Post by khiiroo on Feb 4, 2008 21:12:56 GMT 3
Ladies and gentlemen!
How you doin’?
Hänestä näki sen. Se loisti hänen olemuksestaan. Hitot, se oli hänen toinen nimensä.
Itsevarmuus.
Itsevarmuus sulavissa, miltein mekaanisissa, liikkeissä kun hän liittyi seuraamme, istui pöytään tai vaihtoi ujon seinäkoristeen roolinsa, ja valtasi tanssilattian.
Ja hän antoi aina tietää saapuneensa paikalle.
Puheissaan hän ei kuitenkaan ollut kuten muulloin.
Tuntui aina kuin hän olisi puhunut jostakusta muusta. Mutta itsestään?
Ei. Ei todellakaan.
Hän puhui yhtenään haaveistaan. Hymy kasvoillaan hän imaisi huultaan ennen kuin nosti lasin huulilleen, etsien rohkaisua.
Mutta minulle hän saattoi puhua. Hän tiesi sen, minä tiesin sen, kuten kaikki muutkin.
Ei tarvinnut kuin katsoa hänen silmiinsä, ja saattoi jo nähdä toivon poutapilvien seilaavan niiden hailakan sinisten silmien, rakkauden kuihtumattoman lähteen, yllä.
Mutta miten pahaa tekikään katsoa kuinka kerta toisensa perään samaiset unelmat iskivät vasten hänen kasvojaan. Ne eivät horjuttaneet hänen olemustaan, eivät hymyä.
Ne ja rakkaus. Pyhä kolminaisuus. Niitä ne eivät kyenneet häneltä riistämään, eivät riisumaan.
Mutta kuten kaikissa suhteissa, tuli aika jolloin hän valitsi suunnan.
Tiesin hänen tahtovan enemmän, ja kaiken hän ansaitsikin.
Hän näki sen katseessani.
Hänenlaisiaan oli liian vähän.
Enkä tahtonut kävellä onneni ohitse.
Hän oli kuullut sen usein aiemminkin, ennen kuin olimme kohdanneet rakastan sinua.
Mutta puhe oli halpaa, jollei se tarkoittanut kummallekaan mitään.
Ehkäpä siis ensimmäistä kertaa se merkitsi jotakin.
Hän nyökkäsi hymyillen ja kietoi kätensä niskani taa.
Sen hetken ajan rakkaus oli kaikki mitä meillä oli.
Kaikki mikä merkitsi mitään.
Tunteiden virrat kohtasivat ja loivat jatkumon, loivat siteen jonka katkaiseminen olisi mahdotonta.
Tunsin hänen hengityksensä, lämpimän ja rakkautta huokuvan, ihollani.
Hetki. Toinen. Kolmas. Neljäs.
Jokainen niistä tuntui ikuisuudelta.
Mutta lopulta tunsin hänen täyttyvän täydellisen antautumisen ja antamisen tunteesta.
Seisoimme alttarin edessä, ja ensi kertaa mietin valitsemaamme suuntaa.
Pappi puhui, etäisellä ja honottavalla äänellä: ”Rakkaus on ikuista. Nyt kun olette yhdessä, jaatte sen toistenne kanssa. Annatte kaiken toisillenne.”
Ja kaiken hän ansaitsikin.
”Saatte suudella morsianta.”
Hääyö.
Aamuyön tuuli oli vilpoinen. Se taivutti savukkeestani kohoavaa savuvanaa kohti etelää.
Tunsin yhä kielelläni hänen hikisen kehonsa hekuman. Sen saatanallisen poltteen.
Nyt me olisimme yhtä, tiesin sen. Enkä usko, että mikään voisi erottaa meidät toisistaan.
Poliisit saapuisivat pian. Mikäs siinä. Kestäisin tekojeni seuraukset.
Katsoin olkani ylitse. Maistuin suussani nyt entistä voimakkaampana hänen ihonsa suolan.
Nautiskelin vielä hetken sen mausta kielelläni, kunnes sylkäisin hänen ihonsa kappaleen alas parvekkeelta.
Voisin sentään tehdä virkavallalle myönnytyksen. Hän ei mahtuisi tuollaisenaan, varmastikaan, sinne minne rikostutkijat hänet pistäisivät.
Ne osat, jotka hänestä oli enää jäljellä, ravittuani hänen lihallaan. Ja vannon, en tule koskaan enää maistamaan mitään niin suloista, puhdasta.. viatonta.
Mutta tuollaisenaan hän ei mahtuisi, ei.
Aloitin tyynnyttävästi hyräillen leikkelemään hänen jäänteitään sopiviksi…
…
Lääkärit myöntyivät, kovan suostuttelun jälkeen, jotta saisin julkaista tarinan kokonaisuudessaan sellaisenaan kuin se on.
Media tiesi jo. Ja valehteli kaikesta mahdollisesta. Näin heidän häpäisevän täten hänen maineensa. Enkä voinut sallia sitä.
Kun lasken kynän käsistäni he saattavat minut huoneeseen, jossa suoniini lasketaan myrkkyä.
Kivuton loppu, eikös?
Sillä ei ole väliä, sillä hän on kanssani. Hän astuu kanssani tälle tielle ja kohtaa minut kuolemassa…
Kuolemassa. Siinä on jotakin rauhoittavaa, ja silti niin lopullista. Eikö teistäkin arvon lukijat?
Mutta nyt on tullut aika jättää jäähyväiset, he eivät jaksa enää odottaa. Hoputtavat, kirotut.
Mutta tietäkää Te, minkä minä tiedän.
Rakkaus ei lopu kahdessa, kolmessa, mitättömässä vuodessa. Ei edes vuosituhannessa. Tietäkää ettei meidän rakkautemme loppunut, tai kuollut, kuten hän ennen minua ja minä jälkeen. Ei.
Meidän, minun ja hänen, rakkautemme – todellinen rakkaus – on ikuista.
Kuten myös uni, jossa saamme jälleen olla yhdessä, olla yksi.
Täällä sellissä on kylmä…
How you doin’?
Hänestä näki sen. Se loisti hänen olemuksestaan. Hitot, se oli hänen toinen nimensä.
Itsevarmuus.
Itsevarmuus sulavissa, miltein mekaanisissa, liikkeissä kun hän liittyi seuraamme, istui pöytään tai vaihtoi ujon seinäkoristeen roolinsa, ja valtasi tanssilattian.
Ja hän antoi aina tietää saapuneensa paikalle.
Puheissaan hän ei kuitenkaan ollut kuten muulloin.
Tuntui aina kuin hän olisi puhunut jostakusta muusta. Mutta itsestään?
Ei. Ei todellakaan.
Hän puhui yhtenään haaveistaan. Hymy kasvoillaan hän imaisi huultaan ennen kuin nosti lasin huulilleen, etsien rohkaisua.
Mutta minulle hän saattoi puhua. Hän tiesi sen, minä tiesin sen, kuten kaikki muutkin.
Ei tarvinnut kuin katsoa hänen silmiinsä, ja saattoi jo nähdä toivon poutapilvien seilaavan niiden hailakan sinisten silmien, rakkauden kuihtumattoman lähteen, yllä.
Mutta miten pahaa tekikään katsoa kuinka kerta toisensa perään samaiset unelmat iskivät vasten hänen kasvojaan. Ne eivät horjuttaneet hänen olemustaan, eivät hymyä.
Ne ja rakkaus. Pyhä kolminaisuus. Niitä ne eivät kyenneet häneltä riistämään, eivät riisumaan.
Mutta kuten kaikissa suhteissa, tuli aika jolloin hän valitsi suunnan.
Tiesin hänen tahtovan enemmän, ja kaiken hän ansaitsikin.
Hän näki sen katseessani.
Hänenlaisiaan oli liian vähän.
Enkä tahtonut kävellä onneni ohitse.
Hän oli kuullut sen usein aiemminkin, ennen kuin olimme kohdanneet rakastan sinua.
Mutta puhe oli halpaa, jollei se tarkoittanut kummallekaan mitään.
Ehkäpä siis ensimmäistä kertaa se merkitsi jotakin.
Hän nyökkäsi hymyillen ja kietoi kätensä niskani taa.
Sen hetken ajan rakkaus oli kaikki mitä meillä oli.
Kaikki mikä merkitsi mitään.
Tunteiden virrat kohtasivat ja loivat jatkumon, loivat siteen jonka katkaiseminen olisi mahdotonta.
Tunsin hänen hengityksensä, lämpimän ja rakkautta huokuvan, ihollani.
Hetki. Toinen. Kolmas. Neljäs.
Jokainen niistä tuntui ikuisuudelta.
Mutta lopulta tunsin hänen täyttyvän täydellisen antautumisen ja antamisen tunteesta.
Seisoimme alttarin edessä, ja ensi kertaa mietin valitsemaamme suuntaa.
Pappi puhui, etäisellä ja honottavalla äänellä: ”Rakkaus on ikuista. Nyt kun olette yhdessä, jaatte sen toistenne kanssa. Annatte kaiken toisillenne.”
Ja kaiken hän ansaitsikin.
”Saatte suudella morsianta.”
Hääyö.
Aamuyön tuuli oli vilpoinen. Se taivutti savukkeestani kohoavaa savuvanaa kohti etelää.
Tunsin yhä kielelläni hänen hikisen kehonsa hekuman. Sen saatanallisen poltteen.
Nyt me olisimme yhtä, tiesin sen. Enkä usko, että mikään voisi erottaa meidät toisistaan.
Poliisit saapuisivat pian. Mikäs siinä. Kestäisin tekojeni seuraukset.
Katsoin olkani ylitse. Maistuin suussani nyt entistä voimakkaampana hänen ihonsa suolan.
Nautiskelin vielä hetken sen mausta kielelläni, kunnes sylkäisin hänen ihonsa kappaleen alas parvekkeelta.
Voisin sentään tehdä virkavallalle myönnytyksen. Hän ei mahtuisi tuollaisenaan, varmastikaan, sinne minne rikostutkijat hänet pistäisivät.
Ne osat, jotka hänestä oli enää jäljellä, ravittuani hänen lihallaan. Ja vannon, en tule koskaan enää maistamaan mitään niin suloista, puhdasta.. viatonta.
Mutta tuollaisenaan hän ei mahtuisi, ei.
Aloitin tyynnyttävästi hyräillen leikkelemään hänen jäänteitään sopiviksi…
…
Lääkärit myöntyivät, kovan suostuttelun jälkeen, jotta saisin julkaista tarinan kokonaisuudessaan sellaisenaan kuin se on.
Media tiesi jo. Ja valehteli kaikesta mahdollisesta. Näin heidän häpäisevän täten hänen maineensa. Enkä voinut sallia sitä.
Kun lasken kynän käsistäni he saattavat minut huoneeseen, jossa suoniini lasketaan myrkkyä.
Kivuton loppu, eikös?
Sillä ei ole väliä, sillä hän on kanssani. Hän astuu kanssani tälle tielle ja kohtaa minut kuolemassa…
Kuolemassa. Siinä on jotakin rauhoittavaa, ja silti niin lopullista. Eikö teistäkin arvon lukijat?
Mutta nyt on tullut aika jättää jäähyväiset, he eivät jaksa enää odottaa. Hoputtavat, kirotut.
Mutta tietäkää Te, minkä minä tiedän.
Rakkaus ei lopu kahdessa, kolmessa, mitättömässä vuodessa. Ei edes vuosituhannessa. Tietäkää ettei meidän rakkautemme loppunut, tai kuollut, kuten hän ennen minua ja minä jälkeen. Ei.
Meidän, minun ja hänen, rakkautemme – todellinen rakkaus – on ikuista.
Kuten myös uni, jossa saamme jälleen olla yhdessä, olla yksi.
Täällä sellissä on kylmä…