Post by Kalin D. on Dec 11, 2007 20:49:20 GMT 3
Kirkkaan punaisiksi maalatut vaunun pyörät pyörivät kolisten ja kalahdellen mukulakivettyä katua, heiluttelivat päällään räikein värein maalattuja pieniä vaunuja. Tuhannet pienet kulkuset kilahtelivat nauhoissa, jotka muodostivat vaunujen kyljille väljän hämähäkin seitin, jättäen näkyviin leimuavat kirjaimet; CREDO. Vaunujen päävärit olivat räiskyvä oranssi ja tummanpunainen, jota koristivat säväykset mustaa ja violettia. Vetojuhtana toimi läikikäs ruskeavalkea hevonen, jonka silmille oli asetettu musta huivi, kulkuset kilisivät myös sen riimuissa ja ajopuissa.
Suloisen mahtipontiset sävelet säestivät kulkusten kuoroa, viulun kielet lauloivat ylistäen itseään elämää ja sen kukoistusta, vapautta, jonka huumaama soittaja oli. Se oli mustatukkainen mies, joka seisoi läikikkään hevosen selässä, soittaen tumman mahongin väristä viulua, jonka tapeista riippui punaisia liinoja. Hänen silmänsä olivat suljetut – hän oli sokeana kuten juhtansakin – uppoutuneena melodiaan, joka räiskyi ilmaan kuin tulikuumat laava-pisarat, muodostaen taidokkaita aaltoilevia sekä näppäileviä kuvioita äänellään. Lauma lapsia juoksi vaunujen perässä nauraen ja huutaen, tuijottaen leiskuvaan verenpunaiseen loimusamettiin ja silkkiin pukeutuneelle narrille. Tinker virnisti koko helmen valkean hammasrivinsä leveydeltä, paljasti kaksi kultaista hammasta, jotka kimaltelivat hänen petomaisina kulmahampainaan. Kevyesti kihartuvat hiukset tanssivat kuin viulun sävelet olisivat pyörittäneet niitä otteessaan vasten viittaa, jonka lieve ylsi 180senttisen mustalaisen nilkkoihin. Piirteet olivat terävät kuin korpilla, iho maanteiden paahteesta ruskettunut, pitkät ripset tummat kuin yö. Hän kuului siihen klassiseen mustalaisten joukkoon, jotka hurmasivat niin sanoillaan kuin kasvoillaankin; sillä pienellä särmällä, jota siistityt pikiset viikset ja lyhyt pukinparta toi piirteitä pehmentämään.
Kolisten ja kilahdellen, viulun soiton saattelemana, yhden miehen kulkue saapui kaupunkiin ja kulki katujen poikki keräten lapsia sekä aikuisia saattueekseen ja pysähtyi viimein toriaukean kulmaan. Miten mies sitten ohjasikaan huivilla sokaistun eläimen paikoilleen jäi tietämättömille mysteeriksi, mutta taitavat hevosmiehet saivat naureskella partoihinsa seuratessaan miten pehmeiden saappaiden kätkemät jalat ohjailivat hevosta pehmein painalluksin ja painon muutoksin. Tuohon hetkeen mennessä kulkuset ja huutavat lapset olivat tehneet työn hänen puolestaan ja kiinnittäneet markkinakansan huomion.
”Hyvät naiset ja herrat! Aatelinen ja rahvas! Nuoret ja vanhat! Olkaa tervehdittyjä ja paistakoon päivä aina poluillenne, missä ikinä kuljettekin, mutta tänään polullenne on astunut ilmestys, jollaista ette ole hetkeen nähneet!” Viulu soi yhä, soitti hilpeää sävelmää, joka kantautui lasten naurun yli kantavan äänen ylittäessä naurun. Mustalainen hyppäsi alas hevosensa selästä, vaunut pysähtyivät, ja alkoi kiertää alueekseen ottamaa noin seitsemän metrin säteen käsittämää aluetta vaunujen sivustalla. ”Tänään näette tanssia ja temppuja! Hullunkurisuutta ja taitoa, jota harvoilla on.” Sanat nauroivat puhuessaan, tinkerin kasvot säkenöivät kilpaa auringon kanssa hurmaavan onnellista hymyä. Hänen silmänsä olivat viimein avautuneet seuraamaan kansaa, jota alkoi kerääntyä hänen ympärilleen. Ne olivat syvän sinivihreät kuin metsälampi ja tuikkivat kirkkaina viulun kieliä välillä vilkaisten. Näppärät sormet tanssivat kielillä, heilahtelivat otteesta toiseen viulun varrella, loihtien taianomaisen kauniita säveliä. ”Tänään te näette CREDON!” Jousi pyyhkäisi kieliä nopeasti, heilahti mahtipontisesti ylös liehuttaen päässään riippuvaa mustaa huivia.
Tulkaa lähemmäksi, katsokaa, näette jotain hauskaa. Se oli hiljainen ja iloinen kutsu, joka alkoi kutittaa lähimpänä olevien mielissä, pyrkien koskettamaan ihmisen halua naurulle ja viihteelle. Tulkaa katsomaan narria, joka soittaa viuluaan, tanssahtelee päkiöillään pyörähdellen kuin tulipunainen paholainen. Credo kiersi alueensa vielä kerran ympäri, laski maahan kuperkeikkojen pyörähdyksissä kupariset kulhot, jotka odottivat kuin nälkäiset suut kolikkoja. Hänen käsiinsä ilmestyi kirjavia palloja, jotka hypähtelivät ilmassa, ristikkäin, silmukoin, jalan alta, selän takaa, tippuivat hetkeksi hänen poskelleen tai nenävarrelleen, jatkaen sitten uudelleen hyppelevää tanssiaan. Koko ajan mies puhui, nauroi kuin lapset hänen ympärillään ja vitsaili väestä ympärillään – mutta kaikkein eniten itsestään. ”…mutta kun minä synnyin, kätilö nosti minut verisenä myttynä pöydälle ja läimäisi äitiäni; ’Minkä variksen kanssa sinä olet vehdannut?’ hän sanoi ja heitti minut ulos ikkunasta.” Sanat olivat keveitä, eleet suuria, jotta yleisö näkisi teatraalisen huokauksen ja hartioiden kohotuksen kauaskin. Kerta toisensa jälkeen narri heitti volttia, ensin suorilta jaloiltaan, sitten tasapainotellen erilaisia esineitä käsissään ja käveli käsillään, hyppelehti ja väänsi itsensä asentoihin, joihin moni ei ollut tiennyt ihmisruumiin taipuvan. Kolikot katoilivat taikurin käsistä ja ilmestyivät pikkulasten korvista. Korttipakka muuttui viuhkaksi ja haitariksi, liinasta ilmestyi valkoinen pieni kissanpoikanen.
Credo kiipesi vaunujensa katolle kuin apina, pyörähti kerran ympäri ja veti viulunsa esille. Yleisölle viulun ilmestyminen oli kuin taikaa, mutta pitkän viitan alle kätkeytyi nahkainen kotelo vyöhön kiinnitettynä. Hän oli ehtinyt kiinnittää sen juuri ennen kuin kipusi katolle. Jousi sipaisi kieliä, sai aikaan kimakan vingahtavan äänen. ”Kiitän teitä avokätisyydestänne, hymystänne ja ennen kaikkea naurusta, joka tanssii ilmassa kuin kaunein laulu – sen säveliä ei voita edes viuluni!” Mustalainen kumarsi suurieleisesti osoittaen kunnioitusta yleisölleen. ”Mutta kuten kaikki esitykset, tämänkin on päätyttävä.” Matala äänen sointi laskeutui entisestään asteen, sinivihreät silmät tuijottivat tummien kulmien alta dramaattisen teatterikuiskauksen pyyhkäistessä yleisön ylitse. Kevyt pelkoa houkutteleva aistimus kantoi äänen mukana. ”Ja tämä esitys päättyy… Kuolemaan.” Viulu päästi valittavan huudon, aivan kuin sen puiseen koppaan olisi vangittu piinattu sielu ja pienet liekit nousivat sen kielille. Ne kasvoivat sitä mukaa kun sävelten rytmi kiihtyi paholaismaiseen sointiin, valitukseen ja taidokkaisiin ulvahduksiin, joita mustalainen loihti irti soittimestaan. Viulun lakka räsähteli, tuli nuoli hänen käsiään ja kasvojaan, nielaisten koko miehen väkijoukon haukkoessa henkeään. Leveä viitta hulmahti avonaiseksi, kannatteli roihua kuin palava Feeniks-lintu siipiään juuri ennen kuolemaansa ja romahti kasaan, jättäen jälkeensä vain savuavan ja nokisen katon vaunuihin. Hysteria, paniikki, pelko, liekkejä ja tulta. Tuskin äänetön ajatus kuiski yleisön mieliin. Yleinen hämminki levisi, äänet kohosivat huutamaan, kunnes vain viiden sekunnin jännityksen ja kaaoksen lietsonnan räjäytti huudoksi tulinen leimahdus, joka iski ulos vaunujen ikkunasta. Se lennätti mukanaan Credon, joka laskeutui kauniisti jaloilleen ja ojensi käsivartensa sivuun leuka ylväästi kohotettuna – Hän oli vahingoittumaton. ”KIITOS TEILLE! KIITOS!” Miehen ääni oli vahva ja kantava, se tyynnytti kuin viileä vesi tulisen illuusion lietsoman säikähdyksen ja narri otti raikuvat aplodit vastaan paistatellen suosiossa, kumarrellen yleisölleen vain teennäisen nöyrästi.
Credo oli saapunut kaupunkiin.
( Vanha hahmo, jonka löysin varmuuskopioita tutkiessani. Menee tarinoihin, koska en välttämättä aktivoi hahmoa, ellei se jota kuta hirmuisesti kuumota. )
Suloisen mahtipontiset sävelet säestivät kulkusten kuoroa, viulun kielet lauloivat ylistäen itseään elämää ja sen kukoistusta, vapautta, jonka huumaama soittaja oli. Se oli mustatukkainen mies, joka seisoi läikikkään hevosen selässä, soittaen tumman mahongin väristä viulua, jonka tapeista riippui punaisia liinoja. Hänen silmänsä olivat suljetut – hän oli sokeana kuten juhtansakin – uppoutuneena melodiaan, joka räiskyi ilmaan kuin tulikuumat laava-pisarat, muodostaen taidokkaita aaltoilevia sekä näppäileviä kuvioita äänellään. Lauma lapsia juoksi vaunujen perässä nauraen ja huutaen, tuijottaen leiskuvaan verenpunaiseen loimusamettiin ja silkkiin pukeutuneelle narrille. Tinker virnisti koko helmen valkean hammasrivinsä leveydeltä, paljasti kaksi kultaista hammasta, jotka kimaltelivat hänen petomaisina kulmahampainaan. Kevyesti kihartuvat hiukset tanssivat kuin viulun sävelet olisivat pyörittäneet niitä otteessaan vasten viittaa, jonka lieve ylsi 180senttisen mustalaisen nilkkoihin. Piirteet olivat terävät kuin korpilla, iho maanteiden paahteesta ruskettunut, pitkät ripset tummat kuin yö. Hän kuului siihen klassiseen mustalaisten joukkoon, jotka hurmasivat niin sanoillaan kuin kasvoillaankin; sillä pienellä särmällä, jota siistityt pikiset viikset ja lyhyt pukinparta toi piirteitä pehmentämään.
Kolisten ja kilahdellen, viulun soiton saattelemana, yhden miehen kulkue saapui kaupunkiin ja kulki katujen poikki keräten lapsia sekä aikuisia saattueekseen ja pysähtyi viimein toriaukean kulmaan. Miten mies sitten ohjasikaan huivilla sokaistun eläimen paikoilleen jäi tietämättömille mysteeriksi, mutta taitavat hevosmiehet saivat naureskella partoihinsa seuratessaan miten pehmeiden saappaiden kätkemät jalat ohjailivat hevosta pehmein painalluksin ja painon muutoksin. Tuohon hetkeen mennessä kulkuset ja huutavat lapset olivat tehneet työn hänen puolestaan ja kiinnittäneet markkinakansan huomion.
”Hyvät naiset ja herrat! Aatelinen ja rahvas! Nuoret ja vanhat! Olkaa tervehdittyjä ja paistakoon päivä aina poluillenne, missä ikinä kuljettekin, mutta tänään polullenne on astunut ilmestys, jollaista ette ole hetkeen nähneet!” Viulu soi yhä, soitti hilpeää sävelmää, joka kantautui lasten naurun yli kantavan äänen ylittäessä naurun. Mustalainen hyppäsi alas hevosensa selästä, vaunut pysähtyivät, ja alkoi kiertää alueekseen ottamaa noin seitsemän metrin säteen käsittämää aluetta vaunujen sivustalla. ”Tänään näette tanssia ja temppuja! Hullunkurisuutta ja taitoa, jota harvoilla on.” Sanat nauroivat puhuessaan, tinkerin kasvot säkenöivät kilpaa auringon kanssa hurmaavan onnellista hymyä. Hänen silmänsä olivat viimein avautuneet seuraamaan kansaa, jota alkoi kerääntyä hänen ympärilleen. Ne olivat syvän sinivihreät kuin metsälampi ja tuikkivat kirkkaina viulun kieliä välillä vilkaisten. Näppärät sormet tanssivat kielillä, heilahtelivat otteesta toiseen viulun varrella, loihtien taianomaisen kauniita säveliä. ”Tänään te näette CREDON!” Jousi pyyhkäisi kieliä nopeasti, heilahti mahtipontisesti ylös liehuttaen päässään riippuvaa mustaa huivia.
Tulkaa lähemmäksi, katsokaa, näette jotain hauskaa. Se oli hiljainen ja iloinen kutsu, joka alkoi kutittaa lähimpänä olevien mielissä, pyrkien koskettamaan ihmisen halua naurulle ja viihteelle. Tulkaa katsomaan narria, joka soittaa viuluaan, tanssahtelee päkiöillään pyörähdellen kuin tulipunainen paholainen. Credo kiersi alueensa vielä kerran ympäri, laski maahan kuperkeikkojen pyörähdyksissä kupariset kulhot, jotka odottivat kuin nälkäiset suut kolikkoja. Hänen käsiinsä ilmestyi kirjavia palloja, jotka hypähtelivät ilmassa, ristikkäin, silmukoin, jalan alta, selän takaa, tippuivat hetkeksi hänen poskelleen tai nenävarrelleen, jatkaen sitten uudelleen hyppelevää tanssiaan. Koko ajan mies puhui, nauroi kuin lapset hänen ympärillään ja vitsaili väestä ympärillään – mutta kaikkein eniten itsestään. ”…mutta kun minä synnyin, kätilö nosti minut verisenä myttynä pöydälle ja läimäisi äitiäni; ’Minkä variksen kanssa sinä olet vehdannut?’ hän sanoi ja heitti minut ulos ikkunasta.” Sanat olivat keveitä, eleet suuria, jotta yleisö näkisi teatraalisen huokauksen ja hartioiden kohotuksen kauaskin. Kerta toisensa jälkeen narri heitti volttia, ensin suorilta jaloiltaan, sitten tasapainotellen erilaisia esineitä käsissään ja käveli käsillään, hyppelehti ja väänsi itsensä asentoihin, joihin moni ei ollut tiennyt ihmisruumiin taipuvan. Kolikot katoilivat taikurin käsistä ja ilmestyivät pikkulasten korvista. Korttipakka muuttui viuhkaksi ja haitariksi, liinasta ilmestyi valkoinen pieni kissanpoikanen.
Credo kiipesi vaunujensa katolle kuin apina, pyörähti kerran ympäri ja veti viulunsa esille. Yleisölle viulun ilmestyminen oli kuin taikaa, mutta pitkän viitan alle kätkeytyi nahkainen kotelo vyöhön kiinnitettynä. Hän oli ehtinyt kiinnittää sen juuri ennen kuin kipusi katolle. Jousi sipaisi kieliä, sai aikaan kimakan vingahtavan äänen. ”Kiitän teitä avokätisyydestänne, hymystänne ja ennen kaikkea naurusta, joka tanssii ilmassa kuin kaunein laulu – sen säveliä ei voita edes viuluni!” Mustalainen kumarsi suurieleisesti osoittaen kunnioitusta yleisölleen. ”Mutta kuten kaikki esitykset, tämänkin on päätyttävä.” Matala äänen sointi laskeutui entisestään asteen, sinivihreät silmät tuijottivat tummien kulmien alta dramaattisen teatterikuiskauksen pyyhkäistessä yleisön ylitse. Kevyt pelkoa houkutteleva aistimus kantoi äänen mukana. ”Ja tämä esitys päättyy… Kuolemaan.” Viulu päästi valittavan huudon, aivan kuin sen puiseen koppaan olisi vangittu piinattu sielu ja pienet liekit nousivat sen kielille. Ne kasvoivat sitä mukaa kun sävelten rytmi kiihtyi paholaismaiseen sointiin, valitukseen ja taidokkaisiin ulvahduksiin, joita mustalainen loihti irti soittimestaan. Viulun lakka räsähteli, tuli nuoli hänen käsiään ja kasvojaan, nielaisten koko miehen väkijoukon haukkoessa henkeään. Leveä viitta hulmahti avonaiseksi, kannatteli roihua kuin palava Feeniks-lintu siipiään juuri ennen kuolemaansa ja romahti kasaan, jättäen jälkeensä vain savuavan ja nokisen katon vaunuihin. Hysteria, paniikki, pelko, liekkejä ja tulta. Tuskin äänetön ajatus kuiski yleisön mieliin. Yleinen hämminki levisi, äänet kohosivat huutamaan, kunnes vain viiden sekunnin jännityksen ja kaaoksen lietsonnan räjäytti huudoksi tulinen leimahdus, joka iski ulos vaunujen ikkunasta. Se lennätti mukanaan Credon, joka laskeutui kauniisti jaloilleen ja ojensi käsivartensa sivuun leuka ylväästi kohotettuna – Hän oli vahingoittumaton. ”KIITOS TEILLE! KIITOS!” Miehen ääni oli vahva ja kantava, se tyynnytti kuin viileä vesi tulisen illuusion lietsoman säikähdyksen ja narri otti raikuvat aplodit vastaan paistatellen suosiossa, kumarrellen yleisölleen vain teennäisen nöyrästi.
Credo oli saapunut kaupunkiin.
( Vanha hahmo, jonka löysin varmuuskopioita tutkiessani. Menee tarinoihin, koska en välttämättä aktivoi hahmoa, ellei se jota kuta hirmuisesti kuumota. )