sisämaan tuuli kuin auringon lämmittämien hiusten silkkinen kosketus verrattuna Korsikan tai Djiboutin kosteaan meri-ilmaan. Hän oli yksi muista samanlaisista, mutta kulki muutaman askeleen viiden miehen ryhmän edellä kantaen mustaa polaroid-kameraa kädessään. Polaroidissa oli nopeutta ja tulosta, välitön palaute, joka oli elintärkeää hänen kaltaisilleen. Muut lauloivat, pitivät tahdin yllä ilolla, joka oli erottamaton osa ranskalaisia ja myös englantilaisia, joita ryhmässä oli muutama, mutta etummaisena kulkeva vain hymyili katsellen ympärilleen kuin kaikki olisi kylpenyt kullassa ja mirhassa. Pariisi. Täältä hänenkin matkansa oli vuosia sitten alkanut ja tänne oli aina ilo palata, vaikka sitä harvoin tapahtuikin. Huomenna olisi kuitenkin paraati, johon hänellä oli kunnia ja etuoikeus osallistua. Hän marssittaisi Toisen laskuvarjojääkärirykmentin, Ranskan armeijan eliittijoukon, Pariisin katuja pitkin kansalaisten ihailtavaksi ja vihattavaksi, koska sitä he olivat. Vihattu ja rakastettu esikoinen. Valkea lyhythihainen kauluspaita, haalean harmaat erittäin tarkasti silitetyt housut olivat taitettu lahkeistaan siististi kiiltävän mustiin Ranger-saappaisiin, leveän syvänsininen vyön päällä kulki nahkainen pistoolikotelon vyö, verenpunaista majesteetillisuudessaan tihkuvat epoletit lepäsivät raamikkailla harteilla ja huolellisen kokonaisuuden identiteetin muodosti valkea korkea mustalippainen hattu - képi blanc. Muukalaislegioonalainen lomavaatteissaan, molemmissa hihoissaan vihreät laatat kahdella keltaisella sakaralla, rinnassa joukkueen merkki kimaltelemassa ja taittamassa valoa kuin jaloin urhoollisuusmitali. Juuri hän kohotti hetkeksi kameransa ylös, juuri hän vangitsi kiiltävälle paperille ja kehitysnesteen kemikaaleille naisellisuuden aistikkaan ilmentymän terassin varjojen syleilyssä. Kuva kulki ulos mekanismista hammasrattailla ja suojamuovilla päällystettynä, irtosi muovihampaista nopealla nykäisyllä ja tanssi karkeissa sormissa keinuen tuulen taivuttelemana. Se oli hänen passinsa sotapoliisimaisen tuimana lähestyvän palvelijan ottaa itsensä silmätikuksi, ellei kevyt univormu ja kepí sitä jo tehneet.
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Mar 23, 2006 2:02:10 GMT 3
Hännystakkisen miehen otsalla loisti muutama epätoivoinen hikikarpalo, joka ei ollut peräisin auringon lämmöstä. Hän oli epätoivoisesti jo lähestynyt viittä turistia, jotka kaikki hyvin hämmentyineinä ja jopa ärtyneinä hätistelivät miehen tuloksetta tiehensä.
Neljäs palvelija, sisälle palannut Roberto palasi hänkin hyvin jännityyneen oloisena kahvilan puolelta terassille ja jälleen kerran laski tarjottimen pöydälle. "Olkaa hyvä, miss," mies sanoi ääni värähtäen ja odotti tuomiotaan. Nainen otti kupin siroon käteensä, puhalsi ja hörppäsi varovasti. Tyytyväinen, raukea hymy levisi hänen virheettömille kasvoilleen.
"Oikein hyvä, Roberto. Ole kultainen ja hae minulle uusin Vogue, haluan lukea sitä samalla," nainen sanoi jäätävän rauhalliseen sävyyn ja alkoi näykkiä salaattiaan haarukalla.
Aukiolla, nähdessään legioonalaismiehen heiluttelevan polaroidia kädessään, kuvaa vielä näkemättä, Luis jo ampaisi väkijoukon läpi kohti miestä. Silkkihansikkaineen ja sliipaittuine hiuksineen ja hännystakkineen mies ei todellakaan sulautunut turistien t-paitojen ja polvipituisten shortsien ja kirkkaanväristen hellemekkojen mereen.
Roberto nielaisi syvään ja vilkuili ympärilleen. Kahvilassa ei myyty senkaltaisia lehtiä, eikä hän nähnyt lähimaillakaan lehtikioskia. Roberto oli ollut jo kohta vuoden naisen palveluksessa, mutta tämä oli hänen toinen reissunsa Pariisiin. Hän ei tuntenut kaupunkia tippaakaan, hädin tuskin osasi sanoa, missä suunnassa heidän hotellinsa oli. Kahvikin olisi jo kylmää, vaikka mies onnistuisikin olemaan eksymättä. Vaikka sillä tietenkään ei ollut mitään merkitystä, jos miss halusi lukea Vogueta juodessaan päiväkahviaan ja nauttiessaan salaattiaan, miss lukisi Vogueta niin tehdessään. "Miss," mies aloitti kumartuen lähemmäs naista. "Siinä kaikki," nainen sanoi terävästi ja Roberto nyökkäsi syvään, selvitti kurkuaan ja lähti takin liepeet heiluen seikkailemaan turistimeren läpi.
"Anteeksi, monsieur, anteeksi, pieni hetki aikaanne," Luis lähestulkoon sopersi lähestyessään legioonalaismiestä alistuvaan sävyyn, vaikka saattoi hyvinkin olla jopa vuosikymmenen toista iäkkäämpi. Kaikki se arvokkuus, jota mies kantoi ryhdikkäänä naisen läsnäollessa, oli nyt varissut pieninä murusina hänen harteiltaan ja näytti siltä, kuin joku olisi pidellyt näkymätöntä asetta miehen niskaa vasten.
"Diego," kuului käsky naisen punatuilta huulilta ja nimen omaava mies totteli. "Niin, miss?" hän kysyi tuntien kämmeniensä kostuvan hiestä. "En näe Luisia. Mitä hän tekee?" nainen tiukkasi. Mies ryhdistäytyi ja kurottautui katsomaan aukiolla vilistäviä ihmisiä. Luisia ei ollut vaikea erottaa kaiken sen värikkään massan joukosta.
"Anteeksi, mutta tuo valokuva," palvelija sanoi pysähtyessään miehen eteen ja melkein jo hipelöi valokuvaa toisen kädessä. "Minun on äärimmäisen tärkeää tarkistaa eräs äärimmäisen tärkeä seikka kuvastanne," mies sanoi ja suorastaan ahmi valokuvan jokaista liikettä. Siinä! Siinä se oli! Päivänvarjo ja naisen vaaleapiirteinen muotokuva oli kaikki, mitä miehen tarvitsi nähdä, kun ahnas ilme valahti hänen helpottuneille kasvoillensa. Juuri sellainen ilme, kuin voisi kuvitella Klondyken kullanetsijöillä olleen, kun he nakuttivat ensimmäistä kultakimpalettaan irti kallionseinämästä tai näkivät ensimmäiset kultahippuset hiekan seassa.
|
|
|
Post by Kalin D. on Mar 23, 2006 2:31:31 GMT 3
Hillityn riehakas joukko identtisissä puvuissa oli pysähtynyt osoittelemaan keskellä aukiota nousevaa kivenveiston mestariteosta, vanhaa sotaratsulla ratsastavaa ritaria, jonka tuima katse vartioi tuhansia turisteja seuranaan kaupungin lintupopulaation kultakurkut, ne pulut, jotka ylistivät ikiaikaisen kaupungin historiaa kivisillä hartioilla. Monet äänet puhuivat, kaikki ranskaa enemmän tai vähemmän äidinkielellään murtaen, sekoittuen nauruun ja hyräiltyihin säkeisiin. He olivat kuin elävä virta, jatkuvasti toisistaan käsivarren mitassa liikkuva lauma, joka onnistui tekemään jokaisen liikkeensä yksiin katsomatta toisiaan, astuen jokaisen askeleen samaan aikaan. Vuosien marssiminen samat miehet rinnallaan hioi liikkeet vaistonvaraisiksi ja luonnollisiksi, vaikka heistä jokaisella oli oma tapansa liikkua ryhmässäkin.
Polaroid-kuvaa heilutteleva sotilas tuijotti myös patsasta virnistäen roimalle huumorille, jota hänen toverinsa marmorisesta kenraalista veistelivät, mutta katse kääntyi heti puhuteltaessa. Nopeat refleksit, täysin suora ja vahva katse. Kuvan tanssi ilmavirran kanssa hidastui laahaavaksi sensuelliksi tangoksi, tanssiksi, joka taivutti tanssijat ruusun tuoksuiseen ekstaasiin kiiltävillä parketeilla. Jossain etäällä soi viulu, jonka hitaisiin säveliin kuvan ja käden liike melkein rytmittyivät. Melkein.
Kamera katosi uusiin käsiin suklaasilmäisen sotilaan vain ojentaessa esineen toveriensa suuntaan. Kapeat huulet, erittäin realistisin tikki-tatuoinnein koristetut, muodostivat selkeinä äänettömän sanan; Bonjour. Sormen päät hipaisivat kiiltävää lippaa, joka keräili auringonsäteet hehkuvaksi vaaleaksi raidaksi kovan muovin pinnalle ja valaisi képin valkean kankaan entistäkin kirkkaammaksi. Huulet hymyilivät niukkaa asiallista hymyään, mutta silmät olivat hyväntuuliset ja edelleen lämpimät kesäisen päivän huumasta. Muukalainen kallisti päätään, hieman eteen, hieman sivulle. Tummat kulmat kohosivat kysyvästi. Kulmien lähes mustaan taittuva ruskea sävy oli ainoa viittaus, jonka auringon silittelemät kasvot antoivat hiusten väristä. Valtio vei hiukset, joiltakin kaikki, joillekin jäi armollinen sänki, mutta kahden millin pehmeästä pellosta aito väri katosi niskan palaudesta häiveeksi kepín mustan reunan alle. Mikäli ilmeen muutos ei ollut tarpeeksi, nousi vapaa käsi kohahtavan hartian mukana avoimeksi ihmettelevään eleeseen. Ei sanaakaan vielä, vain nappisilmien utelias katse ja hallitun selkeät liikkeet.
( Typon korjaus. )
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Mar 23, 2006 13:27:42 GMT 3
"Hän juttelee jonkun miehen kanssa, miss", Diego kertoi sen mitä näki. Luisin takin selkämyksen, hermostuneisuudesta aavistuksen kyyristyneen, ryhdittömän selän ja vieraan miehen Luisin edessä, joka heilutteli valokuvaa kädessään.
"Miksi hän ei tule jo takaisin? Tiedät, että en pidä siitä, jos kuvaani päätyy jonnekin, mihin en toivo sen päätyvät. Tiedäthän, Diego?" nainen huokasi syvään, sympatianhakuisesti ja pöyhi minkkiturkkiaan tiukemmin ympärillään, jotta saattoi painaa poskensa sen upottavaan pehmeyteen.
Samaan aikaan Luis tuijotti edessään seisovaa miestä suu hivenen auki, hetkellisesti neuvottomana. Ei hän puhunut mykälle?
"Monsieur, näettekö tuon naisen tuolla terassilla, päivänvarjon alla? Hän on Sylvianna de Lancre, ja hän haluaisi kovasti saada tuon kuvan itsestään haltuunsa," Luis selitti kovin selkään ja elehtivään sävyyn, kuin puhuisi tavallista hidasälyisemmälle ihmiselle. Hän lausui naisen nimen hyvin tarkkaan ääntäen ja katsoi miestä, kuin odottaisi toisen tunnistavan naisen nimen ja lankeavan vähintään polvilleen ja anelisi häntä ottamaan valokuvan.
"Tiedän, miss," Diego sanoi, peittäen tarkkaan uupuneen sävyn äänestään. Sen jos nainen kuulisi, helvetti olisi irrallaan. Teetkö pilaa minusta, Diego? Etkö välitä minusta, Diego? Kaikki mitä olen vuosien ajan tehnyt hyväksesi, heitätkö kaiken sen hukkaan, Diego? Ja sitä rataa. Nainen hörppäsi kahvistaan ja otti esiin kyynelenmuotoisen nahkaisen käsilaukkunsa ja etsi peilin ja huulipunan ehostaakseen meikkiään.
"Näetkö Robertoa?" hän kysyi puuhastelunsa ohessa. "En, miss," Diego vastasi hetken kuluttua ja nainen tunsi kiukun kasvavan sisällään. Kukaan ei välittänyt hänen tarpeistaan, ei Luis, eikä Roberto. Päivä olisi kohta täysin pilalla.
|
|
|
Post by Kalin D. on Mar 23, 2006 16:49:38 GMT 3
Nimenomaan mykälle, joka yhä katsoi avoimen uteliaana ja hiljalleen huvittuneena hiljaisuutensa aiheuttamasta hämmennyksestä. Pieni hymy leveni hieman, muodosti lyhyet uurteet suupieliin ja paljasti vilauksen kirkkaan valkeista hampaista. Ne kaksi asiaa jotka legioonalainen teki vaikka unissaan säntillisesti joka aamu olivat parran ajo ja hampaiden pesu, joista höyläämistyön sai poikkeusluvalla jättää tekemättä vain aavikkotehtävissä. Hidas nyökkäys jäljitteli taitavasti palvelijan käyttämää selkeää selitystä; näen. Ei ollut uutta, että hiljaisuus ja äänen puuttuminen tulkittiin kommunikaatisten kykyjen vajeen lisäksi myös älylliseksi vajeeksi sellaisen rodun kesken, joka piti itseään älyllisesti eläimiä viisaampina juuri puhetaitonsa vuoksi. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, mutta legioonalainen oli jo oppinut antamaan asian olla. Sylvianna de Lancre. Täysin outo nimi. Hartiat kohahtivat liikauttaen muutaman raskaan epoletinnarun lomittain rikkomaan pienellä piirrolla sotilaallisen täydellistä särmikkyyttä. Naisen, ilmeisesti hyvin arvostetun naisen, nimi sai aikaan reaktion kyllä puhutellun takana ja useampi ääni alkoi välittömästi viheltämään ja huutelemaan kohteliaisuuksia vaikkei viisi muuta legioonalaista eivät edes tienneet oliko diiva lähettyvilläkään. Kuka tämä nainen oli? Mistä hän tuli ja miksi hänen nimensä ajoi suklaasilmäisen legioonalaisen alaiset viheltämään hurjemmin jo pelkälle nimelle kuin Djiboutin kauneimmille tyttölapsille? Epäilevä ja ihmettelevä katse kulki vuoroin palvelijassa, polaroid-kuvan kalpeassa kaunottaressa, kuvan kaksoisolennossa terassilla ja melkein kersanttinsa selkään hyökänneissä sotilaissa, jotka kaikki pyrkivät näkemään kuvan vielä kun se oli esillä. Jokin sisäänrakennettu oletusarvo väitti yksipuoliseen keskusteluun kuulumattomille, että diiva oli varmasti jo poistunut ja lähettänyt palkallisensa selvittämään tilanteen. Kuva heilahti vielä kerran ilmassa ja kätkeytyi ohuen kauluspaidan rintataskuun. Jos sillä oli arvoa, se oli paras pitää turvassa ahneilta käsiltä, jotka koettivat sitä kohti kurkottaa hiljaisen ranskalaisen molemmin puolin. Molemmat kädet kohosivat kuin antautumaan, kämmenet hätyyttivät legioonalaiset kauemmaksi ja nopea ruoskamainen sivallus alaviistoon sai vihellyksen loppumaan leikaten, identtiset sotilaat järjestäytymään riviin esimiehensä taakse pituusjärjestykseen. Se tapahtui nopeammin kuin ehtisi lausua diivan nimen. Sylvianna de Lancre. Erittäin kaunis nimi. Mykkä mies kaivoi taskustaan lehtiön sekä kynän, joka tanssahti muutaman kerran haalearivisen paperin pinnalla, ja ojentui sitten tälle hermostuneelle ja todennäköisesti aina vain hermostuneemmalle vanhemmalle herralle kohteliaan nyökkäyksen saattamana. "Mikäli kuva on hänelle arvokas ja olen hänen yksityisyyttään röyhkeydelläni loukannut, sallikaa minun pyytää henkilökohtaisesti anteeksi neidiltä omasta ja miesteni puolesta." Erittäin, erittäin kaunis ja selkeä käsiala, kertoi herkästä persoonasta, säntillisyydestä ja voimasta. Näin olisi tulkinnut naisten lehtien käsiala-analyysi kaunokirjoituksesta, vahvoista pitkistä poikkiviivoista ja pehmeinä piirtyvistä kaarista.
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Mar 24, 2006 15:46:25 GMT 3
Luis tuijotti miestä pitkään ja odottaen - mutta ei mitään. Taas yksi tolvana, joka ei tiennyt kuka miss de Lancre oli. Luis ryhdistäytyi silminnähden ja selvitti kurkkuaan, mulkaisten vihamielisesti legioonalaisen takana vihelteleviä miehiä, jotka onneksi hiljenivät pian.
"Miss de Lancre on yksi lahjakkaimpia näyttelijättäriä mitä maan päällään kantaa, hänen debyyttiroolinsa sai näytelmän pyörimään Broadwaylla yli 24 viikkoa. Hänen isänsä on Italian kuningassukua ja hänen äitinsä, Sofia de Lancre kuuluisa ranskalainen ballerina," Luis selitti kuin olisi lausunut Itsenäisyysjulistusta.
Nainen siis oli yksi niistä pikkuprinsessoista, joiden odotettiin rikastuttavan kulttuuria ja naivan joku rikas ja kuuluisa mies, mahdollisesti kuninkaallinen itsekin tai jonkun yhteiskunnassa korkean aseman omaavan.
Luisin ilme valahti kalpeaksi kun kuva katosi miehen rintataskuun ja sormet liikahtelivat epätoivoisina kohti legioonalaista, mutta palvelija onnistui hillitsemään itseään. Hän katseli malttamattomana kun mies raapusteli tekstiä lehtiöön.
Saatuaan lehtiön käsiinsä, mies luki muutamat rivit lävitse ja nosti hermoilevan katseensa mieheen, kuin kysyäkseen "Onko tämä nyt aivan välttämätöntä?" Luis tyytyi kuitenkin vain jälleen kerran suoristamaan selkänsä ja nostamaan kasvoilleen patsasmaisen ilmeen ja kääntyi ympäri selin mieheen.
"Seuratkaa minua," Luis pyysi ja lähti astelemaan kohti terassia. No, nainen saisi huolehtia tästä kummallisesta miehestä ja hankkia itse valokuvansa.
(Olen pahoillani vähän kehnonlaisesta vuorosta, olo on vieläkin vähän pläh, mutta en kuitenkaan viitsinyt odotuttaa pidempään.)
|
|
|
Post by Kalin D. on Mar 24, 2006 19:47:38 GMT 3
( Kiitosta kiitosta. Vastaan kunhan kykenen, tuli juuri tieto ettei tarvitse olla viikonloppua töissä vaan pääsen käymään Oulussa. Larppi ja Wynnin porukoiden morjenstus. Jos olen oikein nopea ja ninja, saatan ehtiä vastata vielä tämän päivän puolella. )
|
|
|
Post by Kalin D. on Mar 30, 2006 21:18:48 GMT 3
Sofia de Lancre. Miksi se kuulosti tutulta? Tummat kulmat rypistyivät, pää nyökkäili litanian mennessä eteenpäin vakavalla hartaudella. Sofia de Lancre. Hetkinen, oliko se juuri se balettitanssija, jota hänen äitinsä katsoi jatkuvalla syötöllä nauhalta. Se oli epämääräinen muistikuva, koska teiniä ei ollut tuolloin paljoakaan voinut kiinnostaa mitä äiti huokaili sielunsa sävähdyksistä sohvan nurkasta. Sen legioonalainen kuitenkin muisti, että tuo tanssija oli ollut siro kuin joutsen, omena ja puu, tietäähän sen.
Ensin muutama käsimerkki sotilaille ilmeillä höystettynä, jotka vastasivat ulkopuolisen silmiin omituiselta viuhtomiselta näyttävään esitykseen tiukalla yhtäaikaisella asennolla. Toisin kuin balettitanssijoiden taipuisan pehmeät liikkeet, muukalaisen eleet olivat karkeita ja teräviä kuin dobermannin haukku. Ryhmänjohtajana hän oli vastuussa miehistään, mikä vastasi joskus aika pitkälle lastentarhan pitämistä kovalla kurilla, jopa heidän vapaa-aikanaan. Viittomat olivat lyhyitä käskyjä pysyä lähettyvillä sekä poissa silmistä ja ongelmista. Mikäli oli mahdollisuus saada vaihtaa edes muutama sana (tai kirjain) noinkin ylistetyn ja hienon neidin kanssa, hän todellakin aikoi kokeilla montako minuuttia saisi viihtyä diivan seurassa.
Harppovat askeleet juoksivat palvelijan nopeasti kiinni, eläväiset kädet tarkistivat puvun siisteyden ja képin olevan täsmälleen oikeassa asennossa. Legioona rakasti paraateja ja täsmällisyyttä - särmää, kuten sanottiin. Esillä olo tarkoitti aina yli tunnin valmistautumista ja jokaisen arvomerkin saumojen tarkistusta pienimmänkin langan pätkän piilottamiseen tai poistamiseen. Palvelijan perässä marssiva mies oli lähes pakkomielteinen lomapukunsa siisteyden suhteen. Kaiken oli oltava täysin puhdasta ja siistiä. Se oli vähintä, millä saattoi yrittää tavoitella siviilielämän autuasta viattomuutta.
Askeleet hidastuivat harppausten jälkeen marssitahtiin, muukalaislegioonan omaan tahtiin, joka oli hitaanpi kuin muiden armeijoiden askellus. Muut astuivat 200 askelta minuutissa, legioona 188, mikä teki marssin rytmistä pakotetun hitaan, mutta näyttävän. Oikea käsi asettui seuraamaan suorana housujen sivusaumaa, vasen liikkui askelten tahdissa pienellä sektorilla tuoden luotisuoraan ryhtiin ja askeliin inhimillisyyttä, jota sotilaallinen tapa liikkua pyrki peittämään. Sen matkan, joka heillä oli kuljettavanaan aukiolta terassille, tummasilmäinen legioonalainen oli sotilas sanan varsinaisessa ja isänmaallisimmassa merkityksessä.
Metri tai kaksi ennen pöytää, terassin viileän suloisessa varjossa, legioonalainen pysähtyi kiinnittämättä enää huomiota palvelijoihin. Plankatut ja kiillotetut saappaat kolahtivat kannoista yhteen, kämmen nousi napakasti képin lipalle ja hattu pyyhkäistiin päästä nopealla sipaisulla; samalla liikkeellä käsivarren alle jäntevää kehoa vasten talteen. Virallisessa tilanteessa hän olisi esittäytynyt, ojentanut esimiehelle henkilökorttinsa ja viittonut nimensä, arvonsa, palveluspaikkansa ja -aikansa, mutta suklaiset silmät tuijottivat diivaa. Sitä ei voinut välttää, katsetta ei voinut kääntää. Koiranleuat saattoivat louskuttaa intensiivisen katseen sotilaan himokkaaksi toljotukseksi, mutta katse kuvasti vain hämmästystä ja ihailua. Jos Sofia de Lancre oli ollut kaunis, tämä siniverinen ylpeä nainen sai kylmät väreet juoksemaan miehen niskassa ja ihon kihelmöimään. Hän oli vielä kaukana, etäisenä kuin polaroid-kuvan kaksiulotteinen kaunotar, mutta de Lancren olemus täytti terassin sähköllä. Hän siis odotti, odotti leuka muutaman sentin laskeneena tuijottaen vakavana hieman kulmiensa alta, jotta saisi tuomionsa diivan ensireaktiolta.
( Anteeksi, hieman kangertelee, touhaan vieläkin ennakkotehtäviä tässä samalla. )
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Jan 5, 2007 2:49:49 GMT 3
(Pitkästä aikaa. Seuraa vakavanlaista tökkimistä.)
Diego oli välinpitämätön. Roberto oli kateissa. Luis oli epäpätevä ja neljäs mies, Eduardo oli seisoi muuten vain typerän näköisenä. Naisen teki mieli juuri sillä hetkellä antaa potkut kaikille ja purskahtaa itkuun. Niin julmasti tuntui elämä häntä sinä päivänä potkivan, ettei edes Prozac veisi sitä tuskaa pois.
"Diego?" nainen melkein kivahti, vaikka äänensä pysyikin vaimeana. Pitkät, sirot sormet kohosivat Cuccin aurinkolaseille ja laskivat niitä aavistuksen, jotta nainen saattoi nähdä hetken verran maailman luonnottomassa kirkkaudessaan. "Mitä ihmettä Luis tekee? Ei kai vain hänen mukanaan ole joku? Tulossa tänne? Tee jotain, Diego!" miss de Lancre sihahti punaisten huuliensa välistä ja nosti aurinkolasit takaisin silmilleen, kääntäen katseensa pois lähestyvästä kaksikosta.
Diegon ei auttanut kuin astahtaa eteenpäin kohti kaksikkoa, samaan aikaan kun nainen katseli huomaamattomasti Luisin takana olevaa sotilasta, peläten minkälainen turisti sieltä tulisi. Luojan tähden, tavallisuus saattoi olla tarttuvaa.
Diego loi Luisiin nopean sympaattisen katseen, hän tiesi, että tästä tapauksesta käytäisiin vielä huvittava keskustelu sen jälkeen kun miss olisi mennyt nukkumaan. Silloin tilanne saattaisi jopa hieman huvittaa, mutta nyt se oli vielä kaukana siitä.
"Olen pahoillani, mutta miss ei halua nähdä ketään," Diego sanoi viileän kohteliaalla sävyllä ja hymyili asiallisesti muutaman metrin päähän naisesta pysähtyneelle legioonalaiselle, jonka edessä seisoi.
Nainen katseli miestä nyt lähempää ja antoi sormiensa laskea lasit uudeltaan harmailta silmiltään, kohdaten tuon suklaisen katseen. Vaikka nainen olikin tottunut näkemään pelkästään upeita ja kauniita ihmisiä ympärillään, sai mies hänen huulensa raottumaan ja naisen vetämään terävästi henkeä.
"Diego!" nainen huudahti ja hänen äänensä oli muuttunut enkelimäisen pehmeäksi, kehrääväksi. "Mitä sinä oikein teet? Ei vieraita kohdella tuolla tavalla. Pyydä mies rukka nyt tänne varjon alle istumaan. Eduardo, hae ylimääräinen tuoli," nainen jakeli käskyjään mitä ystävällisempään sävyyn ja hymyili nuorukaiselle lasiensa takaa, pienintäkään ryppyä ilmestymättä kasvoilleen.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 5, 2007 6:22:07 GMT 3
Legioonalainen seisoi asennossa liikahtamattakaan, valettuna rautaiseen ohjesäännön muottiin, mutta tottuneen rentona ryhtinsä ja hievahtamattomuuden rasituksessa. Viisi minuuttia meni kaikilla helposti, tunti alkoi jo pudottaa ensimmäisiä huojumaan ja pahimmat pyörtymään. Siinä terassilla odottava mies näytti siltä, että olisi saattanut pysyä määrätyssä asennossa ilmeettömänä koko päivän jos niikseen oli. Kolme asiaa, jotka Ranskan muukalaislegioonalaiset takuulla osasivat oli marssiminen, asennossa liikkumatta seisominen ja laulaminen. Le Muet ei vain laulanut. Sitä tekivät hänen alaisensa parhaillaan lähellä muistomerkkiä vetäen turistien katseita puoleensa mustasta makkarasta kertovalla pilkkalaulullaan belgialaisille.
Kyseinen miesrukka odotti ainakin pintapuolisesti viileän asiallisesti aloillaan kunnes sai luvan liittyä seuraan. Metallinen puutarhatuoli kalahti kivetyksellä pöydän viereen sopivan etäisyyden päähän olematta epäkohteliaan kaukana tai liian intiimisti lähellä. Sen legioonalainen pisti merkille. Diplomaattinen etäisyys. Hyvin ajateltu, Diego, vai kuka ikinä tuolin toikaan heleän äänen mahtisanalla. Sitä saattoi vain ihmetellä miten siviilillä, hennolla naishenkilöllä, oli noin paljon valtaa yli hännystakkisten miesten. Se oli aivan uutta patriarkaaliseen ja hierarkialtaan äärimmäiseen tiukkaan ympäristöön tottuneelle miehelle. Näemmä näinkin voi tehdä, mutta auta armias jos tuo sama naisellinen käskytys yrittäisi ulottua univormun vaikutuspiiriin. Ainakin niin kersantti itselleen vakuutti hymyten pienesti istuutuessaan.
Ylöskäärityt hihat paljastivat tatuoinnin, joka kulki kolmen kierroksen verran ruskettuneella iholla käsivartta pitkin terävine poikkiviivoineen - se oli kuin pelkistetty piikkilanka. Paksut ja vahvat linjat, ne seurasivat jänteviä muotoja lihassyiden alla iholla. Muste oli tuskin paria viikkoa vanhaa ja iho punoitti kevyesti paranemistaan rusketuksen alla. Ainahan sotilailla oli tatuointeja, myös tällä kyseisellä yksilöllä, joka ojensi taskustaan kaivamansa sotilaspassin avoimena nähtäville. Mykkänä esittäytyminen otti omat muotonsa, jotka pakostakin menivät joidenkin etikettien ja tapojen ylitse. Sotilaspassin kannet olivat mustaa nahkaa, nurkistaan jo kuluneet, mutteivät rispaantuneet. Muovisen ensimmäisen sivun urien painaman logon pinnalla kulkivat siististi henkilötiedoit, joista se olennaisin oli nimi ja sotilasarvo, sekä palvelupaikka. Kersantti Rine, Noel. Laskuvarjojääkäriksi äänettömän miehen leimasi lyhyt merkintä 2.REP, 1.CIE. Tankintappaja. Ne olivat tietenkin vain kirjaimia diivalle, jolle passi esitettiin vakuudeksi henkilöllisyydestä. Tietenkin se oli keksitty, mutta virallinen nimi, Legioona oli täydellinen paikka kadottaa aito henkilöllisyytensä. Niin oli tehnyt myös Rineksi uudelleen ristitty kersantti, jonka sydämen päällä lepäsi kolme ansiomitallia sotilasoperaatioista. Yhdestä saattoi erottaa YK:n tunnuksen. Passi napsahti kiinni ja katosi rintataskuun, mutta sama käsi ojentui kohteliaasti ja avoimena tarjoamaan kättelyä, jääden odottamaan salliko jumalaisen kaunis nainen koskettaa taistelijan karheaa kättä.
|
|