Post by Aseenkantajan tarina on Nov 1, 2007 18:52:41 GMT 3
Mustapaiserutto hiipi Athrysin pieneen maakuntaan kuin varas yössä. Eräässä kaukaisessa kyläpahasessa se tartutti asukkaiden valtaosan ohella myös turkiskauppias Anguksen viimeisillään raskaana olevan vaimon.
Pian vaimo synnyttikin terveen poikalapsen, mutta Anguksen suureksi suruksi menehtyi itse vaikeaan synnytykseen ja ruton tuomaan uupumukseen.
Isä saattoi vain kasvattaa pojan yksin, vaikka pelkäsikin pahinta. Jos poikakin nyt sairastuisi, hän tiesi ettei kykenisi enää jatkamaan.
Esi-isien henget kuitenkin kaikessa armeliaisuudessaan kuulivat turkiskauppiaan rukoukset ja säästivät pojan tartunnalta. Samaa ei voinut sanoa suurimmasta osasta kylän muista asukkaista. Ne harvat jotka säästyivät tartunnalta pakenivat perheineen ja vähine omaisuuksineen turvaan toisaalle. Angus aikoi tehdä samoin, kunnes sai maankiertäjiltä tietoonsa synkät uutiset: Mustapaiserutto oli onnistunut leviämään myös useisiin suurimmista kaupungeista. Angus ymmärsi että vaikka he pääsisivätkin kaupungin muurien sisälle, ei sekään riittäisi. Kun he olisivat ehtineet määränpäähänsä, olisi tauti jo todennäköisesti löytänyt tiensä paikallisen väestön keskuuteen. Ei enää yksinkertaisesti ollut paikkaa johon paeta.
He eivät voineet paeta vuorille tai piiloutua metsiin, helppoja uhreja vaanivat örkit pitivät huolen siitä. Angus arveli heillä olevan kohtalaiset mahdollisuudet jäädä henkiin pysymällä kylässä, tai siinä vähässä joka siitä oli jäljellä.
Sitä paitsi, henget olivat jo kerran säästäneet heidät molemmat kulkutaudilta. Angus tiesi entuudestaan että mikäli tauti ei tarttunut ensimmäisellä kerralla, ei se todennäköisesti tarttuisi koskaan.
Aika kului ja kylän asukasluku pieneni jokaisella ohi matelevalla vuodella. Ne jotka selvisivät mustapaiseruton tartunnasta saivat sietää loppuelämänsä taudin jälkeensä jättämiä rujoja arpia.
Kului tuskin päiväkään, etteikö Angus olisi muistanut kiittää henkiä heidän armeliaisuudestaan. Silloin harvoin kun hän unohti nöyrän tapansa, se johtui ainoastaan siitä että hän oli liian huolissaan päivittäisen aterian saamisesta.
Athrysin maaperä ei ollut koskaan ollut hedelmällinen ja kyläläiset hankkivat tapansa mukaan tarvittavan viljan joko kierteleviltä kauppakaravaaneilta tai kaukana olevien kaupunkien toreilta.
Karavaanit olivat lakanneet kulkemasta Athrysin syrjäseuduilla kulkutaudin ilmaantumisen jälkeen ja kaupunkien viljasato riitti hädin tuskin kaupunkilaisten omiin tarpeisiin.
Angus yritti muiden kyläläisten kanssa maanviljelyä, mutta laihoin tuloksin. Maaperä oli yksinkertaisesti liian karua. Kyläläiset eivät kuitenkaan jääneet neuvottomiksi. He olivat ennenkin hankkineet elantonsa metsästämällä ja turvautuivat siihen uudestaan.
Ei ollut jäljellä enää montakaan metsästykseen kykenevää miestä, joten suuri vastuu koko yhteisön selviämisestä asettui pienen miesjoukon harteille. Angus lukeutui tuohon joukkoon, kuin myös myöhempinä vuosina hänen poikansa.
Kulkutaudin aikaan oli moni metsä tyhjentynyt tyystin suurimmista riistaeläimistä ja kyläläiset joutuivat olemaan metsällä pitkiäkin aikoja, ennen kuin tarvittava riista oli saatu kokoon. Tämän lisäksi he joutuivat usein kahakoihin metsällä olevien verenhimoisten örkkien kanssa.
Kun Angus katsoi poikansa olevan tarpeeksi vanha, hän otti tämän mukaansa moniin uuvuttaviin ruumiillisiin töihin, koska tiesi että se vahvistaisi poikaa. Auringon noususta sen laskuun he raatoivat milloin pelloilla, milloin metsissä ja ajan kuluessa poika oppi olemaan valittamatta kolottavia jäseniään. Hän tiesi sillä tavoin saavansa isänsä tuntemaan olonsa ylpeäksi.
He eivät olleet rikkaita, tuntui ettei kukaan koko Athrysissa enää ollut. Mutta mitä isä ei heille rahalla pystynyt hankkimaan, sen hän korvasi kaksinkertaisella välittämisellä. Muiden kyläläisten tapaan heiltä puuttuivat ylellisyydet ja rikkaiden mukavuudet ja jokainen roponen ja suupala olivat työn ja tuskan takana. Vaikka he olivat rutiköyhiä, niin aina Angukselta riitti jostain suupala nälkäiselle naapurille ja kultakolikko vaeltelevalle kerjäläiselle.
Varkaiksi he eivät ruvenneet, sillä hänen isänsä oli kunniallinen mies; totinen ja jumalia pelkäävä. Vaikka hänet melko vähäpuheisena miehenä tunnettiinkin, Angukselta riitti kuitenkin aina ystävällinen sana kaikille jotka sellaisen ansaitsivat. Vuosien kuluessa pojasta kasvoi isänsä tavalla ruumiiltaan vahva ja mieleltään järkkymätön.
Pojan ollessa kolmentoista vanha, onnettomuus kuitenkin iski. Hän oli isänsä ja muutaman kylässä asuvan miehen kanssa metsällä. Oli loppusyksy ja edessä näytti kaikkien ennusteiden mukaan olevan ankara talvi, joten hätä tarvittavan riistan saamiseen oli suuri.
He olivat olleet metsällä jo useita viikkoja ja saalista oli saatu kokoon hyvin vähän. Mustapaiserutto tarttui ihmisten ohella myös eläimiin. Seikka, joka osaltaan rajoitti saaliiksi kelpaavan riistaan määrää. Mikäli metsästysonni jatkuisi yhtä heikkona, heidän retkensä olisi yhtä tyhjän kanssa.
Metsästysseurue päätti lyhyen kinastelun jälkeen edetä tavallista syvemmälle metsiin, vaikka kaikki tiesivätkin alueella liikkuvan verenhimoisia örkkejä. Oli mahdollista ettei kukaan heistä palaisi hengissä takaisin, mutta epätoivo ajoi itsesuojeluvaiston edelle.
Poika ajautui eroon muusta seurueesta, syystä jota hän ei enää myöhemmin kyennyt muistamaan. Hän huomasi menettäneensä näköyhteyden muihin metsästäjiin ja kirosi huonoa onneaan.
Poika oli kuitenkin jo nuoressa iässään taitava jäljittäjä ja uskoi löytäneensä oikeat jäljet joita seurata. Hän toivoi löytävänsä tiensä takaisin muun seurueen luokse, ennen hänen katoamisensa huomattaisiin ja häntä lähdettäisiin etsimään. Hän oli nuoruuden uhmakkuudessaan liian pöyhkeä ja halusi välttää nöyryytyksen jonka tiesi kohtaavansa mikäli tulisi tällä tavoin pelastetuksi. Ennen kaikkea hän halusi välttää isänsä paheksunnan, joka seuraisi mikäli näin tapahtuisi.
Liike läheisessä pensaassa keskeytti pojan ajatukset. Hän kohotti keihäänsä valmiiksi iskuun ja hiipi lähemmäs. Harjaantuneista jaloista ei päässyt ääntäkään niiden ohjastaessa salakavalasti omistajaansa lähemmäs saalista. Poika ajatteli minkälaisen uroteon hän kylälle tekisikään jos saisi keihästettyä itselleen lihaksikkaan rusakon. Se todistaisi viimeisillekin epäilijöille hänen olevan isänsä veroinen metsästäjä. Kukaan ei tohtisi ylenkatsoa häntä vaikka hän olikin onnettomasti eksynyt harhateilleen. Itse asiassa, hän voisi väittää jääneensä jälkeen seurueesta tahallaan, vain koska oli huomannut riistaksi kelpaavan eläimen.
Puska oli aivan hänen keihäänkärkensä ulottuvilla, mutta hän ei kyennyt vielä näkemään tiheiden oksien ja kuvien lehtien takana piilottelevaa kohdettaan. Poika valmistautui hyökkäykseen. Hänen tulisi reagoida salamannopeasti, jotta hyökkäys onnistuisi. Valpas, keskittynyt ilme valtasi nuoret kasvot.
Silmänräpäystä myöhemmin pensaasta pölähti ilmaan parvi mustia korppeja, jotka saivat äkillisellä liikkeellään hänet hypähtämään yllättyneenä taaksepäin.
”Kurjat korpit!”, poika kirosi hiljaa. Onneksi kukaan ei ollut nähnyt suurta metsästäjää puuhissaan, hän ajatteli ja tunsi itsensä typeräksi.
Poika antoi keihäänkärjen vajota ja pudisti päätään. Hän ei voinut olla nauramatta omalle säikkyydelleen. Hän vilkaisi olkansa ohi suuntaan, jossa muut seuralaiset häntä jo tietysti kärsimättöminä odottivat.
Kimeä vingahdus paljasti puskasta hyökkäävän eläimen olevan villisika. Ennen kuin hän ehti reagoida, oli se jo upottanut paksut hampaat hänen vasempaan nilkkaansa. Poika ulvahti tuskasta ja yritti riuhtoa jalkaansa irti villisian vahvojen leukojen otteesta. Hän saikin itsensä vapautettua, mutta menetti tasapainonsa niin tehdessään ja kaatui selälleen maahan.
Villisika oli välittömästi hänen päällään. Se puraisi uudestaan ja pitkät kulmahampaat löysivät tällä kertaa kohteensa hänen vasemmasta käsivarrestaan. Poika teki parhaansa saadakseen nyt myös kätensäkin vuorostaan vapaaksi, mutta kivulias ote oli ja pysyi.
Sika järsi hänen kättään ja poika huusi niin lujaa kuin keuhkoista pääsi. Hänellä oli yhä keihäs oikeassa kädessään ja hän sohaisi sillä iskun eläimen kaulaan. Kipu oli sumentanut hänen silmänsä ja isku meni sivuun, tehden harmittoman viillon sian päänahkaan. Villisika ei ollut haavoittumisesta tietääkseenkään. Se jatkoi ahnasta ateriointiaan, välittämättä oliko uhri jo kuollut vai vielä pyristelemässä henkensä edestä. Poika kohotti aseensa uuteen iskuun ja osui tällä kertaa jonnekin sian keskiruumiiseen.
Villisika vingahti ja irrotti leukansa hänen kyynärvartensa ympäriltä. Poika kompuroi kauemmas villisiasta ja yritti kömpiä ylös, mutta sika oli jälleen nopeampi. Tällä kertaa se hyökkäsi hänen kasvojensa kimppuun. Poika ehti nähdä lyhyen vilahduksen mustien paiseiden ja korppien nokkimien haavojen peittämästä päästä..
Terävät etuhampaat upposivat hänen vasemman poskensa lihaan yhtä vaivattomasti kuin kuuma veitsi voihin. Sika kiskaisi päänsä taakse ja poika erotti verisen lihakimpaleen sen etuhampaiden välissä. Kauhukseen poika tajusi menettäneensä otteen keihäästä, ainoasta oljenkorrestaan. Hän ei jäänyt kuitenkaan avuttomaksi, vaan kävi parhaansa mukaan vastarintaan. Hän sai ujutettua jalkansa villisian alle ja potkaisi sen kauemmas itsestään. Onneksi tautinen eläin oli nääntymässä nälkään, muutoin hän ei olisi kyennyt saamaan villisian normaalisti painavaa ruhoa päältään. Sika perääntyi muutaman askeleen ja jäi niille sijoilleen. Järjettömän näköisinä seisovat silmät tuijottivat poikaa samalla kun vahvat leuat pureskelivat hänen entistä poskilihaansa kuvottavasti lässyttäen.
Poika kohosi istualleen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kurotti sokkona otetta keihäänvarresta, koska ei rohjennut irrottaa katsettaan villisiasta. Kuuma veri valui valtoimenaan vasemmassa kyynärvarressa olevasta kirvelevästä haavasta ja toisen posken tilalle syntyneestä ammottavasta kolosta. Vasenta nilkkaansa hän ei kyennyt tuntemaan ja pelkäsi pahinta.
Hän kuuli jostain takaansa metsästysseurueen huudahduksia. Hänen helpotuksekseen äänet kuuluivat tulevan lähemmäs. He olivat silti vielä liian kaukana ollakseen minkäänlaiseksi avuksi.
Hän sai otteen keihäänvarresta ja kiskaisi aseen itselleen. Sika unohti suupalansa ja hyökkäsi uudestaan häntä kohti. Poika tuki keihään perän maata vasten. Keihäs oli liian pitkä, hän ehti tajuta. Tällä tavoin tuettuna terä osoitti vain viistosti hyökkääjään.
Kävi niin kuin hän oli lyhyen tovin ehtinyt pelätäkin. Sika loikkasi hänen kimppuunsa ja terä upposi sen vatsalihaan. Huonosti tuettu keihäs ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle. Sika iskeytyi häntä vasten ja kaatoi hänet selälleen maahan. Hän tunsi kuinka kulmahampaat pureutuivat nahkanutun läpi hänen rintaansa. Keihäs oli jäänyt hänen ja villisian väliin, terä puoliksi sen vatsaan uponneena. Se oli tuskin läpäissyt löysänä roikkuvan vatsanahan. Poika irvisti tuskasta ja työnsi kaikin voimin keihään syvemmälle sian ruumiiseen. Esi-isien henget olivat päättäneet olla hänen puolellaan ja puolustus toimi.
Sian tuskainen vingahdus oli sulosointuja hänen korvilleen. Se unohti välittömästi syömisensä ja keskittyi kaikin voimin keihäästä irtautumiseen. Poika otti tukevamman otteen keihäästään ja iski sen sian vatsaan niin lujaa kuin jaksoi. Villisika vingahti vielä kerran ja kaatui sitten kyljelleen maahan keihäänvarsi viistosti vatsasta sojottaen. Poika vajosi selälleen maahan ja antoi hengityksensä tasaantua.
Kuoleva sika korisi hänen vierellään ja vingahti vaimeasti jokaisen hengenvedon välillä. Poika katseli syksyn värjäämiä puunlehtiä yläpuolellaan ja nieleskeli kuivunutta kurkkuaan. ”Tautinen sika.”, hän ajatteli. Sen liha ei kelvannut edes syötäväksi.
”Miten se olikaan niin nopea?”, oli hänen viimeinen ajatuksensa ennen tajunnan menettämistä.
Hetken kuluttua muu metsästysseurue löysi hänet. He tarkastivat pojan kunnon ja saivat hänet virvoitettua. Raivokkaasta hyökkäyksestä huolimatta vammat eivät vaikuttaneet vakavilta. Haavat puhdistettiin ja sidottiin parhaan mukaan. Hän selviäisi kyllä.
Yksi metsästäjistä huomasi kuolleen villisian ruhossa olevat paiseet ja huomautti asiasta Angukselle. Koko seurue vaikeni ja katseet kääntyivät Angukseen. Pojalle ei ollut vaikeaa tulkita isänsä kasvoille syntynyttä ilmettä.
Angus otti poikansa lähti takaisin kohti kotikylää. Muut metsästäjät jäivät jatkamaan työtään, eivät he voineet muutakaan.
Paluumatkan aikana pojan tila alkoi vähitellen heiketä. He joutuivat pitämään lepotaukoja yhä useammin ja pidempiä aikoja, vaikka poika jokaisella kerralla vannoikin itsepintaisesti jaksavansa jatkaa matkaa.
Heidän matkustettuaan kaksi päivää poika sai korkean kuumeen eikä kyennyt enää nostamaan jalkojaan liikkuakseen. Angus joutui kantamaan häntä selässään, senkin uhalla että tauti tarttuisi myös häneen itseensä.
Angus ei välittänyt. Jos poika kuolisi tautiin, hänelle saisi käydä samoin. Sen jälkeen kaikki olisi kuitenkin samantekevää. Pojan iholle, haavojen ympärille, alkoi muodostua tummia rakkuloita. Pian hän oli liian uupunut edes puhuakseen. Hän oli jatkuvasti väsynyt ja nukkui pitkiä aikoja. Angus käytti nuo ajat rukoillen ääneen esi-isiä säästämään poikansa hengen.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saapuivat takaisin kylään. Kyläläisten uteliaisuus muuttui alakuloisuudeksi Anguksen paljastaessa syyn palaamiseensa. Lyhyen selonteon jälkeen hän kantoi taudin kalvaman poikansa sänkyyn ja he lukkiutuivat kotiinsa pitkäksi aikaa. Kolmetoista vuotta oli kulunut siitä kun hän oli viimeksi tuntenut olonsa yhtä avuttomaksi.
Tummat rakkulat peittivät kokonaan pojan vasemman käsivarren, vasemman jalan sekä hänen keskiruumiinsa. Pojan kasvot ja kaula olivat erityisen pahasti niiden peitossa. Rakkulat kasvoivat ja paisuivat noin viikon ajan ja muuttuivat sitten kutiaviksi paiseiksi. Niitä ilmaantui kaikkialle sinne missä rakkuloita oli. Suurimmat paiseet kasvoivat kohtiin joihin villisika oli purrut. Vähitellen ne alkoivat levitä myös muualle ruumiiseen. Hänen kasvojensa vasen puoli muuttui tummaksi ja paisui irvokkaan näköiseksi. Angus joutui leikkelemään tikaria käyttäen pojan kasvot tämän vasemman silmän ympäriltä, ennen kuin paiseet olisivat peittäneet silmän ja tehneet hänet puolisokeaksi.
Pojan kaulalle muodostuneet paiseet tekivät hengittämisestä ja syömisestä vaikeaa. Hän sai voimakkaita yskänpuuskia ja houraili toisinaan kovaan ääneen järjettömyyksiä.
Tuona aikana Angus alkoi hukuttaa murheitaan kolpakkoon. Myötätunnosta poikaa kohtaan hän teki niin vain silloin kuin tämä nukkui. Hän oli tässä vaiheessa jo kyllästynyt rukoilemaan armoa hengiltä ja tyytyi purkamaan ahdistuksensa heidän ja jumalten kovaääniseen rienaamiseen.
Samana iltana kun ensilumen hiutaleet peittivät Athrysin kolkon maan alleen, Angus huomasi helpotuksekseen muutoksen poikansa tilassa. Paiseet olivat alkaneet kuivua. Ne tosin kutisivat vielä, mutta olivat lakanneet laajenemasta.
Kuume alkoi laskea ja poika aloitti hitaan toipumisen. Pahin näytti olevan takana. Angus tunsi olonsa hölmöksi, mutta helpottuneeksi. Totta kai poika selvisi, olihan hän selvinnyt kulkutaudista ennenkin.
Isä-Angus tunsi olonsa iloisemmaksi kuin miesmuistiin ja samalta vaikutti myös hänen poikansa.
Pojan ilo oli vilpitöntä, mutta muuttui myöhemmin teeskennellyksi. Hänellä oli oma syynsä alakuloisuuteen. Hän tiesi että irvokkaat paiseet jotka peittivät hänen lähes koko ruumiinsa eivät katoaisi koskaan. Hän joutuisi viettämään jok’ikisen päivänsä syyhyävistä arvista kärsien.
Poika toipui ja oli pian entisissä sielun ja ruumiin voimissa, mikäli hänen nykyistä ulkomuotoaan ei huomioitu. Omassa nuoruuden turhamaisuudessaan hän alkoi kuitenkin eristäytyä ikätovereistaan ja käytti vähänkin vapaan aikansa johonkin tuottavaan työhön. Häntä hävetti oma ulkonäkönsä. Hän inhosi millainen hänestä oli tullut.
Kului neljä vuotta ja poika täytti seitsemäntoista. Tuona aikana hän oli pyrkinyt käyttämään lähes jokaisen valveillaolohetken jonkinlaiseen ruumiillisesti uuvuttavaan työhön. Kun tuollaisiin töihin ei ollut mahdollisuutta, hän teki jotain muuta, joka omalta osaltaan auttoi kyläläisiä pysymään hengissä.
Suurin osa kyläläisistä oli joko kuollut aiemmin mustapaiseruttoon tai sitten muuttaneet pois kulkutautia seuranneiden vuosien aikana. Kylä oli kuolemassa. Ei, se oli jo kuollut. Athrys tuntui kolkolta ja hylätyltä maapahaselta.
Poika tajusi ettei alueella olisi enää tulevaisuutta, ainakaan hänen elinaikanaan. Hän ei kuitenkaan tohtinut pahoittaa isänsä mieltä kertomalla toiveistaan: Hän halusi pois ja nähdä maailmaa.
Eräänä iltana kauppakaravaani kulki kylän halki. Poika ja hänen isänsä olivat juuri tulleet metsältä ja poika jäi tuijottamaan talon editse kulkevaa karavaania haaveilevana. Näky oli niinä aikoina harvinainen, muttei ennenkuulumaton. Kauppareitit olivat vähitellen elpymässä suurimpien kaupunkien välillä. Ajan kanssa kauppakaravaanit palaisivat myös Athrysin kaukaisempiin osiin, joskin siihen kuluisi epäilemättä hyvin pitkä aika. Poika arveli niin tapahtuessa olevansa jo henkien hellässä huomassa.
Angus tuntui lukevan hänen ajatuksensa, sillä seuraavassa hetkessä hänet olikin jo nimitetty Elemiraeliin matkalla olevan aatelisen aseenkantajaksi. Edellinen aseenkantaja oli päättänyt tosipaikan tullen hylätä herransa ja pelastautua itse.
Poika keräsi vähäiset matkatavaransa, hyvästeli lyhyesti isänsä ja aloitti matkansa kohti uutta, uljasta maailmaa.
Ritari oli hänkin köyhä ja hieman resuisen näköinen, ja hänen aatelisarvonsa oli kulkukauppiaiden mukaan jokseenkin ”kyseenalainen”. Poika ei kuitenkaan antanut millään muotoa ensivaikutelman näkyä kohteliaassa ja nöyrässä käytöksessään. Tämä oli hänen tilaisuutensa, eikä sitä sopinut pilata. Sitä paitsi, hänet oli pienestä pitäen opetettu olemaan kohtelias vieraille. Erityisesti heille, jotka olivat tavallista rahvasta korkeasäätyisempiä.
Kolme kuukautta myöhemmin hän tappoi ensimmäisen kerran elämässään toisen ajattelevan olennon.
He olivat matkalla Elemiraelin lähistöllä oleviin turnajaisiin, kun metsästä hyökkäsi yllättäen resuinen joukko keihäin aseistautuneita örkkejä.
Ritari komensi aseenkantajaa pysymään kauempana ja ohjasti ratsunsa hyökkäykseen. Taitavasti kalpaansa käsitellen hän päätti kolmen hyökkääjän päivät, kunnes haavoittui onnekkaaseen keihäänpistoon. Haavoittuneenakin hänen onnistui nitistää vielä kaksi vastustajista. Viimeinen ei tohtinut ottaa riskiä vaan pakeni paikalta.
Aseenkantaja auttoi haavoittuneen herransa alas ratsun selästä. Ritari ojensi miekkansa aseenkantajalle ja käski tätä nousemaan ratsaille. Hän varoitti nuorta aseenkantajaa mahdollisuudesta että lähistöllä olisi lisää hyökkääjien tovereita joilta karkulainen oli lähtenyt hakemaan apua.
Aseenkantaja nousi satulaan ja laukkasi hevosineen örkin perään. Hän tavoitti hengästyneen pakenijan lyhyen tovin ratsastettuaan. Örkki valahti polvilleen maahan ja rukoili aseenkantajaa säästämään surkean henkensä. Aseenkantaja tunsi olonsa neuvottomaksi, vaikka velvollisuudentunne ja silkka inho örkkien kaltaisia otuksia kohtaan kehottivatkin häntä toteuttamaan pikimmiten herransa käskyn. Juonitteleva örkki käytti hämmennyksen tuomaa tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi varoittamatta aseenkantajan kimppuun. Hän voihkaisi tuskasta terävän tikarin osuessa hänen oikeaan reiteensä. Niin kivuliasta kuin se olikin, aseenkantaja käytti samaa jalkaa ja potkaisi örkkiä yläruumiiseen, saaden tämän kompuroimaan taaksepäin.
Teko näytti saavan sen ainoastaan entistä vihaisemmaksi. Se hyökkäsi uudestaan aseenkantajaa kohti, tikari hänen vatsaansa suunnattuna. Nuorukainen reagoi hyökkääjää nopeammin ja suuntasi miekallaan iskun tämän päähän.
Seuraavassa hetkessä örkki makasi naamallaan metsän nurmella. Aseenkantaja katseli vaitonaisena ruumista edessään.
Hänen katseensa viipyi otuksen pään ympärille hitaasti leviävässä tummassa lammikossa.
Hän ei tuntenut katumusta, ei häpeää. Miksi olisikaan? Tuo kurja otus oli laumansa lailla yrittänyt tappaa hänet ja hänen herransa. Päinvastoin, hän tunsi itsensä ylpeäksi teostaan. Uljas palo tuntui syttyvän hänen rinnassaan. Hän tiesi tehneensä jotain rohkeaa, jotain sankarillista.
Hän kohotti miekan terän arpisten kasvojensa eteen ja käänteli sitä varovaisesti. Paksu veri valui edestakaisin kylmää rautaa pitkin ja yritti tippua metsänurmen syleilyyn milloin mistäkin kulmasta.
Se oli ollut yllättävän vaivatonta, toisen hengen riistäminen. Vaikka tuo toinen olikin ollut ainoastaan viheliäinen örkki, jonka kaltaisilla ei ollut oikeutta olemassaoloonsa.
Mutta silti… Oli tietyllä tavalla kiehtovaa kuinka helppoa se oli ollut, ei niinkään ruumiillisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti.
Aseenkantaja muisti haavoittuneen mestarinsa ja kiirehti tämän luokse niin nopeasti kuin hevonen kavioistaan pääsi. Metsätielle tultuaan hän huomasi herransa istuvan tien vastakkaisella puolella, selkä tammen runkoon nojaten. Miehen molemmat kädet roikkuivat velttoina tämän sivuilla ja tuuheapartainen leuka lepäsi rinnan päällä. Ellei aseenkantaja olisi paremmin tiennyt, hän olisi voinut vannoa herransa olevan unessa.
Aseenkantajalla ei ollut aavistustakaan kuinka pitkän matkan päässä seuraava kylä olisi, joten hän saattoi vain etsiä sopivan hautapaikan metsästä. Löydettyään etsimänsä hän hautasi kuolleen ritarin Athrysilaiseen tapaan kivivuorattuun hautaan tämän henkilökohtaisine kantamuksineen. Jopa aatelisilla näytti olevan näinä kurjina aikoina laihanlaisesti maallista omaisuutta. Tärkeintä oli kuitenkin, että ritari oli ollut syntyperältään Athrysista. Hän ei tiennyt miten olisi menetellyt jonkin vieraan valtakunnan asukkaan kanssa.
Tulevaisuudestaan epävarma nuorukainen seisoi haudan vierellä. Hän muisteli kaikkia niitä rukouksia joita hänen isänsä oli opettanut lausuttavaksi pitkälle matkalle lähdettäessä ja aamulla herätessä.
Hän lausui lyhyen, tilanteeseen sopivan rukouksen ja toivotti taistelussa menehtyneen herransa sielulle turvallista matkaa tuonpuoleiseen esi-isien luokse. Tästä eteenpäin hän matkaisi yksin.
Yhden esineen aseenkantaja oli kuitenkin rohjennut takavarikoida itselleen edesmenneen aateliston edustajan jäämistöstä, nimittäin toisen tämän kypäristä. Hän ei pitänyt itseään varkaana millään muotoa, sillä hän koki oikeudekseen valjastaa kypärä nyt omaan käyttöönsä. Vai oliko se peräti velvollisuudentuntoa? Tavallaan se oli joka tapauksessa eräänlainen kunnianosoitus urhealle soturille. Tällä tavoin hän voisi omalta osaltaan jatkaa ritarin jaloa kutsumusta.
Ainakin kunhan olisi saanut ensin hieman karvasta kokemusta rintansa alle. Aseenkantaja puki painavan kypärän päähänsä ja laski silmikon kasvojensa peitoksi. Hän kiipesi hevosen satulaan ja komensi sen kohti laskevaa aurinkoa.
Pian vaimo synnyttikin terveen poikalapsen, mutta Anguksen suureksi suruksi menehtyi itse vaikeaan synnytykseen ja ruton tuomaan uupumukseen.
Isä saattoi vain kasvattaa pojan yksin, vaikka pelkäsikin pahinta. Jos poikakin nyt sairastuisi, hän tiesi ettei kykenisi enää jatkamaan.
Esi-isien henget kuitenkin kaikessa armeliaisuudessaan kuulivat turkiskauppiaan rukoukset ja säästivät pojan tartunnalta. Samaa ei voinut sanoa suurimmasta osasta kylän muista asukkaista. Ne harvat jotka säästyivät tartunnalta pakenivat perheineen ja vähine omaisuuksineen turvaan toisaalle. Angus aikoi tehdä samoin, kunnes sai maankiertäjiltä tietoonsa synkät uutiset: Mustapaiserutto oli onnistunut leviämään myös useisiin suurimmista kaupungeista. Angus ymmärsi että vaikka he pääsisivätkin kaupungin muurien sisälle, ei sekään riittäisi. Kun he olisivat ehtineet määränpäähänsä, olisi tauti jo todennäköisesti löytänyt tiensä paikallisen väestön keskuuteen. Ei enää yksinkertaisesti ollut paikkaa johon paeta.
He eivät voineet paeta vuorille tai piiloutua metsiin, helppoja uhreja vaanivat örkit pitivät huolen siitä. Angus arveli heillä olevan kohtalaiset mahdollisuudet jäädä henkiin pysymällä kylässä, tai siinä vähässä joka siitä oli jäljellä.
Sitä paitsi, henget olivat jo kerran säästäneet heidät molemmat kulkutaudilta. Angus tiesi entuudestaan että mikäli tauti ei tarttunut ensimmäisellä kerralla, ei se todennäköisesti tarttuisi koskaan.
Aika kului ja kylän asukasluku pieneni jokaisella ohi matelevalla vuodella. Ne jotka selvisivät mustapaiseruton tartunnasta saivat sietää loppuelämänsä taudin jälkeensä jättämiä rujoja arpia.
Kului tuskin päiväkään, etteikö Angus olisi muistanut kiittää henkiä heidän armeliaisuudestaan. Silloin harvoin kun hän unohti nöyrän tapansa, se johtui ainoastaan siitä että hän oli liian huolissaan päivittäisen aterian saamisesta.
Athrysin maaperä ei ollut koskaan ollut hedelmällinen ja kyläläiset hankkivat tapansa mukaan tarvittavan viljan joko kierteleviltä kauppakaravaaneilta tai kaukana olevien kaupunkien toreilta.
Karavaanit olivat lakanneet kulkemasta Athrysin syrjäseuduilla kulkutaudin ilmaantumisen jälkeen ja kaupunkien viljasato riitti hädin tuskin kaupunkilaisten omiin tarpeisiin.
Angus yritti muiden kyläläisten kanssa maanviljelyä, mutta laihoin tuloksin. Maaperä oli yksinkertaisesti liian karua. Kyläläiset eivät kuitenkaan jääneet neuvottomiksi. He olivat ennenkin hankkineet elantonsa metsästämällä ja turvautuivat siihen uudestaan.
Ei ollut jäljellä enää montakaan metsästykseen kykenevää miestä, joten suuri vastuu koko yhteisön selviämisestä asettui pienen miesjoukon harteille. Angus lukeutui tuohon joukkoon, kuin myös myöhempinä vuosina hänen poikansa.
Kulkutaudin aikaan oli moni metsä tyhjentynyt tyystin suurimmista riistaeläimistä ja kyläläiset joutuivat olemaan metsällä pitkiäkin aikoja, ennen kuin tarvittava riista oli saatu kokoon. Tämän lisäksi he joutuivat usein kahakoihin metsällä olevien verenhimoisten örkkien kanssa.
Kun Angus katsoi poikansa olevan tarpeeksi vanha, hän otti tämän mukaansa moniin uuvuttaviin ruumiillisiin töihin, koska tiesi että se vahvistaisi poikaa. Auringon noususta sen laskuun he raatoivat milloin pelloilla, milloin metsissä ja ajan kuluessa poika oppi olemaan valittamatta kolottavia jäseniään. Hän tiesi sillä tavoin saavansa isänsä tuntemaan olonsa ylpeäksi.
He eivät olleet rikkaita, tuntui ettei kukaan koko Athrysissa enää ollut. Mutta mitä isä ei heille rahalla pystynyt hankkimaan, sen hän korvasi kaksinkertaisella välittämisellä. Muiden kyläläisten tapaan heiltä puuttuivat ylellisyydet ja rikkaiden mukavuudet ja jokainen roponen ja suupala olivat työn ja tuskan takana. Vaikka he olivat rutiköyhiä, niin aina Angukselta riitti jostain suupala nälkäiselle naapurille ja kultakolikko vaeltelevalle kerjäläiselle.
Varkaiksi he eivät ruvenneet, sillä hänen isänsä oli kunniallinen mies; totinen ja jumalia pelkäävä. Vaikka hänet melko vähäpuheisena miehenä tunnettiinkin, Angukselta riitti kuitenkin aina ystävällinen sana kaikille jotka sellaisen ansaitsivat. Vuosien kuluessa pojasta kasvoi isänsä tavalla ruumiiltaan vahva ja mieleltään järkkymätön.
Pojan ollessa kolmentoista vanha, onnettomuus kuitenkin iski. Hän oli isänsä ja muutaman kylässä asuvan miehen kanssa metsällä. Oli loppusyksy ja edessä näytti kaikkien ennusteiden mukaan olevan ankara talvi, joten hätä tarvittavan riistan saamiseen oli suuri.
He olivat olleet metsällä jo useita viikkoja ja saalista oli saatu kokoon hyvin vähän. Mustapaiserutto tarttui ihmisten ohella myös eläimiin. Seikka, joka osaltaan rajoitti saaliiksi kelpaavan riistaan määrää. Mikäli metsästysonni jatkuisi yhtä heikkona, heidän retkensä olisi yhtä tyhjän kanssa.
Metsästysseurue päätti lyhyen kinastelun jälkeen edetä tavallista syvemmälle metsiin, vaikka kaikki tiesivätkin alueella liikkuvan verenhimoisia örkkejä. Oli mahdollista ettei kukaan heistä palaisi hengissä takaisin, mutta epätoivo ajoi itsesuojeluvaiston edelle.
Poika ajautui eroon muusta seurueesta, syystä jota hän ei enää myöhemmin kyennyt muistamaan. Hän huomasi menettäneensä näköyhteyden muihin metsästäjiin ja kirosi huonoa onneaan.
Poika oli kuitenkin jo nuoressa iässään taitava jäljittäjä ja uskoi löytäneensä oikeat jäljet joita seurata. Hän toivoi löytävänsä tiensä takaisin muun seurueen luokse, ennen hänen katoamisensa huomattaisiin ja häntä lähdettäisiin etsimään. Hän oli nuoruuden uhmakkuudessaan liian pöyhkeä ja halusi välttää nöyryytyksen jonka tiesi kohtaavansa mikäli tulisi tällä tavoin pelastetuksi. Ennen kaikkea hän halusi välttää isänsä paheksunnan, joka seuraisi mikäli näin tapahtuisi.
Liike läheisessä pensaassa keskeytti pojan ajatukset. Hän kohotti keihäänsä valmiiksi iskuun ja hiipi lähemmäs. Harjaantuneista jaloista ei päässyt ääntäkään niiden ohjastaessa salakavalasti omistajaansa lähemmäs saalista. Poika ajatteli minkälaisen uroteon hän kylälle tekisikään jos saisi keihästettyä itselleen lihaksikkaan rusakon. Se todistaisi viimeisillekin epäilijöille hänen olevan isänsä veroinen metsästäjä. Kukaan ei tohtisi ylenkatsoa häntä vaikka hän olikin onnettomasti eksynyt harhateilleen. Itse asiassa, hän voisi väittää jääneensä jälkeen seurueesta tahallaan, vain koska oli huomannut riistaksi kelpaavan eläimen.
Puska oli aivan hänen keihäänkärkensä ulottuvilla, mutta hän ei kyennyt vielä näkemään tiheiden oksien ja kuvien lehtien takana piilottelevaa kohdettaan. Poika valmistautui hyökkäykseen. Hänen tulisi reagoida salamannopeasti, jotta hyökkäys onnistuisi. Valpas, keskittynyt ilme valtasi nuoret kasvot.
Silmänräpäystä myöhemmin pensaasta pölähti ilmaan parvi mustia korppeja, jotka saivat äkillisellä liikkeellään hänet hypähtämään yllättyneenä taaksepäin.
”Kurjat korpit!”, poika kirosi hiljaa. Onneksi kukaan ei ollut nähnyt suurta metsästäjää puuhissaan, hän ajatteli ja tunsi itsensä typeräksi.
Poika antoi keihäänkärjen vajota ja pudisti päätään. Hän ei voinut olla nauramatta omalle säikkyydelleen. Hän vilkaisi olkansa ohi suuntaan, jossa muut seuralaiset häntä jo tietysti kärsimättöminä odottivat.
Kimeä vingahdus paljasti puskasta hyökkäävän eläimen olevan villisika. Ennen kuin hän ehti reagoida, oli se jo upottanut paksut hampaat hänen vasempaan nilkkaansa. Poika ulvahti tuskasta ja yritti riuhtoa jalkaansa irti villisian vahvojen leukojen otteesta. Hän saikin itsensä vapautettua, mutta menetti tasapainonsa niin tehdessään ja kaatui selälleen maahan.
Villisika oli välittömästi hänen päällään. Se puraisi uudestaan ja pitkät kulmahampaat löysivät tällä kertaa kohteensa hänen vasemmasta käsivarrestaan. Poika teki parhaansa saadakseen nyt myös kätensäkin vuorostaan vapaaksi, mutta kivulias ote oli ja pysyi.
Sika järsi hänen kättään ja poika huusi niin lujaa kuin keuhkoista pääsi. Hänellä oli yhä keihäs oikeassa kädessään ja hän sohaisi sillä iskun eläimen kaulaan. Kipu oli sumentanut hänen silmänsä ja isku meni sivuun, tehden harmittoman viillon sian päänahkaan. Villisika ei ollut haavoittumisesta tietääkseenkään. Se jatkoi ahnasta ateriointiaan, välittämättä oliko uhri jo kuollut vai vielä pyristelemässä henkensä edestä. Poika kohotti aseensa uuteen iskuun ja osui tällä kertaa jonnekin sian keskiruumiiseen.
Villisika vingahti ja irrotti leukansa hänen kyynärvartensa ympäriltä. Poika kompuroi kauemmas villisiasta ja yritti kömpiä ylös, mutta sika oli jälleen nopeampi. Tällä kertaa se hyökkäsi hänen kasvojensa kimppuun. Poika ehti nähdä lyhyen vilahduksen mustien paiseiden ja korppien nokkimien haavojen peittämästä päästä..
Terävät etuhampaat upposivat hänen vasemman poskensa lihaan yhtä vaivattomasti kuin kuuma veitsi voihin. Sika kiskaisi päänsä taakse ja poika erotti verisen lihakimpaleen sen etuhampaiden välissä. Kauhukseen poika tajusi menettäneensä otteen keihäästä, ainoasta oljenkorrestaan. Hän ei jäänyt kuitenkaan avuttomaksi, vaan kävi parhaansa mukaan vastarintaan. Hän sai ujutettua jalkansa villisian alle ja potkaisi sen kauemmas itsestään. Onneksi tautinen eläin oli nääntymässä nälkään, muutoin hän ei olisi kyennyt saamaan villisian normaalisti painavaa ruhoa päältään. Sika perääntyi muutaman askeleen ja jäi niille sijoilleen. Järjettömän näköisinä seisovat silmät tuijottivat poikaa samalla kun vahvat leuat pureskelivat hänen entistä poskilihaansa kuvottavasti lässyttäen.
Poika kohosi istualleen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kurotti sokkona otetta keihäänvarresta, koska ei rohjennut irrottaa katsettaan villisiasta. Kuuma veri valui valtoimenaan vasemmassa kyynärvarressa olevasta kirvelevästä haavasta ja toisen posken tilalle syntyneestä ammottavasta kolosta. Vasenta nilkkaansa hän ei kyennyt tuntemaan ja pelkäsi pahinta.
Hän kuuli jostain takaansa metsästysseurueen huudahduksia. Hänen helpotuksekseen äänet kuuluivat tulevan lähemmäs. He olivat silti vielä liian kaukana ollakseen minkäänlaiseksi avuksi.
Hän sai otteen keihäänvarresta ja kiskaisi aseen itselleen. Sika unohti suupalansa ja hyökkäsi uudestaan häntä kohti. Poika tuki keihään perän maata vasten. Keihäs oli liian pitkä, hän ehti tajuta. Tällä tavoin tuettuna terä osoitti vain viistosti hyökkääjään.
Kävi niin kuin hän oli lyhyen tovin ehtinyt pelätäkin. Sika loikkasi hänen kimppuunsa ja terä upposi sen vatsalihaan. Huonosti tuettu keihäs ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle. Sika iskeytyi häntä vasten ja kaatoi hänet selälleen maahan. Hän tunsi kuinka kulmahampaat pureutuivat nahkanutun läpi hänen rintaansa. Keihäs oli jäänyt hänen ja villisian väliin, terä puoliksi sen vatsaan uponneena. Se oli tuskin läpäissyt löysänä roikkuvan vatsanahan. Poika irvisti tuskasta ja työnsi kaikin voimin keihään syvemmälle sian ruumiiseen. Esi-isien henget olivat päättäneet olla hänen puolellaan ja puolustus toimi.
Sian tuskainen vingahdus oli sulosointuja hänen korvilleen. Se unohti välittömästi syömisensä ja keskittyi kaikin voimin keihäästä irtautumiseen. Poika otti tukevamman otteen keihäästään ja iski sen sian vatsaan niin lujaa kuin jaksoi. Villisika vingahti vielä kerran ja kaatui sitten kyljelleen maahan keihäänvarsi viistosti vatsasta sojottaen. Poika vajosi selälleen maahan ja antoi hengityksensä tasaantua.
Kuoleva sika korisi hänen vierellään ja vingahti vaimeasti jokaisen hengenvedon välillä. Poika katseli syksyn värjäämiä puunlehtiä yläpuolellaan ja nieleskeli kuivunutta kurkkuaan. ”Tautinen sika.”, hän ajatteli. Sen liha ei kelvannut edes syötäväksi.
”Miten se olikaan niin nopea?”, oli hänen viimeinen ajatuksensa ennen tajunnan menettämistä.
Hetken kuluttua muu metsästysseurue löysi hänet. He tarkastivat pojan kunnon ja saivat hänet virvoitettua. Raivokkaasta hyökkäyksestä huolimatta vammat eivät vaikuttaneet vakavilta. Haavat puhdistettiin ja sidottiin parhaan mukaan. Hän selviäisi kyllä.
Yksi metsästäjistä huomasi kuolleen villisian ruhossa olevat paiseet ja huomautti asiasta Angukselle. Koko seurue vaikeni ja katseet kääntyivät Angukseen. Pojalle ei ollut vaikeaa tulkita isänsä kasvoille syntynyttä ilmettä.
Angus otti poikansa lähti takaisin kohti kotikylää. Muut metsästäjät jäivät jatkamaan työtään, eivät he voineet muutakaan.
Paluumatkan aikana pojan tila alkoi vähitellen heiketä. He joutuivat pitämään lepotaukoja yhä useammin ja pidempiä aikoja, vaikka poika jokaisella kerralla vannoikin itsepintaisesti jaksavansa jatkaa matkaa.
Heidän matkustettuaan kaksi päivää poika sai korkean kuumeen eikä kyennyt enää nostamaan jalkojaan liikkuakseen. Angus joutui kantamaan häntä selässään, senkin uhalla että tauti tarttuisi myös häneen itseensä.
Angus ei välittänyt. Jos poika kuolisi tautiin, hänelle saisi käydä samoin. Sen jälkeen kaikki olisi kuitenkin samantekevää. Pojan iholle, haavojen ympärille, alkoi muodostua tummia rakkuloita. Pian hän oli liian uupunut edes puhuakseen. Hän oli jatkuvasti väsynyt ja nukkui pitkiä aikoja. Angus käytti nuo ajat rukoillen ääneen esi-isiä säästämään poikansa hengen.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saapuivat takaisin kylään. Kyläläisten uteliaisuus muuttui alakuloisuudeksi Anguksen paljastaessa syyn palaamiseensa. Lyhyen selonteon jälkeen hän kantoi taudin kalvaman poikansa sänkyyn ja he lukkiutuivat kotiinsa pitkäksi aikaa. Kolmetoista vuotta oli kulunut siitä kun hän oli viimeksi tuntenut olonsa yhtä avuttomaksi.
Tummat rakkulat peittivät kokonaan pojan vasemman käsivarren, vasemman jalan sekä hänen keskiruumiinsa. Pojan kasvot ja kaula olivat erityisen pahasti niiden peitossa. Rakkulat kasvoivat ja paisuivat noin viikon ajan ja muuttuivat sitten kutiaviksi paiseiksi. Niitä ilmaantui kaikkialle sinne missä rakkuloita oli. Suurimmat paiseet kasvoivat kohtiin joihin villisika oli purrut. Vähitellen ne alkoivat levitä myös muualle ruumiiseen. Hänen kasvojensa vasen puoli muuttui tummaksi ja paisui irvokkaan näköiseksi. Angus joutui leikkelemään tikaria käyttäen pojan kasvot tämän vasemman silmän ympäriltä, ennen kuin paiseet olisivat peittäneet silmän ja tehneet hänet puolisokeaksi.
Pojan kaulalle muodostuneet paiseet tekivät hengittämisestä ja syömisestä vaikeaa. Hän sai voimakkaita yskänpuuskia ja houraili toisinaan kovaan ääneen järjettömyyksiä.
Tuona aikana Angus alkoi hukuttaa murheitaan kolpakkoon. Myötätunnosta poikaa kohtaan hän teki niin vain silloin kuin tämä nukkui. Hän oli tässä vaiheessa jo kyllästynyt rukoilemaan armoa hengiltä ja tyytyi purkamaan ahdistuksensa heidän ja jumalten kovaääniseen rienaamiseen.
Samana iltana kun ensilumen hiutaleet peittivät Athrysin kolkon maan alleen, Angus huomasi helpotuksekseen muutoksen poikansa tilassa. Paiseet olivat alkaneet kuivua. Ne tosin kutisivat vielä, mutta olivat lakanneet laajenemasta.
Kuume alkoi laskea ja poika aloitti hitaan toipumisen. Pahin näytti olevan takana. Angus tunsi olonsa hölmöksi, mutta helpottuneeksi. Totta kai poika selvisi, olihan hän selvinnyt kulkutaudista ennenkin.
Isä-Angus tunsi olonsa iloisemmaksi kuin miesmuistiin ja samalta vaikutti myös hänen poikansa.
Pojan ilo oli vilpitöntä, mutta muuttui myöhemmin teeskennellyksi. Hänellä oli oma syynsä alakuloisuuteen. Hän tiesi että irvokkaat paiseet jotka peittivät hänen lähes koko ruumiinsa eivät katoaisi koskaan. Hän joutuisi viettämään jok’ikisen päivänsä syyhyävistä arvista kärsien.
Poika toipui ja oli pian entisissä sielun ja ruumiin voimissa, mikäli hänen nykyistä ulkomuotoaan ei huomioitu. Omassa nuoruuden turhamaisuudessaan hän alkoi kuitenkin eristäytyä ikätovereistaan ja käytti vähänkin vapaan aikansa johonkin tuottavaan työhön. Häntä hävetti oma ulkonäkönsä. Hän inhosi millainen hänestä oli tullut.
Kului neljä vuotta ja poika täytti seitsemäntoista. Tuona aikana hän oli pyrkinyt käyttämään lähes jokaisen valveillaolohetken jonkinlaiseen ruumiillisesti uuvuttavaan työhön. Kun tuollaisiin töihin ei ollut mahdollisuutta, hän teki jotain muuta, joka omalta osaltaan auttoi kyläläisiä pysymään hengissä.
Suurin osa kyläläisistä oli joko kuollut aiemmin mustapaiseruttoon tai sitten muuttaneet pois kulkutautia seuranneiden vuosien aikana. Kylä oli kuolemassa. Ei, se oli jo kuollut. Athrys tuntui kolkolta ja hylätyltä maapahaselta.
Poika tajusi ettei alueella olisi enää tulevaisuutta, ainakaan hänen elinaikanaan. Hän ei kuitenkaan tohtinut pahoittaa isänsä mieltä kertomalla toiveistaan: Hän halusi pois ja nähdä maailmaa.
Eräänä iltana kauppakaravaani kulki kylän halki. Poika ja hänen isänsä olivat juuri tulleet metsältä ja poika jäi tuijottamaan talon editse kulkevaa karavaania haaveilevana. Näky oli niinä aikoina harvinainen, muttei ennenkuulumaton. Kauppareitit olivat vähitellen elpymässä suurimpien kaupunkien välillä. Ajan kanssa kauppakaravaanit palaisivat myös Athrysin kaukaisempiin osiin, joskin siihen kuluisi epäilemättä hyvin pitkä aika. Poika arveli niin tapahtuessa olevansa jo henkien hellässä huomassa.
Angus tuntui lukevan hänen ajatuksensa, sillä seuraavassa hetkessä hänet olikin jo nimitetty Elemiraeliin matkalla olevan aatelisen aseenkantajaksi. Edellinen aseenkantaja oli päättänyt tosipaikan tullen hylätä herransa ja pelastautua itse.
Poika keräsi vähäiset matkatavaransa, hyvästeli lyhyesti isänsä ja aloitti matkansa kohti uutta, uljasta maailmaa.
Ritari oli hänkin köyhä ja hieman resuisen näköinen, ja hänen aatelisarvonsa oli kulkukauppiaiden mukaan jokseenkin ”kyseenalainen”. Poika ei kuitenkaan antanut millään muotoa ensivaikutelman näkyä kohteliaassa ja nöyrässä käytöksessään. Tämä oli hänen tilaisuutensa, eikä sitä sopinut pilata. Sitä paitsi, hänet oli pienestä pitäen opetettu olemaan kohtelias vieraille. Erityisesti heille, jotka olivat tavallista rahvasta korkeasäätyisempiä.
Kolme kuukautta myöhemmin hän tappoi ensimmäisen kerran elämässään toisen ajattelevan olennon.
He olivat matkalla Elemiraelin lähistöllä oleviin turnajaisiin, kun metsästä hyökkäsi yllättäen resuinen joukko keihäin aseistautuneita örkkejä.
Ritari komensi aseenkantajaa pysymään kauempana ja ohjasti ratsunsa hyökkäykseen. Taitavasti kalpaansa käsitellen hän päätti kolmen hyökkääjän päivät, kunnes haavoittui onnekkaaseen keihäänpistoon. Haavoittuneenakin hänen onnistui nitistää vielä kaksi vastustajista. Viimeinen ei tohtinut ottaa riskiä vaan pakeni paikalta.
Aseenkantaja auttoi haavoittuneen herransa alas ratsun selästä. Ritari ojensi miekkansa aseenkantajalle ja käski tätä nousemaan ratsaille. Hän varoitti nuorta aseenkantajaa mahdollisuudesta että lähistöllä olisi lisää hyökkääjien tovereita joilta karkulainen oli lähtenyt hakemaan apua.
Aseenkantaja nousi satulaan ja laukkasi hevosineen örkin perään. Hän tavoitti hengästyneen pakenijan lyhyen tovin ratsastettuaan. Örkki valahti polvilleen maahan ja rukoili aseenkantajaa säästämään surkean henkensä. Aseenkantaja tunsi olonsa neuvottomaksi, vaikka velvollisuudentunne ja silkka inho örkkien kaltaisia otuksia kohtaan kehottivatkin häntä toteuttamaan pikimmiten herransa käskyn. Juonitteleva örkki käytti hämmennyksen tuomaa tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi varoittamatta aseenkantajan kimppuun. Hän voihkaisi tuskasta terävän tikarin osuessa hänen oikeaan reiteensä. Niin kivuliasta kuin se olikin, aseenkantaja käytti samaa jalkaa ja potkaisi örkkiä yläruumiiseen, saaden tämän kompuroimaan taaksepäin.
Teko näytti saavan sen ainoastaan entistä vihaisemmaksi. Se hyökkäsi uudestaan aseenkantajaa kohti, tikari hänen vatsaansa suunnattuna. Nuorukainen reagoi hyökkääjää nopeammin ja suuntasi miekallaan iskun tämän päähän.
Seuraavassa hetkessä örkki makasi naamallaan metsän nurmella. Aseenkantaja katseli vaitonaisena ruumista edessään.
Hänen katseensa viipyi otuksen pään ympärille hitaasti leviävässä tummassa lammikossa.
Hän ei tuntenut katumusta, ei häpeää. Miksi olisikaan? Tuo kurja otus oli laumansa lailla yrittänyt tappaa hänet ja hänen herransa. Päinvastoin, hän tunsi itsensä ylpeäksi teostaan. Uljas palo tuntui syttyvän hänen rinnassaan. Hän tiesi tehneensä jotain rohkeaa, jotain sankarillista.
Hän kohotti miekan terän arpisten kasvojensa eteen ja käänteli sitä varovaisesti. Paksu veri valui edestakaisin kylmää rautaa pitkin ja yritti tippua metsänurmen syleilyyn milloin mistäkin kulmasta.
Se oli ollut yllättävän vaivatonta, toisen hengen riistäminen. Vaikka tuo toinen olikin ollut ainoastaan viheliäinen örkki, jonka kaltaisilla ei ollut oikeutta olemassaoloonsa.
Mutta silti… Oli tietyllä tavalla kiehtovaa kuinka helppoa se oli ollut, ei niinkään ruumiillisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti.
Aseenkantaja muisti haavoittuneen mestarinsa ja kiirehti tämän luokse niin nopeasti kuin hevonen kavioistaan pääsi. Metsätielle tultuaan hän huomasi herransa istuvan tien vastakkaisella puolella, selkä tammen runkoon nojaten. Miehen molemmat kädet roikkuivat velttoina tämän sivuilla ja tuuheapartainen leuka lepäsi rinnan päällä. Ellei aseenkantaja olisi paremmin tiennyt, hän olisi voinut vannoa herransa olevan unessa.
Aseenkantajalla ei ollut aavistustakaan kuinka pitkän matkan päässä seuraava kylä olisi, joten hän saattoi vain etsiä sopivan hautapaikan metsästä. Löydettyään etsimänsä hän hautasi kuolleen ritarin Athrysilaiseen tapaan kivivuorattuun hautaan tämän henkilökohtaisine kantamuksineen. Jopa aatelisilla näytti olevan näinä kurjina aikoina laihanlaisesti maallista omaisuutta. Tärkeintä oli kuitenkin, että ritari oli ollut syntyperältään Athrysista. Hän ei tiennyt miten olisi menetellyt jonkin vieraan valtakunnan asukkaan kanssa.
Tulevaisuudestaan epävarma nuorukainen seisoi haudan vierellä. Hän muisteli kaikkia niitä rukouksia joita hänen isänsä oli opettanut lausuttavaksi pitkälle matkalle lähdettäessä ja aamulla herätessä.
Hän lausui lyhyen, tilanteeseen sopivan rukouksen ja toivotti taistelussa menehtyneen herransa sielulle turvallista matkaa tuonpuoleiseen esi-isien luokse. Tästä eteenpäin hän matkaisi yksin.
Yhden esineen aseenkantaja oli kuitenkin rohjennut takavarikoida itselleen edesmenneen aateliston edustajan jäämistöstä, nimittäin toisen tämän kypäristä. Hän ei pitänyt itseään varkaana millään muotoa, sillä hän koki oikeudekseen valjastaa kypärä nyt omaan käyttöönsä. Vai oliko se peräti velvollisuudentuntoa? Tavallaan se oli joka tapauksessa eräänlainen kunnianosoitus urhealle soturille. Tällä tavoin hän voisi omalta osaltaan jatkaa ritarin jaloa kutsumusta.
Ainakin kunhan olisi saanut ensin hieman karvasta kokemusta rintansa alle. Aseenkantaja puki painavan kypärän päähänsä ja laski silmikon kasvojensa peitoksi. Hän kiipesi hevosen satulaan ja komensi sen kohti laskevaa aurinkoa.