Post by .:BlackPanther:. on Nov 5, 2007 23:16:09 GMT 3
Rakkaudestako minä pelästyin, vaiko onnellisuudesta? Kuka sanoi, etten saisi olla onnellinen, etten saisi rakastaa? Kasvojani raastaa jäinen tuuli, se repii ihoani, poskiani, jotka ovat jo kosteat kyynelistä. Kyyneleet purkautuvat silmistäni ja jäätyvät matkallaan, ennen kuin pääsevät irti, ilmalennolleen kohti kivettyä katua. Takaani suhisee autoja, niiden valo tuo lämpöä siniseen ilmaan. Pakokaasun haju tarttuu kukkuun ja sieraimiin polttavana. Näinkö minä lähden? Tämäkö on se viimeinen muistikuva maailmasta, jonka otan mukaani ikuiselle matkalleni? Ei, minä jatkan ja taistelen. Jatkan ja taistelen matkaani eteenpäin. Viima tunkeutuu villakangastakkini läpi iholle ja syvemmälle, viiltäen ja kohmettaen aina luihin ja ytimiin saakka. Käveleminen käy vaikeaksi. Olenko luovuttaja? Luovutanko? Mieli tekisi, sillä en jaksaisi enää tapella. En jaksaisi enää nousta ylös kaaduttuani.
Suuret hiutaleet aloittavat villin tanssinsa kohti maata. Ne kieppuvat unenomaisesti kylmässä tuulessa, joka näyttää rakastavan niitä. Rakastavan noita kevyitä, kylmiä hiutaleita, mutta minua se vihaa. Minut se haluaa iskeä maahan ja lopettaa. Hiutaleet auttavat sitä. Ne tarttuvat takkiini peittäen minut valkoiseen vaippaansa. Ne liiskaantuvat hiuksiini jäädyttäen ne valkoisiksi rastoiksi sinertäviä kasvojani kehystämään. Hengitykseni nousee höyrynä kohti kirkasta taivasta, jota tähdet ja revontulet valaisevat. Mistä kaikki tämä lumi tulee? Mistä satavat hiutaleet, kun ei taivaalla ole pilven riekalettakaan? Jatkan matkaani sohjoisessa maassa, joka on alkanut jäätyä. Jalkani ovat kohmeessa, en tunne niitä enää. Kyyneleet valuvat, en saa niitä loppumaan. Miksi minä? Miksi aina minä?
Katson ympärilleni, vastaan kävelee ihmisiä. Kaikki katsovat ohitseni tai lävitseni. Mieleni tekisi huutaa: ”Katsokaa helvetti sentään! Saatana tässä olen, tämä olen minä! Katsokaa ja nähkää!” Avaan suuni, mutta sieltä pääsee ulos vain vaikerrus. Ei sanoja, vain hiljainen vaikerrus. Kukaan ei näe, kukaan ei välitä. Itken, nyyhkäykset ravistelevat vartaloani ja vievät voimani. Luhistun kadunkulmaan. Pääni nojaa tiiliseinään ja nyrkkini hakkaa lumista maata. Olen rikki, revitty riekaleiksi hetkessä. Minun yksityisyyttäni on loukattu, minua vastaan on rikottu, eikä kukaan voi minua enää korjata. Ei kukaan. Minulla oli tulevaisuus. Minulla oli haaveita. Minulla oli elämä.
Miten kaikki rakentamani hetkessä luhistui ja katosi? Miten yksi ihminen voi saada aikaan tällaista tuhoa sisimmässäni? Kuka minua enää auttaisi? ”Ei, ei, ei!” Hoen sanaa uudestaan ja uudestaan. Se kohoaa, nousee huudoksi, tuskan karjaisuiksi. Huudan ulos pahan oloni. Huudan niin lujaa, että koskee. Haluan elämäni takaisin! Karjun kuin poikasiaan puolustava naarasleijona. Karjun ja huudan. Hakkaan kättäni maahan niin, että pian lumi värjäytyy punaiseksi verestäni. Kova maa rikkoo ihoni, avaa haavat, jotka ovat olleet siellä jo niin kauan. Nyt verenvuodon voivat muutkin nähdä. Katsokaa, ajattelen. Katsokaa ja nähkää, minä olen rikki, palasina! Itken ja huudan. Vieläkään minua ei nähdä. Ei huomata, minuun ei katsota. Mitä maailmalle on tapahtunut, kun ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan. Mistä kaikki tämä välinpitämättömyys, kaikki tämä kylmyys? Ihmiset ovat kuten minua raastava kylmä viima. He hakkaavat lyttyyn, haluavat lopettaa kaikki tielleen astuvat. Puhaltaa heidät kumoon kuin pahaisen korttitalon.
Huutoni muuttuu valitukseksi ja kaadun. Jään lepäämään veriseen lumeen kyynelteni sulattaessa jäistä maata. Käteni tärisee vuotavana. Lapaseni on märkä verestä. Se alkaa hiljalleen jäätyä ja kangistua. Yhä minä tärisen, en kylmästä, vaan itkusta. Poskeni tarttuu kylmään maahan. Siinä lepään, enää en liiku, enää en huuda. Silmäni tuijottavat ohi kulkijoiden askelia kyynelten vielä hetken valuessa. Sitten nekin ehtyvät, lopettavat olemisensa. Olen hiljaa ja vielä yksi hengähdys nousee höyrynä kohti revontulia. Tähdet lähenevät ja kasvavat. Ne pyörivät kehää silmieni edessä kietoutuen värikkäiden tulien loistoon. Niiden tanssiin minäkin yhdyn loistavana liekkinä. Enkä enää tunne kylmää, en kipua enkä surua. Tunnen hymyileväni. Taidan olla onnellinen.
Suuret hiutaleet aloittavat villin tanssinsa kohti maata. Ne kieppuvat unenomaisesti kylmässä tuulessa, joka näyttää rakastavan niitä. Rakastavan noita kevyitä, kylmiä hiutaleita, mutta minua se vihaa. Minut se haluaa iskeä maahan ja lopettaa. Hiutaleet auttavat sitä. Ne tarttuvat takkiini peittäen minut valkoiseen vaippaansa. Ne liiskaantuvat hiuksiini jäädyttäen ne valkoisiksi rastoiksi sinertäviä kasvojani kehystämään. Hengitykseni nousee höyrynä kohti kirkasta taivasta, jota tähdet ja revontulet valaisevat. Mistä kaikki tämä lumi tulee? Mistä satavat hiutaleet, kun ei taivaalla ole pilven riekalettakaan? Jatkan matkaani sohjoisessa maassa, joka on alkanut jäätyä. Jalkani ovat kohmeessa, en tunne niitä enää. Kyyneleet valuvat, en saa niitä loppumaan. Miksi minä? Miksi aina minä?
Katson ympärilleni, vastaan kävelee ihmisiä. Kaikki katsovat ohitseni tai lävitseni. Mieleni tekisi huutaa: ”Katsokaa helvetti sentään! Saatana tässä olen, tämä olen minä! Katsokaa ja nähkää!” Avaan suuni, mutta sieltä pääsee ulos vain vaikerrus. Ei sanoja, vain hiljainen vaikerrus. Kukaan ei näe, kukaan ei välitä. Itken, nyyhkäykset ravistelevat vartaloani ja vievät voimani. Luhistun kadunkulmaan. Pääni nojaa tiiliseinään ja nyrkkini hakkaa lumista maata. Olen rikki, revitty riekaleiksi hetkessä. Minun yksityisyyttäni on loukattu, minua vastaan on rikottu, eikä kukaan voi minua enää korjata. Ei kukaan. Minulla oli tulevaisuus. Minulla oli haaveita. Minulla oli elämä.
Miten kaikki rakentamani hetkessä luhistui ja katosi? Miten yksi ihminen voi saada aikaan tällaista tuhoa sisimmässäni? Kuka minua enää auttaisi? ”Ei, ei, ei!” Hoen sanaa uudestaan ja uudestaan. Se kohoaa, nousee huudoksi, tuskan karjaisuiksi. Huudan ulos pahan oloni. Huudan niin lujaa, että koskee. Haluan elämäni takaisin! Karjun kuin poikasiaan puolustava naarasleijona. Karjun ja huudan. Hakkaan kättäni maahan niin, että pian lumi värjäytyy punaiseksi verestäni. Kova maa rikkoo ihoni, avaa haavat, jotka ovat olleet siellä jo niin kauan. Nyt verenvuodon voivat muutkin nähdä. Katsokaa, ajattelen. Katsokaa ja nähkää, minä olen rikki, palasina! Itken ja huudan. Vieläkään minua ei nähdä. Ei huomata, minuun ei katsota. Mitä maailmalle on tapahtunut, kun ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan. Mistä kaikki tämä välinpitämättömyys, kaikki tämä kylmyys? Ihmiset ovat kuten minua raastava kylmä viima. He hakkaavat lyttyyn, haluavat lopettaa kaikki tielleen astuvat. Puhaltaa heidät kumoon kuin pahaisen korttitalon.
Huutoni muuttuu valitukseksi ja kaadun. Jään lepäämään veriseen lumeen kyynelteni sulattaessa jäistä maata. Käteni tärisee vuotavana. Lapaseni on märkä verestä. Se alkaa hiljalleen jäätyä ja kangistua. Yhä minä tärisen, en kylmästä, vaan itkusta. Poskeni tarttuu kylmään maahan. Siinä lepään, enää en liiku, enää en huuda. Silmäni tuijottavat ohi kulkijoiden askelia kyynelten vielä hetken valuessa. Sitten nekin ehtyvät, lopettavat olemisensa. Olen hiljaa ja vielä yksi hengähdys nousee höyrynä kohti revontulia. Tähdet lähenevät ja kasvavat. Ne pyörivät kehää silmieni edessä kietoutuen värikkäiden tulien loistoon. Niiden tanssiin minäkin yhdyn loistavana liekkinä. Enkä enää tunne kylmää, en kipua enkä surua. Tunnen hymyileväni. Taidan olla onnellinen.