Post by arkkierror on Feb 10, 2008 5:56:31 GMT 3
Askeleet kulkivat pitkää käytävää eteen päin, käytävän seinämien vieressä olevat tolpat, omistivat urat joissa vesi virtasi hiljaa valuen alas lattialla olevaan uraan, jonka paksuudesta päätellen tämä voisi luokitella puroksi.
Valkoinen pitkä takki liehuu askeleiden mukana, ilme mitään sanomaton, kasvot valkoiset kasvomaalin takia, huulet mustat huulipunan takia, kädet epäröinnin ja pelon takia nyrkissä, hän silti kulkee eteen päin kohti tuttua huonetta.
Hän pääsi oville, ei niin suurille, muttei pienillekkään, sileä kosketus puisen oven pintaa avasi oven hänelle, kuten ennenkin.
Hän astui ovesta sisälle, katseellaan, kuten muisti, hän näki vuoteen, jota verhosi hento, valkea verho jonka sisällä saattoi nähdä tämän nukkuvan hahmon.
Valkotakkinen hahmo käveli sängyn vierelle, otti tuolin alleen ja istahti, avasi suunsa, sanoi nimen...mutta ääntä ei tullut.
Irve nousi kasvoille, hampaat pureutuiva mustien huulien välissä, hän nosti tärisevän kätensä, koski hahmon poskea, naisen hahmon poskea joka nukkui sängyssä hiljaa, rauhallisesti, turvallisesti.
Surulliset kasvot antoivat kyyneleen, mustan kyyneleen joka valui valkoista poskea pitkin leualle, tiputtautuen lattialle, valkoiselle marmoriselle lattialle hänen sanoessa surulliseen, anteeksi pyytävään sävyyn nimen uudelleen.
"...Gabriel..."Nimi tuli esille, ääni tuli hivenen kuiskausta kovempana, mutta se riitti, se kulki nukkuvan korvaan, tämän uneen. Nainen heräsi hämmästyksessä, nähdäkseen tuolin ja mustan kyyneleen lattialla, kosketuksen hellän ja lämpimän poskellaan.
Nainen käänsi päätään, hän näki oven parvekkeellensa olevan auki, nainen nousi ylös ripeästi, kompuroivin askelin ja ripein, hän kulki oven luokse, nähden kauniin parvekkeensa kaiteella seisovan hahmon, yksi siipisen hahmon jonka selkä oli häntä kohti.
Naisen kasvoille levisi hymy, hänen silmänsä laskeutuivat hiljalleen puoli-umpinaisiksi kyyneleiden alkaessa vuotaa silmäkulmista poskia pitkin leualle, hänen sanoessaan anteeksi antavasti, rakastavasti nimen huuliensa välistä.
"...Liel..."Nainen sanoi jossa samassa hahmo katosi parvekkeen kaiteelta, jättäen naisen parvekkeelle johtavan oven väliin, polvilleen valuneena ja itkevänä kädet tämän kauniita kasvoja peittäen.
Valkoisten kenkien ääni kuului nyt pimeillä käytävillä, valkotakkisen astellessa omaa käytäväänsä pitkin, kohti salia joka hänelle kuului.
Ovet hän aukaisi aggressiivisesti, askelen johdattaessa hänet istuimelleen korokkeella.
Hetken verran hän istuinta katsoi, kunnes sille istoutui, ilmeettöminä kasvonsa koitti pitää tuossa pimeässä salissa, mutta ei pystynyt, vaan irveeseen ne vääntyivät, kyynelten vuotaessa valkeilla poskilla, jättäen mustat urat hänen nostaessa oikean kätensä peittämään puolet kasvoistaan, vasemmalla puristaessa istuimensa kädensijaa, mielessään hiljaa kiroten kaikkea...kaikkea joka hänet on luonut..ja rakkaastaan erottanut.
Hän vannoi...vannoi että tuhoaa kaiken tämän ja luo sen uudelleen, hän vannoi ja vannoi surunsa alta..hän tekisi mitä vain sen eteen...mitä vain.
Valkoinen pitkä takki liehuu askeleiden mukana, ilme mitään sanomaton, kasvot valkoiset kasvomaalin takia, huulet mustat huulipunan takia, kädet epäröinnin ja pelon takia nyrkissä, hän silti kulkee eteen päin kohti tuttua huonetta.
Hän pääsi oville, ei niin suurille, muttei pienillekkään, sileä kosketus puisen oven pintaa avasi oven hänelle, kuten ennenkin.
Hän astui ovesta sisälle, katseellaan, kuten muisti, hän näki vuoteen, jota verhosi hento, valkea verho jonka sisällä saattoi nähdä tämän nukkuvan hahmon.
Valkotakkinen hahmo käveli sängyn vierelle, otti tuolin alleen ja istahti, avasi suunsa, sanoi nimen...mutta ääntä ei tullut.
Irve nousi kasvoille, hampaat pureutuiva mustien huulien välissä, hän nosti tärisevän kätensä, koski hahmon poskea, naisen hahmon poskea joka nukkui sängyssä hiljaa, rauhallisesti, turvallisesti.
Surulliset kasvot antoivat kyyneleen, mustan kyyneleen joka valui valkoista poskea pitkin leualle, tiputtautuen lattialle, valkoiselle marmoriselle lattialle hänen sanoessa surulliseen, anteeksi pyytävään sävyyn nimen uudelleen.
"...Gabriel..."Nimi tuli esille, ääni tuli hivenen kuiskausta kovempana, mutta se riitti, se kulki nukkuvan korvaan, tämän uneen. Nainen heräsi hämmästyksessä, nähdäkseen tuolin ja mustan kyyneleen lattialla, kosketuksen hellän ja lämpimän poskellaan.
Nainen käänsi päätään, hän näki oven parvekkeellensa olevan auki, nainen nousi ylös ripeästi, kompuroivin askelin ja ripein, hän kulki oven luokse, nähden kauniin parvekkeensa kaiteella seisovan hahmon, yksi siipisen hahmon jonka selkä oli häntä kohti.
Naisen kasvoille levisi hymy, hänen silmänsä laskeutuivat hiljalleen puoli-umpinaisiksi kyyneleiden alkaessa vuotaa silmäkulmista poskia pitkin leualle, hänen sanoessaan anteeksi antavasti, rakastavasti nimen huuliensa välistä.
"...Liel..."Nainen sanoi jossa samassa hahmo katosi parvekkeen kaiteelta, jättäen naisen parvekkeelle johtavan oven väliin, polvilleen valuneena ja itkevänä kädet tämän kauniita kasvoja peittäen.
Valkoisten kenkien ääni kuului nyt pimeillä käytävillä, valkotakkisen astellessa omaa käytäväänsä pitkin, kohti salia joka hänelle kuului.
Ovet hän aukaisi aggressiivisesti, askelen johdattaessa hänet istuimelleen korokkeella.
Hetken verran hän istuinta katsoi, kunnes sille istoutui, ilmeettöminä kasvonsa koitti pitää tuossa pimeässä salissa, mutta ei pystynyt, vaan irveeseen ne vääntyivät, kyynelten vuotaessa valkeilla poskilla, jättäen mustat urat hänen nostaessa oikean kätensä peittämään puolet kasvoistaan, vasemmalla puristaessa istuimensa kädensijaa, mielessään hiljaa kiroten kaikkea...kaikkea joka hänet on luonut..ja rakkaastaan erottanut.
Hän vannoi...vannoi että tuhoaa kaiken tämän ja luo sen uudelleen, hän vannoi ja vannoi surunsa alta..hän tekisi mitä vain sen eteen...mitä vain.