Post by trisha on Jan 24, 2008 20:16:52 GMT 3
Sydän oli varmaan haljennut. Sattui. Sattui niin paljon. Asfaltin päällä tahmeana lainehtiva veri oli takertunut kiinni likaiseen ihoon ja vaatteisiin, jotka peittivät hänen kehonsa sinimustat ruhjeet. Uusi ryöppy paksua nestettä karkasi hänen suustaan, valui yhteen purtujen hampaiden välistä, kunnes hänen oli pakko avata suunsa välttääkseen tukehtumisen. Oksennusta. Vatsahappoja… hänellä ei ollut enää mitään, mitä oksentaa.
Pikkukivet asfaltin päällä ratisivat. Musta varjo heittyi hänen päälleen, piilottaen hänet ylhäällä loistavan haalean katulampun kylmältä valolta. Odottaen uutta potkua tai lyöntiä hän sulki vapisten silmänsä, vetäen toisen kätensä kasvojensa eteen. Hän vikisi kuin koiranpentu, kuin hakattu lapsi. Kuumat kyyneleet valuivat poskia pitkin, nyyhkytyksen tärisyttäessä hänen rikottua ruumistaan ja ajaessa uusia, vavisuttavia tuskan aaltoja läpi herkistyneen hermoston.
”Nouse ylös. Vastusta minua. Vai etkö sinä enää pysty?”
Keuhkoja poltti ja hengitys rahisi. Jokin rintakehässä hinkkasi toista vasten. Murtuneita kylkiluita… haljennut rintalasta. Kaikki kuulosti ihan yhtä pahalta.
Hän oli ollut typerä. Hän oli kuvitellut itsestään liikoja. Mutta johtaja oli vaikuttanut niin heikolta, niin hempeältä… ystävälliseltä. Eivät sellaiset pärjänneet johdossa. Hän oli harkinnut, ja koettanut onneaan kun hetki oli ollut sopivin. Ja todennut olevansa väärässä. Niin väärässä. Näin kuolemansa hetkellä hän ymmärsi oman typeryytensä. Ei johtajan tarvinnut isotella heille. Alistaa heitä. Hänelle riitti, että hän tiesi olevansa niskan päällä. Hän oletti sen riittävän heillekin. Ja suurimmalle osalle se riittikin.
Kunpa hänkin olisi ollut yhtä viisas. Hänellä oli ollut kaikki, ja nyt hänellä ei olisi pian enää mitään. Uusi nyyhkäisy yhdessä viiltävän kipuaallon kanssa pakotti hänet sulkemaan uudelleen kyynelten sumentamat silmänsä. Sormet kouristuivat vasten kylmää, rikkonaista tienpintaa: ”Anteeksi…”
”Sinä petit meidät.”
”Anteeksi…” hän sopersi toistamiseen. Kyyneleet maistuivat suolaisilta. Ne kirvelivät haljenneissa huulissa. Poski makasi hänen omassa verilammikossaan. Toinen käsi ei enää edes särkenyt. Se oli kai poikki. Tai vielä pahempaa. Armeliaasti hänen omat aivonsa päättelivät, ettei hänen tarvinnut tietää, eivätkä enää noteeranneet hermoston tuskanhuutoja ja hätäviestejä. Mitä sitä turhia.
”Tiedätkö mitä pettureille tapahtuu?”
Pelko oli jo kauan sitten kadonnut. Hän tiesi kuolevansa, pelkäsi hän sitä eli ei. Nyökätessään hän oli melkein rauhallinen. Ainakin tämä kipu olisi pian ohitse. Mitä tahansa kuoleman jälkeen olikaan, hän kohtaisi sen mieluusti. Jos tällaisten kipujen jälkeen joutuisi helvettiin, olisi se ihan hiton epäreilua. Oikeasti… Mekaaninen rasahdus ja vesilätäkköön tippuvat tyhjät haulit olivat musiikkia hänen korvilleen. Suorastaan kauneimpien sävellysten tasoista henkistä ravintoa, taivaiden tähtitarhoihin asti kuljettavaa siunattua sinfoniaa. Tunne lähes nosti hänen niskakarvansa pystyyn, ja kutitti mukavasti selkärangassa.
Pettureita ei voi jättää henkiin. Se oli hänen johtajansa, todellisen johtajan, karmaiseva sääntö. Tällä kertaa se koitui hänen onnekseen. Ja kun laukaus kaikui pimeässä ja haulit repivät rikki hänen hakatun lihansa, heittivät hänen verensä ja sisuksensa vasten mustaa asfalttia, sillä hetkellä hän tunsi olevansa uskollisempi johtajalleen kuin oli koskaan ollut. Johtaja antoi kivun, ja otti sen pois.
Kiitos jäätyi hänen elottomille, kylmille huulilleen.
Pikkukivet asfaltin päällä ratisivat. Musta varjo heittyi hänen päälleen, piilottaen hänet ylhäällä loistavan haalean katulampun kylmältä valolta. Odottaen uutta potkua tai lyöntiä hän sulki vapisten silmänsä, vetäen toisen kätensä kasvojensa eteen. Hän vikisi kuin koiranpentu, kuin hakattu lapsi. Kuumat kyyneleet valuivat poskia pitkin, nyyhkytyksen tärisyttäessä hänen rikottua ruumistaan ja ajaessa uusia, vavisuttavia tuskan aaltoja läpi herkistyneen hermoston.
”Nouse ylös. Vastusta minua. Vai etkö sinä enää pysty?”
Keuhkoja poltti ja hengitys rahisi. Jokin rintakehässä hinkkasi toista vasten. Murtuneita kylkiluita… haljennut rintalasta. Kaikki kuulosti ihan yhtä pahalta.
Hän oli ollut typerä. Hän oli kuvitellut itsestään liikoja. Mutta johtaja oli vaikuttanut niin heikolta, niin hempeältä… ystävälliseltä. Eivät sellaiset pärjänneet johdossa. Hän oli harkinnut, ja koettanut onneaan kun hetki oli ollut sopivin. Ja todennut olevansa väärässä. Niin väärässä. Näin kuolemansa hetkellä hän ymmärsi oman typeryytensä. Ei johtajan tarvinnut isotella heille. Alistaa heitä. Hänelle riitti, että hän tiesi olevansa niskan päällä. Hän oletti sen riittävän heillekin. Ja suurimmalle osalle se riittikin.
Kunpa hänkin olisi ollut yhtä viisas. Hänellä oli ollut kaikki, ja nyt hänellä ei olisi pian enää mitään. Uusi nyyhkäisy yhdessä viiltävän kipuaallon kanssa pakotti hänet sulkemaan uudelleen kyynelten sumentamat silmänsä. Sormet kouristuivat vasten kylmää, rikkonaista tienpintaa: ”Anteeksi…”
”Sinä petit meidät.”
”Anteeksi…” hän sopersi toistamiseen. Kyyneleet maistuivat suolaisilta. Ne kirvelivät haljenneissa huulissa. Poski makasi hänen omassa verilammikossaan. Toinen käsi ei enää edes särkenyt. Se oli kai poikki. Tai vielä pahempaa. Armeliaasti hänen omat aivonsa päättelivät, ettei hänen tarvinnut tietää, eivätkä enää noteeranneet hermoston tuskanhuutoja ja hätäviestejä. Mitä sitä turhia.
”Tiedätkö mitä pettureille tapahtuu?”
Pelko oli jo kauan sitten kadonnut. Hän tiesi kuolevansa, pelkäsi hän sitä eli ei. Nyökätessään hän oli melkein rauhallinen. Ainakin tämä kipu olisi pian ohitse. Mitä tahansa kuoleman jälkeen olikaan, hän kohtaisi sen mieluusti. Jos tällaisten kipujen jälkeen joutuisi helvettiin, olisi se ihan hiton epäreilua. Oikeasti… Mekaaninen rasahdus ja vesilätäkköön tippuvat tyhjät haulit olivat musiikkia hänen korvilleen. Suorastaan kauneimpien sävellysten tasoista henkistä ravintoa, taivaiden tähtitarhoihin asti kuljettavaa siunattua sinfoniaa. Tunne lähes nosti hänen niskakarvansa pystyyn, ja kutitti mukavasti selkärangassa.
Pettureita ei voi jättää henkiin. Se oli hänen johtajansa, todellisen johtajan, karmaiseva sääntö. Tällä kertaa se koitui hänen onnekseen. Ja kun laukaus kaikui pimeässä ja haulit repivät rikki hänen hakatun lihansa, heittivät hänen verensä ja sisuksensa vasten mustaa asfalttia, sillä hetkellä hän tunsi olevansa uskollisempi johtajalleen kuin oli koskaan ollut. Johtaja antoi kivun, ja otti sen pois.
Kiitos jäätyi hänen elottomille, kylmille huulilleen.