Post by Ziegrand on Jan 28, 2008 0:54:12 GMT 3
Hän käveli rauhallisesti noissa luolastoissa jotka olivat hänen kotinsa, hän oli yksin, niin yksin kun vain pystyi olemaan niiden kaikkien ajatusten kanssa jotka pyörivät hänen päässään, noiden toisten mielien jotka kuiskivat hänelle, pyytäen häntä vapauttamaan heidät. Hänen kapeiden sormiensa siirtäen sivuun noita hihoja jotka olivat punaiset verestä, ei hänen omansa, hän huokaisi hiljaa. Hänen veljensä oli kuollut. Hänen oli täytynyt tappaa veljensä, hän oli seonnut hänen silmiensä edessä. Noh veli oli nyt paremmassa paikassa.
Paxil silitti hartiaansa jossa sykki riimu joka tuntui huutavan hänen päässään.
Veli oli paremmassa paikassa nyt, Veli oli turvassa. Askeleiden jatkuen tuossa pimeässä luolastossa joka oli hänen silmissään kirkas, hän tarvitsi uuden kotin. Maanpäällinen maailma ei sopinut hänelle. He olivat jahdanneet häntä, yrittäneet tappaa.
Taivaanpäälliset haltiat. hän oli "Paha, syntinen murhaaja lapsen tappaja."
Ehkä hän olikin? He olivat yläpuolisen maailman asukkaita, he jotka olivat karkoittaneet hänen kansansa maanalle, Nyt hän oli taloton arvoton. Perheetön, noh hän oli aina perheetön. Hän oli mies hylkiö ja kaiken lisäksi "Hullu"...oliko hän Hullu? Ei hän oli vain tietoinen maailmasta mitä oli tapahtunut, hän oli etsinyt voimaa, ja hän oli löytänyt sen omalla tavallaan, Etsien sitä pimeämmästä paikasta kuin hämähäkki äiti, itsestään pimeydestä. Noista palavista lieskoista ja epätoivon niityiltä. Demonien kotoa, hän oli repinyt yhden luokseen pakottanut sen joskus vuosia sitten nuorena tahtoonsa, ja sen jälkeen vain opetellut sen käyttäytymistä. Hän oli vienyt kirjoja pakottanut pienten demonien varastaa kirjoja, naurahdus pakeni hänen huuliltaan kunnes sekin kuoli pois hetkellinen riemu kunnes sekin meni vain pois.
Ei hänen tarvinnut nauraa enään, veli ei ollut kuulemassa hänen nauruaan. Oli enään vain Paxil Ruttohaltia, sillä nimellä häntä kutsuttiin, hän oli komea mutta myös nimensä veroinen hän oli sairaanloisen laiha ja samalla jäntevä aivan kuin se magia joka hänessä oli olisi pitänyt hänet hengissä. Niin.. muistot palasivat jälleen.
Kuinka hän oli opetellut demonien magiaa salassa öisin huoneistossaan Velhojen akatemiassa, hän käytti sitä heikkoia loitsintaa vain sen ajan kun hänen täytyi että pääsisi lävitse akatemiasta että hänet julistettaisiin velhoksi.. Hänen talonsa yhdeksi velhoksi.
Sitten se alkoi, vuosien opiskelu yksinäisyydessä kumppanin kutsminen. Varjotuli.. niin..
"Varjotuli" hän sanoi hiljaa ja sitten riimu hänen kaulassaan syttyi ja mustaliekki ilmestyi pyörien hänen edessään mustanleijonan ilmestyen jonka harja oli tulta kuten silmätkin. Sen muristen.
"Onhan minulla sinut, nyt minä alan muistamaan.." Haltia sanoi ja kosketti leijonan turkkia hänen käden savuten pienesti. Se sattui joka kerta mutta se oli sen arvoista, hänellä oli kumppani joka ei jättäisi häntä yksin..Ei enään..
"Katoa.." Tuo sanoi leijonan kadoten, hänen väsyneet askeleensa veivät häntä eteenpäin kurkkukin oli kuiva janosta, ja siitä magian käytöstä, että hän oli päässyt takaisin, katseen vieden hänen oikeaan käteensä jonka pikkurilli ja nimetön uupui, ainesosiin tarvittiin sormia, ja ei ollut muita lähellä, oli hän ennenkin uhrautunut, kuten moni tiesi joka hänen alastoman vartalonsa oli nähnyt. Sotamaagin kroppa lihaksikas ja jäntevä mutta ei soturin tasoa, kehoa peittäen riimut jotkut kuin sanoina jotkut yksittäisinä.
Hän kaipasi naisenkosketusta, hän kaipasi yhtä naista.. Naista jonka kosketusta hän ei koskaan saanut edes kokea, hän oli kadonnut kun hän ja hänen veljensä olivat paenneet. kaksin oli ollut helpompaa. Mutta jokainen yö hän näki tuon naisen, ja unet olivat ihania, kunpa ne olisivat vain totta.. Kyllä himoa ja kaipuutta, hän voisi olla häne orjansa, kyllä.. "Orjansa.. Hän pudisti päätään matkan jatkuen edelleen pimeissä käytävissä pimeyden olentojen seuraten häntä naksutellen kynsiään.
Askelien ripetyen hieman olentojen karjahtaen. Tuon hiljaa nostaen kätensä ilmaan ranteen kohdalla olleen riimun välähtäen tuliaallon sykähtäen palavan lihan ja turkin hajun peittäen luolaston pieneksi hetkeksi.
Hänen silmäkulmaansa ilmestyi haava, magia jälleen vaati veronsa, hän virnisti kuitenkin. Se oli sen arvoista, voima virtasi hänen kehossaan kuten aina, Se tunne oli huumaava mutta se ei vienyt onttoa oloa pois.
Paxil... Hän oli Paxil Yksinäinen se oli hänen nimensä tästälähtien. Hän eläisi näissä luolastoissa kunnes ehkä jonainpäivänä hänen tutkimuksensa antaisivat hänelle voimaa niin...Että hän voisi pyyhkiä vanhan kotinsa pois.
Se päivä tulisi. Uumeanalan voimakkain "Warlock" astui takaisin torniinsa jonka hän oli nostanut tyhjästä ja jättänyt paikoilleen, kävellen luiset rappuset ylös tornin ainoaan huoneeseen istuen hiljaa vuoteelle riisuutuen ja kaatuen selälleen, sulkiensilmänsä.
Odottaen unia...Niitä ainoita joita hän halusi nähdä.
Paxil silitti hartiaansa jossa sykki riimu joka tuntui huutavan hänen päässään.
Veli oli paremmassa paikassa nyt, Veli oli turvassa. Askeleiden jatkuen tuossa pimeässä luolastossa joka oli hänen silmissään kirkas, hän tarvitsi uuden kotin. Maanpäällinen maailma ei sopinut hänelle. He olivat jahdanneet häntä, yrittäneet tappaa.
Taivaanpäälliset haltiat. hän oli "Paha, syntinen murhaaja lapsen tappaja."
Ehkä hän olikin? He olivat yläpuolisen maailman asukkaita, he jotka olivat karkoittaneet hänen kansansa maanalle, Nyt hän oli taloton arvoton. Perheetön, noh hän oli aina perheetön. Hän oli mies hylkiö ja kaiken lisäksi "Hullu"...oliko hän Hullu? Ei hän oli vain tietoinen maailmasta mitä oli tapahtunut, hän oli etsinyt voimaa, ja hän oli löytänyt sen omalla tavallaan, Etsien sitä pimeämmästä paikasta kuin hämähäkki äiti, itsestään pimeydestä. Noista palavista lieskoista ja epätoivon niityiltä. Demonien kotoa, hän oli repinyt yhden luokseen pakottanut sen joskus vuosia sitten nuorena tahtoonsa, ja sen jälkeen vain opetellut sen käyttäytymistä. Hän oli vienyt kirjoja pakottanut pienten demonien varastaa kirjoja, naurahdus pakeni hänen huuliltaan kunnes sekin kuoli pois hetkellinen riemu kunnes sekin meni vain pois.
Ei hänen tarvinnut nauraa enään, veli ei ollut kuulemassa hänen nauruaan. Oli enään vain Paxil Ruttohaltia, sillä nimellä häntä kutsuttiin, hän oli komea mutta myös nimensä veroinen hän oli sairaanloisen laiha ja samalla jäntevä aivan kuin se magia joka hänessä oli olisi pitänyt hänet hengissä. Niin.. muistot palasivat jälleen.
Kuinka hän oli opetellut demonien magiaa salassa öisin huoneistossaan Velhojen akatemiassa, hän käytti sitä heikkoia loitsintaa vain sen ajan kun hänen täytyi että pääsisi lävitse akatemiasta että hänet julistettaisiin velhoksi.. Hänen talonsa yhdeksi velhoksi.
Sitten se alkoi, vuosien opiskelu yksinäisyydessä kumppanin kutsminen. Varjotuli.. niin..
"Varjotuli" hän sanoi hiljaa ja sitten riimu hänen kaulassaan syttyi ja mustaliekki ilmestyi pyörien hänen edessään mustanleijonan ilmestyen jonka harja oli tulta kuten silmätkin. Sen muristen.
"Onhan minulla sinut, nyt minä alan muistamaan.." Haltia sanoi ja kosketti leijonan turkkia hänen käden savuten pienesti. Se sattui joka kerta mutta se oli sen arvoista, hänellä oli kumppani joka ei jättäisi häntä yksin..Ei enään..
"Katoa.." Tuo sanoi leijonan kadoten, hänen väsyneet askeleensa veivät häntä eteenpäin kurkkukin oli kuiva janosta, ja siitä magian käytöstä, että hän oli päässyt takaisin, katseen vieden hänen oikeaan käteensä jonka pikkurilli ja nimetön uupui, ainesosiin tarvittiin sormia, ja ei ollut muita lähellä, oli hän ennenkin uhrautunut, kuten moni tiesi joka hänen alastoman vartalonsa oli nähnyt. Sotamaagin kroppa lihaksikas ja jäntevä mutta ei soturin tasoa, kehoa peittäen riimut jotkut kuin sanoina jotkut yksittäisinä.
Hän kaipasi naisenkosketusta, hän kaipasi yhtä naista.. Naista jonka kosketusta hän ei koskaan saanut edes kokea, hän oli kadonnut kun hän ja hänen veljensä olivat paenneet. kaksin oli ollut helpompaa. Mutta jokainen yö hän näki tuon naisen, ja unet olivat ihania, kunpa ne olisivat vain totta.. Kyllä himoa ja kaipuutta, hän voisi olla häne orjansa, kyllä.. "Orjansa.. Hän pudisti päätään matkan jatkuen edelleen pimeissä käytävissä pimeyden olentojen seuraten häntä naksutellen kynsiään.
Askelien ripetyen hieman olentojen karjahtaen. Tuon hiljaa nostaen kätensä ilmaan ranteen kohdalla olleen riimun välähtäen tuliaallon sykähtäen palavan lihan ja turkin hajun peittäen luolaston pieneksi hetkeksi.
Hänen silmäkulmaansa ilmestyi haava, magia jälleen vaati veronsa, hän virnisti kuitenkin. Se oli sen arvoista, voima virtasi hänen kehossaan kuten aina, Se tunne oli huumaava mutta se ei vienyt onttoa oloa pois.
Paxil... Hän oli Paxil Yksinäinen se oli hänen nimensä tästälähtien. Hän eläisi näissä luolastoissa kunnes ehkä jonainpäivänä hänen tutkimuksensa antaisivat hänelle voimaa niin...Että hän voisi pyyhkiä vanhan kotinsa pois.
Se päivä tulisi. Uumeanalan voimakkain "Warlock" astui takaisin torniinsa jonka hän oli nostanut tyhjästä ja jättänyt paikoilleen, kävellen luiset rappuset ylös tornin ainoaan huoneeseen istuen hiljaa vuoteelle riisuutuen ja kaatuen selälleen, sulkiensilmänsä.
Odottaen unia...Niitä ainoita joita hän halusi nähdä.