Post by trisha on Nov 29, 2007 19:35:10 GMT 3
Rutiinit.
Kuinka turvallisia ovatkaan rutiinit, kaavoihin kangistuneet päivät, toinen toisensa jälkeen samanlaiset. Kuinka hyvältä tuntuukaan tietää tismalleen, mitä teet tunnin kuluttua. Kenen kanssa olet, missä olet, mitä varten, kuinka kauan.
Kuka kaipaa muutosta? Muutosta sotkemaan suunnitelmia… muutosta kaatamaan niskaan ikäviä yllätyksiään, ahdistavia uusia ajatuksiaan ja tilanteita, joissa et osaa toimia. Joissa et halua toimia. Jotka ovat uusia, ahdistavia… ja joissa olet yksin.
Yksinäisyys ei ole ollenkaan paha asia, ellet ole sitä vastoin tahtoasi. Kun istut yksin yöllä täyttämässä sudokuja ja juomassa kahvia ja katsomassa television mainoskanavaa vapaasta tahdostasi, tuskinpa tunnet oloasi kovinkaan kurjaksi. Mutta jos taas istut yksin yöllä täyttämässä sudokuja ja juomassa kahvia ja katsomassa television mainoskanavaa, koska sinulla ei ole elämässäsi muutakaan, se käy ennen pitkää yksitoikkoiseksi.
Ihmisissä ja eläimissä ja kasveissa on se huono puoli, että ennen pitkää ne kaikki kuolevat. Jotkut aikaisemmin, jotkut myöhemmin. Mutta yhtä kaikki, huonoimmassa tapauksessa joudut todistamaan kuinka jokainen tärkeä persoona elämästäsi katoaa yksitellen. Etkä voi sille mitään. Vielä pahempaa, jos olisit voinut sille jotain, mutta epäonnistuit.
Se syö miestä, sanokaa minun sanoneen. Tai älkää. En koskaan unohda sanomaani.
Pelkäänkö minä kuolemaa? En… tai en tiedä. En usko voivani kuolla, en sillä tavalla, jonka te tunnistatte. Joka tapauksessa, mitä minulle sitten tapahtuukaan, ei se voi olla tätä elämää pahempaa. Ei pahempaa kuin ne äänet, jotka huutavat päässäni. Ei pahempaa kuin tyhjä sänky ja käyttämätön partavaahto. Ei pahempaa kuin ne katseet kadulla. Ne jotka sanovat ’sinä olisit voinut pelastaa hänet’. Niin, minä olisin voinut. Mutta minä en tehnyt sitä. Minun keskittymiseni oli herpaantunut.
Lienee turhaa todeta, ettei sitä tapahdu enää.
Jotkut väittävät minua pelkuriksi. Minä en välitä. Sillä minua ei pelota. Tunnen oloni tyhjäksi. En usko, että edes voisin pelätä. Ei minulla ole enää mitään, minkä vuoksi pelätä. Lähes kaikki pahimmat pelkoni ovat käyneet toteen. Siksi minä teen tämän. En halua todistaa sitä päivää, kun ne viimeisetkin toteutuvat.
Kyllä, ehkä minä sitten olen pelkuri. Minä pakenen sillä ainoalla tavalla, johon kykenen. Sillä ainoalla tavalla, jonka tiedän. Minä en voi juoda itseäni humalaan. Minä en voi muuttaa kauas ja unohtaa ja aloittaa uutta elämää. Minä en voi unohtaa… enkä minä haluaisikaan unohtaa. Kaikessa katkeruudessaankin tämä suru kertoo minulle, että minulla oli joskus jotakin. Jotakin, jota te ihmiset kutsutte onneksi.
Minä olin onnellinen.
Imperfekti.
Kuinka turvallisia ovatkaan rutiinit, kaavoihin kangistuneet päivät, toinen toisensa jälkeen samanlaiset. Kuinka hyvältä tuntuukaan tietää tismalleen, mitä teet tunnin kuluttua. Kenen kanssa olet, missä olet, mitä varten, kuinka kauan.
Kuka kaipaa muutosta? Muutosta sotkemaan suunnitelmia… muutosta kaatamaan niskaan ikäviä yllätyksiään, ahdistavia uusia ajatuksiaan ja tilanteita, joissa et osaa toimia. Joissa et halua toimia. Jotka ovat uusia, ahdistavia… ja joissa olet yksin.
Yksinäisyys ei ole ollenkaan paha asia, ellet ole sitä vastoin tahtoasi. Kun istut yksin yöllä täyttämässä sudokuja ja juomassa kahvia ja katsomassa television mainoskanavaa vapaasta tahdostasi, tuskinpa tunnet oloasi kovinkaan kurjaksi. Mutta jos taas istut yksin yöllä täyttämässä sudokuja ja juomassa kahvia ja katsomassa television mainoskanavaa, koska sinulla ei ole elämässäsi muutakaan, se käy ennen pitkää yksitoikkoiseksi.
Ihmisissä ja eläimissä ja kasveissa on se huono puoli, että ennen pitkää ne kaikki kuolevat. Jotkut aikaisemmin, jotkut myöhemmin. Mutta yhtä kaikki, huonoimmassa tapauksessa joudut todistamaan kuinka jokainen tärkeä persoona elämästäsi katoaa yksitellen. Etkä voi sille mitään. Vielä pahempaa, jos olisit voinut sille jotain, mutta epäonnistuit.
Se syö miestä, sanokaa minun sanoneen. Tai älkää. En koskaan unohda sanomaani.
Pelkäänkö minä kuolemaa? En… tai en tiedä. En usko voivani kuolla, en sillä tavalla, jonka te tunnistatte. Joka tapauksessa, mitä minulle sitten tapahtuukaan, ei se voi olla tätä elämää pahempaa. Ei pahempaa kuin ne äänet, jotka huutavat päässäni. Ei pahempaa kuin tyhjä sänky ja käyttämätön partavaahto. Ei pahempaa kuin ne katseet kadulla. Ne jotka sanovat ’sinä olisit voinut pelastaa hänet’. Niin, minä olisin voinut. Mutta minä en tehnyt sitä. Minun keskittymiseni oli herpaantunut.
Lienee turhaa todeta, ettei sitä tapahdu enää.
Jotkut väittävät minua pelkuriksi. Minä en välitä. Sillä minua ei pelota. Tunnen oloni tyhjäksi. En usko, että edes voisin pelätä. Ei minulla ole enää mitään, minkä vuoksi pelätä. Lähes kaikki pahimmat pelkoni ovat käyneet toteen. Siksi minä teen tämän. En halua todistaa sitä päivää, kun ne viimeisetkin toteutuvat.
Kyllä, ehkä minä sitten olen pelkuri. Minä pakenen sillä ainoalla tavalla, johon kykenen. Sillä ainoalla tavalla, jonka tiedän. Minä en voi juoda itseäni humalaan. Minä en voi muuttaa kauas ja unohtaa ja aloittaa uutta elämää. Minä en voi unohtaa… enkä minä haluaisikaan unohtaa. Kaikessa katkeruudessaankin tämä suru kertoo minulle, että minulla oli joskus jotakin. Jotakin, jota te ihmiset kutsutte onneksi.
Minä olin onnellinen.
Imperfekti.