Post by vehka on Oct 31, 2007 13:43:35 GMT 3
Hän sivelee marmeladia leivälleen ja vilkaisee minua metallisankaisten silmälasiensa takaa. Katseessa on jo hyvästijättöä, viimeisen yhteisen aamun hiljaista helinää. Tutkimustulokset lepäävät siinä, pöydällä. Vain kasa paperia ja ohutviivaisia, mustia kirjaimia.
”Se sortuu ensi yönä”, hän toteaa vilkaisten ulos ikkunasta. Silta kurottuu vielä yli lahden, kevyenä, sininen pinta hehkuen aamuauringossa kuin illuusio. Puomit on laskettu alas estämään läpikulkua ja punakeltaisten varoituskylttien verkosto huutaa äänetöntä kieltoaan.
”Niin pian?” kulautan loput kahvistani alas maistamatta sitä ja hieron ohimoitani. Tiedän, mitä Marissa aikoo tehdä, eikä se miellytä minua lainkaan. Nuo kädet, kemikaalien valkaisemat, rakentavat täydellistä aamupalaa kuin huipputason tutkimusta. Eksaktisti, tärisemättä, mutta sulavan vikkelästi. Legato.
”Se ei ole kovin pian, Michael. Ihme, että sulfilli kesti näinkin pitkään. Ensimmäisten säröjen pitäisi ilmaantua alkuillasta”, Marissa vastaa kärsivällisesti. Hän vilkaisee minua hieman alentuva katse ruskeissa silmissään. Silmissä, joita pienet, vaaleammat läikät täplittävät kuin kultahiput.
En vaivautunut vastaamaan. Kannoin kuppini tiskipöydälle ja käännyin katsomaan vaimoani. Ikkunasta tulviva valo sai hänen vaaleat hiuksensa hehkumaan kevyesti, ja steriilissä puhtaudessaan Marissa näytti, noh, kemistienkeliltä. Ainoa yksityiskohta joka todella sieppasi huomion oli vasemmassa korvassa riippuva kuparirengas, jäänne opiskeluajoilta. Silloin tunsimme vielä itsemme vielä kokonaisuuksiksi, ihmisiksi. Silloin saatoin suudella pientä kuoppaa hänen niskassaan ja tuntea ohuet, silkinpehmeät hiuskarvat huuliani vasten.
”John haluaa mukaan, usko pois”, totesin hiljaisuuden rikkoakseni. Marissa nyökkäsi hajamielisesti, aivan kuin asia olisi ollut selvä ilman sen kummempaa väittelyä.
”Ja minä tulen myös.” Sanoin sen puoliksi vakavissani, mutta enimmäkseen siksi, että tahdoin nähdä edes tunteen aavistuksen noilla kivettyneillä kasvoilla. Jotakin, joka toisi rakastamani ihmisen takaisin.
”Älä hupsuttele, Michael”, Marissa tuhahti. Hän nousi ylös, syleili minua pikaisesti ja asteli eteiseen kiskoakseen takin ylleen. Korot kopisivat lattiaa vasten rytmikkäinä kuin pianokoskettimia tanssittavat staccatonuotit.
***
Seisoin hiljaa viinihyllyjen edessä ja tuijotin valikoimaa mietteliäänä. Valkotakkinen myymäläavustaja pysähtyi viereeni ja silmäili epävarmasti ryhditöntä olemustani ennen kuin tarjoutui auttamaan.
”Tarvitsisin jotain… ilahduttavaa”, totesin, kun en parempaakaan keksinyt. Hän hymyili ymmärtäväisesti ja hetken ajan jokin lämmin sykähti sisälläni. Oli niin kaunista nähdä jonkun todella hymyilevän.
”Muutama pullo Salaista puutarhaa on myymälän suositus, mutta minä itse kannatan Helmeilevää valoa. Kaveriporukalla tapaamme suosia sitä”, hän vastasi kuin kertoen suuren salaisuuden. Kiitin kohteliaasti neuvosta ja hymyilin arasti vastaukseksi, punastellen lähes yhtä pahasti kuin ensimmäisissä tansseissani silloin joskus.
Viinipullot kilisivät hienostuneesti toisiaan vasten kun pyöräilin kotiin. Pysähdyin ankean kerrostalomme eteen ja yritin metsästää siitä jotakin kaunista, jonka voisin viedä mukanani, jos todella lähtisin. Suorat ikkunanpielet, parvekkeita täplittävät, nuukahtaneen punaiset pelargoniat… Tätä paikkaako minä kutsuin kodiksi?
Porraskäytävässä naputtelin kenkiäni kevyesti portaisiin, vain saadakseni kaiut tanssimaan ilmassa. Ääni oli usein herättänyt uinuvat nuotit mielessäni ja saanut minut säveltämään, mutta nyt se pyöräytti vain muutaman verkkaisen nuotin hajanaiseen, melankoliseen tanssiin tajuntani laitamilla. Luovuin yrityksestä ja raahustin kaksioomme.
”Marissa pitää neilikoista”, mumisin ja tuijotin puhelinluetteloa apaattisesti. John tosin oli aina hoitanut sen keikarimaisemman puolen, joten turha minun oli vaivautua. Viinikin oli ollut aika lailla tahaton ylilyönti, epävireinen sävel muuten varsin tasapaksussa sinfoniassa. John hoitaisi sen kuitenkin paremmin.
”Miksi sinä valitsit minut, etkä häntä?” kyselin turhaan vastausta Marissalta avioliittomme alkuaikoina.
”Koska hän ei kosinut”, rakkaani vastasi kevyesti nauraen.
Ja joskus, kun makasimme vierekkäin vuoteessa ja hänen hengityksensä kutitteli poskeani, saatoin lähes lukea Marissan katseesta sen todellisen syyn. Ikävä kyllä en koskaan täysin ymmärtänyt sitä, ja hiljalleen hänen hymynsä oli muuttunut yhä jähmettyneemmäksi, kliinisemmäksi, ja hymykuopat kadonneet hiljalleen kun vaimoni oppi hymyilemään viileän asiallisesti, kuten kuuluisan tutkijan sopikin. Hänen äänensä sävyt karisivat pois, kunnes sanoista jäi väin sileä pinta, terävä kuin kirurgin stiletti.
***
Seisoimme puomin edessä, Marissa hytisi alkusyksyn tuulen tunkeutuessa takin läpi. Katulamput olivat jo syttyneet vaikka vielä olikin valoisaa, ja yö saattoi parhaillaan aurinkoa viimeiseen valssiinsa. Sillan rakenteisiin istutetut loisteputkivalot syttyivät palamaan ja hetken rakennelma kylpi kylmässä valossa häikäisevän virheettömänä.
Johnin tuttu Ford kaahasi autiolle pysäköintipaikalle ja mies nousi ulos. Hän silmäili hetken ympärilleen ja lähti sitten harppomaan meitä kohti, käsivarrellaan perinteistä punoskoria kannatellen. Kannen alta pilkotti punaruudullisen pöytäliinan kulma. Minun oli pakko hymyillä valinnalle; se oli niin kertakaikkisen älytön kun otti huomioon tilanteemme.
”No, olemmeko me sitten valmiit?” John kysyi. Hän levitti pitkän, mustan takkinsa lievettä kuin taikuri ja kiskaisi esiin neilikkakimpun. Marissan huulet kaartuivat hymyyn ja hän niiasi sulavasti, ennen kuin otti kimpun vastaan.
”Emmeköhän”, vastasin synkästi. Heilautin itseni vaivalloisesti puomin yli ja ojensin käteni auttaakseni Marissankin toiselle puolelle. Hän kohotti hameensa helmaa ja hypähti sulavasti asfaltille, korkojen vähääkään häiritsemättä, puristaen kukkakimppua rintaansa vasten.
Astelimme kolmisin sillan laelle ja minä tuijotin mietteliäänä alas, hiljalleen tummuvaan veteen. Thames virtasi hitaasti ja jostakin kauempaa rannalta kantautui jonkin yökerhobändin soittaman melodian tasainen bassojumputus.
John levitti liinan maahan ja laski korin kaiteelle. Minä laskin viinipullokassin kädestäni ja istahdin alas, etsien katseellani säröjä rakennelmasta. Marissa tönäisi minua kevyesti.
”Ne ovat vielä liian pieniä. Kunhan ilmiö alkaa erottua selvemmin, huomaat sen kyllä”, vaimoni totesi. Hän avasi piknikkorin innostuneena kuin pieni lapsi ja alkoi nostella Johnin valikoimia eväitä liinalle. Silmäni sumenivat äkisti kun näin tutut hymykuopat vaimoni poskilla.
”Oi, Ricottaa!” Marissa huudahti ihastuneena löytäessään suosikkijuustonsa Johnin korin syövereistä. Pyöräytin silmiäni vanhan opiskelijatoverilleni; miten se mies saattoi yhä muistaa kaiken tuon?
John katseli Marissaa vaiteliaana, vakava katse haaleansinisissä silmissään. Ihmettelin uudelleen sitä, että hän oli todella seurannut meitä loppuun asti. Vaikka no, seisoinhan minäkin tässä. Epätodellisen lähellä murtumispistettä.
”Minulla on viiniä”, totesin karauttaen kurkkuani. Ja Marissa nauroi.
”Todellako? Enpä arvannutkaan kun näin Bagliotin kassin ja kuulin kilinän”, hän totesi. Hetken ajan seisoin jähmettyneenä paikallani, hänen äänensä kirkkauden pysäyttämänä, uponneena hetken taianomaisuuteen. Olin etsinyt kadottamaani olentoa niin monesta paikasta, vain saadakseni hänet takaisin hetkeä ennen loppua.
”Ja minulla on lasit, jotka arvatenkin unohdit”, John virkkoi leppoisasti. Karahdin punaiseksi ja änkytin jotain sekavaa, mutta Marissa sipaisi lohduttavasti poskeani ja kaivoin viinipullot esiin. Kaadoin vaaleana helmeilevän juoman Johnin ohuisiin kristallilaseihin ja siemaisin vain hieman, pyöritellen haikeaa makua kielelläni.
Seisoimme yhdessä vaiti, kaiteeseen nojaillen. Rannoilla seisovien talojen valot liukenivat pimeyteen hitaasti, ja niiden värisävyt yhdistyivät mielessäni kaikuvaan yksinäiseen elegiaan. Marissa kääntyi vastahakoisesti, nielaisi palan Ricottaa ja katsoi sitten minua pitkään.
”Sinä et halua tätä, ethän?”
En vastannut mitään, kiedoin vain käteni hänen harteilleen ja puhalsin lempeästi kasvojani kutitteleviin hiuksiin.
”Muistatteko…” John kysyi, ja siitä hetkestä alkaen ilma oli täynnä tuhansien kysymysten siiveniskuja. Menneisyys kietoutui ympärillemme, kun istuimme sillalla kuten sinä yönä, Sarah’n päätettyä hypätä. Silloin me kolme olimme kävelleet pois, nyt niin ei tapahtuisi. Tämä oli toinen silta, toinen aika, mutta juuri nyt me olimme hyvin lähellä menetettyä. Saatoin melkeinpä kuulla, kuinka sulfilli rahisi säröillessään allamme, sillan muuttuessa kuolemanloukuksi.
Johnin ääni oli täynnä huvittuneisuutta kun hän kertasi collegeaikamme huvittavimpia hetkiä, ja aina välillä Marissan nauru täytti ilman ympärillämme. Vaimoni nautti piknikkorin antimista, Johnin verkkaisesta ja veitikkamaisesta kerronnasta, takertuneena hetkeen kuten hänellä oli tapana silloin kun olimme nuoria. Minä kuuntelin vaiti, ja mustasukkaisuus suli sydämestäni kun John sai vaimoni elämään jälleen, teki vahakuvasta hengittävän ihmisen.
”Kuunnelkaa”, Marissan ääni oli yksittäinen kuiskaus. Hiljenimme silmänräpäyksessä ja erotin sen, kevyet rasahdukset kuin murtuvalla jäällä. Sillan sinistä pintaa halkoivat maidonvalkeat, ohuet viirut. Thamesin pinnasta oli alkanut kohota usvaa, joka kietoutui hiljalleen ympärillemme kuin kostea peite.
”John”, Marissan ääni oli surullinen. Mies astui lähemmäs, kohottaen kasvonsa kummallisen anovasti, vakavampina kuin olin koskaan nähnyt. Ja vaimoni suuteli häntä kerran, kevyesti, hitaasti.
”Ehdit vielä lähteä”, Marissa sanoi, ja kuulin pyynnön hänen sanojensa takana.
”Ja mitä te jätätte minulle?” John kysyi katkerasti. Hän kääntyi kuitenkin ympäri, olkapäät vavahdellen, ja otti muutaman askeleen poispäin.
”Ai niin. Sano Jumalalle, että varaa minulle parempaa valkoviiniä kuin miehesi ostama. Siitä litkusta jäi karvas sivumaku.”
Viimeinen isku oli annettu, ja minä en jaksanut välittää. Marissa katsoi hetken hänen jälkeensä ja kietoi sitten kätensä ympärilleni. Johnin laahaavien askelien ääni vaimeni hiljalleen, kun hän katosi sumuun.
”Etkö sinä halua mennä?” hän kysyi. Pudistin päätäni ja olin vaiti, vain pidellen häntä lähelläni.
”Ja vielä kyselit, miksi valitsin juuri sinut”, Marissa hymähti hiljaa.
”Se sortuu ensi yönä”, hän toteaa vilkaisten ulos ikkunasta. Silta kurottuu vielä yli lahden, kevyenä, sininen pinta hehkuen aamuauringossa kuin illuusio. Puomit on laskettu alas estämään läpikulkua ja punakeltaisten varoituskylttien verkosto huutaa äänetöntä kieltoaan.
”Niin pian?” kulautan loput kahvistani alas maistamatta sitä ja hieron ohimoitani. Tiedän, mitä Marissa aikoo tehdä, eikä se miellytä minua lainkaan. Nuo kädet, kemikaalien valkaisemat, rakentavat täydellistä aamupalaa kuin huipputason tutkimusta. Eksaktisti, tärisemättä, mutta sulavan vikkelästi. Legato.
”Se ei ole kovin pian, Michael. Ihme, että sulfilli kesti näinkin pitkään. Ensimmäisten säröjen pitäisi ilmaantua alkuillasta”, Marissa vastaa kärsivällisesti. Hän vilkaisee minua hieman alentuva katse ruskeissa silmissään. Silmissä, joita pienet, vaaleammat läikät täplittävät kuin kultahiput.
En vaivautunut vastaamaan. Kannoin kuppini tiskipöydälle ja käännyin katsomaan vaimoani. Ikkunasta tulviva valo sai hänen vaaleat hiuksensa hehkumaan kevyesti, ja steriilissä puhtaudessaan Marissa näytti, noh, kemistienkeliltä. Ainoa yksityiskohta joka todella sieppasi huomion oli vasemmassa korvassa riippuva kuparirengas, jäänne opiskeluajoilta. Silloin tunsimme vielä itsemme vielä kokonaisuuksiksi, ihmisiksi. Silloin saatoin suudella pientä kuoppaa hänen niskassaan ja tuntea ohuet, silkinpehmeät hiuskarvat huuliani vasten.
”John haluaa mukaan, usko pois”, totesin hiljaisuuden rikkoakseni. Marissa nyökkäsi hajamielisesti, aivan kuin asia olisi ollut selvä ilman sen kummempaa väittelyä.
”Ja minä tulen myös.” Sanoin sen puoliksi vakavissani, mutta enimmäkseen siksi, että tahdoin nähdä edes tunteen aavistuksen noilla kivettyneillä kasvoilla. Jotakin, joka toisi rakastamani ihmisen takaisin.
”Älä hupsuttele, Michael”, Marissa tuhahti. Hän nousi ylös, syleili minua pikaisesti ja asteli eteiseen kiskoakseen takin ylleen. Korot kopisivat lattiaa vasten rytmikkäinä kuin pianokoskettimia tanssittavat staccatonuotit.
***
Seisoin hiljaa viinihyllyjen edessä ja tuijotin valikoimaa mietteliäänä. Valkotakkinen myymäläavustaja pysähtyi viereeni ja silmäili epävarmasti ryhditöntä olemustani ennen kuin tarjoutui auttamaan.
”Tarvitsisin jotain… ilahduttavaa”, totesin, kun en parempaakaan keksinyt. Hän hymyili ymmärtäväisesti ja hetken ajan jokin lämmin sykähti sisälläni. Oli niin kaunista nähdä jonkun todella hymyilevän.
”Muutama pullo Salaista puutarhaa on myymälän suositus, mutta minä itse kannatan Helmeilevää valoa. Kaveriporukalla tapaamme suosia sitä”, hän vastasi kuin kertoen suuren salaisuuden. Kiitin kohteliaasti neuvosta ja hymyilin arasti vastaukseksi, punastellen lähes yhtä pahasti kuin ensimmäisissä tansseissani silloin joskus.
Viinipullot kilisivät hienostuneesti toisiaan vasten kun pyöräilin kotiin. Pysähdyin ankean kerrostalomme eteen ja yritin metsästää siitä jotakin kaunista, jonka voisin viedä mukanani, jos todella lähtisin. Suorat ikkunanpielet, parvekkeita täplittävät, nuukahtaneen punaiset pelargoniat… Tätä paikkaako minä kutsuin kodiksi?
Porraskäytävässä naputtelin kenkiäni kevyesti portaisiin, vain saadakseni kaiut tanssimaan ilmassa. Ääni oli usein herättänyt uinuvat nuotit mielessäni ja saanut minut säveltämään, mutta nyt se pyöräytti vain muutaman verkkaisen nuotin hajanaiseen, melankoliseen tanssiin tajuntani laitamilla. Luovuin yrityksestä ja raahustin kaksioomme.
”Marissa pitää neilikoista”, mumisin ja tuijotin puhelinluetteloa apaattisesti. John tosin oli aina hoitanut sen keikarimaisemman puolen, joten turha minun oli vaivautua. Viinikin oli ollut aika lailla tahaton ylilyönti, epävireinen sävel muuten varsin tasapaksussa sinfoniassa. John hoitaisi sen kuitenkin paremmin.
”Miksi sinä valitsit minut, etkä häntä?” kyselin turhaan vastausta Marissalta avioliittomme alkuaikoina.
”Koska hän ei kosinut”, rakkaani vastasi kevyesti nauraen.
Ja joskus, kun makasimme vierekkäin vuoteessa ja hänen hengityksensä kutitteli poskeani, saatoin lähes lukea Marissan katseesta sen todellisen syyn. Ikävä kyllä en koskaan täysin ymmärtänyt sitä, ja hiljalleen hänen hymynsä oli muuttunut yhä jähmettyneemmäksi, kliinisemmäksi, ja hymykuopat kadonneet hiljalleen kun vaimoni oppi hymyilemään viileän asiallisesti, kuten kuuluisan tutkijan sopikin. Hänen äänensä sävyt karisivat pois, kunnes sanoista jäi väin sileä pinta, terävä kuin kirurgin stiletti.
***
Seisoimme puomin edessä, Marissa hytisi alkusyksyn tuulen tunkeutuessa takin läpi. Katulamput olivat jo syttyneet vaikka vielä olikin valoisaa, ja yö saattoi parhaillaan aurinkoa viimeiseen valssiinsa. Sillan rakenteisiin istutetut loisteputkivalot syttyivät palamaan ja hetken rakennelma kylpi kylmässä valossa häikäisevän virheettömänä.
Johnin tuttu Ford kaahasi autiolle pysäköintipaikalle ja mies nousi ulos. Hän silmäili hetken ympärilleen ja lähti sitten harppomaan meitä kohti, käsivarrellaan perinteistä punoskoria kannatellen. Kannen alta pilkotti punaruudullisen pöytäliinan kulma. Minun oli pakko hymyillä valinnalle; se oli niin kertakaikkisen älytön kun otti huomioon tilanteemme.
”No, olemmeko me sitten valmiit?” John kysyi. Hän levitti pitkän, mustan takkinsa lievettä kuin taikuri ja kiskaisi esiin neilikkakimpun. Marissan huulet kaartuivat hymyyn ja hän niiasi sulavasti, ennen kuin otti kimpun vastaan.
”Emmeköhän”, vastasin synkästi. Heilautin itseni vaivalloisesti puomin yli ja ojensin käteni auttaakseni Marissankin toiselle puolelle. Hän kohotti hameensa helmaa ja hypähti sulavasti asfaltille, korkojen vähääkään häiritsemättä, puristaen kukkakimppua rintaansa vasten.
Astelimme kolmisin sillan laelle ja minä tuijotin mietteliäänä alas, hiljalleen tummuvaan veteen. Thames virtasi hitaasti ja jostakin kauempaa rannalta kantautui jonkin yökerhobändin soittaman melodian tasainen bassojumputus.
John levitti liinan maahan ja laski korin kaiteelle. Minä laskin viinipullokassin kädestäni ja istahdin alas, etsien katseellani säröjä rakennelmasta. Marissa tönäisi minua kevyesti.
”Ne ovat vielä liian pieniä. Kunhan ilmiö alkaa erottua selvemmin, huomaat sen kyllä”, vaimoni totesi. Hän avasi piknikkorin innostuneena kuin pieni lapsi ja alkoi nostella Johnin valikoimia eväitä liinalle. Silmäni sumenivat äkisti kun näin tutut hymykuopat vaimoni poskilla.
”Oi, Ricottaa!” Marissa huudahti ihastuneena löytäessään suosikkijuustonsa Johnin korin syövereistä. Pyöräytin silmiäni vanhan opiskelijatoverilleni; miten se mies saattoi yhä muistaa kaiken tuon?
John katseli Marissaa vaiteliaana, vakava katse haaleansinisissä silmissään. Ihmettelin uudelleen sitä, että hän oli todella seurannut meitä loppuun asti. Vaikka no, seisoinhan minäkin tässä. Epätodellisen lähellä murtumispistettä.
”Minulla on viiniä”, totesin karauttaen kurkkuani. Ja Marissa nauroi.
”Todellako? Enpä arvannutkaan kun näin Bagliotin kassin ja kuulin kilinän”, hän totesi. Hetken ajan seisoin jähmettyneenä paikallani, hänen äänensä kirkkauden pysäyttämänä, uponneena hetken taianomaisuuteen. Olin etsinyt kadottamaani olentoa niin monesta paikasta, vain saadakseni hänet takaisin hetkeä ennen loppua.
”Ja minulla on lasit, jotka arvatenkin unohdit”, John virkkoi leppoisasti. Karahdin punaiseksi ja änkytin jotain sekavaa, mutta Marissa sipaisi lohduttavasti poskeani ja kaivoin viinipullot esiin. Kaadoin vaaleana helmeilevän juoman Johnin ohuisiin kristallilaseihin ja siemaisin vain hieman, pyöritellen haikeaa makua kielelläni.
Seisoimme yhdessä vaiti, kaiteeseen nojaillen. Rannoilla seisovien talojen valot liukenivat pimeyteen hitaasti, ja niiden värisävyt yhdistyivät mielessäni kaikuvaan yksinäiseen elegiaan. Marissa kääntyi vastahakoisesti, nielaisi palan Ricottaa ja katsoi sitten minua pitkään.
”Sinä et halua tätä, ethän?”
En vastannut mitään, kiedoin vain käteni hänen harteilleen ja puhalsin lempeästi kasvojani kutitteleviin hiuksiin.
”Muistatteko…” John kysyi, ja siitä hetkestä alkaen ilma oli täynnä tuhansien kysymysten siiveniskuja. Menneisyys kietoutui ympärillemme, kun istuimme sillalla kuten sinä yönä, Sarah’n päätettyä hypätä. Silloin me kolme olimme kävelleet pois, nyt niin ei tapahtuisi. Tämä oli toinen silta, toinen aika, mutta juuri nyt me olimme hyvin lähellä menetettyä. Saatoin melkeinpä kuulla, kuinka sulfilli rahisi säröillessään allamme, sillan muuttuessa kuolemanloukuksi.
Johnin ääni oli täynnä huvittuneisuutta kun hän kertasi collegeaikamme huvittavimpia hetkiä, ja aina välillä Marissan nauru täytti ilman ympärillämme. Vaimoni nautti piknikkorin antimista, Johnin verkkaisesta ja veitikkamaisesta kerronnasta, takertuneena hetkeen kuten hänellä oli tapana silloin kun olimme nuoria. Minä kuuntelin vaiti, ja mustasukkaisuus suli sydämestäni kun John sai vaimoni elämään jälleen, teki vahakuvasta hengittävän ihmisen.
”Kuunnelkaa”, Marissan ääni oli yksittäinen kuiskaus. Hiljenimme silmänräpäyksessä ja erotin sen, kevyet rasahdukset kuin murtuvalla jäällä. Sillan sinistä pintaa halkoivat maidonvalkeat, ohuet viirut. Thamesin pinnasta oli alkanut kohota usvaa, joka kietoutui hiljalleen ympärillemme kuin kostea peite.
”John”, Marissan ääni oli surullinen. Mies astui lähemmäs, kohottaen kasvonsa kummallisen anovasti, vakavampina kuin olin koskaan nähnyt. Ja vaimoni suuteli häntä kerran, kevyesti, hitaasti.
”Ehdit vielä lähteä”, Marissa sanoi, ja kuulin pyynnön hänen sanojensa takana.
”Ja mitä te jätätte minulle?” John kysyi katkerasti. Hän kääntyi kuitenkin ympäri, olkapäät vavahdellen, ja otti muutaman askeleen poispäin.
”Ai niin. Sano Jumalalle, että varaa minulle parempaa valkoviiniä kuin miehesi ostama. Siitä litkusta jäi karvas sivumaku.”
Viimeinen isku oli annettu, ja minä en jaksanut välittää. Marissa katsoi hetken hänen jälkeensä ja kietoi sitten kätensä ympärilleni. Johnin laahaavien askelien ääni vaimeni hiljalleen, kun hän katosi sumuun.
”Etkö sinä halua mennä?” hän kysyi. Pudistin päätäni ja olin vaiti, vain pidellen häntä lähelläni.
”Ja vielä kyselit, miksi valitsin juuri sinut”, Marissa hymähti hiljaa.