Post by Kalin D. on Mar 12, 2006 6:58:29 GMT 3
( Valtavasti pahoitteluja typoista ja sekavuudesta, peli on kirjoitettu humalassa. Kyseessä on larppihahmon [tuo käyttäjäkuvakkeeni] fiilistelyä seuraavaa Kronikkaa odotellessa. Tarkennuksena vielä, että kyseessä on Vampire-genre ja Sabbat. Kommentteja ja kritiikkiä otetaan vastaan. )
Lauantai-ilta, kuolevaisten ja kuolemattomien yö riehua, päästää kukin oma Petonsa valloilleen viinan ja adrenaliinin huuruissa. Kaksi kalmoa, melkein saman pituisia ja solakoita kuin kissapedot, lipui täyteen ammutun baarin sykkivässä ja kuumuutta hohkaavassa ihmismassassa. Tuoksuja, hikeä, parfyymeja, tupakinsavua, drinkkien huumaavaa sokeria ja verta pieninä pisaroina. Kaikki sekoittuneena pökerryttäväksi kaaokseksi yliluonnollisen tarkoille aisteille. Yksisilmäinen oli humalassa jo ennen kuin kosketti ainuttakaan veripussia, sydänten kiivas syke ja elävien ruumiiden lämpö saivat kuolonkylmän naisen tärisemään innosta ja kutittavan nautinnollisesta kiusauksesta hyökätä ensimmäisen kaulavaltimon kimppuun. Venäläinen, joka seurasi punatukkaisen perässä, oli todennäköisesti yhtä tärinöissä ja hengitti inhimillisyytensä rippeiden kaikuna raskaasti verenhimossaan.
Meteliä, musiikkia, huutoja ja humalaista tuuppimista. Se oli lähellä, hyvin lähellä, kontrollin menetys. Peto olisi nauttinut verilöylystä ahtaassa tilassa, paniikista ja korvia särkevästä kiljunnasta. Ei kuitenkaan vielä, ei ehkä tänään, ei vain kahden kainiitin voimalla, vaikka ajatus leijui kihelmöivän houkuttelevana ympärillä sitä mukaa kun karjan suonissa virtaavan veren kohina koveni nälkäisen ihmispedon korvissa. Siro ja kylmä käsi taipui käärmeenä tehden tietä massan läpi, ranne kääntyili helisyttäen vanhoista hylsyistä kerättyä rannekorua sormien pyyhkiessä viuhkana kasvoja, silittäessä jokaista, joka asettui tielle. Katse syvälle silmiin, hampaat peittävä petollisen lupaava hymy ja siro nainen oli taas muutaman askeleen lähempänä tanssilattiaa. Salakuljettaja seurasi jonkun matkaa, mutta katosi veripussien kohisevaan massaan. Hyvä. Hetken aikaa poissa silmistä ja mielestä. Ehkä.
Korkeat motoristin saappaat laskeutuivat askelmat syvennetylle tanssilattialle, kannat nousivat korkealle gasellimaisten askelten mukautuessa basson iskuihin ja musiikkiin, joka kuiski, repi, maanitteli ja vaati liikkumaan. Tänään maastokuvio oli jäänyt minimiin, roiskeläppään, jota joku kutsui minihameeksi. Tänään taka-alalla vaaniva naisellisuus pääsi näyttämään mustat kyntensä, jotka hipoivat eläviä epäkuolleen ympärillä. Se oli ollut aina niin helppoa; etsiä paikkansa keskeltä lattiaa, tarttua rytmiin ja taipua, liukua musiikkiin, antaa kehon elää sähköisten nuottien marionettina. Tanssiminen oli yhtä paljon fyysinen kuin henkinenkin nautinto kainiitille, joka edelleen rakasti huomiota siinä missä oli kerännyt katseita ja särkyneitä sydämiä kuolevaisenakin. Rikkinäiset isoreikäiset verkkosukat, rispaantunut pitsinen sukkanauha ja topiksi leikattu musta verkkopaita erottivat kalvakan tanssijan niistä hohkaavista ja punoittavista naisista, jotka ahtoivat lihansa liian tiukkoihin glitterikoristeisiin vaatteisiin. Ainoa kimalle militaristisessa tanssijassa oli silmälappuun pienin timantein kuvioitu pääkallo. Se iän ikuinen armeijan huivi oli poissa, uudelleen punaisiksi värjätyt hiukset vapaina ja takkuisina kuin leijonan harja. Tunti hiusten nostoon oli kulunut ja puolessa tunnissa ne olisivat taas suorat, mutta jos aikoi näyttäytyä kerran parissa kuukaudessa naisellisena kannatti sen eteen nähdä vaivaa. Yksi vessan ovella silmät pyöreinä ihmettelevä ductus ei koskaan ymmärtäisi mikä elinehto hiuslakka ja harja olivat naisille.
Ensivaikutelma oli aina avain, aivan kaikessa, myös tanssilattialle saapumisessa. Ei enää väistelyä ja joukossa ujuttautumista vaan kynsikkäin peitetyt kädet tönäisivät huoletta ylimääräiset pois tieltään tehden itselleen tilaa diivan elein. Leuka kohosi välittömästi, lantio tarttui keinuvaan rytmiin arkailematta, raskas maihari liu'utti jalat hävyttömään haara-asennon sivuista halkaistun minihameen kromisten ketjujen kilahtaessa napakasta liikkeestä. Käsivarret ojentuivat pehmein piirroin sivuille, sinivihreä katse iski kipinät niille, jotka edes kuvittelivat tulevansa yksisilmäisen tielle. Silloin kun tummunut sydän oli vielä sykkinyt työtarjoukset esitanssijana ja eksoottisena tanssijana olivat tulleet vastaan muutamaan kertaan, olipa jopa luultu sirkustaiteilijaksi. Syynsä sillekin luulolle oli; ihannevartaloa lyhyt nainen ei ollut koskaan saanut, mutta lantio suli täysin musiikkiin, kapinoiva sielu ei tuntenut häpeää ja se mitä seksuaalisuudesta oli jäljellä kuolleessa, nousi esiin. Niitä pieniä asioita, taivutus polvista, laskeutuminen aivan kyykkyyn, nopeat iskut ja koko vartalon käyttö, sormet ja ranteet, katse, ne olivat niitä tekijöitä, jotka saivat punapään erottumaan tanssijoiden joukosta. Ei tasaista hytkähtelyä, mutta notkeuden äärirajoille pyrkivää pyöritystä, sormet punaisten suortuvien lomassa, verenhimo ja raivo purettuna provosoivaan tanssiin. Kuolevaisena oli ollut useampikin kissatappelu pöydällä tanssimisen päätteeksi, kiitos mustasukkaisuuden ja Katien tapaan tarkkailla ympäristöään.
Tänäyönä tanssilattia oli hänen - yksin hänen. Anna-Bella Washington, Katie, AB, millä nimellä kutsuikaan, sama kuka menneisyydestä hänet näkisi, sama vaikka Nodvisky tuijottaisi, ympäristö sai kadota siksi aikaa kun kainiitti purkasi stressiään johonkin primitiiviseen vaistoon. Ne olivat niin lähellä, solakan metsästäjän sormissa ja hienovaraisessa ohjauksessa tanssin mukana. Veren syke, kuuma hengitys viileällä iholla, polttavan kuumat kädet lantiolla lipumassa ristiselälle, sano hei iltapalalle. Leiki kanssani, taivu rytmiini, luota minuun.. Huulet kaulalla, pieniä kiusoittelevia ja nautintoa pitkittäviä näykkäisyjä. Ei heti, se olisi liian helppoa, pikkusormen pyöräytyksiä ja lupaavia hymyjä ensin. Kulmahampaat välähtivät vasta kun Peto alkoi huutaa lähellä Raivoa. Tänäyönä ei tanssittu veressä, tänäyönä leikittiin naista, tänäyönä leikittiin kohtalokasta viettelijä-vampyyriä. Kohde sai olla kuka tahansa, kunhan hänestä kilpailtiin näyttävällä tanssilla tai flirtillä. Jokainen mustasukkainen katse naisilta oli voitto ja isku oman sukupuolen ylimeikatuille muovisille huoran kasvoille. Verenpunaiset huulet hymyilivät, pitivät kulmat piilossa aivan iskuun asti. Uhri sai jäädä henkiin, mutta horjahdella sivummalle käsittelemään Kainin tyttären suudelman sivuvaikutuksia. Yksi, kaksi, kolme, kuudes... Vain vähän jokaisesta, kaikkien käsivarsilla ja kosketeltavana rääkäisevänä vastakohtana pintaliito-klubin huolitelluille naaraille.
Käsien ja huulien verenkuohuinen lämpö huumasi, lämmitti kuolleen kudoksen jäljittelemään eläviä, joita yksisilmäinen vihasi ja rakasti, halveksi ja ihaili. Ne eivät poikenneet muista käsistä, jotka pyrkivät tanssittamaan napatanssia ja nykytanssien sekoitukseen taipuvaa epäkuollutta, ne olivat vain hieman kylmemmät, hieman karkeammat. Musiikki oli huumetta jokaiselle amerikkalaiselle, joka oli koskaan television avannut ja katsonut MTV:tä. Anna-Bella ei ollut poikkeus, hänelle se oli ehkä tärkeämpää kuin olisi ajatellut, ote inhimillisyyteen; se pieni osa, joka oli hyväksyttävää Sabbatissakin. Rytmi miellytti ihmisen korvaa jo silloin kun ensimmäinen soitin oli ollut kaksi keppiä. Se hyväksyttiin, se oli liian tiukasti osa kaikkia kulttuureja, myös kuolleiden ikuista elämää. Sähköisten nuottien ja basson savuisessa ilmassa väreilevien sykähdyksien huume sekoittui veren tuomaan ekstaasiin, ajoi militaristin sokeaan transsiin. Vain liikettä rytmissä, kunnes huulet löysivät uuden kaulavaltimon, kulmahampaat työntyivät ikenien kätköistä repimään Suudelmalla karmiininpunaisen virran esiin. Vitaeta. Suloista, makeaa vitaeta. Ei hengitystä. Ruudin ja mahorkan tuoksut sekoittuneena tutuksi katkuksi. Peto huusi räiskyvän punaisesta nautinnosta, käsivarret kietoutuivat lukitsemaan kalmon kiinni intohimosta tärisevään kehoon, joka yhä heijasteli jälkiä elämästä, hengityksestä ja kiihkon ilmaisusta. Liian paljon alkoholipitoista verta. Liian paljon ketjua Pedon kokeilla kaltereidensa vahvuutta, liian addiktoivaa vitaeta. Tuoksu oli tuttu lukemattomista öistä kylki kyljessä ahtaissa viemäreissä, rajuista tappeluista ja yhteenotoista, mutta tieto ei kulkenut tajuntaan asti.
Joku lausui hänen nimensä. AB. Pehmeä sointi, poikkeava aksentti. Menneisyyden kynsistä selvinnyt silmä revähti auki. Tupakki ja ruuti, ne kaksi asiaa, jotka olivat ensimmäisiä tuoksuja sen jälkeen kun hän oli kaivanut tiensä ylös haudastaan. Ote niskassa, vahvempi kuin kuolevaisen kouran, repäisi punapään irti. Säikähdys, häpeä ja tilannetaju. Reagoi! Veri paloi, Kainin kirous veti melkein anorektiseen kehoon voimaa, jota se ei olisi koskaan luonnollisin keinoin saavuttanut. Oikea koukku humahti strobo-valon välkkeessä askelittain venäläisen leukaan. Ei väliä mikä ilme ductuksella oli juuri ennen iskua ollut, mutta lyönti oli ainoa tapa, jolla säikähtänyt kalmo saattoi reagoida. Putosi, mutta vain hetkeksi, laumatoveri nousisi, kunhan kuolevaiset olisivat kompuroineet pois jaloista. Pois. Nyt heti.
Metallivahvikkeet kirahtelivat asfalttiin, pitkä nahkatakki riippui hartialla heilahdellen nopeiden askelten tahdissa. Iskusta kipeytynyt käsi haroi takkuisia hiuksia, asetteli silmälapun hihnaa paremmin paikoilleen, jottei tyhjän kuopan rujous muistuttaisi nartusta, joka sen teki. Mistä se ilmestyi tanssilattialle? Miksi? Miten pahasti inhimillisyys oli tällä kertaa harannut vampyyrin hirviömäisyyttä ihailevaa ajatusmaailmaa vastaan? Oliko humalaisten veri tarpeeksi hyvä selitys erehdykselle? Oliko se vain erehdys? Mitä ryssä ajatteli? Oliko tästä seuraamassa sanktio? Kuinka paljon hän joi ennen kuin tajusi kenen kaulaa suuteli? Pakene, piiloudu sotilaallisuuteen ja hiljaisuuteen. Jos siitä ei puhu, sitä ei tapahtunut. Sillä oli vältetty isompikin ongelma, ainakin hetkellisesti. Vitae paloi virraten jokaisessa kuolleen ruumiin solussa kuin miljoonat polttomerkit ja paloarvet, suloisena tuskana tietoisuuden kanssa. Älä ajattele. Älä vain ajattele mitään. Älä näytä enää mitään päälle päin. Sama kuinka sotilas koettaisi pitää ajatuksensa itsellään, ne purkautuisivat kuitenkin aggressiivisuutena ja raivokkaana fyysisenä harjoituksena, riidan haastamisena kunnes löytyi joku, joka hakkaisi hänet tajuttomaksi edes hetkeksi. Pakko löytää Mulligan. Pakko ärsyttää lauman pappi niin äärirajoille, että tulisi turpaan. Sitten voisi hyvillä mielin ollakin hetken hiljaa, ylpeyshän estäisi hiljenemisen oma-aloitteisesti, mutta selkään saaminen vahvemmalta, ihailtavalta kainiitilta oli kieroutunut kunnia.
Lauantai-ilta, kuolevaisten ja kuolemattomien yö riehua, päästää kukin oma Petonsa valloilleen viinan ja adrenaliinin huuruissa. Kaksi kalmoa, melkein saman pituisia ja solakoita kuin kissapedot, lipui täyteen ammutun baarin sykkivässä ja kuumuutta hohkaavassa ihmismassassa. Tuoksuja, hikeä, parfyymeja, tupakinsavua, drinkkien huumaavaa sokeria ja verta pieninä pisaroina. Kaikki sekoittuneena pökerryttäväksi kaaokseksi yliluonnollisen tarkoille aisteille. Yksisilmäinen oli humalassa jo ennen kuin kosketti ainuttakaan veripussia, sydänten kiivas syke ja elävien ruumiiden lämpö saivat kuolonkylmän naisen tärisemään innosta ja kutittavan nautinnollisesta kiusauksesta hyökätä ensimmäisen kaulavaltimon kimppuun. Venäläinen, joka seurasi punatukkaisen perässä, oli todennäköisesti yhtä tärinöissä ja hengitti inhimillisyytensä rippeiden kaikuna raskaasti verenhimossaan.
Meteliä, musiikkia, huutoja ja humalaista tuuppimista. Se oli lähellä, hyvin lähellä, kontrollin menetys. Peto olisi nauttinut verilöylystä ahtaassa tilassa, paniikista ja korvia särkevästä kiljunnasta. Ei kuitenkaan vielä, ei ehkä tänään, ei vain kahden kainiitin voimalla, vaikka ajatus leijui kihelmöivän houkuttelevana ympärillä sitä mukaa kun karjan suonissa virtaavan veren kohina koveni nälkäisen ihmispedon korvissa. Siro ja kylmä käsi taipui käärmeenä tehden tietä massan läpi, ranne kääntyili helisyttäen vanhoista hylsyistä kerättyä rannekorua sormien pyyhkiessä viuhkana kasvoja, silittäessä jokaista, joka asettui tielle. Katse syvälle silmiin, hampaat peittävä petollisen lupaava hymy ja siro nainen oli taas muutaman askeleen lähempänä tanssilattiaa. Salakuljettaja seurasi jonkun matkaa, mutta katosi veripussien kohisevaan massaan. Hyvä. Hetken aikaa poissa silmistä ja mielestä. Ehkä.
Korkeat motoristin saappaat laskeutuivat askelmat syvennetylle tanssilattialle, kannat nousivat korkealle gasellimaisten askelten mukautuessa basson iskuihin ja musiikkiin, joka kuiski, repi, maanitteli ja vaati liikkumaan. Tänään maastokuvio oli jäänyt minimiin, roiskeläppään, jota joku kutsui minihameeksi. Tänään taka-alalla vaaniva naisellisuus pääsi näyttämään mustat kyntensä, jotka hipoivat eläviä epäkuolleen ympärillä. Se oli ollut aina niin helppoa; etsiä paikkansa keskeltä lattiaa, tarttua rytmiin ja taipua, liukua musiikkiin, antaa kehon elää sähköisten nuottien marionettina. Tanssiminen oli yhtä paljon fyysinen kuin henkinenkin nautinto kainiitille, joka edelleen rakasti huomiota siinä missä oli kerännyt katseita ja särkyneitä sydämiä kuolevaisenakin. Rikkinäiset isoreikäiset verkkosukat, rispaantunut pitsinen sukkanauha ja topiksi leikattu musta verkkopaita erottivat kalvakan tanssijan niistä hohkaavista ja punoittavista naisista, jotka ahtoivat lihansa liian tiukkoihin glitterikoristeisiin vaatteisiin. Ainoa kimalle militaristisessa tanssijassa oli silmälappuun pienin timantein kuvioitu pääkallo. Se iän ikuinen armeijan huivi oli poissa, uudelleen punaisiksi värjätyt hiukset vapaina ja takkuisina kuin leijonan harja. Tunti hiusten nostoon oli kulunut ja puolessa tunnissa ne olisivat taas suorat, mutta jos aikoi näyttäytyä kerran parissa kuukaudessa naisellisena kannatti sen eteen nähdä vaivaa. Yksi vessan ovella silmät pyöreinä ihmettelevä ductus ei koskaan ymmärtäisi mikä elinehto hiuslakka ja harja olivat naisille.
Ensivaikutelma oli aina avain, aivan kaikessa, myös tanssilattialle saapumisessa. Ei enää väistelyä ja joukossa ujuttautumista vaan kynsikkäin peitetyt kädet tönäisivät huoletta ylimääräiset pois tieltään tehden itselleen tilaa diivan elein. Leuka kohosi välittömästi, lantio tarttui keinuvaan rytmiin arkailematta, raskas maihari liu'utti jalat hävyttömään haara-asennon sivuista halkaistun minihameen kromisten ketjujen kilahtaessa napakasta liikkeestä. Käsivarret ojentuivat pehmein piirroin sivuille, sinivihreä katse iski kipinät niille, jotka edes kuvittelivat tulevansa yksisilmäisen tielle. Silloin kun tummunut sydän oli vielä sykkinyt työtarjoukset esitanssijana ja eksoottisena tanssijana olivat tulleet vastaan muutamaan kertaan, olipa jopa luultu sirkustaiteilijaksi. Syynsä sillekin luulolle oli; ihannevartaloa lyhyt nainen ei ollut koskaan saanut, mutta lantio suli täysin musiikkiin, kapinoiva sielu ei tuntenut häpeää ja se mitä seksuaalisuudesta oli jäljellä kuolleessa, nousi esiin. Niitä pieniä asioita, taivutus polvista, laskeutuminen aivan kyykkyyn, nopeat iskut ja koko vartalon käyttö, sormet ja ranteet, katse, ne olivat niitä tekijöitä, jotka saivat punapään erottumaan tanssijoiden joukosta. Ei tasaista hytkähtelyä, mutta notkeuden äärirajoille pyrkivää pyöritystä, sormet punaisten suortuvien lomassa, verenhimo ja raivo purettuna provosoivaan tanssiin. Kuolevaisena oli ollut useampikin kissatappelu pöydällä tanssimisen päätteeksi, kiitos mustasukkaisuuden ja Katien tapaan tarkkailla ympäristöään.
Tänäyönä tanssilattia oli hänen - yksin hänen. Anna-Bella Washington, Katie, AB, millä nimellä kutsuikaan, sama kuka menneisyydestä hänet näkisi, sama vaikka Nodvisky tuijottaisi, ympäristö sai kadota siksi aikaa kun kainiitti purkasi stressiään johonkin primitiiviseen vaistoon. Ne olivat niin lähellä, solakan metsästäjän sormissa ja hienovaraisessa ohjauksessa tanssin mukana. Veren syke, kuuma hengitys viileällä iholla, polttavan kuumat kädet lantiolla lipumassa ristiselälle, sano hei iltapalalle. Leiki kanssani, taivu rytmiini, luota minuun.. Huulet kaulalla, pieniä kiusoittelevia ja nautintoa pitkittäviä näykkäisyjä. Ei heti, se olisi liian helppoa, pikkusormen pyöräytyksiä ja lupaavia hymyjä ensin. Kulmahampaat välähtivät vasta kun Peto alkoi huutaa lähellä Raivoa. Tänäyönä ei tanssittu veressä, tänäyönä leikittiin naista, tänäyönä leikittiin kohtalokasta viettelijä-vampyyriä. Kohde sai olla kuka tahansa, kunhan hänestä kilpailtiin näyttävällä tanssilla tai flirtillä. Jokainen mustasukkainen katse naisilta oli voitto ja isku oman sukupuolen ylimeikatuille muovisille huoran kasvoille. Verenpunaiset huulet hymyilivät, pitivät kulmat piilossa aivan iskuun asti. Uhri sai jäädä henkiin, mutta horjahdella sivummalle käsittelemään Kainin tyttären suudelman sivuvaikutuksia. Yksi, kaksi, kolme, kuudes... Vain vähän jokaisesta, kaikkien käsivarsilla ja kosketeltavana rääkäisevänä vastakohtana pintaliito-klubin huolitelluille naaraille.
Käsien ja huulien verenkuohuinen lämpö huumasi, lämmitti kuolleen kudoksen jäljittelemään eläviä, joita yksisilmäinen vihasi ja rakasti, halveksi ja ihaili. Ne eivät poikenneet muista käsistä, jotka pyrkivät tanssittamaan napatanssia ja nykytanssien sekoitukseen taipuvaa epäkuollutta, ne olivat vain hieman kylmemmät, hieman karkeammat. Musiikki oli huumetta jokaiselle amerikkalaiselle, joka oli koskaan television avannut ja katsonut MTV:tä. Anna-Bella ei ollut poikkeus, hänelle se oli ehkä tärkeämpää kuin olisi ajatellut, ote inhimillisyyteen; se pieni osa, joka oli hyväksyttävää Sabbatissakin. Rytmi miellytti ihmisen korvaa jo silloin kun ensimmäinen soitin oli ollut kaksi keppiä. Se hyväksyttiin, se oli liian tiukasti osa kaikkia kulttuureja, myös kuolleiden ikuista elämää. Sähköisten nuottien ja basson savuisessa ilmassa väreilevien sykähdyksien huume sekoittui veren tuomaan ekstaasiin, ajoi militaristin sokeaan transsiin. Vain liikettä rytmissä, kunnes huulet löysivät uuden kaulavaltimon, kulmahampaat työntyivät ikenien kätköistä repimään Suudelmalla karmiininpunaisen virran esiin. Vitaeta. Suloista, makeaa vitaeta. Ei hengitystä. Ruudin ja mahorkan tuoksut sekoittuneena tutuksi katkuksi. Peto huusi räiskyvän punaisesta nautinnosta, käsivarret kietoutuivat lukitsemaan kalmon kiinni intohimosta tärisevään kehoon, joka yhä heijasteli jälkiä elämästä, hengityksestä ja kiihkon ilmaisusta. Liian paljon alkoholipitoista verta. Liian paljon ketjua Pedon kokeilla kaltereidensa vahvuutta, liian addiktoivaa vitaeta. Tuoksu oli tuttu lukemattomista öistä kylki kyljessä ahtaissa viemäreissä, rajuista tappeluista ja yhteenotoista, mutta tieto ei kulkenut tajuntaan asti.
Joku lausui hänen nimensä. AB. Pehmeä sointi, poikkeava aksentti. Menneisyyden kynsistä selvinnyt silmä revähti auki. Tupakki ja ruuti, ne kaksi asiaa, jotka olivat ensimmäisiä tuoksuja sen jälkeen kun hän oli kaivanut tiensä ylös haudastaan. Ote niskassa, vahvempi kuin kuolevaisen kouran, repäisi punapään irti. Säikähdys, häpeä ja tilannetaju. Reagoi! Veri paloi, Kainin kirous veti melkein anorektiseen kehoon voimaa, jota se ei olisi koskaan luonnollisin keinoin saavuttanut. Oikea koukku humahti strobo-valon välkkeessä askelittain venäläisen leukaan. Ei väliä mikä ilme ductuksella oli juuri ennen iskua ollut, mutta lyönti oli ainoa tapa, jolla säikähtänyt kalmo saattoi reagoida. Putosi, mutta vain hetkeksi, laumatoveri nousisi, kunhan kuolevaiset olisivat kompuroineet pois jaloista. Pois. Nyt heti.
Metallivahvikkeet kirahtelivat asfalttiin, pitkä nahkatakki riippui hartialla heilahdellen nopeiden askelten tahdissa. Iskusta kipeytynyt käsi haroi takkuisia hiuksia, asetteli silmälapun hihnaa paremmin paikoilleen, jottei tyhjän kuopan rujous muistuttaisi nartusta, joka sen teki. Mistä se ilmestyi tanssilattialle? Miksi? Miten pahasti inhimillisyys oli tällä kertaa harannut vampyyrin hirviömäisyyttä ihailevaa ajatusmaailmaa vastaan? Oliko humalaisten veri tarpeeksi hyvä selitys erehdykselle? Oliko se vain erehdys? Mitä ryssä ajatteli? Oliko tästä seuraamassa sanktio? Kuinka paljon hän joi ennen kuin tajusi kenen kaulaa suuteli? Pakene, piiloudu sotilaallisuuteen ja hiljaisuuteen. Jos siitä ei puhu, sitä ei tapahtunut. Sillä oli vältetty isompikin ongelma, ainakin hetkellisesti. Vitae paloi virraten jokaisessa kuolleen ruumiin solussa kuin miljoonat polttomerkit ja paloarvet, suloisena tuskana tietoisuuden kanssa. Älä ajattele. Älä vain ajattele mitään. Älä näytä enää mitään päälle päin. Sama kuinka sotilas koettaisi pitää ajatuksensa itsellään, ne purkautuisivat kuitenkin aggressiivisuutena ja raivokkaana fyysisenä harjoituksena, riidan haastamisena kunnes löytyi joku, joka hakkaisi hänet tajuttomaksi edes hetkeksi. Pakko löytää Mulligan. Pakko ärsyttää lauman pappi niin äärirajoille, että tulisi turpaan. Sitten voisi hyvillä mielin ollakin hetken hiljaa, ylpeyshän estäisi hiljenemisen oma-aloitteisesti, mutta selkään saaminen vahvemmalta, ihailtavalta kainiitilta oli kieroutunut kunnia.