Post by silvara on Jan 9, 2008 20:38:57 GMT 3
Pienessä kolkossa huoneessa istui tyttö, jonka hiukset hohtivat punaa ja hänen vierellään nainen, jonka hiukset hohtivat hopeaa. He olivat äiti ja tytär, Solinar ja Lunitar.
Solinar oli haltia kuninkaan nuorin tytär. Hän toimi papittarena temppelissä, eikä hän olisi saanut koskaan saada lasta. Papittarien lapset ja papittaret olisi lain mukaan pitänyt tappaa, mutta haltiakuningas oli armahtanut tyttärensä. Sen sijaan hän oli määrännyt keskimmäisen tyttärensä ottaa lapsen huomaansa ja viedä se sitten orpona temppeliin kasvamaan. Solinarin oli myös pitänyt luvata olla koskaan kertomatta tyttärelleen totuutta tai hänet kirottaisiin.
Lunitar oli muuttanut samaan huoneeseen kokeneemman papittaren kanssa, ehkä kohtalolla oli sormensa pelissä, sillä hän pääsi äitinsä kanssa samaan huoneeseen. Lunitar ei tiennyt tätä, mutta Solinar oli heti tunnistanut tyttärensä. Lunitar oli oppinut kunnioittamaan vanhempaa papitarta, vaikka olisikin halunnut kapinoida kohtaloaan vastaan. Hänen kasvatti-äitinsä oli alkuun käynyt kiivaita keskusteluita Lunitarin kanssa. Hän oli luvannut puhua sekä isälleen että puolisolleen, kasvatti-tyttärestään. Molemmat olivat ehdottomasti kieltäneet häntä enää näkemästä kasvatti-tytärtään.
"Solinar, voinko mennä vielä kävelemään ulos tähtien alle?" Solinar nosti katseensa kirjasta, jota oli lukemasta ja hymyilli, Lunitar muistutti häntä aivan liikaa.
"Tietenkin, mutta muista puhutella minua vanhempana papittaren, jos on muita kuulemassa." Solinar kaipasi vapautta, jota hänen vanhempi papittarensa oli hänelle antanut ja joiden seurauksena hän oli kohdannut Lunitarin isän, nuoren soturin. Tämä oli kuollut taistelussa, pian heidän yönsä jälkeen.
Lunitar puki päälleen valkean mekon, jota hänen kuului käyttää sekä sen päälle paksumman tumman punaisen viitan, jonka oli saanut kasvatti-äidiltään.
Pihalle päästyään Lunitar liikkui varjoissa, sillä oppilaat eivät olisi saaneet liikkua öiseen äikaan temppelin pihalla. Lunitar rakasti tähtitaivasta, mutta kaipasin sinne jotakin muuta, hän ei kuitenkaan tiennyt mitä. Kierreltyään temppelin puutarhassa hän palasi huoneeseen, josta löysi Solinarin itkemässä.
"Vanhempi papitar, Solinar, mikä hätänä?" Solinar säpsähti ja pyyhki silmiään.
"Ei mikään, nuori tytär. Mene vain nukkumaan. Aamulla on pitkä seremonia edessä. Haltiakuningas luovuttaa valtansa vanhimmalle tyttärelleen ja tämän puolisolle." Lunitar kumarsi, mutta epäili silti ettei mikään ollut kohdallaan.
Aamulla Solinar oli edelleen itkuinen ja Lunitar oli melkko varma, että oli kuullut tämän itkeneen koko yön. Hän päätti kysyä vanhemmalta papittarelta mikä hätänä.
"Vanhempi papitar, saanko puhutella? Haluaisin puhua kahdenkesken." Lunitar pyysi lupaa katse lattiassa.
"Jos se on aivan palkollista. Mennään tuonne sivuhuoneeseen, mutta emme jouda käymään pitkää keskustelua."
Solinar johdatti Lunitarin pieneen huoneeseen ja kysyi:
"Mistä halusit puhua?"
"Vanhempi papitar, kuulin kuinka itkitte koko viime yön. Haluan tietä miksi?" Lunitar kohtasi Solinarin katseen värähtämättä.
"Tapaan tänään viimeisen kerran rakkaiman ihmisen, joka minulla on. Voimmeko nyt jatkaa seremonian valmistelua."
"Kenet Solinar? Kerro minulle."
"Tyttäreni, Lunitar. Sinusta tulee papitar ja joudut lähtemään toiseen temppeliin." Solinar sanoi tunteettomalla äänellä. Lunitar värähti ja yritti puhua, mutta Solinar jatkoi:
"En olisi saanut kertoa sinulle, mutta en voinut enää salata sitä. Isäni olisi pitänyt määrätä meidät molemmat kuolemaan syntyksen jälkeen, mutta hän armahti meidät. Mutta lupasin olla koskaan olla kertomatta sinua kirouksen ohella." Solinarin silmät täyttyivät kyynelistä.
"Solinar, en anna kirouksen koskettaa yksin sinua. Jos en olisi painostanut et olisi kertonut."
"Tyttäreni, et saa! Otan kirouksen vastaan yksin ja pystypäin. Minun olisi pitänyt olla vahvempi, mutta olin heikko. Kerron vielä senkin, että isäsi oli soturi. Hän kuoli taistelussa, eikä saanut koskaan tietää."
Samassa oven takaa kuului ääniä ja haltiakuningas avasi oven surullisin silmin.
"Tyttäreni, annoin sinulle mahdollisuuden, mutta en voi antaa toista. Pyydän mustaa haltiaa kiroamaan sinut kuuksi taivaalle. Myös sinä tyttären tyttäreni joudut kokemaan äitisi kohtalon. Tulkaa mukaani."
"Isä, älä rankaise häntä! Hän ei ole syyllinen, minä yksin olen."
"En voi muuttaa uhkaustani. Sinä teit päätöksen ja tyttäresi joutuu kokemaan saman kohtalon kuin sinä. Olen surullinen koko loppu elämäni. Mutta en voi enää armahtaa sinua tai tytärtäsi. Mennään!"
Kun he saapuivat mustan haltian kammioon oli tämä jo valmistunut.
"Astukaan noihin kahteen kehään. Sinä punatukkainen tuohon ja sinä tuohon toiseen. Voitte sanoa viimeiset sanat."
"Iso-isä, otan tuomioni vastaan pystypäin ja yhdessä äitini rinnalla. En syyllistä sinua, eikä sinun tarvitse tuntea surua kohtalostamme." Lunitar sanoi ja hymyilli haltiakuninkaalle.
"Olen ylpeä sinusta Lunitar, kuten myös sinusta tyttäreni. Vaikka aluksi olin pettynyt, uskon sen pienen hetken, jonka saitte viettää yhdessä olleen hyvää aikaa. Tunnen surua puolestanne ja jään aina kaipaamaan teitä." Haltiakuningas itki, eikä yrittänyt peitellä suruaan.
"Isä, olin vihainen sinulle, kun et antanut minun mennä naimisiin, vaan suljit minut temppeliin. Mutta ymmärrän sinua ja olet minulle rakas. Vartioin loppu elämääsi taivaalta." Solinar itki myös, mutta hymyilli silti isälleen.
Haltiakuningas poistui ja musta haltia lausui kirousen.
Seuraavana yönä haltija kaupungin ylle kohosi kaksi kuuta, hopeinen Solinar ja punainen Lunitar. Myöhemmin taivalle kuiden väliin ilmestyi normaalia kirkkaampi tähti, se oli nuoren soturin sielu. Perhe oli vihdoin yhdessä aina ja ikuisesti.
Solinar oli haltia kuninkaan nuorin tytär. Hän toimi papittarena temppelissä, eikä hän olisi saanut koskaan saada lasta. Papittarien lapset ja papittaret olisi lain mukaan pitänyt tappaa, mutta haltiakuningas oli armahtanut tyttärensä. Sen sijaan hän oli määrännyt keskimmäisen tyttärensä ottaa lapsen huomaansa ja viedä se sitten orpona temppeliin kasvamaan. Solinarin oli myös pitänyt luvata olla koskaan kertomatta tyttärelleen totuutta tai hänet kirottaisiin.
Lunitar oli muuttanut samaan huoneeseen kokeneemman papittaren kanssa, ehkä kohtalolla oli sormensa pelissä, sillä hän pääsi äitinsä kanssa samaan huoneeseen. Lunitar ei tiennyt tätä, mutta Solinar oli heti tunnistanut tyttärensä. Lunitar oli oppinut kunnioittamaan vanhempaa papitarta, vaikka olisikin halunnut kapinoida kohtaloaan vastaan. Hänen kasvatti-äitinsä oli alkuun käynyt kiivaita keskusteluita Lunitarin kanssa. Hän oli luvannut puhua sekä isälleen että puolisolleen, kasvatti-tyttärestään. Molemmat olivat ehdottomasti kieltäneet häntä enää näkemästä kasvatti-tytärtään.
"Solinar, voinko mennä vielä kävelemään ulos tähtien alle?" Solinar nosti katseensa kirjasta, jota oli lukemasta ja hymyilli, Lunitar muistutti häntä aivan liikaa.
"Tietenkin, mutta muista puhutella minua vanhempana papittaren, jos on muita kuulemassa." Solinar kaipasi vapautta, jota hänen vanhempi papittarensa oli hänelle antanut ja joiden seurauksena hän oli kohdannut Lunitarin isän, nuoren soturin. Tämä oli kuollut taistelussa, pian heidän yönsä jälkeen.
Lunitar puki päälleen valkean mekon, jota hänen kuului käyttää sekä sen päälle paksumman tumman punaisen viitan, jonka oli saanut kasvatti-äidiltään.
Pihalle päästyään Lunitar liikkui varjoissa, sillä oppilaat eivät olisi saaneet liikkua öiseen äikaan temppelin pihalla. Lunitar rakasti tähtitaivasta, mutta kaipasin sinne jotakin muuta, hän ei kuitenkaan tiennyt mitä. Kierreltyään temppelin puutarhassa hän palasi huoneeseen, josta löysi Solinarin itkemässä.
"Vanhempi papitar, Solinar, mikä hätänä?" Solinar säpsähti ja pyyhki silmiään.
"Ei mikään, nuori tytär. Mene vain nukkumaan. Aamulla on pitkä seremonia edessä. Haltiakuningas luovuttaa valtansa vanhimmalle tyttärelleen ja tämän puolisolle." Lunitar kumarsi, mutta epäili silti ettei mikään ollut kohdallaan.
Aamulla Solinar oli edelleen itkuinen ja Lunitar oli melkko varma, että oli kuullut tämän itkeneen koko yön. Hän päätti kysyä vanhemmalta papittarelta mikä hätänä.
"Vanhempi papitar, saanko puhutella? Haluaisin puhua kahdenkesken." Lunitar pyysi lupaa katse lattiassa.
"Jos se on aivan palkollista. Mennään tuonne sivuhuoneeseen, mutta emme jouda käymään pitkää keskustelua."
Solinar johdatti Lunitarin pieneen huoneeseen ja kysyi:
"Mistä halusit puhua?"
"Vanhempi papitar, kuulin kuinka itkitte koko viime yön. Haluan tietä miksi?" Lunitar kohtasi Solinarin katseen värähtämättä.
"Tapaan tänään viimeisen kerran rakkaiman ihmisen, joka minulla on. Voimmeko nyt jatkaa seremonian valmistelua."
"Kenet Solinar? Kerro minulle."
"Tyttäreni, Lunitar. Sinusta tulee papitar ja joudut lähtemään toiseen temppeliin." Solinar sanoi tunteettomalla äänellä. Lunitar värähti ja yritti puhua, mutta Solinar jatkoi:
"En olisi saanut kertoa sinulle, mutta en voinut enää salata sitä. Isäni olisi pitänyt määrätä meidät molemmat kuolemaan syntyksen jälkeen, mutta hän armahti meidät. Mutta lupasin olla koskaan olla kertomatta sinua kirouksen ohella." Solinarin silmät täyttyivät kyynelistä.
"Solinar, en anna kirouksen koskettaa yksin sinua. Jos en olisi painostanut et olisi kertonut."
"Tyttäreni, et saa! Otan kirouksen vastaan yksin ja pystypäin. Minun olisi pitänyt olla vahvempi, mutta olin heikko. Kerron vielä senkin, että isäsi oli soturi. Hän kuoli taistelussa, eikä saanut koskaan tietää."
Samassa oven takaa kuului ääniä ja haltiakuningas avasi oven surullisin silmin.
"Tyttäreni, annoin sinulle mahdollisuuden, mutta en voi antaa toista. Pyydän mustaa haltiaa kiroamaan sinut kuuksi taivaalle. Myös sinä tyttären tyttäreni joudut kokemaan äitisi kohtalon. Tulkaa mukaani."
"Isä, älä rankaise häntä! Hän ei ole syyllinen, minä yksin olen."
"En voi muuttaa uhkaustani. Sinä teit päätöksen ja tyttäresi joutuu kokemaan saman kohtalon kuin sinä. Olen surullinen koko loppu elämäni. Mutta en voi enää armahtaa sinua tai tytärtäsi. Mennään!"
Kun he saapuivat mustan haltian kammioon oli tämä jo valmistunut.
"Astukaan noihin kahteen kehään. Sinä punatukkainen tuohon ja sinä tuohon toiseen. Voitte sanoa viimeiset sanat."
"Iso-isä, otan tuomioni vastaan pystypäin ja yhdessä äitini rinnalla. En syyllistä sinua, eikä sinun tarvitse tuntea surua kohtalostamme." Lunitar sanoi ja hymyilli haltiakuninkaalle.
"Olen ylpeä sinusta Lunitar, kuten myös sinusta tyttäreni. Vaikka aluksi olin pettynyt, uskon sen pienen hetken, jonka saitte viettää yhdessä olleen hyvää aikaa. Tunnen surua puolestanne ja jään aina kaipaamaan teitä." Haltiakuningas itki, eikä yrittänyt peitellä suruaan.
"Isä, olin vihainen sinulle, kun et antanut minun mennä naimisiin, vaan suljit minut temppeliin. Mutta ymmärrän sinua ja olet minulle rakas. Vartioin loppu elämääsi taivaalta." Solinar itki myös, mutta hymyilli silti isälleen.
Haltiakuningas poistui ja musta haltia lausui kirousen.
Seuraavana yönä haltija kaupungin ylle kohosi kaksi kuuta, hopeinen Solinar ja punainen Lunitar. Myöhemmin taivalle kuiden väliin ilmestyi normaalia kirkkaampi tähti, se oli nuoren soturin sielu. Perhe oli vihdoin yhdessä aina ja ikuisesti.