Post by dallan on Nov 25, 2007 19:10:07 GMT 3
Jälleen my little pony fanfic tuotokseni.
"Tule nyt lapseni" äitiponi kannusti pienokaistaan kaksikon matkatessa karua seutua eteenpäin.
"Äiti, missä me olemme? Ei ole kukkia tai sateenkaaria."
"Uskoitko todella niihin kaikkiin satuihin."
"En minä niihin pahoihin, mutta hyviin ja siihen, mikä kertoi ruohosta." pieni vastasi aavistuksen epävarmasti ymmärtämättä oikein, mitä vanhempi tarkoitti.
"Ei maailma kykene levittämään rakkauttaan kaikkialle. Jaksa vielä hetki, niin saat ruokaa." Pientä väsytti. Liikkuminen syömäkelvottomalla alustalla ei sinällään ollut raskasta, mutta nuori poni ei ollut eläessään vaeltanut näin pitkiä matkoja. Maastokin kun oli kuolettavan tylsän näköistä. Ei ollut kirjavia virikkeitä, ei leikkitovereita tai mitään harmaasta tasaisuudesta poikkeavaa. Unettikin ja oli nälkä.
Mutta ei kaikki onni tässä maailmassa ollut toisilta pois, joten riitti sitä pienokaisellekin jaettavaksi. Hän sai hengäntää äidin pian pysähtyessä. Ei täällä silti ruokaa näkynyt, vain sitä samaa kukatonta kuollutta maastoa. Kunnes kauas ilmestyi jokin väriläiskä. Se oli vihreä tai punainen. Ei, oikeastaan läisiä oli kaksi ja toinen niistä oli vihreä ja toinen punainen. Ne olivat sieniä. Liikkuvia elävän näköisiä suuria sieniä, jotka kulkivat maata pitkin lähemmäs. Pieni poni ei oikein tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta maailma oli hänelle vielä niin sadunomainen eikä hän niin tiennyt, että mikä on normaalia ja mikä luonnotonta, niin ei hän osannut pelätäkään. Sienet pysähtyivät paikalleen kuin sadepäivää paistattelevat tatit. Luonnostaan kai lopultakin.
"En syö. Ne ovat eläviä." pieni protestoi ennen kuin äitiponi ehti sanoa mitään.
"Saduissa vain. Tosielämässä näet niissä vain itsesi kaltaista käytöstä, mutta sellainen ruokkii vain mielikuvitustasi, ei sinua."
"Ei ole nälkä" pieni valehteli.
"Kuuntele nyt", äitiponi aloitti hieman napakammin pehmentäen sitten ääntään, "muistatko puut?"
"Muistan" pieni vastasi.
"Sinähän pidit niistä? Näitä punaisia syömällä kasvaisit suureksi, kestäväksi ja vahvaksi kuten ne."
"Mutta kun minä tykkään niistä pienistä", varsa intti vastaan, "niistä, jotka ovat pehmeitä ja heiluvat. En minä niistä isoista, kuivista ja kovista, jotka kaatuvat ja kuolevat pois."
"No sitä varten ovat nämä vihreät sienet. Niillä elää ikuisesti."
"Yäk... ne ovat pahoja."
Äitiponi hiljeni hetkeksi kerätäkseen ajatuksia. "Ne ovat vain satuja rakkaani. Syö nyt. Paremmat päivät tulevat taas."
"Eikö me voida mennä sinne, mistä ne tulevat?"
"Ne tulevat sinusta, omista tunteistasi ja taidostasi olla asioihin tyytyväinen."
"Osaatko sinä sitten luoda sateenkaaria ja kavereita, kun minä en?"
"Etsimme ne sinulle vielä. Syö nyt, niin jatketaan."
Pikkuponi katsoi sieniä vielä. Ne näyttivät niin suurilta ja pelottavilta, mutta pienen vatsaan sattui jo, ja vaikka sitä ei tavallaan halunnut syödä eläviä liikkuvia olioita, niin toisella, alitajunnaisemmalla tavalla sitä halusi ja tarvitsi. Pieni maistoi vähän sitä vihreää. Sen kanssa eläisi sitten aina. Ei poni tosin muuta osannut kuvitellakaan, kun ei tiennyt siitä, mitä olisi muunlainen kuin aina eläminen. Ehkä jotain, mistä ei tullut jalat kipeäksi ja se ei paleltanut. Ainakin tämä elämä juttu maistui pahalta. Se teki mieli sylkeä pois, mutta sellaiseen oli liian nälkä.
"Onko vielä pitkä matka" pikkuinen kysyi ruokaa suussaan. Äitiponi ei vastannut, hän katsoi vain menosuuntaan eikä pikkuisen auttanut kuin jatkaa ruokailuaan. Pitkältä se tie näytti, mutta ei sitä tiennyt. Ehkäpä se ei olisi sitä enää huomenna.
"Tule nyt lapseni" äitiponi kannusti pienokaistaan kaksikon matkatessa karua seutua eteenpäin.
"Äiti, missä me olemme? Ei ole kukkia tai sateenkaaria."
"Uskoitko todella niihin kaikkiin satuihin."
"En minä niihin pahoihin, mutta hyviin ja siihen, mikä kertoi ruohosta." pieni vastasi aavistuksen epävarmasti ymmärtämättä oikein, mitä vanhempi tarkoitti.
"Ei maailma kykene levittämään rakkauttaan kaikkialle. Jaksa vielä hetki, niin saat ruokaa." Pientä väsytti. Liikkuminen syömäkelvottomalla alustalla ei sinällään ollut raskasta, mutta nuori poni ei ollut eläessään vaeltanut näin pitkiä matkoja. Maastokin kun oli kuolettavan tylsän näköistä. Ei ollut kirjavia virikkeitä, ei leikkitovereita tai mitään harmaasta tasaisuudesta poikkeavaa. Unettikin ja oli nälkä.
Mutta ei kaikki onni tässä maailmassa ollut toisilta pois, joten riitti sitä pienokaisellekin jaettavaksi. Hän sai hengäntää äidin pian pysähtyessä. Ei täällä silti ruokaa näkynyt, vain sitä samaa kukatonta kuollutta maastoa. Kunnes kauas ilmestyi jokin väriläiskä. Se oli vihreä tai punainen. Ei, oikeastaan läisiä oli kaksi ja toinen niistä oli vihreä ja toinen punainen. Ne olivat sieniä. Liikkuvia elävän näköisiä suuria sieniä, jotka kulkivat maata pitkin lähemmäs. Pieni poni ei oikein tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta maailma oli hänelle vielä niin sadunomainen eikä hän niin tiennyt, että mikä on normaalia ja mikä luonnotonta, niin ei hän osannut pelätäkään. Sienet pysähtyivät paikalleen kuin sadepäivää paistattelevat tatit. Luonnostaan kai lopultakin.
"En syö. Ne ovat eläviä." pieni protestoi ennen kuin äitiponi ehti sanoa mitään.
"Saduissa vain. Tosielämässä näet niissä vain itsesi kaltaista käytöstä, mutta sellainen ruokkii vain mielikuvitustasi, ei sinua."
"Ei ole nälkä" pieni valehteli.
"Kuuntele nyt", äitiponi aloitti hieman napakammin pehmentäen sitten ääntään, "muistatko puut?"
"Muistan" pieni vastasi.
"Sinähän pidit niistä? Näitä punaisia syömällä kasvaisit suureksi, kestäväksi ja vahvaksi kuten ne."
"Mutta kun minä tykkään niistä pienistä", varsa intti vastaan, "niistä, jotka ovat pehmeitä ja heiluvat. En minä niistä isoista, kuivista ja kovista, jotka kaatuvat ja kuolevat pois."
"No sitä varten ovat nämä vihreät sienet. Niillä elää ikuisesti."
"Yäk... ne ovat pahoja."
Äitiponi hiljeni hetkeksi kerätäkseen ajatuksia. "Ne ovat vain satuja rakkaani. Syö nyt. Paremmat päivät tulevat taas."
"Eikö me voida mennä sinne, mistä ne tulevat?"
"Ne tulevat sinusta, omista tunteistasi ja taidostasi olla asioihin tyytyväinen."
"Osaatko sinä sitten luoda sateenkaaria ja kavereita, kun minä en?"
"Etsimme ne sinulle vielä. Syö nyt, niin jatketaan."
Pikkuponi katsoi sieniä vielä. Ne näyttivät niin suurilta ja pelottavilta, mutta pienen vatsaan sattui jo, ja vaikka sitä ei tavallaan halunnut syödä eläviä liikkuvia olioita, niin toisella, alitajunnaisemmalla tavalla sitä halusi ja tarvitsi. Pieni maistoi vähän sitä vihreää. Sen kanssa eläisi sitten aina. Ei poni tosin muuta osannut kuvitellakaan, kun ei tiennyt siitä, mitä olisi muunlainen kuin aina eläminen. Ehkä jotain, mistä ei tullut jalat kipeäksi ja se ei paleltanut. Ainakin tämä elämä juttu maistui pahalta. Se teki mieli sylkeä pois, mutta sellaiseen oli liian nälkä.
"Onko vielä pitkä matka" pikkuinen kysyi ruokaa suussaan. Äitiponi ei vastannut, hän katsoi vain menosuuntaan eikä pikkuisen auttanut kuin jatkaa ruokailuaan. Pitkältä se tie näytti, mutta ei sitä tiennyt. Ehkäpä se ei olisi sitä enää huomenna.