Post by .:BlackPanther:. on Oct 25, 2007 23:19:08 GMT 3
Näin kerrotaan
Syntymän hetki oli lähellä ja kaikki tiesivät, ettei siitä tulisi helppo.. Liian pieni ja kapea lantio, sanoivat vanhimmat. Mitäs oli mennyt pelehtimään ihmismiehen kanssa, kun kaikki tiesivät, ettei siitä mitään hyvää seuraisi. Nyt sitten tuloillaan oli puolihaltia, sekasikiö. Syrjittynä ihmisten maailmassa, syrjittynä haltioiden maailmassa. Ei koskaan omaa paikkaansa löytäisi tuo. Ellei sitten.. Noh, mahdollisuus oli kovin pieni, kun oli äitinsä verenseisauttaja ja isänsä valittu. Mutta jos kuitenkin.. Tästä lapsesta saattaisi tulla vahva. Äidillä, Eleijàlla, oli jo mies.. Cornelis oli vain ollut syrjähyppy. Komea mies, toki haltia suvusta, mutta millaisesta? Siitä ei edes puhuttu. Häpeää se haltioille toi. Että yksi, ennen niin vahvoista suvuista oli nyt vajonnut, vajonnut niin syvälle, ettei sieltä olisi enää paluuta. Onneksi äidin mies ei tätä hylännyt syrjähypystä huolimatta. Lapsi tarvitsi isän, toisenlaisen kuin Cornelis.. Joka toki vaatisi lasta itselleen, jos huomaisi sen taian. Jos nyt mitään taikaa edes olisi. Lapsi ei saisi tietää omaavansa haltiaverta.. siitä Cornelis pitäisi varmasti huolen.. aivan varmasti. Oli pakko toimia.
Eleijà huusi jo tuskatsa. Nièl asettui naisen viereen istumaan ja laittoi kätensä tämän vatsalle. Parantava voima, kipua lievittävä voima tunkeutui paisuneen vatsan läpi kohtuun ja auttoi työntämään lasta pihalle. Sydäntä särkevien kirkaisujen jälkeen lapsi vihdoin tuli maailmaan ulkona paukkuvan ukkosen saattelemana. Eleijà repesi kahtia ja vuoti raivokkaasti verta, siitä huolimatta hänellä oli voimia ojentaa kätensä lastaan kohti, jonka kirkkaanpunaiset hiukset olivat pienellä kikkaralla pään ympärillä. Lapsen saatuaan haltianainen alkoi hiljaista laulua laulamalla jättää tätä maailmaa, kehtolaulua, jonka tyttärensä muistaisi ikuisesti.
Eleijàn syvän sinisistä, aina niin kirkkaista silmistä katosi valo hiljalleen ja silmät jäivät auki näkemättä enää elämän valoa, näkemättä enää mitään muuta kuin pimeyden. 150 vuotta hän oli tässä maailmassa ehtinyt kulkea. Niin nuori vasta… niin kovin nuori. Ajatteli Nièl, Eleijàn isoveli. Lapsi oli saatava turvaan. Pois Corneliksen kynsien ulottuvista. Eleijàn mies.. missä hän oli? Nièl kurkisti alas metsän keskellä, kallion laella olevan suuren, valkoista valoa hohtavan linnan tornista. Haltioiden vaimea, surullista säveltä kantava laulu kaikui Lumotun Metsän puista ylös torniin asti. Niin, ajatteli Nièl, yksi oli taas kuollut… Yksi rakkaimmista, yksi tärkeimmistä. Laulu kertoi tarinaa Eleijàn elämästä, tarinaa poismenosta. Se pelkäsi pienen lapsen puolesta, se ihmetteli tämän tulevaisuutta. Se myös ennusti jotain.. tämä lapsi, hän olisi tulevaisuuden narujen ensimmäinen solmu. Solmu joka yhdistäisi suvut, tekisi niistä täyden. Mutta pitkä, oi, niin pitkä olisi se polku. Pitkä ja kuoppainen, jonka lapsen pitäisi kulkea. Ja yksin hän olisi kulkeva. Vailla sukunsa, vertaistensa antamaa suojaa. Sillä laulu ennusti myös tuhosta.. suunnattomasta tuhosta, josta vain harvat ja valitut selviäisivät. Tämä kaikki tapahtuisi ennen kuin maailma olisi valmis vastaanottamaan tuon lapsen. Valontuojan, väkevän parantajan. Puolihaltian, tai jotain vielä enemmän. Mitä, sitä ei kukaan tiennyt. Koska tuo polku oli hämärän peitossa.
Nièl nosti siskontyttärensä syliinsä Eleijàn kangistuneilta käsivarsilta ja tuuditteli tätä hetken sylissään. Kaatoi sitten lootuksenmettä lapsen päälle pesten tämän ja kääri silkinpehmeään huiviin pienokaisien. Nièl katseli lapsen erikoista hiustenväriä ja sen kiharuutta. Ei ollut yhdelläkään haltialapsella ennen noin kiharaa päätä nähty, eikä noin räikeän punaista. Punaisuus tietenkin oli peräisin kirotulta VanLoosin suvulta, mutta kiharat. Nièl pudisti päätään ja hätkähti, kun lapsi avasi silmänsä. Kirkkaanvihreät, puhtaan kirkkaanvihreät suuret ja hieman vinot silmät katsoivat suoraan, viattomina ja kuitenkin täysin ymmärtäen Nièlin sinisiin silmiin. Väri kyllä oli tuttu. Mutta noin paljon tietoa, noin paljon ymmärrystä. Noin paljon puhtautta. Rintaansa vasten puristi haltiamies lasta. Voi kuinka hän puristikaan ja kyynel vierähti virheettömälle poskelle. Posken vaalealle iholle ja kimalsi siinä kuin kristalli.
- Nimen minä sinulle annan kultapieni. Nimen, jota kukaan ei sinulta voi pois viedä. Sinä olet Elàne.. äitisi mukaan. Elàne Neathéira! Se olkoon sielunnimesi ja suojelkoon sinua, jos joudut pulaan. Älä unohda puhtauttasi.
Nièl kuiskasi lapsen korvaan, mikä oli vain aavistuksen suippo. Kukaan ei siitä huomaisi lapsen perimää. Haltiamies kuiskasi nimen lapsen korvaan yhdeksän kertaa. Yhdeksän kertaa hän nimen lapsen korvaan kuiskasi, jotta tämä ei ikinä unohtaisi. Ei koskaan.
- Minä en koskaan sinua jätä pienoinen Elàne.. aina minä olen lähelläsi, vaikket minua näkisikään. Sinun kohtalosi on ennustettu jo aikojen alussa. Sinä kuljet omaa polkuasi, mutta minä olen sinun kanssasi. Esi-isäsi ovat sinun kanssasi. Et ole yksin, vaikka siltä tuntuisi.
Nièl vannoi, hän vannoi sydämensä pohjasta sanat tosiksi. Juuri sillä hetkellä kuului ulkoa huutoa. Cornelis, lapsen isä, tuli sotajoukkoineen tytärtään hakemaan. Nièl hyppäsi alas tornista jousi olallaan, nuoliviini selässään ja Elàne käsivarrellaan. Hän lähti hiljaiseen juoksuun ja kuiskaili kutsun tuuleen. Pian, aukealle päästessään valkoistakin valkoisempi tamma laukkasi esiin metsän siimeksestä. Nièl pomppasi hevosen selkään ja kuiskasi sen korvaan päämäärän.
- Juokse kalleimpani, juokse! Syvemmälle Lumottuun Metsään juokse, syvemmälle. Kauas Keijulammelle turvaan, piiloon!
Kauas ei Nièl kuitenkaan päässyt, sillä VanLoosin sotajoukot piirittivät hänet taidokkaasti taotuilla miekoillaan uhaten. Vielä haltia ampui nuolen ja sai tiivistyneet rivit hetkeksi hajoamaan, mutta liian myöhään. Ilmaa halkoi vihellys, vihellys, joka lähti tarkkaan tähdätystä tikarista. Tikarista, jonka terässä oli tuo ennen niin kunnioitettu kultainen aurinko, täydellisen symmetrinen aurinko kiemuraisine säteineen. Tikari lävisti tamman rinnan, tehden reiän sen sydämeen. Tumma veri tahrasi sen kauniin turkin. Hirnahtaen tuo uljas eläin kaatui maahan tipauttaen ratsastajansa. Elàne lensi ilman halki pehmeille mättäille. Nièl katsoi murtuneena, kun kaksi hänelle niin rakasta olentoa vietiin pois. Aamutähti, valkoinen uljas tamma, ja Elàne, siskontytär, jota oli jo oppinut rakastamaan sydämensä pohjasta. Mustaan kaapuun pukeutunut mies asteli nyyhkyttävän lapsen luo ja nosti tämän syliinsä. Hupun suojista kiilsivät kirkkaanvihreät silmät täynnä pahuutta. Valkoiset hampaat välähtivät miehen hymyillessä. Hän katseli lasta vailla hellyyttä, vain kosto mielessään. Hiljaa huppu laskettiin ja kirkkaanpunaiset hiukset valahtivat leveille olkapäille. Nuoret kasvot, jotka kuitenkin vaikuttivat iättömiltä silmien vanhan ja syvän pahuuden tähden vääntyivät voitonriemuiseen hymyyn. Mies heilautti kättään ja sotilaat alkoivat uhkaavasti lähestyä keskellä, kuolleen tamman vieressä makaavaa haltiaa, jonka silmät olivat kyynelten täyttämät.
- Elàne! Elàne! Haltia huusi omaansa.
Lopulta hän tajusi häviönsä, ei hyväksynyt, ei alistunut, mutta tajusi. Nyökäten hän hyppäsi maasta ketterästi puiden suojiin, ennen kuin sotilaat saavuttivat hänet. Kiroten joukkio tähysteli puiden latvoja, mutta Nièl oli kadonnut, häntä ei enää näkynyt.
- Antaa mennä. Minä sain mitä halusin. Poikani lapsen kasvattakoon, vanhin poikani, ainoa poikani. Minä en halua lapsen tietävän mitään, hän ei saa tietää yhtikäs mitään, ennen kuin aika on täysi. Mutta minä valmennan häntä, kyllä, sinua minä valmennan pieni nirppanokkani. Ettet koskaan saa tietää totuutta, vihaamaan minä sinut opetan. Tuon puhtauden silmistäsi kadotan. Sitten kun olen sinut turmellut, muuttanut täysin omakseni, sitten sinun voimiasi käytän omanani.
Cornelis vannoi, hän vannoi sanat kivikovan sydämensä pohjasta tosiksi ja painoi pienokaisen rintaansa vasten. Pienokaisen itku yltyi. Se kiiri hätääntyneenä Lumotun Metsän joka kolkkaan. Puut kuiskivat siitä, ihmettelivät. Peikot nousivat luolistaan sitä kuuntelemaan. Keijut pysähtyivät askareissaan. Sitä itkua ei kukaan koskaan, ikinä unohtaisi, kun yksi riistettiin pois omiensa luota. Kun yksi revittiin kahtia elämänsä ensihetkestä. Ja aina hän tulisi olemaan puolikas. Niin kauan, kunnes löytäisi, oppisi, tietäisi. Kunnes kasvaisi, kasvaisi itsensä herraksi.
Ja niin kävi, että tuo tyttölapsi kasvoi VanLoosin sukuun autuaan tietämättömänä verenperinnöstään. Tietämättömänä ja luullen, että isänsä oli Ivan VanLoos, ritari, sotilas, joka oli todellisuudessa hävittänyt melkein koko Elànen äidinpuolisen perheen. Melkein kaikki tuon haltia yhteiskunnan jäsenet oli teurastettu heti tytön kaappauksen jälkeen, mutta ei kaikki. Loput elivät syvällä Lumotun Metsän siimeksessä odottaen, odottaen Nièlin paluuta perijättären kanssa. Siskontyttärensä, Elànen, kanssa.
Elànen nimi muutettiin, hänestä tuli Kristina, Kristina VanLoos. Valittu, parantaja, soturi, tappaja. Cornelis teki hyvää työtä tyttärensä mielen mustaamiseksi. Niin hyvää työtä, että viisivuotiaana tytär tappoi Ivanin. Sitä tämä ei tosin muistanut jälkeenpäin. Mutta viha, joka oli myrkytetty tytön sieluun, pääsi purkautumaan kun tämä näki isänsä raiskaavan VanLoosin suvun linnan palvelijaa. Nuorta palvelijaa, joka oli Kristinan lapsenvahti. Viha pursui yli äyräiden, kun tyttö eräänä yönä kuuli valituksen huoneeseensa. Valituksen ja iskujen äänet. Naurun ja vielä lisää iskujen ääniä. Tyttö oli juuri takonut ensimmäiset kymmenen tikariaan ja oli jo erittäin taitava niiden heitossa. Hän hiipi hiljaa ulos huoneestaan ja käveli punaisen maton peittämää käytävän lattiaa varpaillaan, hiirenhiljaa. Tikari, jossa oli kultainen aurinko, oli tytön selän takana. Peitossa kirkkaanpunaisen kiharapilven alla. Hän huomasi isänsä huoneessa valon, hiljaa hiipien tyttö saapui oven eteen ja raotti sitä kurkistaen sisälle. Järkyttävä näky kohtasi tytön kirkkaanvihreän, vielä puhtaan katseen. Mies, jota hän oli rakastanut isänään, hakkasi ja raastoi naista, jota hän rakasti äitinään. Hakkasi ja raastoi ja työnsi ja tökki. Viha purkautui tulivuoren lailla Kristinan sydämestä ja kirkuen tyttö heittäytyi kasvatti isänsä päälle hakaten tikarillaan tämän selkään ja kaulaa vielä kauan sen jälkeen kun tämä oli jo heittänyt henkensä. Tapauksesta ei koskaan puhuttu. Ivan oli kuollut taistelukentällä, vihollisen nuolesta. Niin sanottiin. Asiasta ei enää puhuttu. Jokainen, joka edes kuiskasi linnan nykyisen periättären veriteosta, surmattiin välittömästi. Niinpä pieni lapsenmieli unohti, tai työnsi tapahtuneen syvälle muistoihinsa. Sinne, missä salaisuudet, jopa itseltä, säilyvät. Säilyvät vain noustakseen kerran pintaan taas.
Kristina varttui ja oppi. Hän varttui ja oppi soturin taidot. Tikarien heiton, siitä tuli hänen erikoisuutensa. Ei oltu koskaan tavattu ketään yhtä taitavaa tikarinkäyttäjää ja takojaa. Seitsenkesäisenä Kristina takoi jo täydellisiä, tasapainoisia, symmetrisiä, teräviä, tappavia tikareita, joilla hän osui maaliin kuin maaliin. Kaukaa tai läheltä. Miekkaa ei tytölle vielä kuitenkaan annettu. Ei opetettu miekkailun jaloa taitoa. Ei ollut tyttöjen laji, sanottiin. Ei vielä, sitten kun olet vanhempi, luvattiin. Kristina seurasi kuitenkin seppien töitä ja painoi mieleensä, miten miekka taottiin. Muokkasi kuvan päähänsä tulevasta miekastaan ja kasvatti sitä, janosi sitä. Kuin pikkutytöt yleensä janoavat nukkea. Kristina janosi miekkaa. Tytön ainoat ystävät olivat olleet plavelija, jota Ivan raiskasi, joka tapettiin pian tapauksen jälkeen, ja hevonen, musta ori, jonka Kristina itse kesytti varsana ja jolla hän kohta voisi jo ratsastaa. Sitä päivää ei kuitenkaan koskaan tullut. Koskaan ei tullut sitä päivää, että olisi Kristina ystävänsä selkään päässyt. Sillä musta ori kuoli juuri ennen kuin sillä olisi voinut ratsastaa. Se oli täysin terve, mutta mystisesti se vain heitti henkensä. Kristina suri sitä kovin, hän itki ystävänsä perään suuria, kristallinkirkkaita kyyneleitä. Ja Cornelis, Kristinan oikea isä, hän hymyili sisimmässään tyttärensä surulle. ”Kyllä, kyllä rakas nirppanokkani. Sure, katkeroidu, vihaa.. Tahraa puhtoinen sielusi, jotta minä saan mitä haluan!”, ajatteli Cornelis silittäessään tyttärensä kiharoita tämän itkiessä vuoteellaan menettämäänsä ystävää.
- Voi isoisä! Minun on niin paha olla… miksi Myrskyn piti kuolla? Miksi se minut jätti? Kristina itki isoisälleen painaen päänsä tämän polvelle nyyhkäysten ravistellessa hentoa vartta rajusti.
- Paha, paha taisi olla se hevonen kultapieni. Kun se sinut noin jätti. Hyvä kun on kuollut. Muista Kristina, älä koskaan kiinny mihinkään tai kehenkään. Kaikki, joihin luulet voivasi luottaa, jättävät sinut lopulta. Suojele itseäsi rakkaudelta, se on paha ja se satuttaa. Luota vain minuun, sillä minä en koskaan jätä sinua peikkoseni, en koskaan. Cornelis kuiski tyttärensä hiuksiin silmät kovina ja säälimättöminä.
Kristina nosti kasvonsa ylös katsoen Corneliksen vihreisiin silmiin, jotka aina, jostain kumman syystä, säikäyttivät. Niissä oli jotain salattua, jotain ikivanhaa. Pienet kolmiomaiset kasvot nyökkäsivät ja tyttö pyyhkäisi kyyneleet silmiltään. ”Niin”, lapsi ajatteli, ”Isoisä on oikeassa.. voi, miten lapsellista onkaan parkua typerän elikon perään. Enää minä en itke, en itke enää koskaan! En kiinny tai rakasta enää koskaan! Isoisä on ainoa, joka minun täyden rakkauteni ja kiintymykseni ansaitsee.” Näin Kristina, Elàne, ajatteli. Ja hän vannoi, hän vannoi nämä ajatukset tosiksi. Tyttö vannoi ne tosiksi sydänjuuriaan myöten ja päätti, ettei valaansa koskaan rikkoisi. Ei koskaan.
Niin piiloutui Elàne tytön sielusta. Elàne, valontuoja, parantaja, yhdistäjä. Elàne piiloutui odottamaan aikaansa. Elànesta tuli tytön omatunto, vahva omatunto, joka turmeli Corneliksen työn, joka esti kaikkea puhtautta häviämistä. Elàne väistyi odottamaan, odottamaan oikeaa hetkeä. Se auttaisi tyttöä tämän matkalla. Auttaisi ja johdattaisi. Johdattaisi oikeaa polkua pitkin, estäisi pahuuden juurtumisen.
Syntymän hetki oli lähellä ja kaikki tiesivät, ettei siitä tulisi helppo.. Liian pieni ja kapea lantio, sanoivat vanhimmat. Mitäs oli mennyt pelehtimään ihmismiehen kanssa, kun kaikki tiesivät, ettei siitä mitään hyvää seuraisi. Nyt sitten tuloillaan oli puolihaltia, sekasikiö. Syrjittynä ihmisten maailmassa, syrjittynä haltioiden maailmassa. Ei koskaan omaa paikkaansa löytäisi tuo. Ellei sitten.. Noh, mahdollisuus oli kovin pieni, kun oli äitinsä verenseisauttaja ja isänsä valittu. Mutta jos kuitenkin.. Tästä lapsesta saattaisi tulla vahva. Äidillä, Eleijàlla, oli jo mies.. Cornelis oli vain ollut syrjähyppy. Komea mies, toki haltia suvusta, mutta millaisesta? Siitä ei edes puhuttu. Häpeää se haltioille toi. Että yksi, ennen niin vahvoista suvuista oli nyt vajonnut, vajonnut niin syvälle, ettei sieltä olisi enää paluuta. Onneksi äidin mies ei tätä hylännyt syrjähypystä huolimatta. Lapsi tarvitsi isän, toisenlaisen kuin Cornelis.. Joka toki vaatisi lasta itselleen, jos huomaisi sen taian. Jos nyt mitään taikaa edes olisi. Lapsi ei saisi tietää omaavansa haltiaverta.. siitä Cornelis pitäisi varmasti huolen.. aivan varmasti. Oli pakko toimia.
Eleijà huusi jo tuskatsa. Nièl asettui naisen viereen istumaan ja laittoi kätensä tämän vatsalle. Parantava voima, kipua lievittävä voima tunkeutui paisuneen vatsan läpi kohtuun ja auttoi työntämään lasta pihalle. Sydäntä särkevien kirkaisujen jälkeen lapsi vihdoin tuli maailmaan ulkona paukkuvan ukkosen saattelemana. Eleijà repesi kahtia ja vuoti raivokkaasti verta, siitä huolimatta hänellä oli voimia ojentaa kätensä lastaan kohti, jonka kirkkaanpunaiset hiukset olivat pienellä kikkaralla pään ympärillä. Lapsen saatuaan haltianainen alkoi hiljaista laulua laulamalla jättää tätä maailmaa, kehtolaulua, jonka tyttärensä muistaisi ikuisesti.
Eleijàn syvän sinisistä, aina niin kirkkaista silmistä katosi valo hiljalleen ja silmät jäivät auki näkemättä enää elämän valoa, näkemättä enää mitään muuta kuin pimeyden. 150 vuotta hän oli tässä maailmassa ehtinyt kulkea. Niin nuori vasta… niin kovin nuori. Ajatteli Nièl, Eleijàn isoveli. Lapsi oli saatava turvaan. Pois Corneliksen kynsien ulottuvista. Eleijàn mies.. missä hän oli? Nièl kurkisti alas metsän keskellä, kallion laella olevan suuren, valkoista valoa hohtavan linnan tornista. Haltioiden vaimea, surullista säveltä kantava laulu kaikui Lumotun Metsän puista ylös torniin asti. Niin, ajatteli Nièl, yksi oli taas kuollut… Yksi rakkaimmista, yksi tärkeimmistä. Laulu kertoi tarinaa Eleijàn elämästä, tarinaa poismenosta. Se pelkäsi pienen lapsen puolesta, se ihmetteli tämän tulevaisuutta. Se myös ennusti jotain.. tämä lapsi, hän olisi tulevaisuuden narujen ensimmäinen solmu. Solmu joka yhdistäisi suvut, tekisi niistä täyden. Mutta pitkä, oi, niin pitkä olisi se polku. Pitkä ja kuoppainen, jonka lapsen pitäisi kulkea. Ja yksin hän olisi kulkeva. Vailla sukunsa, vertaistensa antamaa suojaa. Sillä laulu ennusti myös tuhosta.. suunnattomasta tuhosta, josta vain harvat ja valitut selviäisivät. Tämä kaikki tapahtuisi ennen kuin maailma olisi valmis vastaanottamaan tuon lapsen. Valontuojan, väkevän parantajan. Puolihaltian, tai jotain vielä enemmän. Mitä, sitä ei kukaan tiennyt. Koska tuo polku oli hämärän peitossa.
Nièl nosti siskontyttärensä syliinsä Eleijàn kangistuneilta käsivarsilta ja tuuditteli tätä hetken sylissään. Kaatoi sitten lootuksenmettä lapsen päälle pesten tämän ja kääri silkinpehmeään huiviin pienokaisien. Nièl katseli lapsen erikoista hiustenväriä ja sen kiharuutta. Ei ollut yhdelläkään haltialapsella ennen noin kiharaa päätä nähty, eikä noin räikeän punaista. Punaisuus tietenkin oli peräisin kirotulta VanLoosin suvulta, mutta kiharat. Nièl pudisti päätään ja hätkähti, kun lapsi avasi silmänsä. Kirkkaanvihreät, puhtaan kirkkaanvihreät suuret ja hieman vinot silmät katsoivat suoraan, viattomina ja kuitenkin täysin ymmärtäen Nièlin sinisiin silmiin. Väri kyllä oli tuttu. Mutta noin paljon tietoa, noin paljon ymmärrystä. Noin paljon puhtautta. Rintaansa vasten puristi haltiamies lasta. Voi kuinka hän puristikaan ja kyynel vierähti virheettömälle poskelle. Posken vaalealle iholle ja kimalsi siinä kuin kristalli.
- Nimen minä sinulle annan kultapieni. Nimen, jota kukaan ei sinulta voi pois viedä. Sinä olet Elàne.. äitisi mukaan. Elàne Neathéira! Se olkoon sielunnimesi ja suojelkoon sinua, jos joudut pulaan. Älä unohda puhtauttasi.
Nièl kuiskasi lapsen korvaan, mikä oli vain aavistuksen suippo. Kukaan ei siitä huomaisi lapsen perimää. Haltiamies kuiskasi nimen lapsen korvaan yhdeksän kertaa. Yhdeksän kertaa hän nimen lapsen korvaan kuiskasi, jotta tämä ei ikinä unohtaisi. Ei koskaan.
- Minä en koskaan sinua jätä pienoinen Elàne.. aina minä olen lähelläsi, vaikket minua näkisikään. Sinun kohtalosi on ennustettu jo aikojen alussa. Sinä kuljet omaa polkuasi, mutta minä olen sinun kanssasi. Esi-isäsi ovat sinun kanssasi. Et ole yksin, vaikka siltä tuntuisi.
Nièl vannoi, hän vannoi sydämensä pohjasta sanat tosiksi. Juuri sillä hetkellä kuului ulkoa huutoa. Cornelis, lapsen isä, tuli sotajoukkoineen tytärtään hakemaan. Nièl hyppäsi alas tornista jousi olallaan, nuoliviini selässään ja Elàne käsivarrellaan. Hän lähti hiljaiseen juoksuun ja kuiskaili kutsun tuuleen. Pian, aukealle päästessään valkoistakin valkoisempi tamma laukkasi esiin metsän siimeksestä. Nièl pomppasi hevosen selkään ja kuiskasi sen korvaan päämäärän.
- Juokse kalleimpani, juokse! Syvemmälle Lumottuun Metsään juokse, syvemmälle. Kauas Keijulammelle turvaan, piiloon!
Kauas ei Nièl kuitenkaan päässyt, sillä VanLoosin sotajoukot piirittivät hänet taidokkaasti taotuilla miekoillaan uhaten. Vielä haltia ampui nuolen ja sai tiivistyneet rivit hetkeksi hajoamaan, mutta liian myöhään. Ilmaa halkoi vihellys, vihellys, joka lähti tarkkaan tähdätystä tikarista. Tikarista, jonka terässä oli tuo ennen niin kunnioitettu kultainen aurinko, täydellisen symmetrinen aurinko kiemuraisine säteineen. Tikari lävisti tamman rinnan, tehden reiän sen sydämeen. Tumma veri tahrasi sen kauniin turkin. Hirnahtaen tuo uljas eläin kaatui maahan tipauttaen ratsastajansa. Elàne lensi ilman halki pehmeille mättäille. Nièl katsoi murtuneena, kun kaksi hänelle niin rakasta olentoa vietiin pois. Aamutähti, valkoinen uljas tamma, ja Elàne, siskontytär, jota oli jo oppinut rakastamaan sydämensä pohjasta. Mustaan kaapuun pukeutunut mies asteli nyyhkyttävän lapsen luo ja nosti tämän syliinsä. Hupun suojista kiilsivät kirkkaanvihreät silmät täynnä pahuutta. Valkoiset hampaat välähtivät miehen hymyillessä. Hän katseli lasta vailla hellyyttä, vain kosto mielessään. Hiljaa huppu laskettiin ja kirkkaanpunaiset hiukset valahtivat leveille olkapäille. Nuoret kasvot, jotka kuitenkin vaikuttivat iättömiltä silmien vanhan ja syvän pahuuden tähden vääntyivät voitonriemuiseen hymyyn. Mies heilautti kättään ja sotilaat alkoivat uhkaavasti lähestyä keskellä, kuolleen tamman vieressä makaavaa haltiaa, jonka silmät olivat kyynelten täyttämät.
- Elàne! Elàne! Haltia huusi omaansa.
Lopulta hän tajusi häviönsä, ei hyväksynyt, ei alistunut, mutta tajusi. Nyökäten hän hyppäsi maasta ketterästi puiden suojiin, ennen kuin sotilaat saavuttivat hänet. Kiroten joukkio tähysteli puiden latvoja, mutta Nièl oli kadonnut, häntä ei enää näkynyt.
- Antaa mennä. Minä sain mitä halusin. Poikani lapsen kasvattakoon, vanhin poikani, ainoa poikani. Minä en halua lapsen tietävän mitään, hän ei saa tietää yhtikäs mitään, ennen kuin aika on täysi. Mutta minä valmennan häntä, kyllä, sinua minä valmennan pieni nirppanokkani. Ettet koskaan saa tietää totuutta, vihaamaan minä sinut opetan. Tuon puhtauden silmistäsi kadotan. Sitten kun olen sinut turmellut, muuttanut täysin omakseni, sitten sinun voimiasi käytän omanani.
Cornelis vannoi, hän vannoi sanat kivikovan sydämensä pohjasta tosiksi ja painoi pienokaisen rintaansa vasten. Pienokaisen itku yltyi. Se kiiri hätääntyneenä Lumotun Metsän joka kolkkaan. Puut kuiskivat siitä, ihmettelivät. Peikot nousivat luolistaan sitä kuuntelemaan. Keijut pysähtyivät askareissaan. Sitä itkua ei kukaan koskaan, ikinä unohtaisi, kun yksi riistettiin pois omiensa luota. Kun yksi revittiin kahtia elämänsä ensihetkestä. Ja aina hän tulisi olemaan puolikas. Niin kauan, kunnes löytäisi, oppisi, tietäisi. Kunnes kasvaisi, kasvaisi itsensä herraksi.
Ja niin kävi, että tuo tyttölapsi kasvoi VanLoosin sukuun autuaan tietämättömänä verenperinnöstään. Tietämättömänä ja luullen, että isänsä oli Ivan VanLoos, ritari, sotilas, joka oli todellisuudessa hävittänyt melkein koko Elànen äidinpuolisen perheen. Melkein kaikki tuon haltia yhteiskunnan jäsenet oli teurastettu heti tytön kaappauksen jälkeen, mutta ei kaikki. Loput elivät syvällä Lumotun Metsän siimeksessä odottaen, odottaen Nièlin paluuta perijättären kanssa. Siskontyttärensä, Elànen, kanssa.
Elànen nimi muutettiin, hänestä tuli Kristina, Kristina VanLoos. Valittu, parantaja, soturi, tappaja. Cornelis teki hyvää työtä tyttärensä mielen mustaamiseksi. Niin hyvää työtä, että viisivuotiaana tytär tappoi Ivanin. Sitä tämä ei tosin muistanut jälkeenpäin. Mutta viha, joka oli myrkytetty tytön sieluun, pääsi purkautumaan kun tämä näki isänsä raiskaavan VanLoosin suvun linnan palvelijaa. Nuorta palvelijaa, joka oli Kristinan lapsenvahti. Viha pursui yli äyräiden, kun tyttö eräänä yönä kuuli valituksen huoneeseensa. Valituksen ja iskujen äänet. Naurun ja vielä lisää iskujen ääniä. Tyttö oli juuri takonut ensimmäiset kymmenen tikariaan ja oli jo erittäin taitava niiden heitossa. Hän hiipi hiljaa ulos huoneestaan ja käveli punaisen maton peittämää käytävän lattiaa varpaillaan, hiirenhiljaa. Tikari, jossa oli kultainen aurinko, oli tytön selän takana. Peitossa kirkkaanpunaisen kiharapilven alla. Hän huomasi isänsä huoneessa valon, hiljaa hiipien tyttö saapui oven eteen ja raotti sitä kurkistaen sisälle. Järkyttävä näky kohtasi tytön kirkkaanvihreän, vielä puhtaan katseen. Mies, jota hän oli rakastanut isänään, hakkasi ja raastoi naista, jota hän rakasti äitinään. Hakkasi ja raastoi ja työnsi ja tökki. Viha purkautui tulivuoren lailla Kristinan sydämestä ja kirkuen tyttö heittäytyi kasvatti isänsä päälle hakaten tikarillaan tämän selkään ja kaulaa vielä kauan sen jälkeen kun tämä oli jo heittänyt henkensä. Tapauksesta ei koskaan puhuttu. Ivan oli kuollut taistelukentällä, vihollisen nuolesta. Niin sanottiin. Asiasta ei enää puhuttu. Jokainen, joka edes kuiskasi linnan nykyisen periättären veriteosta, surmattiin välittömästi. Niinpä pieni lapsenmieli unohti, tai työnsi tapahtuneen syvälle muistoihinsa. Sinne, missä salaisuudet, jopa itseltä, säilyvät. Säilyvät vain noustakseen kerran pintaan taas.
Kristina varttui ja oppi. Hän varttui ja oppi soturin taidot. Tikarien heiton, siitä tuli hänen erikoisuutensa. Ei oltu koskaan tavattu ketään yhtä taitavaa tikarinkäyttäjää ja takojaa. Seitsenkesäisenä Kristina takoi jo täydellisiä, tasapainoisia, symmetrisiä, teräviä, tappavia tikareita, joilla hän osui maaliin kuin maaliin. Kaukaa tai läheltä. Miekkaa ei tytölle vielä kuitenkaan annettu. Ei opetettu miekkailun jaloa taitoa. Ei ollut tyttöjen laji, sanottiin. Ei vielä, sitten kun olet vanhempi, luvattiin. Kristina seurasi kuitenkin seppien töitä ja painoi mieleensä, miten miekka taottiin. Muokkasi kuvan päähänsä tulevasta miekastaan ja kasvatti sitä, janosi sitä. Kuin pikkutytöt yleensä janoavat nukkea. Kristina janosi miekkaa. Tytön ainoat ystävät olivat olleet plavelija, jota Ivan raiskasi, joka tapettiin pian tapauksen jälkeen, ja hevonen, musta ori, jonka Kristina itse kesytti varsana ja jolla hän kohta voisi jo ratsastaa. Sitä päivää ei kuitenkaan koskaan tullut. Koskaan ei tullut sitä päivää, että olisi Kristina ystävänsä selkään päässyt. Sillä musta ori kuoli juuri ennen kuin sillä olisi voinut ratsastaa. Se oli täysin terve, mutta mystisesti se vain heitti henkensä. Kristina suri sitä kovin, hän itki ystävänsä perään suuria, kristallinkirkkaita kyyneleitä. Ja Cornelis, Kristinan oikea isä, hän hymyili sisimmässään tyttärensä surulle. ”Kyllä, kyllä rakas nirppanokkani. Sure, katkeroidu, vihaa.. Tahraa puhtoinen sielusi, jotta minä saan mitä haluan!”, ajatteli Cornelis silittäessään tyttärensä kiharoita tämän itkiessä vuoteellaan menettämäänsä ystävää.
- Voi isoisä! Minun on niin paha olla… miksi Myrskyn piti kuolla? Miksi se minut jätti? Kristina itki isoisälleen painaen päänsä tämän polvelle nyyhkäysten ravistellessa hentoa vartta rajusti.
- Paha, paha taisi olla se hevonen kultapieni. Kun se sinut noin jätti. Hyvä kun on kuollut. Muista Kristina, älä koskaan kiinny mihinkään tai kehenkään. Kaikki, joihin luulet voivasi luottaa, jättävät sinut lopulta. Suojele itseäsi rakkaudelta, se on paha ja se satuttaa. Luota vain minuun, sillä minä en koskaan jätä sinua peikkoseni, en koskaan. Cornelis kuiski tyttärensä hiuksiin silmät kovina ja säälimättöminä.
Kristina nosti kasvonsa ylös katsoen Corneliksen vihreisiin silmiin, jotka aina, jostain kumman syystä, säikäyttivät. Niissä oli jotain salattua, jotain ikivanhaa. Pienet kolmiomaiset kasvot nyökkäsivät ja tyttö pyyhkäisi kyyneleet silmiltään. ”Niin”, lapsi ajatteli, ”Isoisä on oikeassa.. voi, miten lapsellista onkaan parkua typerän elikon perään. Enää minä en itke, en itke enää koskaan! En kiinny tai rakasta enää koskaan! Isoisä on ainoa, joka minun täyden rakkauteni ja kiintymykseni ansaitsee.” Näin Kristina, Elàne, ajatteli. Ja hän vannoi, hän vannoi nämä ajatukset tosiksi. Tyttö vannoi ne tosiksi sydänjuuriaan myöten ja päätti, ettei valaansa koskaan rikkoisi. Ei koskaan.
Niin piiloutui Elàne tytön sielusta. Elàne, valontuoja, parantaja, yhdistäjä. Elàne piiloutui odottamaan aikaansa. Elànesta tuli tytön omatunto, vahva omatunto, joka turmeli Corneliksen työn, joka esti kaikkea puhtautta häviämistä. Elàne väistyi odottamaan, odottamaan oikeaa hetkeä. Se auttaisi tyttöä tämän matkalla. Auttaisi ja johdattaisi. Johdattaisi oikeaa polkua pitkin, estäisi pahuuden juurtumisen.
Haltioiden itkuvirsi
Syntyi lapsi puhtoinen,
kaunis lapsi haltioiden.
Tyttäreksi pienokainen,
tuon kahden suvun lapsonen.
Häl kiharat on kirkkaanpunaiset,
kuin veri kuolleen äidin sen.
Ja silmät niin kirkkaat ja puhtoiset,
kuin nurmi niityn keväisen.
Syntyi tuo lapsi maailmaan
äiti ja setä seuranaan.
Ja kuoli äiti Eleijà,
lapsi käsivarsilla.
Niin kehtolaulua hyräillen,
lähti tuo kaunis haltianainen.
Jättäen lapsen veljelleen,
urhealle Nièlille.
Nièl antoi nimen tyttöselle.
Antoi vahvan, kauniin nimen siskontyttärelle.
Lapsen Elàne Neathéiraksi nimesi.
Nimen yhdeksän kertaa tämän korvaan kuiskasi.
Jottei koskaan unohtaisi lapsonen,
rakkautta, puhtautta kaiken sen.
VanLoosin armeija hyökkäsi,
ja Elànen itselleen kaappasi.
Cornelis surmasi Aamutähden
ja pois vei pienokaisen.
Koskaan niin surullista huutoa,
ei päästänyt ole haltia.
Kuin Elàne lapsonen pienoinen
joutuessaan pois luota rakkaiden.
Nièl vieläkin yksin vaeltaa,
etsien omaa rakastaan.
Ei toivoa tuo haltia siitä heittäisi,
että Elàne joskus kotiin palaisi.
Vaan voih, oih, kuinka muuttunut on
tuo pieni lapsi ennen niin puhtoinen.
Tuo lapsi haltiakuninkaiden
on nyt eksynyt linnunpoikanen.
Syntyi lapsi puhtoinen,
kaunis lapsi haltioiden.
Tyttäreksi pienokainen,
tuon kahden suvun lapsonen.
Häl kiharat on kirkkaanpunaiset,
kuin veri kuolleen äidin sen.
Ja silmät niin kirkkaat ja puhtoiset,
kuin nurmi niityn keväisen.
Syntyi tuo lapsi maailmaan
äiti ja setä seuranaan.
Ja kuoli äiti Eleijà,
lapsi käsivarsilla.
Niin kehtolaulua hyräillen,
lähti tuo kaunis haltianainen.
Jättäen lapsen veljelleen,
urhealle Nièlille.
Nièl antoi nimen tyttöselle.
Antoi vahvan, kauniin nimen siskontyttärelle.
Lapsen Elàne Neathéiraksi nimesi.
Nimen yhdeksän kertaa tämän korvaan kuiskasi.
Jottei koskaan unohtaisi lapsonen,
rakkautta, puhtautta kaiken sen.
VanLoosin armeija hyökkäsi,
ja Elànen itselleen kaappasi.
Cornelis surmasi Aamutähden
ja pois vei pienokaisen.
Koskaan niin surullista huutoa,
ei päästänyt ole haltia.
Kuin Elàne lapsonen pienoinen
joutuessaan pois luota rakkaiden.
Nièl vieläkin yksin vaeltaa,
etsien omaa rakastaan.
Ei toivoa tuo haltia siitä heittäisi,
että Elàne joskus kotiin palaisi.
Vaan voih, oih, kuinka muuttunut on
tuo pieni lapsi ennen niin puhtoinen.
Tuo lapsi haltiakuninkaiden
on nyt eksynyt linnunpoikanen.