Post by submarine on Dec 29, 2007 4:02:34 GMT 3
((Tämän lyhyen kirjoitelman tein joskus tämän vuoden alkupuolella. Se on koulukirjoitelma, jonka tekemiseen oli tunnin verran aikaa. Sain idean varttia ennen kirjoittamista ja käytin sitä aikomani tilalla. Kunnioittaakseni sitä käsin kirjoitettua, huonolla käsiallalla tehtyä tekstiä, jonka tein kiireessä ja hätiköiden en muuttanut mitään tästä, en korjannut näkemiäni tökeryyksiä enkä muutannut sanajärjestyksiä. En myöskään kirjoittanut siihen kohtia, joita en kiireessä voinut alkuperäiseen laittaa. Se on juuri sellainen, kuin se alun perin kirjoitettiinkin. Minä pidän siitä. Kappaleet on eritelty selvyyden vuoksi.))
Tuuli huusi, ulvoi, heitteli roskaa tieltään. Se iski vasten raunioita, epäonnistui ja yritti uudelleen. Kukaan ei sitä kuullut, eikä kukaan sitä huomannut. Oli vain raunioita, merkkejä siitä, mitä joskus oli ollut. Aurinko paistoi, paahtaen jonkun kauan sitten eläneen kellertäviä luita. Oli, kuin vihainen luoja olisi iskenyt luomuksensa hajalle, turhautuneena siihen.
Mutta silti joku liikkui siellä, hiljaisuudessa, askel kerrallaan. Ehkäpä kyseessä oli mies, ehkäpä nainen. Kaasunaamari, suojalasit, kypärä, pitkä takki, selkäreppu, paksut housut, raskaat rukkaset, suuret saappaat, ne olivat hänen sotisopansa. Hän ei katsonut sivuilleen, piti silmänsä horisontissa. Jokainen askel nostatti pienen tomupilven kuivasta maasta.
Kukapa tietää, kuka hän oli? Ehkäpä sotilas, ehkäpä tavallinen henkilö. Hänen askeleensa olivat tottuneita, kulku hidasta mutta varmaa. Ehkä hän oli matkalla jonnekin, tai sitten ei.
Vasta auringon jo laskiessa hän pääsi kaupungin reunalle. Edessä odotti vain loputon, ajaton aavikko, erämaa vailla rajoja. Seisottuaan hetken vain paikoillaan hän istui alas, jalat ristissä, kädet sylissään. Auringon viimeiset säteet heittivät pitkiä varjoja hiekalle.
Kun aurinko lopulta laski ei se antanut tilaa pimeydelle, vaan uudelle valolle, hehkulle. Se oli vihreää, aavemaista. Koko kaupunki kylpi siinä, sen harvat vielä pystyssä olevat rakennukset olivat kuin saaria meressä.
Hitaasti hän työnsi käden reppuunsa ja veti esiin vanhan, kolhiintuneen matkaradion. Se särisi. Hän väänteli sen nappeja särinän muuttumatta. Lopulta se vain asetettiin hiekalle.
Aamulla hän jatkoi matkaa. Horisontissa välähteli jokin. Oli vaikea sanoa, mitä se oli, mutta sitä kohti hän kulki, hitaasti mutta varmasti.
Lopulta, määrittelemättömän ajan jälkeen, hän saapui pyrkimänsä luokse: luita, vaaleita, hauraita luita. Kahden ikivanhan, kuihtuneen sormen välissä liehui vanha folio, välähdellen auringossa.
Hetken hän vain katsoi, aurinko loi heijastuksiaan lasiin. Sitten, hitaasti, hän nyökkäsi ja kävi makuulle toisen viereen.
Ja sitten oli taas rauhallista.
Tuuli huusi, ulvoi, heitteli roskaa tieltään. Se iski vasten raunioita, epäonnistui ja yritti uudelleen. Kukaan ei sitä kuullut, eikä kukaan sitä huomannut. Oli vain raunioita, merkkejä siitä, mitä joskus oli ollut. Aurinko paistoi, paahtaen jonkun kauan sitten eläneen kellertäviä luita. Oli, kuin vihainen luoja olisi iskenyt luomuksensa hajalle, turhautuneena siihen.
Mutta silti joku liikkui siellä, hiljaisuudessa, askel kerrallaan. Ehkäpä kyseessä oli mies, ehkäpä nainen. Kaasunaamari, suojalasit, kypärä, pitkä takki, selkäreppu, paksut housut, raskaat rukkaset, suuret saappaat, ne olivat hänen sotisopansa. Hän ei katsonut sivuilleen, piti silmänsä horisontissa. Jokainen askel nostatti pienen tomupilven kuivasta maasta.
Kukapa tietää, kuka hän oli? Ehkäpä sotilas, ehkäpä tavallinen henkilö. Hänen askeleensa olivat tottuneita, kulku hidasta mutta varmaa. Ehkä hän oli matkalla jonnekin, tai sitten ei.
Vasta auringon jo laskiessa hän pääsi kaupungin reunalle. Edessä odotti vain loputon, ajaton aavikko, erämaa vailla rajoja. Seisottuaan hetken vain paikoillaan hän istui alas, jalat ristissä, kädet sylissään. Auringon viimeiset säteet heittivät pitkiä varjoja hiekalle.
Kun aurinko lopulta laski ei se antanut tilaa pimeydelle, vaan uudelle valolle, hehkulle. Se oli vihreää, aavemaista. Koko kaupunki kylpi siinä, sen harvat vielä pystyssä olevat rakennukset olivat kuin saaria meressä.
Hitaasti hän työnsi käden reppuunsa ja veti esiin vanhan, kolhiintuneen matkaradion. Se särisi. Hän väänteli sen nappeja särinän muuttumatta. Lopulta se vain asetettiin hiekalle.
Aamulla hän jatkoi matkaa. Horisontissa välähteli jokin. Oli vaikea sanoa, mitä se oli, mutta sitä kohti hän kulki, hitaasti mutta varmasti.
Lopulta, määrittelemättömän ajan jälkeen, hän saapui pyrkimänsä luokse: luita, vaaleita, hauraita luita. Kahden ikivanhan, kuihtuneen sormen välissä liehui vanha folio, välähdellen auringossa.
Hetken hän vain katsoi, aurinko loi heijastuksiaan lasiin. Sitten, hitaasti, hän nyökkäsi ja kävi makuulle toisen viereen.
Ja sitten oli taas rauhallista.