Post by Kalin D. on Dec 11, 2007 22:23:41 GMT 3
Auringon kultaiset säikeet piirsivät kuvioitaan Jerónimosin luostarin rikkaanpunaisille matoille ja sileän harmaalle kivilattialle, kultasivat kiiltävän mahongin puurakenteissa ja saivat lyijylasimaalaukset hehkumaan väreissä. Kaikkialla leijui rauhan ja hiljaisuuden hento silkkinen verho, jota kosketti pehmeän tuulen lailla hiljaisten askelten kaiku kivisillä käytävillä. Päivä oli lipunut jo ohi, hämärä laskisi puolen tunnin sisällä Belemin satamakaupungin työläisille merkiksi palata koteihinsa, mutta luostarin munkeille auringon lasku tiesi iltajumalanpalvelusta ja ehtoollista luostarin pääalttarin luona. Hiljainen rivistö miehiä asteli kirkon päälaivaa myöten kohti Ristiinnaulitun kärsimystä kuvaavaa korkeaa maalausta, ikoneja ja kullattuja veistoksia, jotka olivat luostarin köyhien miesten aarteita. He näyttivät kaikki samalta: valkeat pellavaiset kaavut, tummanpunaiset tapardit ja punosvyöt - jokainen heistä kantoi omaa ristiään rinnallaan hopeaketjuissa. Etelän tummuus ihollaan, mustat hiukset lyhyiksi leikattuina, he olivat kuin samasta puusta veistettyjä, toiset nuorempia, toiset vanhempia. He astelivat äänettömänä ja juhlavana kulkueena vanhimmat kärjessä alttarille, polvistuivat kukin paikalleen matalille puisille penkeille. Heidän joukossaan oli musta lammas, ellei useampikin, mutta tuo mies erottui räikeänä vastakohtana portugalilaisten tummasta kansasta. Hänen ihonsa oli ruskettunut, mutta huomattavasti vaaleampi kuin muiden, hiuksensa kullanvaaleat ja hieman pitempi kuin muut munkit. Sama kaapu ja askelten rytmi kätkivät hänet osaksi veljeskuntaa huolimatta ulkoisesta erilaisuudesta, jolla hänet muista eroteltiin. Eurooppalaiset olivat harvinaisia vieraita Espanjan valtaamassa pienessä valtiossa, josta niin monet tutkimusmatkat meren taakse olivat alkaneet.
Tutkimusretki oli tuonut myös arjalaisen vieraaseen maahan, kauaksi synnyinseudulta ja kodista, jota hän ei saanut enää tuntea. Äänet kohosivat ylistämään Herraa, arkkipiispa kohotti kätensä kohti taivasta ja siunasi ehtoollisviinin sekä -leivän. Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri... Hän kuuli sanat, lausui litanian veljiensä mukana, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Koti. Hänen oli päästävä pois, vaikka Jerónimosin luostari oli hänen kotinsa, paikka, jossa hän oli viettänyt suurimman osan elämästään tuntematta vanhempiaan. Vasta viikko sitten hän oli saavuttanut miehen iän ja apotti oli sallinut hänen lukea vanhempiensa testamentit. Ne todistivat elävien sukulaisten olemassa olon, kertoivat äidin veljistä ja isän suvusta, jonka asema oli korkea hänen kotimaassaan, jonka nimen hän muisti vasta kirjaimien piirtyessä paperilla hänen eteensä. Saksa. Hän oli siis saksalainen, kaukaa Euroopasta. Toivo, pelko ja epätoivo sekoittuivat yhdeksi vellovaksi massaksi nuoren miehen sydämessä, saivat hänen katseensa harhailemaan pitkin monien askelten kuluttamaa kivilattiaa. Pitäisikö hänen yrittää löytää tuo maa, joka oli kartallakin niin kovin kaukana ja meren takana, vai hyväksyä Belem kodikseen? Hän oli kultahiuksinen lapsi, josta kasvoi outo muukalainen uudessa kulttuurissa. Orpo, joka oli kadottanut menneisyytensä ja sukuhistoriansa, vaikka se oli nyt paperilla hänen edessään. Hänen nimensä ei ollutkaan vain veli Ludgero, hänellä oli ristimänimi, jolla hänen äitinsä oli lastaan kutsunut.
Yskäisy. Hailakan siniset silmät rävähtivät auki, kohtasivat tutut kädet ja ehtoollismaljan. Kuinka kauan piispa oli seissyt hänen edessään odottaen vastausta litaniaan? Ludgero selvitti kurkkunsa ja vastasi latinaksi, laulaen liturgiset sanat sekä tehden ristinmerkin. Ehtoollisen kalkki oli karvas ja tumma hänen kielellään, hapan leipä mauton viinin rikkaasta mausta. Se oli ainoa alkoholi, jota hänen kaltaisensa saivat juoda. Oli hän viiniä maistanut, tietämättään kuitenkin, humaltunut ja tehnyt syntiä, mutta ehtoollisenkaan sakramentti ei tuntunut pyyhkivän pyhyydellään syyllisyyden tunnetta, jota hän niin rakasti.
Arjalainen kirosi hiljaa mielessään ihonsa vaaleutta, joka ei kätkenyt hänen poskilleen sekä korvilleen nousevaa häpeän punaa. Veli Diogo, vuoden vanhempi munkki hänen vierellään, vilkaisi veljeään nopeasti hieman kysyvä ilme pyöreillä kasvoillaan. Ainakin kysyväksi Ludgero sen tulkitsi, tai paheksuvaksi. Hän saisi taas huutomyrskyn apotilta, jonka vieraana Lissabonin korkea-arvoisin piispa parhaillaan oli ja jakoi heille ehtoollista. Hänen virheensä oli koko veljeskunnan virhe. Tai sitten hän kantaisi vastuun yksin erilaisuutensa vuoksi. "Por Deus e mãe Maria sancta..." arjalainen mutisi hiljaa, sulki silmänsä ja nousi veljiensä mukana. Palvelus päättyi kaavan mukaan, aurinko laski meren taakse ja nuori munkki sai tunnin omaa aikaa poistua luostarista. Heidän kaikkien aikansa oli tiukasti sidottuna luostarin elämänrytmiin, jumalanpalveluksiin, ruumiilliseen työhön ja rukouksiin. Tänä iltana heille suotiin tunti aikaa olla Jumalan seurassa yksin ja Ludgero käytti tuon ajan aina satama-alueella merta tuijottaen.
Siellä hän oli jälleen, istui satamassa puisen laiturin päässä roikottaen jalkojaan suolaisessa vedessä. Auringon kadottua vain kuu oli hänen ystävänään; hopea välkehti laineilla, jotka loivat hiljaisella äänellään rytmin ajalle ja paikalle hänen ympärillään. Se oli tavallinen portugalin yö, tähtikirkas ja kuulaan viileä, vaimea tuuli silitteli nuoren miehen kapeita ja kulmikkaita kasvoja lempeästi kuin näkymätön rakastajatar. Kuun kuvajainen häilyi aalloilla, rikkoutui kuin hänen unelmansa ja palasi jälleen hetkeksi ehjäksi antaen toivoa yksinäiselle sielulle. Hän oli riisunut tapardinsa ja avannut kaapunsa kaulukset tuulen koskettaa rintakehänsä ihoa. Vahva ja roteva ruumiinrakenne erotti hänet rotuperimältään paikallisista, ihon luonnollinen vaaleus paljastui hailakoina vaatteiden tekeminä rajoina. Kyynärpäät laiturin laudoilla, melkein selällään maaten, Ludgero tuijotti aavaa ja leveän lahden toisella puolella loistavia valoja. Purjelaivat olivat jättäneet lamppunsa palamaan, jotta yöllä saapuvat alukset tietäisivät väistää, mutta ainuttakaan uutta laivaa ei ankkuroituisi tänä yönä lahdelle. Hän oli viettänyt lapsuutensa leikkien laitureilla ja varastomakasiineilla merimiesten jaloissa. Silloin elämä orpona oli ollut viatonta ja hän oli tuskin tajunnut vanhempiensa poismenoa. Heidän murhaansa. Se oli inhottavan epätodellista ja kliseistä jopa hänen omasta mielestään. Ehkä shokki, tilanteen todistamisen järkytys, oli saanut hänet lähes unohtamaan tapahtuneen. Hän näki painajaisia vanhemmistaan, utuisia kuvia kasvoista, joita ei tunnistanut, vaikka hän tiesi ne tutuiksi. Ajan myötä nekin haalistuivat ja muuttuivat täysin tunnistamattomiksi. Punaista ja mustaa, liekkejä ja nuo samat hopeiset aallot, jotka värjääntyivät verenpunaan. Enimmäkseen hän tunsi savun ja tervan tuoksun, jolla aluksien köydet oli sivelty vedenpitäviksi ja kostean puun. Enempää muistoja hänellä ei lapsuudestaan ollut ja hän oli nyt yli kahdenkymmenen, kohta tarpeeksi vanha astuakseen papin virkaan, mikäli hänet todettaisiin kelvolliseksi Jumalan mieheksi.
Kelvollinen Jumalan mieheksi ja sanansaattajaksi. Nuo sanat pyörivät hänen mielessään kaukaisina ja vaimeina kaikuina, joista hän ei saanut kiinni, ei pystynyt enää tarttumaan niihin samalla intohimolla kuin ennen. Kuun hopea ja aallot kantoivat ajatukset aina vain kauemmaksi hetki hetkeltä, toivat toisenlaiset mielikuvat tanssimaan lähes transsiin vaipuneeseen mieleen. Ne olivat smaragdinvihreät silmät, tummat ja kaartuvat pikiset ripset kehyksenään, täyteläiset ruusunpunaiset huulet, joilla maistui makea viini, ja tulenpunaiset pehmeät hiukset. Naisen laventelinen tuoksu, pehmoisen ihon kosketus ja lämmin vartalon hehku. Kyllä hän tiesi, ettei hänen tulisi ajatella naista, ei etenkään tuota kyseistä naista, mutta kuutamon hellä kirkkaus ja viileä yöilma, ympäristön häiritsemätön rauha saivat miehen kadottamaan tavoitteensa ja hukkumaan unelmien mereen avuttomana. Kaikki mikä häneltä oli kiellettyä, saapuivat viettelemään hänen ajatuksensa ja mielensä juuri noina hiljaisina hetkinä, jolloin hänellä oli lupa olla yksin itsensä kanssa. Olivatko nuo ajatukset ja toiveet sitten Saatanan luomia harhoja, hänen lihansa syntiä, jonka heistä jokainen oli Eevalta perinyt vai rakkautta saavuttamattomaan, sitä hän ei tiennyt. Ne olivat kuitenkin läsnä vahvoina, mutta samalla täysin miehen saavuttamattomissa.
Hopeisen ristin paino hänen rintakehällään tuntui raskaammalta, ketjun lenkit upposivat raskaammin vahvaan niskaan ja painoivat solisluiden linjoja. Kuun valkea hehku maalasi miehen hahmon selkeästi esiin vasten aavaa, nosti esille hänen aavemaisen vaaleutensa tähtien kirkkaudessa. Kuunvalossa heidän kaikkien sielut olivat alastomia, joku oli joskus sanonut. Hiljaa huokaisten munkki laskeutui selälleen laiturille, antoi katseensa lasittua tähtitaivaan kuvioita seuraamaan ja risti kämmenensä niskansa alle. Aallot silittelivät hänen nilkkojaan omaan rauhaisaan tahtiinsa, viileä tuuli tarttui kullanvaaleisiin hiuksiin ja koetti tanssittaa lyhyitä suortuvia sen, minkä hiusten karkeus antoi periksi luonnonvoimalle. Jos tuo hetki olisi voinut jatkua ikuisuuteen, hän ei olisi liikkunut sijoiltaan, mutta Jerónimosin luostarin kello soi kerran keskiyön merkiksi jossain etäällä sataman toisella puolella, kutsui veljeskuntansa jäsenet kivisten seinien pyhään suojaansa ja niin arjalaisenkin oli noustava ja jätettävä armollinen kuutamo taakseen. Aallot soittivat yhä musiikkiaan hänen mielessään ilman pysähtyessä luostarin kammioissa rauhalliseen viileyteen ja pimeään, jonne hopeinen valo ei enää yltänyt.
( Nykyaika-genrestä löytyvä hahmo alkuperäisessä konseptissaan historia-hahmona, sijoittui jonnekin 1600-1800 välille. En määrillyt tarkemmin aikaa, mutta hevoskärryjen ja tiukan uskonnollisessa ajassa eletään. )
Tutkimusretki oli tuonut myös arjalaisen vieraaseen maahan, kauaksi synnyinseudulta ja kodista, jota hän ei saanut enää tuntea. Äänet kohosivat ylistämään Herraa, arkkipiispa kohotti kätensä kohti taivasta ja siunasi ehtoollisviinin sekä -leivän. Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri... Hän kuuli sanat, lausui litanian veljiensä mukana, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Koti. Hänen oli päästävä pois, vaikka Jerónimosin luostari oli hänen kotinsa, paikka, jossa hän oli viettänyt suurimman osan elämästään tuntematta vanhempiaan. Vasta viikko sitten hän oli saavuttanut miehen iän ja apotti oli sallinut hänen lukea vanhempiensa testamentit. Ne todistivat elävien sukulaisten olemassa olon, kertoivat äidin veljistä ja isän suvusta, jonka asema oli korkea hänen kotimaassaan, jonka nimen hän muisti vasta kirjaimien piirtyessä paperilla hänen eteensä. Saksa. Hän oli siis saksalainen, kaukaa Euroopasta. Toivo, pelko ja epätoivo sekoittuivat yhdeksi vellovaksi massaksi nuoren miehen sydämessä, saivat hänen katseensa harhailemaan pitkin monien askelten kuluttamaa kivilattiaa. Pitäisikö hänen yrittää löytää tuo maa, joka oli kartallakin niin kovin kaukana ja meren takana, vai hyväksyä Belem kodikseen? Hän oli kultahiuksinen lapsi, josta kasvoi outo muukalainen uudessa kulttuurissa. Orpo, joka oli kadottanut menneisyytensä ja sukuhistoriansa, vaikka se oli nyt paperilla hänen edessään. Hänen nimensä ei ollutkaan vain veli Ludgero, hänellä oli ristimänimi, jolla hänen äitinsä oli lastaan kutsunut.
Yskäisy. Hailakan siniset silmät rävähtivät auki, kohtasivat tutut kädet ja ehtoollismaljan. Kuinka kauan piispa oli seissyt hänen edessään odottaen vastausta litaniaan? Ludgero selvitti kurkkunsa ja vastasi latinaksi, laulaen liturgiset sanat sekä tehden ristinmerkin. Ehtoollisen kalkki oli karvas ja tumma hänen kielellään, hapan leipä mauton viinin rikkaasta mausta. Se oli ainoa alkoholi, jota hänen kaltaisensa saivat juoda. Oli hän viiniä maistanut, tietämättään kuitenkin, humaltunut ja tehnyt syntiä, mutta ehtoollisenkaan sakramentti ei tuntunut pyyhkivän pyhyydellään syyllisyyden tunnetta, jota hän niin rakasti.
Arjalainen kirosi hiljaa mielessään ihonsa vaaleutta, joka ei kätkenyt hänen poskilleen sekä korvilleen nousevaa häpeän punaa. Veli Diogo, vuoden vanhempi munkki hänen vierellään, vilkaisi veljeään nopeasti hieman kysyvä ilme pyöreillä kasvoillaan. Ainakin kysyväksi Ludgero sen tulkitsi, tai paheksuvaksi. Hän saisi taas huutomyrskyn apotilta, jonka vieraana Lissabonin korkea-arvoisin piispa parhaillaan oli ja jakoi heille ehtoollista. Hänen virheensä oli koko veljeskunnan virhe. Tai sitten hän kantaisi vastuun yksin erilaisuutensa vuoksi. "Por Deus e mãe Maria sancta..." arjalainen mutisi hiljaa, sulki silmänsä ja nousi veljiensä mukana. Palvelus päättyi kaavan mukaan, aurinko laski meren taakse ja nuori munkki sai tunnin omaa aikaa poistua luostarista. Heidän kaikkien aikansa oli tiukasti sidottuna luostarin elämänrytmiin, jumalanpalveluksiin, ruumiilliseen työhön ja rukouksiin. Tänä iltana heille suotiin tunti aikaa olla Jumalan seurassa yksin ja Ludgero käytti tuon ajan aina satama-alueella merta tuijottaen.
Siellä hän oli jälleen, istui satamassa puisen laiturin päässä roikottaen jalkojaan suolaisessa vedessä. Auringon kadottua vain kuu oli hänen ystävänään; hopea välkehti laineilla, jotka loivat hiljaisella äänellään rytmin ajalle ja paikalle hänen ympärillään. Se oli tavallinen portugalin yö, tähtikirkas ja kuulaan viileä, vaimea tuuli silitteli nuoren miehen kapeita ja kulmikkaita kasvoja lempeästi kuin näkymätön rakastajatar. Kuun kuvajainen häilyi aalloilla, rikkoutui kuin hänen unelmansa ja palasi jälleen hetkeksi ehjäksi antaen toivoa yksinäiselle sielulle. Hän oli riisunut tapardinsa ja avannut kaapunsa kaulukset tuulen koskettaa rintakehänsä ihoa. Vahva ja roteva ruumiinrakenne erotti hänet rotuperimältään paikallisista, ihon luonnollinen vaaleus paljastui hailakoina vaatteiden tekeminä rajoina. Kyynärpäät laiturin laudoilla, melkein selällään maaten, Ludgero tuijotti aavaa ja leveän lahden toisella puolella loistavia valoja. Purjelaivat olivat jättäneet lamppunsa palamaan, jotta yöllä saapuvat alukset tietäisivät väistää, mutta ainuttakaan uutta laivaa ei ankkuroituisi tänä yönä lahdelle. Hän oli viettänyt lapsuutensa leikkien laitureilla ja varastomakasiineilla merimiesten jaloissa. Silloin elämä orpona oli ollut viatonta ja hän oli tuskin tajunnut vanhempiensa poismenoa. Heidän murhaansa. Se oli inhottavan epätodellista ja kliseistä jopa hänen omasta mielestään. Ehkä shokki, tilanteen todistamisen järkytys, oli saanut hänet lähes unohtamaan tapahtuneen. Hän näki painajaisia vanhemmistaan, utuisia kuvia kasvoista, joita ei tunnistanut, vaikka hän tiesi ne tutuiksi. Ajan myötä nekin haalistuivat ja muuttuivat täysin tunnistamattomiksi. Punaista ja mustaa, liekkejä ja nuo samat hopeiset aallot, jotka värjääntyivät verenpunaan. Enimmäkseen hän tunsi savun ja tervan tuoksun, jolla aluksien köydet oli sivelty vedenpitäviksi ja kostean puun. Enempää muistoja hänellä ei lapsuudestaan ollut ja hän oli nyt yli kahdenkymmenen, kohta tarpeeksi vanha astuakseen papin virkaan, mikäli hänet todettaisiin kelvolliseksi Jumalan mieheksi.
Kelvollinen Jumalan mieheksi ja sanansaattajaksi. Nuo sanat pyörivät hänen mielessään kaukaisina ja vaimeina kaikuina, joista hän ei saanut kiinni, ei pystynyt enää tarttumaan niihin samalla intohimolla kuin ennen. Kuun hopea ja aallot kantoivat ajatukset aina vain kauemmaksi hetki hetkeltä, toivat toisenlaiset mielikuvat tanssimaan lähes transsiin vaipuneeseen mieleen. Ne olivat smaragdinvihreät silmät, tummat ja kaartuvat pikiset ripset kehyksenään, täyteläiset ruusunpunaiset huulet, joilla maistui makea viini, ja tulenpunaiset pehmeät hiukset. Naisen laventelinen tuoksu, pehmoisen ihon kosketus ja lämmin vartalon hehku. Kyllä hän tiesi, ettei hänen tulisi ajatella naista, ei etenkään tuota kyseistä naista, mutta kuutamon hellä kirkkaus ja viileä yöilma, ympäristön häiritsemätön rauha saivat miehen kadottamaan tavoitteensa ja hukkumaan unelmien mereen avuttomana. Kaikki mikä häneltä oli kiellettyä, saapuivat viettelemään hänen ajatuksensa ja mielensä juuri noina hiljaisina hetkinä, jolloin hänellä oli lupa olla yksin itsensä kanssa. Olivatko nuo ajatukset ja toiveet sitten Saatanan luomia harhoja, hänen lihansa syntiä, jonka heistä jokainen oli Eevalta perinyt vai rakkautta saavuttamattomaan, sitä hän ei tiennyt. Ne olivat kuitenkin läsnä vahvoina, mutta samalla täysin miehen saavuttamattomissa.
Hopeisen ristin paino hänen rintakehällään tuntui raskaammalta, ketjun lenkit upposivat raskaammin vahvaan niskaan ja painoivat solisluiden linjoja. Kuun valkea hehku maalasi miehen hahmon selkeästi esiin vasten aavaa, nosti esille hänen aavemaisen vaaleutensa tähtien kirkkaudessa. Kuunvalossa heidän kaikkien sielut olivat alastomia, joku oli joskus sanonut. Hiljaa huokaisten munkki laskeutui selälleen laiturille, antoi katseensa lasittua tähtitaivaan kuvioita seuraamaan ja risti kämmenensä niskansa alle. Aallot silittelivät hänen nilkkojaan omaan rauhaisaan tahtiinsa, viileä tuuli tarttui kullanvaaleisiin hiuksiin ja koetti tanssittaa lyhyitä suortuvia sen, minkä hiusten karkeus antoi periksi luonnonvoimalle. Jos tuo hetki olisi voinut jatkua ikuisuuteen, hän ei olisi liikkunut sijoiltaan, mutta Jerónimosin luostarin kello soi kerran keskiyön merkiksi jossain etäällä sataman toisella puolella, kutsui veljeskuntansa jäsenet kivisten seinien pyhään suojaansa ja niin arjalaisenkin oli noustava ja jätettävä armollinen kuutamo taakseen. Aallot soittivat yhä musiikkiaan hänen mielessään ilman pysähtyessä luostarin kammioissa rauhalliseen viileyteen ja pimeään, jonne hopeinen valo ei enää yltänyt.
( Nykyaika-genrestä löytyvä hahmo alkuperäisessä konseptissaan historia-hahmona, sijoittui jonnekin 1600-1800 välille. En määrillyt tarkemmin aikaa, mutta hevoskärryjen ja tiukan uskonnollisessa ajassa eletään. )