Post by trisha on Aug 7, 2007 16:24:36 GMT 3
Toinen novelli hahmostani Jamesista, tällä kertaa luotsaten vielä aikaisempaa historiaa kuin se aiempi novelli. Tämä on suhteellisen vanha, eikä kielellisesti kovinkaan kummoinen, mutta se sai minut hymyilemään löytyessään. Toivottavasti se kirvoittaa hymyn muidenkin huulille.
Ja kommentteja tuetaan, edelleen. Vaikka ihmiset ovatkin aika laiskoja niitä kirjoittamaan.
----
A new Chicken is born
James tunsi olonsa kamalan ahdistuneeksi keskellä synkkää aaltopeltitallia, kaikkien niiden ihmisten tuijotuksen alaisena. Hänen ylisuuri, varastettu farkkutakkinsa roikkui peittämässä laihoja, mutta leveitä olkapäitä. James oli romuluinen pikkupoika, eikä vaikuttanut ollenkaan niin laihalta ja nälkiintyneeltä kuin todellisuudessa oli. Nälkä hänet oli ajanutkin tähänastisen elämänsä typerimpään tekoon; hän oli puoli tuntia sitten hyökännyt rikottu pullo kourassaan sivukujalta yhden lihavan miehen eteen ja vaatinut tarmokkaasti tältä rahapussia vastineeksi hengen säästämisestä. Mistä James olisi arvannut työntävänsä kätensä herhiläispesään? Lihava mies kun osoittautui paikallisen jengin pomoksi, ja tällä oli mukanaan tusina kaveria. Ryöstöyritys muuttui pian epätoivoiseksi paoksi jonka päätteeksi jengiläiset olivat raahanneet hänet tähän saliin kuulusteltavaksi. Kukaan ei ollut ainakaan vielä pahoinpidellyt häntä, mutta James ei silti laskenut irti rikotusta pullostaan vaan rutisti sitä kädessään kuin tärkeintä aarrettaan. Saattaisihan se tulla tarpeeseen hyvinkin pian...
Lihavalla miehellä oli musta nahkatakki ja ihan liian kireät farkut, joihin hän oli ilmeisesti sulloutunut aamulla väellä ja vaivalla. Hänen paidassaan oli jonkinlaisen linnun luuranko ja sen alla luki keltaisilla kirjaimilla Y.M.C.A. Pukeutumisestaan huolimatta ihrapallo katseli häntä kovin ystävällisesti. Hän kehotti Jamesia istumaan edessään olevalle pienelle jakkaralle. James pätti viisaasti totella vangitsijaansa.
“Jottas... mikäs sä oot miähiäs?” lihava mies kysyi ja kohotti mustia tuuheita kulmiaan. James vilkuili ympärilleen hermostuneena ja haroi mohikaaniaan: “En kai oikein kukaan...”
“No kai sulla on nimi?”
“Joo kai... eikun James.” James takelteli, ja punastui kun väkijoukko alkoi naureskella. Tuollainen yhtenäinen nauraminen oli häiritsevää. Varsinkin, kun ne selvästi nauroivat hänen takiaan.
Lihava mies nyökkäsi ja virnisti: “James. Kiva nimi. Mistäs sä oot kotosin?”
“No täältä. Eikä minulla ole sukulaisia, ei kannata lähteä etsimään niitä.”
“Miks me niitä etittäis?”
“No...kun minä yritin ryöstää sinua. Eikös teillä ole tapana sitten niinkun...tota...” James löi nyrkillä kämmentään. Nyt lihava mies purskahti nauruun ja sai kaikki muutkin hekottamaan entistä kovaäänisemmin. James oli kasvoiltaan punaisempi kuin mohikaaninsa.
“Ei me aiota hakata ketään. Eikä suakaan. Taidat vaan olla nälissäs? Koska viimeks sait syödäkses?”
“Pari päivää sitten.” James vastasi ja muisteli kaiholla varastamaansa hampurilaista. Lihava miekkonen muuttui myötätuntoiseksi. Hän käski yhtä tovereistaan hakemaan jotain ruokaa pojalle. James ei uskaltanut sanoa mitään, ettei mies vain muuttaisi mieltään.
“Kurjaa. Missä sun isä ja äiti on?”
James siristi silmiään: “Isä on kuollut, ja äidistä en tiedä. Kai se jossain elää, valitettavasti.”
“Ai jaaha? Erimielisyyksiä äidin kanssa? Oot karannut kotoa vai?”
“Pikemminkin koti karkasi minun luotani. Äiti lemppasi minut Tokion eteen pari vuotta sitten ja käski mennä kaupunkiin kuolemaan. Olen aika huono poika, kun olen edelleen hengissä.”
Lihavan miehen oli taas pakko hymyillä. Hän raapi yhtä monista leuoistaan ja nyökkäsi: “Otan osaa. Paska äiti sulla. Ammutaan se, jos se palaa.”
“Hyvä ajatus.” James myönsi ja katseli taas ympärilleen. Hän halusi pois. “Voinko mennä jo?”
“No et! Et oo syönyt vielä mitään. Ja mihin sä muka menet, jos sul ei oo kotia?”
“En minä tiedä.” James vastasi todenmukaisesti. Hän oli viime aikoina nukkunut vanhassa hylätyssä talossa kahden narkomaanin kanssa. He antoivat hänen oleskella talossa sitä vastaan, että James vahti heitä kun he kuorsasivat sammuneina. Vaikka ei James kovin vakuuttava vahti ollut. Lähinnä säälittävä. Mutta narkkarille kelpasi säälittäväkin, kunhan nyt joku piti silmällä olematonta omaisuutta kun laukkasi itse mielikuvitusmaailmoissa.
“Kuules, James... ni sanoit sä jo sukunimes?”
“Wood.”
“Ni kuules, James Wood... mä tässä ajattelin, että mitä jos punkkaisit pari yötä tuolla mun talolla? Ei sellanen käy, että natiaiset kuljeksii kaduilla uhkailemassa pullolla isoja miehiä. Joku vielä vetää sua daijuun ja delaat, taajuuksä?”
“Öö...joo.” James ei ollut oikein varma, oletettiinko hänen vastaavan. Lihava mies kuitenkin näytti tyytyväiseltä. Hän näytti yhtä pinssiä olkapäässään: “Näeks ton merkin? Se on meidän jengin merkki. Kun pidät sitä, niin kaikki jengiläiset tunnistaa sut. Jos sulla on ikinä mitään ongelmia, kerrot vaan jengille, niin se auttaa.”
James kumartui eteenpäin: “Miksi siinä on tuollainen kana?”
“Se on meidän logo.”
“Ai jaa. Mikä teidän nimi on?”
“Crazy Chickens.”
Seurasi pingottunut, odottava hiljaisuus.
“Wau.” James sanoi sitten, ja näytti innostuneelta.
Lihava mies vilkaisi vierellään seisovia jengiläisiä ilmiselvästi hämillään. Sitten hän kallisti päätään ja katseli Jamesia kulmiensa alta: “Etsä naura?”
“En. Crazy Chickens on kiva nimi. Pitää olla cool, jos voi pokkana sanoa olevansa Crazy Chicken.”
Lihava mies kampesi itsensä parempaan asentoon: “No JUST NOIN mäkin ajattelen! Soot viisas poika. Tuus sanomaan oikein käsipäivää.”
James hypähti alas jakkaralta. Hän oli ikäisekseen melko pitkä. Asteltuaan lihavan miehen luo hän ojensi kätensä varovasti. Mies tarttui siihen ja esittäytyi hymyillen: “Moon Rick. Moon tän jengin pomo. Uus pomo, mun isä ja äiti jätti nää hommat mulle lopullisesti puol vuotta sitte.”
“Ai jaa. Oliko nekin jengiläisiä?”
“Oli oli, ja on edelleen. Jengistä ei koskaan lennä pihalle. Siihen kuuluu aina. Ja jos sen pettää, saa kaikkien vihat päällee.”
James katseli jengiläisiä nyt uuden, syvän kunniotuksen kanssa. He nauroivat, naljailivat keskenään, puhelivat, kisailivat, leikkivät ja tappelivatkin... ihan kuin yksi suuri, valtava perhe. Olisipa Jamesillakin ollut oma perhe. Olisipa hänkin osa jotain jengiä.
“Minkä ikänen sä oot?” Rick uteli ja tyrkkäsi Jamesin istumaan tuolille viereensä. Hän viittoi muita jengiläisiä menemään jo omiin puuhiinsa ja osa menikin. Osa jäi katselemaan Jamesia uteliaana. Eivät he olleetkaan ihan niin pelottavia, kuin James oli aluksi ajatellut.
“Neljätoista.” James vastasi. “Ja puoli.” hän lisäsi. Neljätoista tuntui äkkiä kovin vähäpätöiseltä iältä, kun kaikki muut olivat jo noin isoja ja vahvoja ja kauniita. Rick ei kuitenkaan nauranut hänen iälleen, vaan nyökkäsi tomerasti: “No se on hyvä ikä. Elämä edessä vielä. Aha, katos, sun ateria saapu!”
James kääntyi ja näki ihastuksekseen, miten yksi kaappimainen ja hurjan näköinen yötäkin mustempi jengiläinen ojensi hänelle hampurilaisateriaa. James nappasi tarjottimen innoissaan ja unohti kiittää. Tuoja ei pistänyt pahakseen, virnuili vain.
James sai syödä rauhassa, ja se oli vain hyvä, sillä suu täynnä ruokaa hän olisi vain tullut väärinymmärretyksi aina yrittäessään puhua. Rick jutteli sillä aikaa ystävilleen, ja James seurasi miestä vaivihkaa katseellaan koko ajan. Syötyään hän laski tarjottimen maahan ja heilutteli jalkojaan, silmäillen valtavan hallin täyttänyttä jengiläismassaa. Heillä oli paljon sulkakoristeita ja nahkavaatteita. Ja paljon kirkkaita kuvioita ja huiveja. James tunsi itsensä värittömäksi. Onneksi hänellä oli sentään punainen mohikaani, vaikkakin pieni ja alinomaa lytyssä.
“Ni, mitä sä sanot?” Rick kysyi yllättäen, ja sai Jamesin kääntymään: “Hä?”
“Ni mitä sä sanot siitä punkkaamisesta? Voisit nukkua mun luona vähän aikaa, ja sitten mennä vaikka maalle äidin ja isän luo. Ne ihan varmasti majoittais sut mielellään, jos vaikka auttelisit niitä välillä maatöissä?”
Jamesista tämä kaikki oli liian hyvää ollakseen totta, ja hän pelkäsi koko ajan heräävänsä ja toteavansa nähneensä vain unta. Uni tuntui kuitenkin jatkuvan sitkaasti tunnista toiseen, ja James alkoi hiljaa uskoa, että ehkä se ei ollutkaan unta vaan totisinta totta.
Illan mittaan James kuuli usein, kuinka ystävät kutsuivat Rickiä “Bluewhaleksi”. Nimi sopi miehelle oikein osuvasti, sillä hän oli tosiaan ihan uskomattoman kokoinen, niin pituus- kuin leveysmielessäkin. James ei kuitenkaan uskaltanut vielä sanoa Bluewhale, eikä ihan vielä Rickään. Hän ei itse asiassa uskaltanut puhutella Rickiä lainkaan. Tuo oli kaikinpuolin mukava ja ystävällinen, eikä James tahtonut suututtaa häntä vahingossa. Joskus puolenyön aikaan sitten Rick päätti viimein häipyä kotiinsa. Hän käski Jamesin seurata mukana.
James ei ollut koskaan päässyt moottoripyörän tarakalle ja hän oli innoissaan Rickin ajaessa tuhatta ja sataa ruuhkaisilla yökaduilla, välillä vastaantulevien kaistoilla ja välillä kaistoja erottavalla betonikorokkeella. Rick kuljetti häntä kohti keskiluokan aluella, pois likaisesta slummista. Jossakin vaiheessa, kun James jo nuokkui väsyneenä, Rick kaarsi pois moottoritieltä ja pian he olivatkin perillä.
Talo oli rakennettu puusta, toisin kuin kaikki sen ympärillä olevat talot, ja se näytti kotoisalta ja mukavalta. Rick vei pyöränsä sen vieressä olevaan isoon aaltopeltihalliin ja avasi sen jälkeen oven taloon.
Sisältä talo oli pienempi kuin miltä se vaikutti. Keittiö ja olohuone ja eteinen olivat samaa tilaa, ja melkein oven edestä lähti portaat yläkertaan. RIck näytti hänelle alakerran vessan heti keittiön vierellä, pienen tupakeittiön jonne pääsi varsinaisesta keittiöstä (James ei tiennyt, miksi keittiöitä piti olla kaksi, mutta eipä se hänelle kuulunutkaan), ja takaoven, joka vei takapihan roskakatokseen. Sitten mies vei hänet yläkertaan, missä oli käytävän äärellä kuusi makuuhuonetta ja sen päässä yksi vessa.
“Tää on vierashuone. Sä voit punkata täällä.” Rick selitti ja esitteli Jamesille huonetta: “Tossa on niinku kaappi ja tossa pöytä ja tossa...tota noin joo, kyl sä näet itekin. Mä nukun tossa vieressä, jos sulla tulee jotain asiaa.” Rick totesi ja kulki ovelle: “Öitä. Nähään aamulla sitte.”
“Joo...” James tuskin huomasi Rickin lähtöä.
Sänky! Hän pääsisi nukkumaan sänkyyn, jossa oli peitto ja patja ja tyyny! Ja hänellä oli ikioma pöytä, jonka laatikoissa oli ikiomia kyniä ja kumeja ja kaikkea hauskaa sälää. James tonki huoneensa kahteen kertaan läpi, ennen kuin lysähti selälleen vuoteelleen. Hän toivoi kuollakseen, että Rick puhuisi totta. Että hän saisi asua täällä ja sen jälkeen vielä jossain maallakin! Rickin vanhempien luona. Rickillä oli varmaan mukavat vanhemmat, James ajatteli itsekseen. Kun mies oli itsekin noin mukava.
Yksi häiritsevä asia huoneessa kuitenkin oli. Kun James oli jo riisuutunut ja kääriytynyt pehmoisiin peittoihin (ja ajatellut vahingoniloisena narkkareita märällä pölyisellä kivilattialla), hän tuli katsahtaneeksi yöpöydälle. Siinä oli kuva keski-ikäisestä kauniista naisesta, jolla oli ruudullinen essu ja leveä hymy. Tuo oli varmaan Rickin äiti. Kivan näköinen nainen.
Mutta kuka perkele tuo oli? James vetäytyi taaksepäin. Kuvassa naisen vierellä seisoi kamaln iso, kamalan leveäharteinen ja uskomattoman pelottavan näköinen mies. Tällä oli mustat hiukset ja sotkuinen musta parta, ja näemmä cyberosiakin. Oliko tuo Rickin isä? Herran jumala! Joutuisiko James jakamaan asunnon tuollaisen kanssa? Sehän voisi lintata hänet pikkusormellaan heti kun saisi siihen pienimmänkin syyn.
James mietti asiaa vakavasti vielä mutaman minuutin, kunnes päätti, että aikoo silti mennä Rickin mukaan maalle. Jos tuo oli Rickin isä, niin ei se voinut olla läpeensä paha, kun Rick kerran oli noin kiva.
Varmuuden vuoksi James kuitenkin päätti olla ihan kiltisti ja hiljaa kun viimein tapaisi tuon latopirun. Käännettyään kuvan ylösalaisin (silloin mies ei katsonut häntä koko ajan pahasti) James viimein sai unen päästä kiinni.
Aamulla hänen herätessään todellisuus tuntui ensimmäistä kertaa vuosiin paremmalta kuin sitä edeltäneen yön unet.
Ja kommentteja tuetaan, edelleen. Vaikka ihmiset ovatkin aika laiskoja niitä kirjoittamaan.
----
A new Chicken is born
James tunsi olonsa kamalan ahdistuneeksi keskellä synkkää aaltopeltitallia, kaikkien niiden ihmisten tuijotuksen alaisena. Hänen ylisuuri, varastettu farkkutakkinsa roikkui peittämässä laihoja, mutta leveitä olkapäitä. James oli romuluinen pikkupoika, eikä vaikuttanut ollenkaan niin laihalta ja nälkiintyneeltä kuin todellisuudessa oli. Nälkä hänet oli ajanutkin tähänastisen elämänsä typerimpään tekoon; hän oli puoli tuntia sitten hyökännyt rikottu pullo kourassaan sivukujalta yhden lihavan miehen eteen ja vaatinut tarmokkaasti tältä rahapussia vastineeksi hengen säästämisestä. Mistä James olisi arvannut työntävänsä kätensä herhiläispesään? Lihava mies kun osoittautui paikallisen jengin pomoksi, ja tällä oli mukanaan tusina kaveria. Ryöstöyritys muuttui pian epätoivoiseksi paoksi jonka päätteeksi jengiläiset olivat raahanneet hänet tähän saliin kuulusteltavaksi. Kukaan ei ollut ainakaan vielä pahoinpidellyt häntä, mutta James ei silti laskenut irti rikotusta pullostaan vaan rutisti sitä kädessään kuin tärkeintä aarrettaan. Saattaisihan se tulla tarpeeseen hyvinkin pian...
Lihavalla miehellä oli musta nahkatakki ja ihan liian kireät farkut, joihin hän oli ilmeisesti sulloutunut aamulla väellä ja vaivalla. Hänen paidassaan oli jonkinlaisen linnun luuranko ja sen alla luki keltaisilla kirjaimilla Y.M.C.A. Pukeutumisestaan huolimatta ihrapallo katseli häntä kovin ystävällisesti. Hän kehotti Jamesia istumaan edessään olevalle pienelle jakkaralle. James pätti viisaasti totella vangitsijaansa.
“Jottas... mikäs sä oot miähiäs?” lihava mies kysyi ja kohotti mustia tuuheita kulmiaan. James vilkuili ympärilleen hermostuneena ja haroi mohikaaniaan: “En kai oikein kukaan...”
“No kai sulla on nimi?”
“Joo kai... eikun James.” James takelteli, ja punastui kun väkijoukko alkoi naureskella. Tuollainen yhtenäinen nauraminen oli häiritsevää. Varsinkin, kun ne selvästi nauroivat hänen takiaan.
Lihava mies nyökkäsi ja virnisti: “James. Kiva nimi. Mistäs sä oot kotosin?”
“No täältä. Eikä minulla ole sukulaisia, ei kannata lähteä etsimään niitä.”
“Miks me niitä etittäis?”
“No...kun minä yritin ryöstää sinua. Eikös teillä ole tapana sitten niinkun...tota...” James löi nyrkillä kämmentään. Nyt lihava mies purskahti nauruun ja sai kaikki muutkin hekottamaan entistä kovaäänisemmin. James oli kasvoiltaan punaisempi kuin mohikaaninsa.
“Ei me aiota hakata ketään. Eikä suakaan. Taidat vaan olla nälissäs? Koska viimeks sait syödäkses?”
“Pari päivää sitten.” James vastasi ja muisteli kaiholla varastamaansa hampurilaista. Lihava miekkonen muuttui myötätuntoiseksi. Hän käski yhtä tovereistaan hakemaan jotain ruokaa pojalle. James ei uskaltanut sanoa mitään, ettei mies vain muuttaisi mieltään.
“Kurjaa. Missä sun isä ja äiti on?”
James siristi silmiään: “Isä on kuollut, ja äidistä en tiedä. Kai se jossain elää, valitettavasti.”
“Ai jaaha? Erimielisyyksiä äidin kanssa? Oot karannut kotoa vai?”
“Pikemminkin koti karkasi minun luotani. Äiti lemppasi minut Tokion eteen pari vuotta sitten ja käski mennä kaupunkiin kuolemaan. Olen aika huono poika, kun olen edelleen hengissä.”
Lihavan miehen oli taas pakko hymyillä. Hän raapi yhtä monista leuoistaan ja nyökkäsi: “Otan osaa. Paska äiti sulla. Ammutaan se, jos se palaa.”
“Hyvä ajatus.” James myönsi ja katseli taas ympärilleen. Hän halusi pois. “Voinko mennä jo?”
“No et! Et oo syönyt vielä mitään. Ja mihin sä muka menet, jos sul ei oo kotia?”
“En minä tiedä.” James vastasi todenmukaisesti. Hän oli viime aikoina nukkunut vanhassa hylätyssä talossa kahden narkomaanin kanssa. He antoivat hänen oleskella talossa sitä vastaan, että James vahti heitä kun he kuorsasivat sammuneina. Vaikka ei James kovin vakuuttava vahti ollut. Lähinnä säälittävä. Mutta narkkarille kelpasi säälittäväkin, kunhan nyt joku piti silmällä olematonta omaisuutta kun laukkasi itse mielikuvitusmaailmoissa.
“Kuules, James... ni sanoit sä jo sukunimes?”
“Wood.”
“Ni kuules, James Wood... mä tässä ajattelin, että mitä jos punkkaisit pari yötä tuolla mun talolla? Ei sellanen käy, että natiaiset kuljeksii kaduilla uhkailemassa pullolla isoja miehiä. Joku vielä vetää sua daijuun ja delaat, taajuuksä?”
“Öö...joo.” James ei ollut oikein varma, oletettiinko hänen vastaavan. Lihava mies kuitenkin näytti tyytyväiseltä. Hän näytti yhtä pinssiä olkapäässään: “Näeks ton merkin? Se on meidän jengin merkki. Kun pidät sitä, niin kaikki jengiläiset tunnistaa sut. Jos sulla on ikinä mitään ongelmia, kerrot vaan jengille, niin se auttaa.”
James kumartui eteenpäin: “Miksi siinä on tuollainen kana?”
“Se on meidän logo.”
“Ai jaa. Mikä teidän nimi on?”
“Crazy Chickens.”
Seurasi pingottunut, odottava hiljaisuus.
“Wau.” James sanoi sitten, ja näytti innostuneelta.
Lihava mies vilkaisi vierellään seisovia jengiläisiä ilmiselvästi hämillään. Sitten hän kallisti päätään ja katseli Jamesia kulmiensa alta: “Etsä naura?”
“En. Crazy Chickens on kiva nimi. Pitää olla cool, jos voi pokkana sanoa olevansa Crazy Chicken.”
Lihava mies kampesi itsensä parempaan asentoon: “No JUST NOIN mäkin ajattelen! Soot viisas poika. Tuus sanomaan oikein käsipäivää.”
James hypähti alas jakkaralta. Hän oli ikäisekseen melko pitkä. Asteltuaan lihavan miehen luo hän ojensi kätensä varovasti. Mies tarttui siihen ja esittäytyi hymyillen: “Moon Rick. Moon tän jengin pomo. Uus pomo, mun isä ja äiti jätti nää hommat mulle lopullisesti puol vuotta sitte.”
“Ai jaa. Oliko nekin jengiläisiä?”
“Oli oli, ja on edelleen. Jengistä ei koskaan lennä pihalle. Siihen kuuluu aina. Ja jos sen pettää, saa kaikkien vihat päällee.”
James katseli jengiläisiä nyt uuden, syvän kunniotuksen kanssa. He nauroivat, naljailivat keskenään, puhelivat, kisailivat, leikkivät ja tappelivatkin... ihan kuin yksi suuri, valtava perhe. Olisipa Jamesillakin ollut oma perhe. Olisipa hänkin osa jotain jengiä.
“Minkä ikänen sä oot?” Rick uteli ja tyrkkäsi Jamesin istumaan tuolille viereensä. Hän viittoi muita jengiläisiä menemään jo omiin puuhiinsa ja osa menikin. Osa jäi katselemaan Jamesia uteliaana. Eivät he olleetkaan ihan niin pelottavia, kuin James oli aluksi ajatellut.
“Neljätoista.” James vastasi. “Ja puoli.” hän lisäsi. Neljätoista tuntui äkkiä kovin vähäpätöiseltä iältä, kun kaikki muut olivat jo noin isoja ja vahvoja ja kauniita. Rick ei kuitenkaan nauranut hänen iälleen, vaan nyökkäsi tomerasti: “No se on hyvä ikä. Elämä edessä vielä. Aha, katos, sun ateria saapu!”
James kääntyi ja näki ihastuksekseen, miten yksi kaappimainen ja hurjan näköinen yötäkin mustempi jengiläinen ojensi hänelle hampurilaisateriaa. James nappasi tarjottimen innoissaan ja unohti kiittää. Tuoja ei pistänyt pahakseen, virnuili vain.
James sai syödä rauhassa, ja se oli vain hyvä, sillä suu täynnä ruokaa hän olisi vain tullut väärinymmärretyksi aina yrittäessään puhua. Rick jutteli sillä aikaa ystävilleen, ja James seurasi miestä vaivihkaa katseellaan koko ajan. Syötyään hän laski tarjottimen maahan ja heilutteli jalkojaan, silmäillen valtavan hallin täyttänyttä jengiläismassaa. Heillä oli paljon sulkakoristeita ja nahkavaatteita. Ja paljon kirkkaita kuvioita ja huiveja. James tunsi itsensä värittömäksi. Onneksi hänellä oli sentään punainen mohikaani, vaikkakin pieni ja alinomaa lytyssä.
“Ni, mitä sä sanot?” Rick kysyi yllättäen, ja sai Jamesin kääntymään: “Hä?”
“Ni mitä sä sanot siitä punkkaamisesta? Voisit nukkua mun luona vähän aikaa, ja sitten mennä vaikka maalle äidin ja isän luo. Ne ihan varmasti majoittais sut mielellään, jos vaikka auttelisit niitä välillä maatöissä?”
Jamesista tämä kaikki oli liian hyvää ollakseen totta, ja hän pelkäsi koko ajan heräävänsä ja toteavansa nähneensä vain unta. Uni tuntui kuitenkin jatkuvan sitkaasti tunnista toiseen, ja James alkoi hiljaa uskoa, että ehkä se ei ollutkaan unta vaan totisinta totta.
Illan mittaan James kuuli usein, kuinka ystävät kutsuivat Rickiä “Bluewhaleksi”. Nimi sopi miehelle oikein osuvasti, sillä hän oli tosiaan ihan uskomattoman kokoinen, niin pituus- kuin leveysmielessäkin. James ei kuitenkaan uskaltanut vielä sanoa Bluewhale, eikä ihan vielä Rickään. Hän ei itse asiassa uskaltanut puhutella Rickiä lainkaan. Tuo oli kaikinpuolin mukava ja ystävällinen, eikä James tahtonut suututtaa häntä vahingossa. Joskus puolenyön aikaan sitten Rick päätti viimein häipyä kotiinsa. Hän käski Jamesin seurata mukana.
James ei ollut koskaan päässyt moottoripyörän tarakalle ja hän oli innoissaan Rickin ajaessa tuhatta ja sataa ruuhkaisilla yökaduilla, välillä vastaantulevien kaistoilla ja välillä kaistoja erottavalla betonikorokkeella. Rick kuljetti häntä kohti keskiluokan aluella, pois likaisesta slummista. Jossakin vaiheessa, kun James jo nuokkui väsyneenä, Rick kaarsi pois moottoritieltä ja pian he olivatkin perillä.
Talo oli rakennettu puusta, toisin kuin kaikki sen ympärillä olevat talot, ja se näytti kotoisalta ja mukavalta. Rick vei pyöränsä sen vieressä olevaan isoon aaltopeltihalliin ja avasi sen jälkeen oven taloon.
Sisältä talo oli pienempi kuin miltä se vaikutti. Keittiö ja olohuone ja eteinen olivat samaa tilaa, ja melkein oven edestä lähti portaat yläkertaan. RIck näytti hänelle alakerran vessan heti keittiön vierellä, pienen tupakeittiön jonne pääsi varsinaisesta keittiöstä (James ei tiennyt, miksi keittiöitä piti olla kaksi, mutta eipä se hänelle kuulunutkaan), ja takaoven, joka vei takapihan roskakatokseen. Sitten mies vei hänet yläkertaan, missä oli käytävän äärellä kuusi makuuhuonetta ja sen päässä yksi vessa.
“Tää on vierashuone. Sä voit punkata täällä.” Rick selitti ja esitteli Jamesille huonetta: “Tossa on niinku kaappi ja tossa pöytä ja tossa...tota noin joo, kyl sä näet itekin. Mä nukun tossa vieressä, jos sulla tulee jotain asiaa.” Rick totesi ja kulki ovelle: “Öitä. Nähään aamulla sitte.”
“Joo...” James tuskin huomasi Rickin lähtöä.
Sänky! Hän pääsisi nukkumaan sänkyyn, jossa oli peitto ja patja ja tyyny! Ja hänellä oli ikioma pöytä, jonka laatikoissa oli ikiomia kyniä ja kumeja ja kaikkea hauskaa sälää. James tonki huoneensa kahteen kertaan läpi, ennen kuin lysähti selälleen vuoteelleen. Hän toivoi kuollakseen, että Rick puhuisi totta. Että hän saisi asua täällä ja sen jälkeen vielä jossain maallakin! Rickin vanhempien luona. Rickillä oli varmaan mukavat vanhemmat, James ajatteli itsekseen. Kun mies oli itsekin noin mukava.
Yksi häiritsevä asia huoneessa kuitenkin oli. Kun James oli jo riisuutunut ja kääriytynyt pehmoisiin peittoihin (ja ajatellut vahingoniloisena narkkareita märällä pölyisellä kivilattialla), hän tuli katsahtaneeksi yöpöydälle. Siinä oli kuva keski-ikäisestä kauniista naisesta, jolla oli ruudullinen essu ja leveä hymy. Tuo oli varmaan Rickin äiti. Kivan näköinen nainen.
Mutta kuka perkele tuo oli? James vetäytyi taaksepäin. Kuvassa naisen vierellä seisoi kamaln iso, kamalan leveäharteinen ja uskomattoman pelottavan näköinen mies. Tällä oli mustat hiukset ja sotkuinen musta parta, ja näemmä cyberosiakin. Oliko tuo Rickin isä? Herran jumala! Joutuisiko James jakamaan asunnon tuollaisen kanssa? Sehän voisi lintata hänet pikkusormellaan heti kun saisi siihen pienimmänkin syyn.
James mietti asiaa vakavasti vielä mutaman minuutin, kunnes päätti, että aikoo silti mennä Rickin mukaan maalle. Jos tuo oli Rickin isä, niin ei se voinut olla läpeensä paha, kun Rick kerran oli noin kiva.
Varmuuden vuoksi James kuitenkin päätti olla ihan kiltisti ja hiljaa kun viimein tapaisi tuon latopirun. Käännettyään kuvan ylösalaisin (silloin mies ei katsonut häntä koko ajan pahasti) James viimein sai unen päästä kiinni.
Aamulla hänen herätessään todellisuus tuntui ensimmäistä kertaa vuosiin paremmalta kuin sitä edeltäneen yön unet.