Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 28, 2006 1:55:15 GMT 3
((Peliin saa vapaasti liittyä, mutta siihen on jo luotu tietynmoinen selkäranka ennakkoon, muttei mokoma sorsi ketään. Messiin vaan angstaamaan [Heh! Se rimmasi!] ))
Joka päivä hän joutui heräämään samaan todellisuuteen, maailmaan joka sai jopa itsensä voimaan pahoin. Jokainen päivä oli silti herättävä ja jokainen päivä oli elettävä, koska ei ollut mitään järkeä jättää elämättäkään, mitä intoa olisi jättää kaikki, kun sen jälkeen ei enää olisi mitään. Ihmisten pitäisi vain ymmärtää, että eläminen oli tärkeää, jo vain elämisen itsensä takia. Jatkuva tuhoaminen ja kuoleminen, kyllä lisäsi mielihyvää ja vallantunnetta, suurimmalla osalla, muttei ollut syy jättää omaa elämää sikseen. Itseään vartenhan tässä oltiin, ja vastattiin siitä itselle. Kaikki oli väliaikaista, kaikki oli väärin. Taivaalta kuului korviahuumaavaa kohinaa, sitä kesti vain hetken, mutta se piti huolen, että tuli huomatuksi. Kaikki tiesivät mistä kyseinen kohina johtui: yhdeksänkymmentä vuotta sitten oli ensimmäinen joukko vallannut Marsin pinnan ja nyt siellä oli jo oma tauditon ja täydellinen yhteiskuntansa, paikka jota kutsuttiin alkuun L'Ultimo Cieloksi. Sinne jokainen tämän kuolevan planeetan pintaa tallova unelmoi pääsevänsä, siitä oli tullut uusi uskonto ihmisille, jotka olivat hylänneet jumalansa ja siinä sivussa itsensä. Cielo oli alunperin ollut tutkimusasema, joka oli lähtenyt laajentumaan pienen, mutta onnekkaan vahingon ansiosta; erääseen tutkimusretkikuntaan, jonka tarkoitus oli ollut viipyä vieraan planeetan pinnalla pari vuotta, oli kuulunut atleettinen nainen, hänen tarkoituksenaan oli ollut testata erilaisen painovoiman vaikutusta huippuunsa hiotun kehon suorituksiin. Eräs miespuolinen tutkija oli lopulta osoittanut ehdottoman suurta mielenkiintoa kyseisiin suorituksiin ja he olivat päätyneet tekemään hiukan muunkinlaisia suoritustutkimuksia. Lopputulos oli ollut raskaus ja lopulta synnytys, sillä joukon ei ollut mahdollista palata kotiin ennen määräajan päättymistä. Kun lapsi osoittautui mukautuvan oloihin varsin loistavasti alkoi valtaisa hyökkäys- ja muuttoaalto uusille asuinsijoille. Tietenkään eivät paikalle päässeet kuin ne joilla siihen oli varaa ja heistäkin yhteisöihin hyväksyttiin vain yksilöt, joilla ei ollut tarttuvia tauteja tai suvussa historiaa vakavista sairauksista. Avaruudessa oli siis syntynyt uusi ja kaunis ihmisyhteisö, joka kasvaessaan mahtavammaksi oli tehnyt vanhasta planeetasta vain paikan josta hyötyä. Ja palkkioden, sekä mahdollisen pääsyn uudelle planeetalle, toivossa olivat ihmiset antaneet uuden planeetan asukeille kaiken minkä he pyysivät. Mutta oli myös asioita, joita ei koskaan olisi pitänyt antaa tehdä. Ensimmäinen Cielon sukupolvi alkoi viimein käydä vanhaksi uudella planeetalla ja avuntarve kasvoi, jotta he saattoivat pitää rappeutuvat kehonsa samassa uljaassa muodossaan kuin uuden elämän aloittaessaan. Vaikka mitä oli kokeiltu, mutta tulokset olivat vain keskinkertaisia, yhtä tehokkaita kuin mitä vanhallakin planeetalla ja tämähän ei käynyt herraskaisille laatuun. Ja siitä oli käynnistynyt tunnetun historian moraalisesti kaikkein synkin kausi. Pitkin poikin vanhaa maailmaa oli syntynyt valtaisia rakennuskomplekseja joita kutsuttiin hautomoiksi, synnytyslaitoksiksi, teurastamoiksi, paska-altaiksi, ihan miksi vain; onhan rakkaalla lapsella monta nimeä. Ne pysyivät useita vuosia salassa. Ihmiset pitivät niitä vain uusina tehtaina, koelaitoksina, tai ilmanpudistuskeskuksina, sillä ne humisivat samalla tavalla, mutta vain muutama kuukausi sitten oli media saanut ensi kerran käsiinsä nauhan, joka sisälsi hiukan rakeista kuvaa siitä, mitä nuo hallit, bunkkerit ja tornit sisälsivät: ihmisiä. Metritolkulla kaappeja, kuutioita, tankkeja, mitä vain säilytyskomplekseja, jotka kaikki sisälsivät ihmisiä. Erikokoisia ja näköisiä, mutta jokainen tavalla tai toisella epäinhimillinen. Kaikkein karmaisevin kuva oli lapsesta jolle oli kasvatettu monta neliötä ylimääräistä ihoa, joka ilmeisesti sidottiin kiinni vaurioiden varalta. Viimeisenä näytettiin kuvaa operaatiosta, jossa mies lyötiin tajuttomaksi suurella vasaraa muistuttavalla esineellä, rojautettiin pöydälle ja viillettiin auki. Tämän jälkeen kuului kova huuto ja filmi ilmeisesti katkesi. Uutiset olivat aiheuttaneet valtavan myrksyn. Uusi maailma oli saanut ikävän leiman, ja siitä leimasta ei rahalla enää eroon päästäisi. Noiden muutaman valaistuksen kuukauden aikana oli tapahtunut enemmän, kuin mitä vanhalla planeetalla oli aikoihin tapahtunut. Vuosien saatossa maailma oli korruptoitunut entisestään, sodat olivat muuttuneet kansakuntien välisistä, rahanomistajien välisiksi, mutta lopulta kaikkien narujen olivat jo pitkään sijainneet uudessa maailmassa ja sieltä niitä taitavasti vedeltiin. Noiden muutaman kuukauden aikana oli uskomattomalla nopeudella syntynyt liikkeitä jotka alkoivat väittää uuden maailman valtaa vastaan. Tai oikeastaan ne olivat vanhoja liikkeitä, jotka nyt saivat uskottavuutta ja sitämukaa kannatusta. Mitä suurempi oli kaupunkiyhteisö, sitä voimakkaampi oli vastarintavyöhyke ja sitä suurempi oli sitä tukahduttava voima. Vastakkain asetettiin uudenmaailman avokätisesti maksamat suojelijat ja soturit ja omaan asiaansa uskovat kapinalliset, molemmilla siis varsin voimakas motivaatio takanaan eikä tällaiset motiiviristiriidat koskaan kohdanneet sovinnollisesti.
Joka päivä piti herätä, jo senkin takia, että ei voinut jättää heräämättäkään. Kyllähän elämä osasi olla synkkää, mutta raivo oli hyvä syy pysyä hengissä. Raivo oli uskomaton voima ja viha siinä sivussa. Jos ihmisellä oli yhtään oikeudentuntoa, hän tunsi näinä päivinä paljon raivoa. Ja nyt, kun tuo kirottu vempele taivaalla kohisi ja kumisi Keairan korvissa, teki hänen mielensä kirota ääneen. Siellä taas pienen valtion kokoinen lasti arvotavaraa lastattiin häntä paremmille ihmisille. Voi kuinka hänen kätensä tärisivät ja vatsa tuntui heittävän ympäri tuossa seistessään ja tuijottaessaan harmaalle taivaalle, missä vielä näkyi kirkas valojuova, joka tuntui ilkkuvan hänelle taivaalta. Keaira ei koskaan olisi yksi niistä onnellisista, jotka saivat elää huoletta huomisesta, hänestä oli tullut yksi miljoonista väliinpudonneista, joka vastasi enää vain itselleen tekemisistään. Silti vaikka hän kuinka yritti, ei hän koskaan saanut sydäntään niin itsekkääksi, ettei hän olisi menettänyt yöuniaan vääryyksien vuoksi. Tietty hänkin oli itsekäs, häntä harmittivat vääryydet, jotka koskettivat häntä itseään, mutta usein tällaiset vääryydet osuivat vielä kipeämmin johonkuhun muuhun. Näin oli naisenalusta tullut auttaja vastoin tahtoaan. Hän toimi usein äänenä jota heikoimmilla ei ollut ja voimana, jota vain harvat osasivat käyttää. Mikään yhteiskunnallinen vaikuttaja Keaira ei ollut, hän oli termiitti, terroristi, piikki mahtavampien lihassa, mutta niin tämän maailman toisinajattelijat kaikki olivat, sillä poliittista valtaa heillä ei ollut. Keaira laski katseensa uhkaavalta taivaalta. Aurinko ei ollut vuosikymmeniin näillä leveysasteilla ollut lempeä tai merkkinä toivosta, se oli joko tukahduttavan paahtava tai vain aavistus valosta kaiken harmaan vaipan takana. Omituisen hiukkaskaasupilven läpi eivät päivänsäteet enää tunkeutuneet. Mikäli halusi nauttia kauniista päivistä ja päivänkehrän rakkaudesta oli matkustettava satoja kilometrejä etelään. Hän jatkoi matkaansa, kädet työnnettyinä syvälle mustan takin taskuihin, ilme sulkeutuneena ja tympeänä, mutta ajatuksensa vilisivät hurjaa vauhtia. Illasta tulisi jännittävä. Hän oli kovaa vauhtia matkalla vanhalle telakka-alueelle sataman liettyneeseen päähän, missä saattoi olla varma jatkuvasti jotain laitonta ja pahaa tapahtuvan, sinne ei lain kova koura ollut aikoihin yltänyt ja se oli loistavaa aluetta suunnitella iskuja, hyökkäyksiä ja operaatioita, jotka eivät mahdollista päivänvaloa kestäneet. Ihmiset ympärillä vaikuttivat typeriltä, nautamaisilta olennoilta, jotka vain lantustivat eteenpäin muiden mukana. Jokainen olento Keairan ympärillä tuntui liikkuvan aivan samaan tahtiin, pukeutuneen samoin ja elehtivänkin samoin käden ja suun liikkein. Tuollaiset ihmiset olivat syynä siihen, että maailma oli nyt mennyttä kalua. Ainakin vanha maailma. Punaisen, repaleisen rystyshanskan verhoama käsi kohosi tuoden ujosti savuavan savukkeen punatuille huulille. Nuori nainen imi pitkään ja nautinnollisesti, sulkien silmänsä hetkeksi. Hänelläkin oli paheensa ja mentholsavukkeet oli yksi niistä. Sisälle virtaava savu tuntui keventävän hänen askeliaan ja saavan tummista tunteista kovenneen mielen hetkeksi turtumaan, ainakin siihen asti kunnes puhallus vei suloisen tunteen mennessään. Telakka-alue avautui Keairan edessä, satama-altaan toisella puolella. Katuvalot sillä puolen paloivat läpi vuorokauden ja saivat utuisan alueen näyttämään jatkuvasti sateiselta. Merestä nousevaa omituista höyryä vasten valot toivat mieleen vanhat elokuvat ja surullisen musiikin. Keaira lähti kiertämään satama-allasta. Alue oli hänelle erittäin tuttua. Hän asui erään varastorakennuksen yläpuolelle aikanaan rakennetussa valvomokopissa, mistä käsin hän saattoi nähdä kilometrien päähän. Se oli aina tuntunut turvalliselta. Nytkin, altaan toiselta puolelta, udun keskeltä, oli aavistettavissa valtavan varaston ääriviivat, aivan telakka-alueen vasemmassa äärilaidassa, lähellä merta. Ja kyseiseen rakkenukseen hän oli nytkin suuntaamassa, tosin ei nyt omaan asuntoonsa, vaan varastoon siinä alapuolella. Siellä pidettiin usein milloin minkäkinlaisia kokoontumisia. Tänään paikalle tulisi hänen lisäkseen kymmenkunta tyyppiä, joista hän tulisi tuntemaan vain yhden tai kaksi. Heidän tarkoituksensa olisi suunnitella isku, sarjan ensimmäinen, sarjan joka olisi tehokkain koskaan uuden maailman valtaa vastaan suunnattu mielenilmaus.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Mar 8, 2006 3:27:42 GMT 3
(( Kasniin, vihdoin sain tämän aikaiseksi. Angstaamistapa hyvinkin. =))
Raskasmielisen ja alakuloisen musiikin vaimea soitto oli ensimmäinen asia jonka Alec tajusi herätessään. Eilispäivästä hän ei kovin paljoa muistanut. Tämä oli taas sellainen aamu jona halusi vain kääntää kylkeä ja nukkua iltaan, mutta uni ei vain suostunut aina tulemaan. Ei ilman kemiallisia apuvälineitä, ja juuri nyt ne olivat lopussa. Alec käänsi päätänsä avaten samalla silmänsä, ja näki yksinkertaisen petinsä vierellä olevan pöydän, se oli täynnä astioita. Kertakäyttöisiä ja tavallisia. Niiden päällä oli muovisia pulloja jotka olivat sisältäneet erivahvuisia ja makuisia alkoholijuomia. Pöydällä oli myös yksi injektioruisku, ja pieni lääkepullo, joka sisälsi alkoholin tavoin tilapäistä armahdusta suovaa ainetta, suonensisäisesti käytettynä. Ei mitään liian vahvaa, vaan juuri sellaista minkä hallussapidosta poliisi saattoivat ehkä juuri ja juuri pidättää jonkun, jos sille päälle sattuivat.
Mies veti syvään henkeä, ja haistoi tyynyssään hajuveden tuoksun. Nähtävästi hän oli tilannut taas illalla seuraa itselleen. Häntä ei surettanut pätkääkään se, miten ihmiset kohtelivat toisiaan kuin hyödykkeitä, ei juuri enää. Hänen tunteensa lakkasivat olemasta suurinpiirtein kaksi vuotta sitten. Noin kaksi vuotta sitten hän lakkasi myös olemasta lupaava, kyvykäs poliisi. Kaikki yhden ihmisen takia joka kohteli häntä loppujenlopuksi kuin mitä tahansa kertakäyttötuotetta. Alec oli kieltäytynyt syömästä lääkkeitä masennukseensa, tosin kaikki muut 'lääkkeet' tekivät kauppansa. Hän oli muuttanut asumaan lähelle telakka-aluetta, koska vuokrat siellä olivat lähes olemattomat, kuten asuinympäristön yleinen turvallisuuskin, ja tehnyt sillointällöin jotain epämääräisiksi ja hämäriksi luokiteltavia 'keikkoja' rahan saamiseksi. Milloin nyt näki järkeä ryhtyä millekään. Menneisyys poliisina ei tuottanut tuolle minkäänlaisia ongelmia tehdä kyseenalaisia tehtäviä rahan eteen.
Alec nousi vihdoin sängyltään ja asteli huoneen toiselle laidalle avatakseen ikkunan, ilma vaihtuisi hieman, ja kadun 'eloisat' äänet tulivat hänen luokseen. Tänän piti olla jotenkin merkityksellinen päivä, mutta miten. Tuo ei saanut oikein asiaa mieleensä matkalla minimaalisenpieneen vessaan, jossa suoritti aamupuhdistautumisensa, ja josta poimi mukaansa ladatun pistoolin, jolla yleensä osoitteli itseään päähän laskuhumalan aikaan. Mies mulkaisi itseään peilistä. Takaisin katsoi kalpea, väsähtäneen näköinen, miltei kolmissakymmenissä olevan näköinen mieshenkilö. Tummanruskeat hiukset ylettyivät olkapäille, ne olivat huonosti hoidetut. Partansa tuo silti jaksoi ajaa joka aamu, jostain kummallisesta syystä. Komeaksi tai hyvännäköiseksi tuota ei oikeastaan voinut sanoa, ja ne harvat jotka niin tekivät, tekivät koska heille oli maksettu. Luoltaantyöntäväkään tuo ei kuitenkaan ollut, vaan jotain mitäänsanomatonta siitä väliltä.
Viimeaikoina hän oli yllättänyt itsensä ryhtymällä täyttämään päivänsä tylsiä tunteja muunmuassa säännöllisesti kuntoilemalla joskus poliisivoimissa palvellessaan hankkimallaan 'huippuedullisella ja huipputehokkaalla sängynalle mahtuvalla kuntoilukeskuksella'. Joka kerta harjoitellessaan tuo tunsi olevansa hyödyttömän ihmishyödykkeen ruumiillistuman lisäksi myös törkeän mainonnan uhri. Kuntoilunsa ansiosta tuo oli kuitenkin onnistunut säilyttämään painonsa kohtuudessa, ja hieman reilun 180 sentin pituisena tuo näyttikin suhteellisen ihannepainoiselta.
Vessasta päästyään tuo aktivoi pöydällä olevan tietokoneensa. Se oli noin kämmenen kokoiseksi rakennettu laite joka heijasti hologrammikuvan noin 20 sentin levyiselle neliskanttiselle alueelle. Nopeasti selattuaan postinsa läpi tuo muistikin miksi tänään oli niin tärkeä päivä. Tänään hän voisi olla osana jotain hienoa. Jotain minkä yhteydessä voisi ehkä osoittaa hieman mieltään ja tuntea ehkä jopa oman arvonsa ihmisenä kohenevan. Tänään hän ehkä voisi liittyä joukkoon joka potkisi niitä marsin yltäkylläisyydessä eläviä ylimyksiä perseelle. Asian julkituleminen uutisissa ei ollut mennyt tuolta ohi, ja milloin tuo ei maannut sängynpohjalla aseen piippu ohimollaan mietiskellen elämänsä arvoja, tuo kohdisti vihaansa ja turhautuneisuuttansa tuohon kansoja laajalti kohisuttaneeseen asiaan, ennenpitkää tullen siihen johtopäätökseen, että itsensä ampuminen olisi hyödytöntä, jos voisi kuolla palvellen jotain hienompaa päämäärää. Joidenkin tuttujen ja puolituttujen kautta tuo oli sitten löytänyt verkosta yhteyksiä, jotka olivat loppujenlopuksi todenneet Alecin olevan sopiva ihminen kutsuttavaksi tuohon hämärään tapaamiseen.
Kovin kauaa ei sitten kestänytkään kun mies oli löytänyt itsestään aivan uutta puhtia, ja käveli jo muutamaa kerrosta alempana kadulla. Yllään tuolla oli nyt mustasta, kumin ja nahan sekoitusta muistuttavasta aineesta valmistettu hieman kuluneen näköinen takki, vain hieman löysähköt mustat jostain hyvin hengittävästä, ja halvasta kankaasta valmistetut housut, sekä sotilaiden käyttämät maihinnousukengät, mitkä nyt yleensä tuntuivat olevan yleiset myös siviileillä. Silmäkuoppiensa peitoksi tuo oli asettanut tummat lasit, jotka pysyivät jonkinlaisella ihoystävällisellä 'tarralla' kiinni ilman sankoja. Mainitun varastorakennuksen osoite oli tutun kuuloinen, eikä oikean reitin löytämiseen mennyt tuolta kauaa...
|
|
|
Post by Noir on Mar 9, 2006 0:57:42 GMT 3
Kaupungin läpi kulkeva pikajuna numero 8 pysähtyi hiljaa humisten rapistuneelle sataman asemalle ja päästi kyydistään ne vähät matkustajat, joilla jotakin asiaa näille kulmille oli. Muutamien kenkäparien aiheuttamat kopinat kaikuivat vain hetken aseman tyhjissä tunneleissa kunnes erkanivat omille tahoilleen.
Yhdet kenkäpareista, hieman kuluneet mustavalkoiset tennarit, kuuluivat pitkähkölle, hoikalle, alle kolmekymppiselle miehelle joka asemalta ulos päästyään jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja katseli jonkin aikaa ympärilleen kuin miettien minne olikaan oikeastaan matkalla. Mies oli syntyperältään ainakin osaksi latino. Hänen pikimusta tukkansa oli leikattu lyhyeksi, siistiksi siiliksi ja hänen alahuulensa alta lähti kapea, siisti parta joka päättyi miehen leuan alle. Mies oli pukenut hoikan vartalonsa peitoksi mustan puvuntakin, haalistuneen mustan sävyä olevat farkut ja pitkähihaisen paidan, joka avonaisen takin alta näkyi. Niinikään musta väriltään. Hänen silmänsä olivat pyöreiden, hopeanhohtoisten peililasien piilottamat ja lisäksi tuolla oli mukanaan myös pienehkö, harmaa, jonkin urheiluvaatejätin olkalaukku jota hän kanniskeli huolettomasti.
Miekkonen oli nimeltään Cesar Soto ja hänet tunnettiin hakkeripiireissä jonkinlaisena elävänä legendana. Tai ei häntä, mutta hänen lukuisat aliaksensa, joilla hän oli aiheuttanut päänvaivaa verkossa eritahojen viranomaisille jo teinivuosistaan lähtien. Mutta kuten kukaan ihminen, ei Cesarkaan ollut erehtymätön. Hamassa nuoruudessaan hänet oli onnistuttu jäljittämään erään korporaation tietokantoihin tunkeutumisen jälkeen ja alta aikayksikön oli yhtiön vähemmän ystävällinen turvaosasto iskenyt hänen luukkunsa oven sisään ja kiikuttanut Cesarin konttoriinsa "kuullusteluja" varten. Siellä nuorimies oli saanut eteensä valinnan joka ei ollut hänelle vaikea: yhtiön tietoturvaosastolle kelpo virkaan tai istumaan kivensisään muutamaksi vuosikymmeneksi lukuisista tietoturvarikoksista. Ja niin Cesar Sotosta oli tullut se, mitä hän oli koko nuoren, kapinallisen ikänsä halveksinut: korporaation liessa oleva koira, joka eleli kyllä mukavasti kadun asukkeihin verrattuna, mutta joka myös pysyi tiukasti isäntänsä valvonnan alla eikä käynyt kusellakaan ilman, ettei yhtiö sitä olisi tiennyt. Ja tämä ei nuoren kapinallisen mieleen todellakaan ollut. Niinpä eräänä sateisena aamuna saikin uutisista lukea kuinka nuori ja lahjakas tietotekniikka-velho oli kohdannut traagisesti loppunsa hänen työsuhdeautonsa räjähdettyä ja ruumiin ilmeisesti sinkouduttua läheiseen koskeen muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Tämän lavastetun onnettomuuden jälkeen oli Cesar joutunut katoamaan joksikin aikaa maisemista ja hankkimaan itselleen uuden henkilöllisyyden, kasvot ja tiesmitä muuta. Hän oli ollut poissa maasta joitakin vuosia tehden jälleen rakastamiaan tietomurtoja pankkeihin, valtionvirastoihin ynnä muihin kiperiin paikkoihin ja hankkien näin leipänsä. Muutamia vuosia sitten hän oli jälleen palannut kotikonnuilleen ja asettunut samaiseen kaupunkiin josta oli nuorena lähtenytkin. Hän oli nyt maahanmuuttaja ja muukalainen kotikaupungissaan, ilman vanhoja ystäviään ja sukulaisiaan, mutta tämä oli ainoa mahdollinen tapa jolla hän voisi elämänsä elää ilman uutta kohtaamista yhtiön tai viranomaisten kanssa. Tietoliikenne kaappauksiaan hän toki jatkoi, mutta nyt vanhemmiten hän oli saanut myös elintärkeää varovaisuutta kykyjensä tueksi ja hän välttelikin nykyään niitä hullunrohkeita keikkoja joita hän nuorena oli hoidellut ja jollaisesta hän oli niinikään narahtanutkin. Sen lisäksi Cesaria olivat alkaneet vaivata motivaatio-ongelmat ammatissaan. Hän oli kyllästynyt käyttämään taitojaan vain rahan hankkimiseksi. Rahaa hänellä oli ja hänestä olikin alkanut tuntua samalta koiralta liessa kuin hän oli korporaation palkoilla ollessaan tuntenut olevansa. Hän halusi tehdä ennen kuolemaansa jotakin merkittävää. Jotakin jolla hän voisi ravistella yhteiskuntaa ja sen mätää johtoa, jota Marsista käsin kontrolloitiin. Ja semmoinen tilaisuus Cesarille oli tullutkin kuusitoista kuukautta sitten, kun hän oli tutustunut erääseen vastarintaryhmittymään ja alkanut hoidella tietoliikennehommia näille.
Cesar lähti kulkemaan kohti suuntaa, jossa varasto sijaitsi ja kaiveli samalla savukkeen ja sytyttimen takkinsa kätköistä. Tyypillistä, kaasu lopussa. Tietokone-velho tuhahti harmistuneena ja viskasi sytkärin viereiseen satama-altaaseen. Kaipa hän matkan selviäisi ilmankin. Savukkeen hän siirsi huuliltaan korvansa taakse odottamaan ja varmisti sitten, että yhdeksänmillinen pistooli painoi tukevasti yhä miehen selkää puvuntakin alla. Tämä alue oli vaarallista ja Cesar halusi varmistaa, että hänen putsattua raatoaan ei löydettäisi seuraavana aamuna kellumasta merestä. Ei ainakaan ilman mahdollisuutta vastata takaisin samalla mitalla.
Huomaamattaan mies olikin jo saapunut kohtaamispaikalle ja kelloa vilkaistuaan ilmeisesti hieman etuajassa. Niinpä hän hyppäsikin istuskelemaan rakennuksen viereiselle kujalle jätetyn puulaatikon päälle ja jäi odottelemaan mielenkiinnolla muita paikalle saapuvia. Nuoren naisen tunnistaessaan miehen kasvoille levisi leveä virne. "Yo!", tuo huikkasi kujan hämäristä toiselle ja pomppasi laatikolta ylös seisomaan. "Moi, Keaira.", latino lausahti pehmeällä äänellään ja laski hieman lasejaan, jotta ruskeat silmät saattoivat tarkastella toista luonnonvalossa. "Ei sattuis olemaan tulta?"
|
|
|
Post by Kalin D. on Mar 10, 2006 3:15:29 GMT 3
Telakka. Täydellinen labyrintti piilotua, väijyä, asua ja kadota tunkkaiseen harmauteen. Salakuljettajan paratiisi, saattaisi sanoa, mikäli asia kiinnostaisi. Mitä tahansa saattoi myydä, itsensä lisäksi myös toisen ihmisen ja elämän sen mukana. Tänään puoleen hintaan, jos löydät tiesi oikean rahtikontin taakse. Mainonta, no, se hoitui niille jotka tiesivät ketä kuunnella ja puhuja oli valinnut avata suunsa suoltaen kiertoilmauksia ja vihjauksia. Tiedon rippeet olivat kultaakin arvokkaampia maailmassa, jossa lait olivat enää vain ohjenuora ja rangaistusvaltaa ylläpitävä elin mielivaltaisena verenhimoaan tyydyttävä eläin siinä missä kansakunnat olivat oppineet uudelleen viidakon lain.
Syystä tai toisesta laki ei koskaan ollut lähellä hänen sydäntään, vaikka sen jokainen kidutusvälinettä muistuttava pykälä häälyi tekojen myötä muistissa kuin selatun kirjan haalistuneet sivut. Erittäin hyvä yliopistokoulutus, vain parasta ja yksityisopettajien lapsuuden riemua. Sekin omaa kultaista aikaansa, kultaista todellakin, liehittelyä ja rakkautta kultaisen häkin koristeellisten kaltereiden hellässä suojassa. Pianoakin mies taisi osata soittaa, ainakin oli soittanut lapsena. Hän oli syntynyt kaksikymmentäviisi vuotta sitten Yhdistyneessä Ranskassa ja Saksassa, demokraattiseen ja taloudellisesti vakaassa asemassa olevaan valtioon, mutta hyvin epäsuotuisaan ja kiusalliseen asemaan. Niin voi käydä kun äiti heittäytyy työmatkalla kiihkeään romanssiin.
Se oli ikuinen päänvaiva. Ikuinen kuin tatuointi, joka peitti kokonaan jäntevän solakan miehen selän. Ei muuten ollut hänen ainoa tatuointinsa, mutta ensimmäinen. Se oli koristeellinen ja erittäin tarkka kuva Espanjan kuninkaallisesta vaakunasta, joskin sen rikkaat värit ja ääriviivat olivat kärsineet viimeisen yhdeksän vuoden aikana, jonka kuva oli ihoa koristanut. Hän vihasi sitä. Lahja - paskan marjat. Selvää vittuilua päin näköä, poliittista kieroilua ja ikuinen leima, joka kavaltaisi hänet joku kaunis päivä. Ja se päivä tulisi olemaan historiallisesti ikimuistoinen vuosien myötä uudelleen muokkautuneessa Euroopassa, jonka hän oli päättänyt jättää taakseen vähin äänin. Muut kuvat ruskettuneella ja luonnostaan tummalla iholla olivat oma-aloitteisesti hankittuja. Hartioissa Jeesus ristillä ja naurava paholainen, Taivaan ja Helvetin edustajat tasapuolisesti esillä hihattoman mustan paidan korostamina. Zatarra oli ylpeä etenkin Paholaisesta, jonka virnettä ei voittanut paskamaisessa ylpeydessä edes hänen oma virnistyksensä. Vasemmassa kyynärvarressa kiersi pelikorttien maiden kuvat, pataässä, hertta, ruutu ja risti tasaisena renkaana kavaltaen peliaddiktion ja viehtymyksen uhkapeleihin. Renessanssin aikainen aurinko kämmenessä, kuin universumi olisi hänen otteessaan - ainakin villeissä päiväunissa, joita avaruuksissa ajelehtivalla oli aikaa ottaa. Kolme muuta tatuointia olivatkin sitten selvitettävissä niille, jotka saivat espanjalaisranskalaisen riisumaan enemmän.
Niin, suku. Pitkät ja hoikat pianistin sormet raapivat kapeaa leukaa, jota läikitti rosoinen parransänki. Laikkuinen kuin ponin turkki, oli Anamaria nokkaansa pitkin tuhissut. Pikkusiskot... Harva tiesi hänen oikeaa nimeään tai sukupuutaan, joka olisi syössyt Euroopan kaksi suurinta valtiota erittäin noloon mediamyllytykseen. Ranskasaksan presidentti, rautaotteinen rouva ja Uuden Espanjan kuningas (niin, ne yrittivät yhä vain pitää yllä renessanssin aikaisia perinteitä tai vähintään imagoa pitääkseen kuningaskunnan maineen yllä) olivat hairahtaneet valtiovierailun aikana johonkin, mitä ei olisi koskaan pitänyt tehdä ja saaneet aikaan miehen, joka raahusti telakka-alueella kaivellen käsivarrellaan roikkuvan pitkän terrakottan punaisen takin taskusta tupakkiaskia. Inche Ramirez d'If- Zatarra. Tarkoitti muuten ajopuuta. Ajopuulta tummatukkainen, vähintäänkin kahden vodkapullon humalassa eteenpäin töksähtelevä mies, näyttikin.
Yksisilmäinen paskiainen, joku voisi sanoa, ainakin sellainen henkilö joka oli menettänyt omaisuutensa korttipöydässä hänelle. Yksisilmäinen hän oli, paskiainenkin toisinaan. Enimmäkseen kuitenkin kroonisessa krapulassa tai humalassa sietääkseen krapulaansa. Vittujen kevät, Espanjan kruununperillinen, äpärä, mutta medialta huolella piilotettu vahinko siihen asti, että äitikulta oli hankkinut tatuoinnin poikansa selkään huutamaan tuon salaisuuden julki. Kiukkuinen? Ei, vain tappiin asti katkeroitunut ja syrjään heitetty. Muutama vuosi sitten uutiset olivat esittäneet hologrammikuvaa Espanjan ensimmäisestä kruununperillisestä, Anamaria-nimisestä prinsessan alusta. Siinä se oli kermakakku-mekossaan, vilkutteli ja otti vastaan onnitteluja täysi-ikäisyydestään sekä oikeudestaan kruunuun. Se kapakka sataman perällä oli ollut seuraavana aamuna kasa palaneita rakenteita ja hiiltyneitä luodin hylsyjä. Katkera? Vähän vain.
Merirosvo-tyylisten solkisaappaiden askel oli tänään raskas, painovoima tuntui vetävän planeetan ytimeen sellaisella raivolla, että savukettaan sytyttelevän miehen oli vaikea pysyä jaloillaan. Se huojahteleva tapa, jolla hän muutenkin aina käveli, tehostui lähes kompurointiin, kunnes laiha keho saattoi törmätä varastorakennuksen oven pieleen. Tumma silmä varjojen syventämässä silmäkuopassa tuijotti sisään kokoontumispaikkaan, jossa hän oli joskus aikaisemmin käynyt ottamassa osaa yleiseen vandalismiin ja vastarintaan milloin mitäkin vastaan. Ihan sama mikä aate pyrittiin tuomaan alas, hän oli mukana. Ehkä joskus olisi Espanjan tai Ranskasaksan vuoro. Hän olisi barrikadeilla. Luurangonlaihoilla kasvoilla häilyi jonkun tovin tyytyväisyys, mutta savukkeen leimahduksen jälkeen se oli poissa ja sama lievästi vittuuntunut ja ärtyneen tylsistynyt ilme palasi lainsuojattoman naamioksi. Muistiko tosiaan mainita, ettei mikään laki suojellut häntä, koska hänellä ei ollut henkilöllisyystodistusta? No, aina sellaisen väärensi, mutta hän ei saattanut koskaan kulkea mistään ovista omana itsenään, koska Inche d'Ifiä ei ollut olemassakaan minkään maan väestörekistereissä. Se oli ongelma, jotkut olisivat onnellisia anonyymiteetistä, mutta hänelle se oli ollut vaikea asia jo lapsesta asti. Kävelevä salaisuus. Joku kaunis päivä tulisi mitta täyteen ja hän huutaisi totuuden julki. Joutuisi kuitenkin pöpilään ennen kuin kummankaan valtion suojelupoliisi ehtisi häntä nappaamaan ja kätkemään uudelleen.
Aivan sama. Hän oli humalassa ja tarvitsi jotain hajoitettavaa tai vähintään sulautua möykkäävään massaan, joka velloisi jonkun tunnin päästä potkimaan lähimmän roskakorin muhjuksi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Mar 10, 2006 12:03:29 GMT 3
Keaira säpsähti ja käännähti äänen suuntaan. Hän tiesi olevansa reippaasti etuajassa, sillä oli savukkeen kadulle heitettyään kaivanut takkinsa taskusta pienen rannekellonsa, jonka hihna tosin oli revennyt paria viikkoa aikaisemmin, ja huomannut sovitun ajan olevan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Ei ollut odotettavissa kenenkään saapuvan tälle suunnalle telakkaa vielä hetkeen, sillä suurin osa muista asui parin kilometrin päässä alueella, jota kutsuttiin vanhaksi lähiöksi, eikä heillä olisi tänne muuta asiaa kuin tulla kokoontumaan. Hetken aikaa pumppasi uhkarohkea sydän verta lihaksiin sellaisella tahdilla, että räjähtävä lähtö pakoon tai hyökkäykseen oli mahdollinen, mutta onneksi ääni oli loppulta aika helposti tunnistettavissa. Se kuului miehelle joka oli liittynyt näiden katujen kapinointi renkaaseen muutamia kuukausia ennen Keairaa. Mies oli aina vaikuttanut hiukan itseriittoiselta, ehkä tietoiselta omasta erinomaisuudestaan, mutta jos jutut, joita nainen oli tuosta persoonallisesta latinosta kuullut, pitivät paikkansa, oli hänellä syytäkin arvostaa itseään. Hän oli oikea kultakaivos vastarintaliikkeelle ja iskuille joita oli viime aikoina alettu suunitella. Cesar- se oli tuon tummatukkaisen ja tummasilmäisen sankarin nimi- oli häntä muutamaa vuotta vanhempi ja oli helposti nähtävissä, että mies oli varakas, ehkä jopa rikas. Hän ei koskaan haissut pahalle, hänen vaatteensa olivat puhtaat ja virheettömät ja taidolla muotoiltu leukapartakin tuntui olevan ajellun ammattilaisen käsin. Keaira ei ihmetellyt muutamia katkeria katseita, joita Cesar selkänsä takana keräsi, olihan nuori nainen itsekkin salaa kateellinen miehelle, joka varmasti pääsi lääkäriin niin halutessaan. Keairan piti aina jonottaa tuntitolkulla hälisevässä salissa, jotta joku hoitaja ehtisi tutkimaan hänen kulloistakin vaivaansa. Tällä puolen kapunkia, vain harvalla oli varaa maksaa itseään yksityiselle klinikalle. "Tulta? Onjoo... Odotas." Hän alkoi kaivelemaan takkinsa taskuja. "Mä just itekkin poltin." Olipas nyt turhauttavaa, pieni, punainen savukkeensytytin tuntui kaivautuneen jonnekkin piiloon taskun pohjalle. No nyt.. ei, se oli hänen pienen taskustilettinsä kahva, halpa henkivakuutus. Ja toinen esine, jonka käsi vasemmassa taskussa tavoitti olikin huulipuna. Hitto, sen korkkiosa tuntui menneen rikki, se olisi teipattava ennenkuin punainen töhnä tahrisi taskun sisäpuolelta, jonka jälkeen sinne työntyvä käsi saisi eloisaa väriä kynsien alle, mikä oli tosin jo tuttua Keairalle. Jostain syystä hän onnistui aina halkomaan nuo korkit. "Tässä!" Hän kaivoi pienen tulentekovälineensä esille ja napsautti siihen liekin, tarjoten tätä elämänlähdettä miestä kohden. "Miksi säkin olet näin ajoissa?" Nuori nainen kysäisi sitten puolivälinpitämätömästi. Hän oli alunperin suunnitellut kiipeävänsä 'ylelliseen' kattohuoneistoonsa siksi kunnes kokoontumisen oli määrä alkaa, mutta nyt oli kai kohteliasuudesta pidettävä seuraa tälle arvokkaalle miehelle. Valin, mies joka oli peräänantamattomalla auktoriteetillään ja kylmällä logiikallaan lunastanut eräänlaisen johtohahmo aseman värikkäässä joukkiossa, oli tehnyt kaikille selväksi, että Cesar oli mies jota ei katseltaisi nokan vartta pitkin vaikka kuinka inhottaisi, tuo latino oli henkilö jota todella tarvittaisiin, jotta suunnitelmat olisivat mahdolliset toteutua tässä maailmassa, jota tietokoneet hallitsivat. Keaira kaivoi itselleenkin savukkeen, aski tuntui olevan vielä puolillaan, mikä oli hyvä asia. Illan aikana sattaisi palaa toinenkin hermosavuke, jos vain niille olisi aikaa. Tässä vaiheessa ei enää ehtisi juosta kioskille uutta lastia hakemaan. Hän puhalsi napakasti tupakan siihen päähän jossa filtteri sijaitsi, ei tinnyt miksi, kunhan nyt oli typerä tapa, asetti sitten kääryleen huulilleen ja napautti sytyttimeen uuden liekin. Nautinnollisesti hän imi ja antoi sitten liekin tukehtua. Tupakointi oli paha tapa, hän tiesi sen. Joku päivä Keaira kuolisi ja olisi todella ironista jos se kaiken hänenkin kärsimänsä jälkeen tapahtuisi keuhkosyövän kourissa, mutta ihmisellä piti olla nautintoja ja paheita ja savukointi kävi molemmista. Hän kohotti katseena tupakkansa valkeasta varresta miehen tummiin silmiin. "En siis halua mitenkään tentata, kunhan ihmettelin. Ei tänne kukaan normaalisti tule ennen sovittua ajankohtaa. Ja voit varmaan arvata miksi." Kajaalilla ehostetut silmät muljahtivat ja kiersivät merkitsevästi hiukan ympärillään. Vanha telakka oli vuosikymmeniä sitten ollut todella vilkasta aluetta, mutta sen sijainti ei täysin palvellut hiukan kauemmas rakentunutta teollisuusaluetta. Nyt sekä vanha telakka että vanha satama olivat jo aikaa sitten autioituneet ja suoraan sanoen kriminalisoituneet. Mutta kun nyt ei ihan joka paukausta säpsähtänyt oli alue mukiinmenevää ja vuokrat olemattomat, vanhaan keskustaankin oli niin lyhyt matka, ettei aina tarvinnut edes juosta jotain kuljetusneuvoa kiinni. Yleiset kulkunauvot olivat tuossa kahtiajakautuneessa kaupungissa ihmeen hyvässä kunnossa ja arvostettavan täsmällisiä. Sekä vanhan- että uuden kaupungin alapuolella humisi laaja metro verkosto, joka yhdisti vauraan puolen ja köyhtyneen alueen maan pinnalta katsottuna näkymättömin sitein. Ja tämä oli kaikkien kannalta hyvä asia, sillä nuo tunneliverkostot tarjosivat mahdollisuuksia moniin yrityksiin, kaupankäyntiin, asumiseen, katoamiseen ja jopa tarkasti vartioitujen alueiden ohittamiseen..
((Ettei hämäännytä: Glaciar, Akula, Noir, Kalin))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Mar 10, 2006 14:30:48 GMT 3
Jo matkansa alkumetreillä Alec huomasi ettei kaikki ollut nyt hyvin. Ai niin, ihmisenä olemisessa oli sellaisia haittapuolia että syödäkkin pitäisi. Ajatusten liihoteltua vaihteeksi ihan uusiin kohteisiin, kuten paikkojen räjäyttelemisiin ja yleisen epäjärjestyksen luomiseen, oli hänen mahansa pitkästä aikaa muistuttanut olemassaolostaan. Takaisin kämppäänsä tuo ei suunnannut, sillä sieltä tuskin löytyisi mitään syötävää. Sen sijaan oli tehtävä hieman pidempi lenkki, jos tuo mieli jotain kelvollista syötävää. Siispä tuo kääntyi nyt kannoillaan ympäri ja vaelsi pidemmän lenkin lähemmäs kaupungin keskustaa (joka tosin sijaitsi useiden kilometrien päässä, mutta lähemmäs sitä kuitenkin), kohti lähintä tuntemaansa kaupallista liikkeen tai kioskin tapaista josta saattaisi löytää jotain syömäkelpoista.
Jonkin matkaa vaellettuaan epämiellyttävien ihmisten seassa, tuo sitten löysikin hieman suurta makeisautomaattia muistuttavan minimaaliseen kokoon kutistetun suppean ostosparatiisin. Kortin tuo tunkaisi puoliksi kameravalvotun panssarilasista ja metallista koostuvaan masiinaan ja tökkäsi sormellaan kosketusnäyttöä muistuttavaa käyttöliittymää. Punainen valo syttyi kuittaamisen merkiksi, ja kone kolisteli ulos säilykepurkin. Tuttua tavaraa. Korttinsa ja tuon säilykkeen mukaansa poimittuaan Alec jatkoi sitten alunperin suunnittelemaansa matkaa, kohti tuota varastorakennusta. Kävellessä oli hankala syödä, joten paras sinnitellä perille asti pääsemistä.
Kaduilla pyöri paljon ihmisiä asioillaan tai sitten vain tyhjää toimittamassa. Entisenä poliisina tuon takaraivoon oli ehtinyt jo upota tietynlainen ulkonaliikkumistyyli, mikä huhujen mukaan ehkä esti satunnaisija ryöstäjiä tai muita pahempi aikeisia pikkurikollisia valitsemansa kohteekseen juuri tuota henkilöä. Päänsä tuo pyrki pitämään pystyssä vaikka se vähän väliä meinasikin painua. Ryhti oli hyvää vauhtia palaamassa kaikesta mielen ankeudesta huolimatta. Se tuli vähän kuin itsestään. Mustien linssien suojista tuo mulkoili ympärillään olevia ihmisiä valppaana. Sekin oli yksi selviytymiskeino. Sitä pakollisempi selviytymiskeino, mitä lähemmäs telakka-aluetta tultiin. Aseensa tuo tottakai piti mukana kaiken varalta, vaikka käyttikin sitä aina vain viimetilassa. Poliisiasemalle tuo ei haluaisi asiakkaana mennä, vaikka ehkä jotain sympatioita sieltä saisikin, mikäli nykyihmiset sellaiseen kykenivät. Se toisi vain liikaa huonoja muistoja.
Kyseisen rakennuksen edessä näytti olevan jo pari ihmistä, hienoa. Eipähän tuo kaiketi ollut myöhästynyt, vaikkei sovittua ajankohtaa muistanutkaan tarkalleen. Maha murisi jälleen uhkaavasti. Mies nyökkäsi paikalla olevalle kaksikolle sanomatta sanaakaan, ja jäi hieman etäämmäs noista odottelemaan. Olihan hahmoissa jotain tuttua, mutta juuri nyt huomio oli kiinnittynyt nälän tunteeseen ja säilykepurkkiin. Säilyke avattiin rutinoituneella eleellä, kansi heitettiin epämääräisesti sivuun, ja hahmo alkoi napsia sormin purkin sisältä harmaasta massasta koostuvia kuution muotoisia paloja. Ruoka oli kumimaista, mautonta, mutta sisälsi osapuilleen tarpeelliset ravintoaineet, mitä ihminen tarvitsisi noin päivän aikana. Purkin sisältö vastasi laajahkoa ateriaa, mutta miehellä ei oikeastaan näyttänyt olevan mitään vaivaa sen tyhjentämisessä siinä paikalla. Muista paikallaolijoista tuo ei tuntunut välittävän. Hän vain odotti jotain, vaikkei oikeastaan itsekään ollut ihan varma, että mitä.
|
|
|
Post by Noir on Mar 11, 2006 23:29:23 GMT 3
Mies katseli huvittuuneesti nuoren naisen penkoessa taskujaan ja virnisti jälleen hieman ärsyttävästi, kuten hänellä oli tapana vaikka ei sillä pahaa tarkoittanutkaan. Monesti oli latino meinannut saada turpaansa vain virnuillessaan väärässä paikassa. Pari kertaa hän oli saanutkin. "Gracias...", mies lausahti sitten hiljaa toisen viimein löytäessä sytyttimensä ja tarjotessaan tälle tulta. Cesar kurottautui lähemmäs ja sytytti savukkeensa, alkaen sitten poltella sitä rennonoloisesti. "Miksikö ajoissa?", mies lausahti vastaukseksi naisen kysymykseen ja nosti sitten jälleen lasinsa takaisin silmilleen. "Ehkä mä halusin tulla katselemaan tätä hurmaavaa maisemaa vähäks aikaa ennenkuin päästään itse asiaan...", mies virnisti ja heilautti kättään rapistuneen satama-alueen ja vihreän, haisevan meren puoleen. "Tai ehkä mun juna vain tuli ajoissa, siinä se...", tuo mutisi mietteliäänä ja jäi sitten polttelemaan savukettaan loppuun vaiteliaana.
Huomatessaan toisen miehen lähestyvän kohtaamispaikkaa, laski Cesar jälleen hieman laseja silmiltään ja vinkkasi tulijan suuntaan. "Katos. Tännehän jopa alkaa tulla ihmisiä...", tuo lausahti naiselle ja jatkoi sitten: "Tunnetko? Mä en." Miehelle tuo hakkeri nyökkäsi niin ikään vastaukseksi, samalla puhaltaen savut suustaan. "Taitaa olla nälkä, kun tota koiranruokaa pistelet?", latino lausahti jälleen virnistäen ja vippasi sitten tupakannatsan satama-altaaseen. "Cesar.", hän näpäytti sormillaan rintaansa ja nyökkäsi sitten naisen puoleen: "Ja tässä on Keaira. Ketä mahtaa olla kunnia puhutella?"
|
|
|
Post by Kalin D. on Mar 12, 2006 20:25:03 GMT 3
Suklaanappi-silmä tuijotti hahmoja, jotka harhailivat varaston reunamilla, räväytti väsymyksen ja useamman vuorokauden valvomisen mustaamaa luomea ja sulkeutui. Päänaukomista, kokeilua ja tuttavuuden hierontaa. Kuin koiria nuuskimassa toistensa perseitä. Tänään kaikki tuntui haraavan vastaan, maailmantuska ahdisti ja sai espanjalaisranskalaisen irvistyksen paljastamaan kultaisen teräväksi muotoillun kulmahampaan. Teki mieli hakata päätä metallisen liukuoven kulmaan, hakata kunnes iho repeäisi auki ja taju lähtisi. Mistä maailmatuska sitten lähti? Siitä mistä aina ennenkin, kuulumattomuudesta mihinkään, jatkuvasta freelancer-urasta, joka ei näyttänyt johtavan mihinkään. Salakuljettaja antoi päänsä kolahtaa oven pieleen ja valahti nojaamaan selkäänsä aaltoilevaan peltiin. Keho lojui täysin velttona, pää puoliksi sivulle retkahtaneena ja katse jonnekin tyhjään tuijottaen. Sitä toista silmää peitti ulkoinen kromattu mekanismi, sitä saattoi sanoa metalliseksi silmälapuksi, mutta kuka tiesi mitä se piti sisällään. Viski löyhkäsi hengityksestä läpi, mutta ruskettunut mies oli liiankin tajuissaan. Hän kuunteli. Toistaiseksi sammumispisteessä olemisen esittäminen oli ollut tehokas tapa kuulla haluamansa, mutta hyödyllistä informaatiota ei näyttänyt tippuvan tänään. Ehkä pitäisi vain avata uusi pullo ja hukuttaa masennus kurkkua polttavaan nesteeseen, joka oli aikaa sitten särkenyt yksisilmäisen äänen ikuisesti käheäksi.
( Pahoitteluni lyhyydestä. )
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Mar 12, 2006 21:56:31 GMT 3
Ei, Keaira ei vain pitänyt tuosta latinosta. Ylimieliseksi joku oli häntä kuvannut ja se tuntui kyllä osuvan aika napakasti kohdalleen. No onneksi tuo nyt ei kuulunut millään tavalla Keairan lähipiiriin. "Vieras kasvo mullekkin." Nuori nainen mutisi nyökäten hänkin vasta saapuneelle. Cesarin esiteltyä hänet vieraalle miehelle vilautti tuo lyhyen hymyn, napautti sen mitä savukkeesta jäi kohti satama-allasta ja kääntyi kannoillaan. Valin arvattavasti saapuisi pian ja hänen vanavedessään ilmaantuivat usein loputkin niistä jotka paikalle aikoivat ja Keaira etsisi mielellään itselleen mukavan paikan josta saattaisi rauhassa seurata luvassa olevaa keskustelua sen kummemmin siihen osallistumatta. Cesar saisi nyt itselleen seuraa tuosta miehestä joka näytti syövän koiranruokaa pahimpaan nälkäänsä. Keaira ehtisi pikaisesti käväistä asunnossaan, ennen kokoontumisen alkua. "Käyn ylhäällä..." Hän lausui ääneen, vaikka sitten Cesarille, jonka oletti tietävän missä seurasta poistuva asusti. Keaira puikahti halliin sisälle, ja harppaisi kohti väkivaltaisen näköisiä kierreportaita, joista kaide oli pitkältä matkaa ruostunut roikkumaan holtittomasti ilmassa, luvaten lävistää ensimmäisen joka alle uskaltautuisi.
--
Muutaman korttelin päässä asteli verkkaan mies, jota hylättyyn telakkarakennukseen osattiin odottaakkin saapuvaksi. Kyseessä oli kerrassaan vaikuttava näky. Miltei pari metriä mustaa nahkaa nin yllä, ympärillä kuin ihollakin. Kyseessä oli kookas, selvästi juuriltaan afrikkalainen mies, joka huokui hiljaista auktoriteettia. Hänen ei varmasti ollut tarvinnut pelätä tulevansa ryöstetyksi tai mukiloiduksi vuosiin. Vaikka ilme miehen kasvoilla ei viestinytkään hiljaista raivoa, surua, tyytymättömyyttä, epäluuloa tai mitään muutakaan epämiellyttävää tunnetta, joka helposti myrkytti ihmisen mielen, oli helppo huomata tuon olevan vakavalla asialla ja halusi tulla jätetyksi rauhaan. Askeleet, jotka järkälemäisten maihinnousukenkien verhoamat jalat iskivät kuluneeseen asfalttiin eivät olleet kiireiset, mutta ne viestivät määrätietoisuutta, samoinkuin eteenpäin naulattu katsekkin teki. Ihmiset, jotka kävelivät häntä vastaan kadulla väistivät auliisti ja ajoneuvot kiihdyttivät hänen kohdallaan. Kadulle vain hetkeä aikaisemmin asunnostaan astunut mies henki ympärilleen tarvetta tulla jätetyksi omaan rauhaansa. Valin oli mies, joka toisissa olosuhteissa olisi helposti noussut kiinni vallankahvaan, häntä oli helppo uskoa, sillä miehen matala ääni oli omiaan luomaan syvää luottamusta ja se kumpusi syvältä leveästä rinnasta vaikuttavana, pakottaen mielen kuin mielen taipumaan ilman käskyn sanaa. Valin oli kiitollinen näistä lahjoistaan. Hän oli joskus ollutkin silmää tekevä ja varakas mies, mutta se oli kuin osa jotain toista elämää. Nyt hän oli pikkutekijä, terroristi, onneton kärpänen pyörimässä valtaisaan elefantin korvassa. Telakka-alue aukesi miehen edessä kadun toisella puolella. Vasemmalla loiskui arvaamaton satama-allas, oikealla oli helppo erottaa hänen matkansa määränpää.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Mar 12, 2006 23:42:29 GMT 3
Alec pisti merkille sen, että kaksi muuta paikallaolijaa olivat hänet huomanneet. Miehen esiteltyä molemmat paikallaolijat tuo sitten nosti päänsä ja katseli noita kahta hetken aikaa mustien lasiensa takaa hetken aikaa pureskellen suussaan olevaa 'elintarviketta', ja nielaisi sen viimein. Hieman painostavan vaitiolon jälkeen, tuo sitten avasi suunsa. "Alec.", tuo lausahti, ja jatkoi sitten miehen kommenttiin ruuasta kääntäen hieman päätään tuota kohti: "Täytyyhän sitä pitää lihansa kunnossa terveellisen liikunnan lisäksi myös oikealla ruokavaliolla.", lausui tuo kyseisen ruuan huomioonottaen ironisesti, kuin suoraan kirjasta lukien. Ääni oli tasainen, monotoninen, joskin siinä saattoi kuulla pieniä hermostuksesta viestiviä värähtelyjä siellä täällä, ihan kuin myrskyä enteillen. Tuo puhui ei-paikallista murretta, joka paljasti tuon olevan kotoisin ainakin alunperin Venäjältä tai jostain itä-euroopan maasta. Alec mittaili noita kahta hetken ja jatkoi sitten taas syömistään konemaisesti. Ilmeestä ei nähnyt oliko ruoka hyvää vai kuvottavaa, vaivautuikohan tuo edes kiinnittämään minkäänlaista huomiota sen makuun. Nainen näkyi poistuvan paikalta kohti varastorakennusta, mutta tuon seurassa ollut mies jäi paikalle. Alec jatkoi mekaanista aterioimistaan välittämättä tästä.
Pian paikalle porhalsi tuo tumma, suurikokoinen mies. Alec ei kiinnittänyt häneenkään enempää huomiota ennen kuin sai purkkiherkkunsa syötyä, ja heilautti säilyketölkin kädestään kohti satama-allasta. Se kolahti asfalttipinnalla ja kieri pienen matkan ennen kuin putosi veteen päästäen pienen loiskahtavan äänen. Tässä vaiheessa tuo tulija oli jo ehtinyt lähemmäs ja Alec nosti nyt katsettaan tummien lasien takaa tutkimaan tulijaa. Vaikuttavan kokoinen mies. Ulkonäöstä ja kaikesta muustakin ulospäin näkyvästä entisen poliisin vaistot sanoivat, että tuolla todennäköisesti olisi raamiensa lisäksi muitakin yllätyksiä takataskussa vaaratilanteiden varalle. Tuollaisilla ihmisillä oli melkein aina. Heidän oli helppo antaa ulospäin suorastaan huomiota vaativa kuva. Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle ja suoristi hieman ryhtiään. Katse seurasi tulijaa niinkuin tuo odottaisi tällä olevan jotain asiaa. Tuskin noin vaikutusvaltaisen oloinen mies ilmaantuisi paikalle vain olemaan hiljaa ja odottamaan jotain anarkistia 'avaamaan' tilaisuuden.
|
|
|
Post by Noir on Mar 13, 2006 0:48:40 GMT 3
Latino päästi lyhyen, huvittuneen naurahduksen miehen vastaukselle ruoasta. Tyypistä löytyikin huumorintajua rautakankimaisen sulavan ulkokuoren alta. Cesar oli aina tuntenut vastenmielisyyttä kaikenmaailman tärkeileviä tiukkapipoja kohtaan. Keairan poistuessa paikalta, tyytyi mies vain nyökkäämään vastaukseksi naiselle ja jäi katselemaan peilipintaisten lasiensa takaa sameaa merivettä hieman nenäänsä nyrpistäen. Hakkeri ei pitänyt meriveden tuoksusta ja lemuavasta satama-altaasta tuo välitti vielä vähemmän. Mutta eipä tämmöisiä valonarkoja kokouksia voinut kyttiä vilisevässä keskustassakaan järjestellä, joten pienet epämukavuudet olisi vain kestettävä.
Latino pysytteli loppuajan vaitonaisena ja seurasi miettiväisenä toisen miehen konemaisesti tapahtuvaa syömistä. Olikohan tyyppi aivan "täysipäinen"? Tuollaisilla hiljaisilla ja jäykillä tyypeillä oli monesti jokin luuranko kaapissaan. Miekkosen pohdinta kuitenkin keskeytyi, kun hän erotti tuon suurikokoisen, mustan miehen marssivan rakennusta kohti. Hän vilkaisi nopeasti Aleciksi esittäytynyttä miestä ja kääntyi sitten kannoillaan astellakseen naisen tavoin sisälle varastoon. Sisälle päästyään latino riisui lasinsa silmiltään ja sujautti ne kiinnitaitettuna puvuntakkinsa rintataskuun, totutellen samalla silmiään rakennuksen hämärään.
Sisälle astuessaan huomasi Cesar myös niinikään yllättävän lähellä itseään huojuvan tyypin. Mies säpsähti silminnähden, otti pikaisen askeleen taaksepäin tuosta tuntemattomasta ja kurtisti epäilevänä kulmiaan. Tyyppi löyhkäsi viinalle ja löysä olemus ja retkottava pää saattoivat olla merkkejä jostain muustakin vedetystä aineesta, kuin halvasta viskistä. Cesarin tummat silmät kävivät miehen nopeasti läpi ja pysähtyivät sitten tuon muukalaisen silmiin. Hakkerin vapaana oleva käsi, joka ei pidellyt urheilukassin hihnaa kohosi tuon vyötärölle, josta selän takana kannettu pistooli olisi hieman nopeampi kiskaista esiin, jos tuo olisi joku happopää etsimässä itselleen uhria, jolta rokottaa itselleen käteisvarat seuraavaan annokseensa. "Mielenkiintoinen paikka viettää vapaa-aikansa.", tuo lausahti pehmeästi samalla koittaen saada selville, mikä tuon tyypin kunto oikeasti olikaan. "Itse suosin hieman lähempänä keskustaa sijaitsevia paikkoja, mutta kai täälläkin on puolensa. Rauhassa ainakin saa olla...", jonkinlaiseksi kevennykseksi tarkoitetun kommenttinsa heitettyään, käväisi miehen huulilla nopea hymy lievää hermostuneisuutta peittämässä ja tämä jäi odottamaan toisen reaktiota.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Mar 15, 2006 13:02:29 GMT 3
Keairan päässä soi kappale jonka hän oli edellisenä iltana kuullut eräällä valtavalla yöklubilla jolla hän oli käynyt tappamassa aikaansa parin ystävättärensä kanssa. Laulussa lauluttiin yhdestä sanasta, joka helpottaisi ja veisi pois ja kappale loppui filosofointiin siitä kuinka valheesta voi päästä, mutta kuinka sen siivillä voi elää helposti. Sanat olivat juuri niin masentavat kuin nyt tämänaikaiset lyriikat saattoivat, mutta toisaalta kappale itsessään viesti tarvetta jatkumiseen. Se kalskahti rautaa, jota iskettiin toista vasten ja välissä kilisivät kauniisti pienet kellot. Keairan yksi ystävättäristä oli tapansa mukaan onnistunut löytämään itselleen muutakin nautittavaa kuin alkoholia ja hän oli tanssinut villisti ja laulanut laulun sanoja, ennenkuin oli taas mennyt jonkinlaiseen shokkiin ja tullut heitetyksi ulos. Tämä oli ollut varmaan kuudes kerta kun Keaira sai raahata tytön tämän keskikaupungilla sijaitsevalle kämpälle ja pitää huolen ettei tämä tukehtuisi oksennukseensa tai tyynyynsä. Tämä oli syynä siihen, ettei Keaira ollut päässyt kotiinsa käymään ennenkuin vasta nyt. Piti saada vaihdettua paita toiseen. Tämä joka hänellä oli päällä oli takin alla aivan törkyinen, oksennuksen peitossa, ei tosin omansa. Yön levottomuuden vuoksi Keaira tunsi itsensä vielä aika voipuneeksi. Onneksi tuolla kaverilla oli aina ruokaa kaapissa, hän kun oli kova tyttö näpistelemään ja taitava siinä. Sen ajan kun Keaira oli jaksanut valvoa ja huolehtia ettei tuo bilehile tappaisi itseään oli hän verottanut asunnon ravintovaroja tasaiseen tahtiin. Portaiden yläpäässä sijaitsevassa ovessa roikkui valtava lukko, joka liitti toisiinsa painavan ketjun päät, tämä oli osoittautunut varsin turvalliseksi tavaksi suojella asuntoa, sillä ainakaan vielä, ei hänen pieneen luukkunsa ollut kukaan murtautunut. Hän kaivoi taskustaan pienen peilipallon jonka päässä roikkui karkeasti valettu avain. Tottuneesti hän rusautti lukon auki ja vetäisi oven aukon edestä. Asunto oli samassa kunnossa, kuin missä oli ollut Keairan lähtiessäkin. Hän paiskasi takkinsa oviaukkoon ja paineli metallilevyistä kootulle hyllylle missä hänen muutamat vaihtovaatteensa makasivat erilaisina myttyinä. Verkkokankaasta kurottu punertava paita lensi sivuun, jonnekkin nurkkaan ja pikaisesti, kuin varoen jonkun nyt törmäävän sisään juuri sillä hetkellä kun hänellä ei ollut rihmankiertämää ylävartaloaan suojelemassa, hän vetäisi hyllystä esille sähkönsinisen napakan olkaimettoman topin, tuubin ja heilautti sen päälle vielä mustan, aika napakan kokoisen kauluspaidan. Auki jääneestä ovi aukosta saattoi erottaa kantautuvan puhetta. Miesääni. Muttei niin tuttu, että olisi merkinnyt kiirettä. Keaira potkaisi nahkasaappaat jaloistaan, pienetkin korot tuntuivat saavan hänen selkänsä huutamaan kivusta. Hän astui omituiseen tarkkailuhuoneeseen, joka nykyään teki hänelle keittiön virkaa ja nappasi sen lattialta toiset mustat nahkajalkineet. Ne olisivat käyneet maihareista, ellivät olisi olleet paljon pitkävartisemmat, miltei polvitaipeeseen asti, sekä pehmeämpää nahkaa, hyvin sirot ja loistavat juosta ja hiipiä. Nopea vilkaisu peiliin ei jäänyt tarkoitetun mittaiseksi. Hän todella näyttikin siltä että oli koko yön valvonut, mikä nyt hiukan hävetti. Cesarkin varmaan luuli Keairan olleen sen jonka yöllinen trippi oli kasvanut tarkoitettua mahtavammaksi. Tukkaansa hän yritti pörröttää tursotettuaan käteensä ensin aimoannoksen läpinäkyvää muotoiluainetta, ihmeellistä limaa, joka kovettuisi alle minuutissa. Vielä hiukan meikkien siistimistä, lisää kajaalia yläluomiin ja mustn poistamista alaluomilta ja poskilta. Nuori nainen poimi takin lattialta ja astui takaisin kiikkerille portaille sulkemaan ovea ja lukitsemaan sitä. Hän kääntyi ympäri laskeutuakseen portaita parahiksi erottaakseen tutun hahmon astuvan juuri sisälle alapuolella avautumaan suureen tilaan. -- Jahas, paikalla olikin jo muutama ihminen. Valin oli tarkoituksella lähtenyt liikkeelle hiukan etuajassa, muttei selvästi ollut ensimmäisiä innokkaita. Illan suunnitelmat tuntuivat kyllä innostavan muitakin kuin vain häntä. Tosin kyseessähän oli uhkarohkea ja jopa typerä temppu. Mutta koska he uskoivat omaan asiaansa ja värikkääseen joukkoon oli viimeaikoina liittynyt muitakin kuin vain vihaisia teinityttöjä oli mahdollista todella suorittaa näinkin taitoa vaativa isku. Miehen mieli ei ollut täysin rauhaton, vaikka ilmeettömien kasvojen takaa sitä oli vaikea aavistaa. Olisi täysin mahdollista, että kaikki menisi mönkään ja moni arvokas yksilö ottaisi ja heittäisi veivinsä, niinkuin nyt tavataan sanoa, mutta jos ei mitään yritä ei mitään saakkaan. Valin ylitti kadun ja katse suunnattuna suureen varastorakennukseen hän jatkoi matkaansa nyt hiukan kiihtyvin askelin. Satama-allas tuntui haisevan normaalia epämiellyttävämmälle. Sinne tyhjennetyt viemärit olivat kasvattaneet koko vanhan altaan umpeen jotain omituista levämäistä kasvustoa. Putoaminen altaaseen oli merkinnyt hyvin surullista ja tuskaista kuolemaa monelle, altaasta kun ei ollut minkäänlaisia tikapuita ylös ja levämassa muodosti miltei suomaisen märän haudan poloisille, jotka sen syliin vajosivat. Mutta hämmästyttävää kyllä oli utu hälventynyt edellisiltä päiviltä. Vai kuvitteliko hän vain? Ehkä utu olikin sakeampaa, mutta taivas oli kirkas, niin että telakka-alue näytti valoisammalta. Tai no mitenpä täällä taivas nyt voisi olla kirkas. Kaikenlaiset ajatukset risteilivät hiuksettomassa päässä hetkellä jona Valin viimein saavutti suuren, joskus vihreäksi maalatun rakennuksen, joka väriltään taisi nyt tapailla jotain harmaan ja tumman vihreän väliltä, no ruma se oli jokatapauksessa. Toinen ulkona seisseistä, mies jonka Valin oli kauempaa tunnistanut siksi rikkaaksi latinoksi, oli siirtynyt sisätiloihin, mutta kookkaan tumman miehen saapuessa rakennuksen tuntumaan, sen edessä seisoi vielä toinen tyyppi. Hieman vieraamman näköinen, mutta Valin kyllä tiesi henkilöt joiden kanssa oli tekemisissä: "Alec..." Hän nyökkäsi miehelle, jonka kyllä tiesi ja jonka taustoistakin muisti jotain esivaltaan ja ikäviin takaiskuihin liittyvää. Mutta mitä Valin oli ymmärtänyt, olisi tuosta miehestä heille vielä suuri hyöty; hän oli kylmäpäinen johtajatyyppi, joka osaisi pitää porukan koossa tapahtui mitä vain. Sitäpaitsi Alec oli osoittautunut mieheksi, joka ei pelännyt käsien likaantumista oli sitten kysymyksessä silkka paska tai sitten ihmisveri. Valin itse pystyi harvemmin lähtemään mukaan näihin agentti-iskuihin, niinkuin joku porukasta niitä kutsui. Hänen suuri kokonsa oli usein hyöty, mutta ajoittain myös este aj kiinnitti helposti huomiota osakseen. Sitäpaitsi tällainen massa ei liikkunut tarpeeksi vikkelästi tai näppärästi. Hän hidasti hiukan miehen kohdalla, ain siksi aikaa että ehti kunnolla tavoittaa toisen katseen ja jatkoi sitten matkaansa astuen nyt sisälle rakennukseen, missä olikin helposti aistittavissa kireä tunnelma. Cesar kävi ilmeisen niukkasanaista keskustelua toisen miehen kanssa, jonka ksavoja Valin ei vielä ehtinyt erottaa.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Mar 16, 2006 13:54:37 GMT 3
Alecin katse seurasi paikalle saapunutta isoa miestä tuon kulkiessa ohi, ja ilmeisesti tervehtiessä tätä. Mies kurtisti hieman kulmiaan kuullessaan oman nimensä, mutta nyökkäsi silti takaisin tuolle sanomatta mitään. Nyt kun kaikki näyttivät menneen sisälle, päätti myös Alec seurata porukkaa ja astella varastorakennuksen sisään. Siinä samalla tuo ei voinut olla vilkaisematta suuntaan, jossa oletti jonkun olevan, jolle Cesar näytti hetki sitten puhuneen. Joku hieman alkoholin kanssa ylirentoutunut henkilö näemmä. Mies jatkoi matkaansa peremmälle silmäillen ympärilleen suurehkossa rakennuksessa, kolkko, mutta tavallaan juuri sopiva tämänlaisiin tilaisuuksiin.
Hän oli tutustunut tähän 'porukkaan' etäisesti erään tuttavansa välityksellä, joka puolestaan ei ollut nyt paikalla, joten paikallaolijoita tuo ei tuntenut kuin nimeltä jos siltäkään. Alec katseli paikallaolevia mietiskellen noiden taustoja.
Cesar nimisestä henkilöstä tuo ei ollut varma. Rikkaan oloinen kaveri, ei varsinaisesti vaikuttanut miltään vaaralliselta tyypiltä, vaikka varakkuus ja valta saattoi tehdä henkilöstä sellaisen. Jotain tuo kuitenkin varmasti osasi... Olisi vain selvitettävä että mitä. Keaira sitten? Jaa-a, näytti päällepäin oikeastaan ihan normaalilta 'mielipiteitä' omaavalta ihmiseltä. Niiden kanssa tuo oli työssään joskus aikanaan joutunut usein tekemisiin. Vahvat mielipiteet ja korkea itsetunto olivat yleensä yhdistelmä joka toisinaan loppui pidätykseen, ammuskeluun tai molempiin. Entäpä sitten se humalainen kaveri. Oliko se täällä tämän kokouksen takia, vai muuten vaan hoiperrellut paikalle sattumalta. No tuosta Alec ei osannut vetää oikein minkäänlaisia johtopäätöksiä. Katse kääntyi lopuksi Valiniin, kaiketi tuo alkaisi pian kertoa mielenkiintoisia yksityiskohtia tulevista tapahtumista.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 5, 2006 13:00:28 GMT 3
((Koska puolet tämän pelin pelaajista tuntuvat kadoneen, tehdään pelissä tiettyjä raakkauksia. Halukkaat osanottajat nostakaa nyt vain kättä pystyyn, sillä tarkoitus on pelata toiminnallista cp:tä isommalla joukolla. Kiitos! Cieloa ei ole unohdettu.))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on May 11, 2006 15:25:57 GMT 3
(( *Nostaa räpylän* ))
|
|