Post by Ziegrand on Jan 26, 2008 20:37:40 GMT 3
Raskaat metalliset kengät raapivat puisen kartanon lattiaa toisen ripeiden pakittavien askelien joita säesti puuskutus takoivat tahtia metallisiin kolahduksiin ja särähtäviin ääniin kun miekka ja miekka kohtasivat.
Tuon tuijottaen kirkkailla sinisillä silmillään noita keltaisia silmiä jotka olivat likaisen ja repaleisen hupun varjoissa verisen punertavien kuivuneiden hiusten liikkuen tuon askelien tahdissa vartalon kanssa. Suurenhopeisen miekan nousten jälleen iskuun toisen pakittaen haparoivin askelin kauemmas miekan nousten torjuntaan polvien päästäen voihkaisun polvilumpioiden rusahtaen miekan painosta voihkaisun karaten tuon huulista.
”Miksi teette näin” vaivalloinen huudahdus karkasi tuon huulientakaa iskun lähtien suurenmiekan perään palkitsevan suhahduksen kuuluen kun miekka upposi lihaan voitonriemuisen ilmeen muuttuen kauhistuneisuudeksi.
Keltaisten silmien ollen kääntyneet hartiaan jonka oli lävistänyt miekka. ”Kosto, kärsimys, Te olette saaneet osaksenne koston ja kärsimyksen tuomion, rangaistuksen jonka tulette kokemaan..” Suuren hopeateräisen miekan nousten soihtujen valoon ylhäällä taivaalla korkeuksissa enkelit sulkivat hiljaa silmänsä ja rukoilivat sen pienen hetken armoa
Ääni oli hiljainen mutta ääni ei ollut se tärkeys, vaan se mitä tapahtui, korahduksen kuuluen kuin tuon suuren miekan upoten hartiaan ja syöden tiensä rintakehän lävitse vyötäröön ja sieltä miekan kääntyen takaisin kylkeä kohti kirkkaanpunaisen veren syöksyen vapauteen suonienvankilasta tuon hopeisen terän ollen jälleen tumma ja uhkuen sitä kunniattomuutta johon sitä ei oltu taottu.
Vihreiden silmien ollen ammollaan suun haukkoen ilmaa keuhkojen täyttyen verestä hitaasti kurkun tukkeutuen polvien pettäen käsien laskeutuen rintalastalle ja kyljelle.
Kalpeiden ja kuivuneiden sormien peittäen silmät ja sulkien ne kuten suut. ”Lepää, sinun kärsimyksesi on ohi, kunnes se alkaa jälleen, lepää se pieni hetki.” tuo ääni kylmä ja tunteeton mutta pienen pienen hetken niissä värähti suru joka kuoli ja jäätyi pois kuin kukkiva kukka hallantuulessa.
Hänen kääntyen poispäin kapeiden sormien ottaen otteen soihdusta, irrottaen sen ja hiljaa kävellen alas kellariin tynnyrin potkaisten auki. Ja soihdun sinne heittäen. Ilman hiljaa hapen vaihtuen hiilidioksidiksi. Hän ei välittänyt hän ei hengittänyt askelien vieden hänet ulos tuosta paikasta joka uhkui nyt kostoa ja kärsimystä raskaiden metallikenkien raapien lattiaa.
”Hyvää työtä Zacharias, armas palvelijani ääni täytti hänen päänsä.
Hänen nostaen katseensa ylös ollen hiljaa, kunnes sitten hartioiden painuen kasaan tuon nyökäten ja sen jälkeen nuo ylväät ja samalla niin ilmeettömät kasvot muodostivat lauseen. ”Saavu, Epätoivo
Ja jälleen uusi tarina syntyisi kun hyytävä ulvonta kuuluisi ja kaunis kartano oli tulessa tummanhahmon ratsastaen pois suuren suden selässä.
Kosto oli tapahtunut, ja turha kärsimys
Tuon tuijottaen kirkkailla sinisillä silmillään noita keltaisia silmiä jotka olivat likaisen ja repaleisen hupun varjoissa verisen punertavien kuivuneiden hiusten liikkuen tuon askelien tahdissa vartalon kanssa. Suurenhopeisen miekan nousten jälleen iskuun toisen pakittaen haparoivin askelin kauemmas miekan nousten torjuntaan polvien päästäen voihkaisun polvilumpioiden rusahtaen miekan painosta voihkaisun karaten tuon huulista.
”Miksi teette näin” vaivalloinen huudahdus karkasi tuon huulientakaa iskun lähtien suurenmiekan perään palkitsevan suhahduksen kuuluen kun miekka upposi lihaan voitonriemuisen ilmeen muuttuen kauhistuneisuudeksi.
Keltaisten silmien ollen kääntyneet hartiaan jonka oli lävistänyt miekka. ”Kosto, kärsimys, Te olette saaneet osaksenne koston ja kärsimyksen tuomion, rangaistuksen jonka tulette kokemaan..” Suuren hopeateräisen miekan nousten soihtujen valoon ylhäällä taivaalla korkeuksissa enkelit sulkivat hiljaa silmänsä ja rukoilivat sen pienen hetken armoa
Ääni oli hiljainen mutta ääni ei ollut se tärkeys, vaan se mitä tapahtui, korahduksen kuuluen kuin tuon suuren miekan upoten hartiaan ja syöden tiensä rintakehän lävitse vyötäröön ja sieltä miekan kääntyen takaisin kylkeä kohti kirkkaanpunaisen veren syöksyen vapauteen suonienvankilasta tuon hopeisen terän ollen jälleen tumma ja uhkuen sitä kunniattomuutta johon sitä ei oltu taottu.
Vihreiden silmien ollen ammollaan suun haukkoen ilmaa keuhkojen täyttyen verestä hitaasti kurkun tukkeutuen polvien pettäen käsien laskeutuen rintalastalle ja kyljelle.
Kalpeiden ja kuivuneiden sormien peittäen silmät ja sulkien ne kuten suut. ”Lepää, sinun kärsimyksesi on ohi, kunnes se alkaa jälleen, lepää se pieni hetki.” tuo ääni kylmä ja tunteeton mutta pienen pienen hetken niissä värähti suru joka kuoli ja jäätyi pois kuin kukkiva kukka hallantuulessa.
Hänen kääntyen poispäin kapeiden sormien ottaen otteen soihdusta, irrottaen sen ja hiljaa kävellen alas kellariin tynnyrin potkaisten auki. Ja soihdun sinne heittäen. Ilman hiljaa hapen vaihtuen hiilidioksidiksi. Hän ei välittänyt hän ei hengittänyt askelien vieden hänet ulos tuosta paikasta joka uhkui nyt kostoa ja kärsimystä raskaiden metallikenkien raapien lattiaa.
”Hyvää työtä Zacharias, armas palvelijani ääni täytti hänen päänsä.
Hänen nostaen katseensa ylös ollen hiljaa, kunnes sitten hartioiden painuen kasaan tuon nyökäten ja sen jälkeen nuo ylväät ja samalla niin ilmeettömät kasvot muodostivat lauseen. ”Saavu, Epätoivo
Ja jälleen uusi tarina syntyisi kun hyytävä ulvonta kuuluisi ja kaunis kartano oli tulessa tummanhahmon ratsastaen pois suuren suden selässä.
Kosto oli tapahtunut, ja turha kärsimys