Post by trisha on Jan 23, 2008 20:28:48 GMT 3
Pohjoisen karuista kuolemantuojista oli monta tarua, eikä yhdenkään todenperäisyyttä liene koskaan todistettu.
Jossakin pohjoisen vuoriston reunoilla, karuilla ja kylmillä ikiroutaisilla kivikkomailla, sijaitsi noiden kummajaisten pesä. Osan mukaan se oli syvä luola vuorenseinämässä, joka vei suoraan helvettiin. Osan mukaan taas jonkinlainen outo uhripaikka, jonka verestä aikojen saatossa tummuneiden kivien keskelle Kuolemaa palvovat lahkolaiset aina kerääntyivät epäpyhiä riittejään suorittamaan.
Nuo huhut ja legendat elivät sitkaasti kansalaisten keskuudessa, vaikka useat kuninkaalliset kartturit ja yksityiset tutkimusmatkailijat olivat aikaa sitten todistaneet, ettei ’demonien pesä’ ollut enempää tai vähempää kuin pieni munkkiluostari vuorenrinteellä. Eikä sen seiniä oltu maalattu verellä, vaan ne olivat lumen huurruttamat ja säiden pieksemät. Lahko, joka luostaria asutti, palvoi kyllä Kuolemaa jumalista vahvimpana, mutta se sai heidät pikemminkin arvostamaan elämää kuin uhraamaan neitsyitä ja pikkulapsia karmealle herralleen. Kovin vieraanvaraiseksi näitä velikultia ei voinut sanoa, mutta ruokaa ja vettä heiltä sai ostaa, ja mikäli oikein perusteli, saattoi päästä makuusaleihin yöpymään. Kaiken kaikkiaan, he olivat lahkona hyvin harmiton ja moniin väkivaltaisempiin uskontoihin verraten melko sivistynyt.
Mutta sitä eivät edes kartturit ja tutkimusmatkailijat kiistäneet, etteikö noiden kivisten, paksujen seinien sisällä olisi vallinnut jonkinlainen selittämätön, kitkerä ilmapiiri. Ikään kuin vaitonaisina huppujensa alta kyräilleet munkit olisivat tietäneet enemmän, kuin antoivat ymmärtää. Öisin käytävien varrella palaneet soihdut olivat saaneet aavemaisen sinisen sävyn, ja kirkkohallista oli kuulunut vaimeaa, matalaa kuorolaulua, jota pohjoinen jäätävä tuuli ontolla kaiullaan säesti. Kimpoili seinästä toiseen, vihelsi nurkissa, sai kookkaat portteja reunustavat tuulikellot humisemaan.
Noina yön synkkinä hetkinä matkailijat olisivat vaikka voineet vannoa, että tunsivat kuolemattomien kauhujen läsnäolon.
Joidenkin mukaan nuo kauhut olivat olleet alun perin ihmisiä, tavallinen veljeskaksikko tavallisesta perheestä. Toisen veljen kuoltua oli toinen tarjonnut oman sielunsa vaihtokaupaksi Kuolemalle. Veljekset ja Kuolema olivat tehneet sopimuksen, ikuisen sopimuksen joka sinetöitiin veljesten sieluilla. Läpi ajan tulisivat nuo kaksi metsästämään helveteistä karanneita perkeleitä, jotka olivat saapuneet häiritsemään maailmaa ja tuottamaan ennenaikaista kuolemaa ja tuskaa tavallisille eliöille.
Toiset taas uskoivat, etteivät hirviöt olleet ihmisiä alkuunkaan, vaan itsensä Kuoleman poikia, yhtä mustia ja ikuisia kuin isänsäkin. Heidän tehtävänsä oli toimia tuonelaan saattajina niille, jotka vastustivat voimista vanhinta ja yrittivät pitkittää elämäänsä saastaisilla keinoilla. Noita onnettomia sieluja nämä synkät paimenet paimensivat, ratsastaen helvetissä siitettyjen ratsujensa selässä läpi päivien ja öiden, läpi ajan ja ajattomuuden, aina maailman loppuun saakka.
Yhtä monta oli kertomusta kuin oli ihmistäkin. He olivat demoneita, jotka korvasivat muinaista karkuruuttaan orjina Kuolemalle. He olivat itse Kuolema, maanpäällinen inkarnaatio pelottavasta tuonen herrasta. He olivat sitä, he olivat tätä, mutta joka tarinan loppu oli aina samanlainen.
Armoa nämä kaksi ratsastajaa eivät uhreilleen antaneet. Oli kyseessä aikuinen tai lapsi, mies tai nainen, vanhus tai raajarikko, jokainen oli saava ikuisen osuutensa. Mutta tuonen synkät lähetit eivät tappaneet ketään syyttä. Vain ne, jotka koettivat pitkittää elämäänsä epäpyhin keinoin, ja ne jotka olivat jo kerran kuolleet ja heränneet uudelleen, saivat heistä saattajan kuoleman asuinsijoille. Niin ikään rankaisunsa saivat nekin, jotka kirosivat toiset elämään samanlaista epäpyhää elämää kuin itse elivät. Mikäli taas oli saanut taitonsa lahjana jumalilta, tai syntymälahjana rotunsa puolesta, oli turvassa. Sikäli, mikäli ei aiheuttanut omilla toimillaan pääsyään tappolistalle.
Kansan kielellä nämä kaksi ratsastajaa tunnettiin noidansurmaajina. Se nimitys heillä oli ollut niin kauan kuin yksikään elävä ihminen saattoi muistaa. Nimitys ei ollut kovin väärä, muttei täysin oikeakaan. Useimpien tarinoiden mukaan noidansurmaajat surmasivat lähinnä epäkuolleita ja muita kammotuksia, joista haluttiinkin päästä eroon. Toisten mukaan he taas surmasivat kaikki, nekin jotka olivat käyttäneet voimiaan hyvään tarkoitukseen. Minkä verran näistäkään tarinoista oli totta ja minkä verran satua… se oli jokaisen itse pääteltävä. Kenties totta oli joka sana, kenties ei yksikään. Noidansurmaajat itse harvemmin vaihtoivat sanasia kenenkään kanssa, mutta ne harvat jotka olivat heidän kanssaan keskustelleet, osasivat sanoa, etteivät he vaikuttaneet sen enempää murhamiehiltä kuin muutkaan ritarit. Vaikka heitä pelättiinkin, ja vaikka heillä peloteltiin pikkulapsia, heidän vierailunsa vapautti yleensä seudun ihmiset kenties vuosia kestäneeltä epäonnelta ja kurjuudelta.
Oli olemassa niitäkin ihmisiä, joille noidansurmaajat olivat ihan tavallisia ihmisiä. Sellaisia, kuin sinä tai minä. Toisen kuollessa, otti toinen paikan ja jatkoi taistelua, kunnes oli taas aika antaa asema seuraavalle. Pukiessaan päälle synkän sotisopansa ja luvatessaan käyttää elämänsä Kuoleman tahtomalla tavalla he samalla luopuivat omasta identiteetistään. Heistä tuli Ketrai, synkkä pohjoisen kuolema, tai Marduk, etelän kavala kuolemantuoja.
Kuten tarujen ja legendojen kanssa yleensäkin, kukaan ei osannut sanoa, mikä versio oli oikein. Olivat he sitten kuolemattomia hirviöitä, ihmisiä tai demoneita, olivat he kuitenkin olemassa. Ja vuosi vuodelta he toteuttivat karmaisevaa osaansa maan päällä. Siellä, missä oli magianharjoittajia, oli myös noidansurmaaja. Ja aina yhtä erehtymättömästi hän erotteli jumalten valitut kurjista keinottelijoista, lähettäen jälkimmäiset läpi maanpäällisten rovioiden aina helvetin kirpaiseviin tuliin, katsomaan silmistä silmiin sitä, jonka olivat pettäneet.
Sinun käsiisi, sinun silmiesi alle,
minä ojennan hänet.Olkoot muut jumalat hänelle armollisia,
sillä minä tiedän, ettet sinä ole.
Minä olen sinun nyrkkisi
Sinun silmäsi
Sinun tahtosi
Varjele minua
Jossakin pohjoisen vuoriston reunoilla, karuilla ja kylmillä ikiroutaisilla kivikkomailla, sijaitsi noiden kummajaisten pesä. Osan mukaan se oli syvä luola vuorenseinämässä, joka vei suoraan helvettiin. Osan mukaan taas jonkinlainen outo uhripaikka, jonka verestä aikojen saatossa tummuneiden kivien keskelle Kuolemaa palvovat lahkolaiset aina kerääntyivät epäpyhiä riittejään suorittamaan.
Nuo huhut ja legendat elivät sitkaasti kansalaisten keskuudessa, vaikka useat kuninkaalliset kartturit ja yksityiset tutkimusmatkailijat olivat aikaa sitten todistaneet, ettei ’demonien pesä’ ollut enempää tai vähempää kuin pieni munkkiluostari vuorenrinteellä. Eikä sen seiniä oltu maalattu verellä, vaan ne olivat lumen huurruttamat ja säiden pieksemät. Lahko, joka luostaria asutti, palvoi kyllä Kuolemaa jumalista vahvimpana, mutta se sai heidät pikemminkin arvostamaan elämää kuin uhraamaan neitsyitä ja pikkulapsia karmealle herralleen. Kovin vieraanvaraiseksi näitä velikultia ei voinut sanoa, mutta ruokaa ja vettä heiltä sai ostaa, ja mikäli oikein perusteli, saattoi päästä makuusaleihin yöpymään. Kaiken kaikkiaan, he olivat lahkona hyvin harmiton ja moniin väkivaltaisempiin uskontoihin verraten melko sivistynyt.
Mutta sitä eivät edes kartturit ja tutkimusmatkailijat kiistäneet, etteikö noiden kivisten, paksujen seinien sisällä olisi vallinnut jonkinlainen selittämätön, kitkerä ilmapiiri. Ikään kuin vaitonaisina huppujensa alta kyräilleet munkit olisivat tietäneet enemmän, kuin antoivat ymmärtää. Öisin käytävien varrella palaneet soihdut olivat saaneet aavemaisen sinisen sävyn, ja kirkkohallista oli kuulunut vaimeaa, matalaa kuorolaulua, jota pohjoinen jäätävä tuuli ontolla kaiullaan säesti. Kimpoili seinästä toiseen, vihelsi nurkissa, sai kookkaat portteja reunustavat tuulikellot humisemaan.
Noina yön synkkinä hetkinä matkailijat olisivat vaikka voineet vannoa, että tunsivat kuolemattomien kauhujen läsnäolon.
Joidenkin mukaan nuo kauhut olivat olleet alun perin ihmisiä, tavallinen veljeskaksikko tavallisesta perheestä. Toisen veljen kuoltua oli toinen tarjonnut oman sielunsa vaihtokaupaksi Kuolemalle. Veljekset ja Kuolema olivat tehneet sopimuksen, ikuisen sopimuksen joka sinetöitiin veljesten sieluilla. Läpi ajan tulisivat nuo kaksi metsästämään helveteistä karanneita perkeleitä, jotka olivat saapuneet häiritsemään maailmaa ja tuottamaan ennenaikaista kuolemaa ja tuskaa tavallisille eliöille.
Toiset taas uskoivat, etteivät hirviöt olleet ihmisiä alkuunkaan, vaan itsensä Kuoleman poikia, yhtä mustia ja ikuisia kuin isänsäkin. Heidän tehtävänsä oli toimia tuonelaan saattajina niille, jotka vastustivat voimista vanhinta ja yrittivät pitkittää elämäänsä saastaisilla keinoilla. Noita onnettomia sieluja nämä synkät paimenet paimensivat, ratsastaen helvetissä siitettyjen ratsujensa selässä läpi päivien ja öiden, läpi ajan ja ajattomuuden, aina maailman loppuun saakka.
Yhtä monta oli kertomusta kuin oli ihmistäkin. He olivat demoneita, jotka korvasivat muinaista karkuruuttaan orjina Kuolemalle. He olivat itse Kuolema, maanpäällinen inkarnaatio pelottavasta tuonen herrasta. He olivat sitä, he olivat tätä, mutta joka tarinan loppu oli aina samanlainen.
Armoa nämä kaksi ratsastajaa eivät uhreilleen antaneet. Oli kyseessä aikuinen tai lapsi, mies tai nainen, vanhus tai raajarikko, jokainen oli saava ikuisen osuutensa. Mutta tuonen synkät lähetit eivät tappaneet ketään syyttä. Vain ne, jotka koettivat pitkittää elämäänsä epäpyhin keinoin, ja ne jotka olivat jo kerran kuolleet ja heränneet uudelleen, saivat heistä saattajan kuoleman asuinsijoille. Niin ikään rankaisunsa saivat nekin, jotka kirosivat toiset elämään samanlaista epäpyhää elämää kuin itse elivät. Mikäli taas oli saanut taitonsa lahjana jumalilta, tai syntymälahjana rotunsa puolesta, oli turvassa. Sikäli, mikäli ei aiheuttanut omilla toimillaan pääsyään tappolistalle.
Kansan kielellä nämä kaksi ratsastajaa tunnettiin noidansurmaajina. Se nimitys heillä oli ollut niin kauan kuin yksikään elävä ihminen saattoi muistaa. Nimitys ei ollut kovin väärä, muttei täysin oikeakaan. Useimpien tarinoiden mukaan noidansurmaajat surmasivat lähinnä epäkuolleita ja muita kammotuksia, joista haluttiinkin päästä eroon. Toisten mukaan he taas surmasivat kaikki, nekin jotka olivat käyttäneet voimiaan hyvään tarkoitukseen. Minkä verran näistäkään tarinoista oli totta ja minkä verran satua… se oli jokaisen itse pääteltävä. Kenties totta oli joka sana, kenties ei yksikään. Noidansurmaajat itse harvemmin vaihtoivat sanasia kenenkään kanssa, mutta ne harvat jotka olivat heidän kanssaan keskustelleet, osasivat sanoa, etteivät he vaikuttaneet sen enempää murhamiehiltä kuin muutkaan ritarit. Vaikka heitä pelättiinkin, ja vaikka heillä peloteltiin pikkulapsia, heidän vierailunsa vapautti yleensä seudun ihmiset kenties vuosia kestäneeltä epäonnelta ja kurjuudelta.
Oli olemassa niitäkin ihmisiä, joille noidansurmaajat olivat ihan tavallisia ihmisiä. Sellaisia, kuin sinä tai minä. Toisen kuollessa, otti toinen paikan ja jatkoi taistelua, kunnes oli taas aika antaa asema seuraavalle. Pukiessaan päälle synkän sotisopansa ja luvatessaan käyttää elämänsä Kuoleman tahtomalla tavalla he samalla luopuivat omasta identiteetistään. Heistä tuli Ketrai, synkkä pohjoisen kuolema, tai Marduk, etelän kavala kuolemantuoja.
Kuten tarujen ja legendojen kanssa yleensäkin, kukaan ei osannut sanoa, mikä versio oli oikein. Olivat he sitten kuolemattomia hirviöitä, ihmisiä tai demoneita, olivat he kuitenkin olemassa. Ja vuosi vuodelta he toteuttivat karmaisevaa osaansa maan päällä. Siellä, missä oli magianharjoittajia, oli myös noidansurmaaja. Ja aina yhtä erehtymättömästi hän erotteli jumalten valitut kurjista keinottelijoista, lähettäen jälkimmäiset läpi maanpäällisten rovioiden aina helvetin kirpaiseviin tuliin, katsomaan silmistä silmiin sitä, jonka olivat pettäneet.
Sinun käsiisi, sinun silmiesi alle,
minä ojennan hänet.Olkoot muut jumalat hänelle armollisia,
sillä minä tiedän, ettet sinä ole.
Minä olen sinun nyrkkisi
Sinun silmäsi
Sinun tahtosi
Varjele minua