Post by khiiroo on Jul 12, 2007 0:11:05 GMT 3
Kaupunkilegendat kertoivat sen saapuvan keskiyöllä, täydenkuun aikaan. Lehdet kertoivat kolmen kuolleen, yhden vasta ambulanssissa hoitajien käsiin. Valetta. Välähdykset täyttivät mieleni tuijottaessani asuntoni pimeydessä pöydälläni lepäävän lehden otsikoita. Sarastuksen hämyssä harmaan pilvipeitteen lävitse tunkeutuneet säteet rikkoivat huoneen täydellisen pimeyden, jättäen minut seisomaan säleverhon väliköistä tunkeutuvien, lattiaa vasten kiemurtelevien valojuovien muodostaman ympyrän ulkopuolelle. Istuuduin takanani sijaitsevalle tuolille. Laskin käteni raskaasti sen nojien ylle, ja kylmyys sekä käsieni hikoilu muodostivat uurteisia kuvia tuolin puisten nojapuiden pinnalle. Tuskanhiki kirpoili helmiksi, valui pois ohuina noroina ja jätti jälkeensä väristykset. Suljin silmäni ja yritin palata eiliseen, ja siihen mitä näin.
*
Steve Peskin nojaili notkuvalla verannalla kolpakon kahva kämmeneensä suljettuna. Hän silmäili kiireisten ihmisten etenemistä asfalttiviidakon armottomilla teillä, ja kohottaessaan katseensa hän saattoi kuvitella miten itäinen taivas oli vaalenemassa. Vaikka Bronx oli vähäisen turisminsa ja rikollisuutensa vuoksi kaupunki, jota hyvätuloiset ja omasta mielestään fiksut ja älykkäät karttoivat, se tarjosi miljoonia mahdollisuuksia ihmiselle joka jaksoi yrittää. Ainakin hän tahtoi uskoa niin. Omat mietteeni olivat yhä kitkeriä ja horrosmainen valvetilani oli täynnä varjoja, jotka täyttivät pääni jokaisen kolkan. Eikä kurkustani kaatama mallasjuomakaan tuntunut kirkastavan ajatuksenjuoksuani. Mutristin huvittuneena huuliani muistellessani äitini sanoja alkoholista, sen vaarallisuudesta ja lempeää leikinlaskua siitä miten kuolisin ennen aikojani. Enkä silloin, kuten en vieläkään, ottanut hänen sanojaan vakavissani. Kenties olisi pitänyt, mutta välinpitämättömyys oli ainoa tapa välttää turhia murheita. Vaikka useimmat sanoivatkin oudoksi äitini tapaa laskea leikkiä vakavista asioista, kuten isäni lähdettyä, äidin palatessa omien sanojensa mukaan takaisin satulaan. Silloin en sitä ollut vielä tajunnut, nyt yritin vain karkottaa sen mielestäni. Ja silti rakastin häntä, omalla etäisellä ja karulla tavallani.
Ja siinä istuskellessani, mietteisiini vajonneena, en ollut tajunnut edes Steven istuutuneen pöydän toiseen päähän, ja laskeneen kolpakkonsa raskaasti tömähtäen pöydälle. Lopulta hiljaisuus välillämme tuntui riittäneen suuri kokoiselle venäläiselle, joka vislasi ohi kulkevalle tarjoilijattarelle. Nainen hymyili hänelle pehmeästi, joka kaukaisuudessa harhailevassa katseessani näytti lähinnä säälittävän kiintyneeltä, ja Steve iski hänelle omalla, karkealla tavallaan karismaattisesti, silmää. He keskustelivat hetken jostakin, joka sai miehen nousemaan ja nappaamaan tuolinsa selkänojalle levitetyn takin olkapäälleen. Havaitsin senkin vasta heidän lähdettyään. Tarjoilijatar hihitys seurasi heidän askeleitaan sisälle baariin, joka oli vielä tähän aikaan päivästä tyhjillään. Baarimikko kuunteli toisella korvalla erään miehen vuolasta kertomusta, ilmeisesti elämäntarinaa, ja nyökkäili hajamielisesti lasien kiillottamisen ohella hänelle myöntymisen merkiksi.
Ravistin itseni hereille ja nousin tuoliltani. Astelin verannan luo, laskin kämmeneni sen päälle ja silmäilin taivaalle. Auringon kultainen kehrä oli noussut jo korkealle muistuttaen puolesta päivästä polttavalla hehkullaan, ja vuoromme alkaisi pian. Käänsin päätäni hieman ja loin katseen tummien kulmakarvojeni alta baarin suuntaan. Noh, ainakin minun vuoroni alkaisi pian.
Silmiäni särkevä valo vetäytyi pois näkökentästäni kääntäessäni selkäni sille, ja näköaistini peittäneet harhat väreilevästä ilmasta asfaltin yllä katosivat sen myötä. ”Steve!” murahdin turhautuneesti. Vastausta ei kuulunut, eikä kukaan kiinnittänyt sanoihini minkäänlaista huomiota. Kohautin olkiani ja naurahdin itsekseni, kolkosti. Omapahan on palkkasi. Ja samassa kännykän pirinä havahdutti minut takaisin arkeen. ”George- auta!” Puhelu katkesi. Siinä kaikki. Sanat olivat kiteyttäneet sisäänsä enemmän pelkoa kuin saatoin tuntea, tai käsittää; ne olivat olleet kylmät ja täysin pelon lamauttamat. Vilkaisin puhelintietoja, ja vasta se sai jonkin sisälläni räjähtämään toimintaan. Kiskaisin vanhan nahkatakkini aloilleen päälläni, tiputin puhelimen pelottavan mekaanisella ranneliikkeellä taskuuni, ujutin toisella kädellä vyölläni roikkuneen avainnipun kouraani ja etsin katseellani auton avainta. Avasin keskuslukituksen, syöksyin autooni ja lähdin kaasuttamaan pitkin kuivaa asfalttikaistaa soittajan kodille. ”Ole kunnossa Evelyn, ole kunnossa”, hoin itselleni pelosta turtana. Naisen sanoissa viipyillyt pelko tarttui myös minuun, enkä kyennyt työntämään sitä mielestäni pois. En edes tiennyt oliko nainen siellä, mutta se oli ainoa paikka josta osasin häntä etsiä. En uskaltanut soittaa takaisin.
Melodraaman raaka-ainekset olivat aina olleet välillämme. Nuorta naista ei maailmassa voinut kahlita ikuisesti, ei kieltää rakastumasta tai naimasta ketä halusi, silti hänen perheensä oli kyennyt estämään avioliittomme. Emmekä siksi, vain ja ainoastaan siksi, olleet vielä virallisesti kirkon papereissa. Saavuin alle kymmenessä minuutissa hänen isänsä omistamalle talolle köyhällisalueella. Useat kysyvät katseet lasittuneista silmistä seurasivat askeliani astellessani heidän ovelleen, joka enää seisoi hädin tuskin pystyssä. Evelynin isä ei ollut enää vuosiin ollut kykeneväinen huolehtimaan ja holhoamaan naista, ja kun tämä oli viimein saanut rahaa lähteäkseen, oli se kuitenkin jotenkin saatu estettyä. Heidän talonsa oli palanut.
Tulipalo oli ollut suuri, eikä mikään talon sisällä ja sen ympäristössä ollut selvinnyt. Mutta siellä olivat palaneet myös naisen toiveet vapaudesta, ja vain teon hirveys kertoi miten fanaattisesti hänen isänsä tahtoi tyttärensä pitää luonaan. Avatessani talon etuoven, rikoin asunnon lävitse tunkevan pimeyden tuodessani kynnyksen yli työntyessäni mukanani auringonsäteitä, jotka haihtuivat kuitenkin painostavan pimeyden alla. Erotin naisen hahmon seisomassa keskellä huonetta ja korvani tavoittivat hänen nyyhkytyksensä. ”Evelyn?” kysyin varovaisesti, vaikka hetken ajan mieleni olisi tehnyt huutaa. Nainen kääntyi ja syöksyi minua kohti kädet ojennettuina. Suljin hänet syliini. ”Auta minua”, hän pyysi vapisevalla äänellä, irrottauduttuaan syleilystäni. ”Tot.. totta kai, Evelyn. Mutta kuinka?” Jokin äänessäni, jonka olin tarkoittanut vakaaksi, sai hänet rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi ja hän suoristi selkänsä. Aioin kysyä häneltä verhoista, jotka katkaisivat valon kulun sisään ja syytä pimeyteen, mutta hän ehti ensin. ”En tiedä kuinka, tai miten”, hän sanoi, yrittäen turhaan tukahduttaa itkun läpi tunkevan särön äänessään. Toinen kulmani kohosi ja aioin kysyä mistä hän puhui, mutta kuin nainen olisi lukenut ajatukseni, hän vain osoitti vapisevalla sormellaan sohvaa takanaan. Katseeni viiletti hänen ohitseen sohvalle, ja se mitä näin sai kasvoni kalpenemaan. Sohvalla makasi mies, tai ainakin kaikki se mitä hänestä vielä oli jäljellä. Miehen kasvoista ei ollut jäljellä enää yhtikäs mitään, hänen toisen kätensä tyngästä valuvat ruumiineritteet keräytyivät luun, jonka kärjessä näkyivät selvästi hampaanjäljet, päähän ja tippuivat roiskahtaen lammikkoon sohvan vieressä. En kyennyt sanomaan mitään. Ei ollut mitään, minkä olisin saanut muotoiltua lauseeksi ja saanut sen selvästi suustani ulos. Puristin häntä yhä tiukemmin vasten rintaani, tunsin sieraimissani hänen hiustensa tuoksun, mutta siihen sekoittui jokin jonka hetken ajan epäilin olleen metallipölyä.
*
Istuessani asuntoni pimeydessä, seuranani vain öisen kaupungin äänet ja täydenkuun kalvas loiste asuntoni lattiaan siivilöityneenä, tahdoin yhä uskoa sen olleen sitä. Tunsin konjakkilasin huurtuneen lasipinnan suutelevan sormieni päitä, etäisenä merkkinä todellisuudesta, joka sai minut havahtumaan. Miten kovasti siihen tahdoinkaan uskoa.
*
Silittelin naisen tummanruskeita hiuksia, ja hoin rauhoittelevaan sävyyn– Luoja, kuinka vaikeaa se olikaan! kaiken järjestyvän. Hoin hokemistani kaikki rauhoittelemiseen osaamani lauseet, vaikken tiennyt yritinkö rauhoitella häntä vai itseäni. Kuulin Evelynin rauhoittuvan, hetkittäiset nyyhkytykset olivat tiessään ja hän irrottautui otteestani. Hän katseli minua kasvot edelleen kalvaina, kuin sydäntalven hanget, ja alkoi puhua. Ja puhuessaan hänen lasittunut katseensa pysyi minussa. ”Lähdin isäni luota kuuden maissa, käytyämme ostoksilla. Tiedäthän, että vapauteni on rajoitettua, mutta olin saanut luvan käydä tapaamassa ystäviäni, jollen viipyisi liian pitkään.” ”Muistan vain, että olimme juoneet”, naisen posket punehtuivat pimeässä. Hän ei koskaan ennen ollut käyttänyt alkoholia juurikaan, isänsä käskystä. ”Aamulla herätessäni huomasin olevani täällä, ja hän makasi tuossa kohtaa, sellaisena kuin hänet nyt näet.” Evelyn oli käynyt hyvin lähellä sortumista, mutta oli niellyt kyyneleensä. ”En muista mitään!” Ja niin hän alkoi jälleen itkeä. ”En voinut soittaa kellekään, pelkäsin liikaa.” Tunsin yhä etäällä teräksen pisteliään tuoksun. ”Mutta soitithan sinä minulle.” ”Niin sinulle”, hän sopersi, itkunsekaisella äänellä. ”Mutta nyt, Evelyn, meidän on soitettava poliisille.” Evelyn lamaantui täysin. ”Po-poliisille?” hän kysyi hiljaa änkyttäen, kuin olisi maistellut sanaa suussaan, ja sylkäissyt sen pois kuin epämiellyttävän makuisen makeisen. ”Niin”, huokaisin raskaasti. Hän ei vastannut mitään, ei reagoinut mitenkään.
Ja niin, lopulta sireenien ääni täytti autioiden katujen kaikki sopet, autojen saapuessa pihaan pillit vinkuen. Paikalle saapuneet miehet soittivat lisää väkeä paikalle; mediasirkus alkoi jo. Evelyn saatettiin poliisiautoon ja työnnettiin tylysti sisään kuulusteluja varten, minua kehotettiin vain kaikkoamaan ja saapumaan poliisiasemalle antamaan lausuntoa, jos sellaista tarvittaisiin. Ja niin he veivät hänet luotani.
Istuin saman baarin terassilla, jolta olin häntä lähtenyt tapaamaan, ja katselin ohitseni valuvan väenpaljouden mekaaniseksi kehittynyttä kulkua. Vailla päämäärää vaeltavat ihmiset tyhjine katseineen korostivat absurdia tapahtumasarjaa, joka alkoi kun he avasivat silmänsä ja heräsivät unesta. Heidän ainoa päämääränsä oli aamusta asti vain uneen vaipuminen illalla, joka ikinen aamu uudelleen ja yhä uudelleen.
Steve istui seuranani, kourassaan tuoppi väljähtänyttä kaljaa ja suussaan puoliksi palanut savuke. Haistoin hänen halvan partavetensä, jolla kyteviksi ilmavirroiksi muodostuneet tuulet pyyhkivät kasvojani, ja hänen hengityksessään piilevän valkosipulin eltaantuneen tuoksun.
”En kyllä usko sen tyttörukan tehneen mitään, mitä media väittää.” Oli kulunut vasta kaksi päivää siitä, kun Evelyn oli hätääntyneenä soittanut minulle, kaksi päivää siitä, kun media oli saanut vihiä puoliksi syödystä miehestä köyhällistöalueella. Lehdet kyselivät, kenen syy oikeasti oli? Valtion? Median? Eräs lehti oli ehdottanut syyksi kristillistä kasvatusta.
”Mitä siihen sanot?” Steve oli ilmeisesti ehtinyt jo kehittää teorian yksinkeskustelunsa aikana, teorian jota en ollut vaivautunut kuuntelemaan.
”Etpä tietenkään usko hänen syyllisyyteensä, sillä sitähän hän ei ole ja onhan hän sinun vaimosi.” Kiukun säväyttämä katseeni sai ison miehen mutisten muuttamaan muodon tyttöystäväksi.
”Minulla on menoja”, mutisin ohimennen, ja iso mies nyökkäsi, kasvoillaan epämääräinen, surullinen ja tutkiva katse.
Teräksenkimalteinen ilta-aurinko hamuili yhä tuulessa taittuvaa nurmea, raastaen sitä viimeisin, pitkin vedoin verenpunaisine sormineen. Tuijotin laiskasti taivaalla roikkuvan auringonkehrän matkaa kohti länttä, tunsin rinnassani polttavan kaipauksen ja tiedon tuskan.
Olisi jälleen keskiyön aika.
Lehdet kirjoittivat naisen siirtyvän odottamaan tuomiotaan piirikunnan vankilaan. Virkavalta ei vaivautunut etsimään sen kummemmin, naisen vaatteissa ollut veri oli miehen ja motiivikin oli löydetty. Vain ja ainoastaan teon raakalaismaisuus sai median huomion; kannibalismi pelkkänä sanana oli saanut useat lehdet myymään numeronsa lehtikioskeista ja kauppojen hyllyiltä loppuun.
Ja tänään he saattaisivat hänet naisvankilaan, odottamaan kuolettavaa ruisketta.
Seisoin tien varressa, viiden kilometrin päässä paikasta josta he kääntyisivät savipohjaiselle tienpätkälle, joka johti vankilaan. Tie kiersi suon, joka levittäytyi autioksi lammeksi, etelärannan.
Ja lopulta odotukseni palkittiin. Poliisiauton valokeila etäällä hääti pimeyden tieltään, sen saavuttaessa valokeilansa nopeammin, kuin se ehti häilyä näkyvistä. Kuski joutui hidastamaan kääntyessään. Näin toisen, apukuskin puolella istuvan poliisin, silmäilevän lammen pintaa, jonka täysikuu hopeoi. Täysikuu. Mutta äkisti se oli poissa. Vauhti oli hidastunut tarpeeksi, teräsnaulan pituiset, mutta aavistuksen paksummat, kynnet pureutuivat peltioven kuoren läpi, ja repäisivät sen saranoiltaan. Kuski käänsi rattia, täysin paniikissa, ja ohjasi auton nokan kohti lammen peilityveä pintaa. Toisen poliisin kaulavaltimo oli auki, siitä valuva sydänveri vaikutti Happy Houria viettävän baarin kaljahanasta valuvalta tummalta oluelta.
Rysähdys rikkoi yön lintujen aavemaisen ja pahaa enteilevän serenadin, sekä lammen peilityven pinnan. En piitannut siitä.
Etäällä, lammen toisella puolella pimeyden katveessa seisovan mökin ikkunaan syttyi valo.
Ja sitten toinen, kolmas, neljäs ja viides. Valoja valojen perään.
Kiiruhdin poliisiauton taakse, repäisin ovet eläimellisellä voimalla, voimalla joka ei kuulunut ihmiselle, vaan pedolle hänen sisässään.
Evelyn virui lattialla penkin alla, otsassaan verta vuotava haava. Nostin hänet käsivarsilleni ja syöksyin auton luota pimeyteen.
Siinä juostessani, naisen lämmin ruumis rintaani vasten painautuneena kuulin heidän äänensä.
Askeleita, huutoja, jotka saivat linnut lehahtamaan puistaan. Kuulin haulikoiden naksahdukset ja kauhistuneet parahdukset; rikollinen vapaalla jalalla!
Pysähdyin, jopa minulla oli rajani, ja laskin hänet viereeni kostealle nurmelle.
Kuu kimalteli tuulessa heiluvan nurmikentän tahtiin, taivaalla idästä päin saapuivat vaeltavat harmaat pilviharsot, jotka toivat mieleeni ne ihmiset asfalttiviidakon syleilyssä. Ne vaelsivat vailla päämäärää tummansinisellä taivaalla, ja silti niillä oli oma paikkansa tässä kaikkeudessa.
Kuten myös minulla. Ja katsoessani naista vierelläni; meidän rakkaudellamme.
Mutta äkisti äänet lähestyivät lähestymistään. Epämääräistä honotusta aluksi, jonka metsä sivullani sulki sisäänsä, mutta äkisti pamahdus ja suuliekki.
Siinä samassa kaappasin naisen käsivarsilleni, peitin inhimillisen puoleni ulvonnalla, eikä ääni enää kuulunut minulle vaan pedolle sisälläni. Syöksyin juoksuun, ja juoksin kovemmin kuin koskaan ennen, kuin koskaan jälkeenkään. En muista kuin toisen laukauksen ja vihlaisevan kivun kyljessäni.
Kaaduin ja Evelyn kaatui mukanani. Yritin nousta- voi kuinka yritinkään! mutten kyennyt.
Askeleet lähestyivät, metsästäjät olivat saapuneet. He tarttuivat käsivarsiini, hänen käsivarsiinsa, enkä kyennyt enää peittelemään eläimellistä raivoani. Se pulppusi jokaisessa suonessani, polttaen pahemmin kuin kuuminkaan tuli ja ulvoin, kuin kuolemaisillaan oleva susi.
En tiedä kuluiko minuutti, tunti, vaiko ikuisuus. Jäljellä oli vain hiljaisuus, ja vielä kuolevien korina. Enkä piitannut.
Käännyin Evelynin puoleen, viedäkseni hänet viimein turvaan. Mutta naisen kalpeat kasvot, kalpeammat kuin niiden rinnalla loistava kuu, olivat tiivistyneet hänen lasittuneeseen katseeseensa.
Hän ei ollut enää minun, ei maailman, ei isänsä, ei kenenkään.
Hän oli saapunut päätepysäkkiin, jolta tie ei enää johtanut minnekään.
Ja niin minä ulvoin, viimeistä kertaa, vaikka tuska poltti nielussani ja kärvensi kurkkuani, minä ulvoin.
*
Ja kuten kaupunkilegendat kertoivat, sen tiedettiin saapuvan keskiyöllä, täydenkuun aikaan.
Se ei pitänyt paikkaansa. Minä olin nyt, kuten olin täydenkuun aikaan; ihminen joka oli sinetöinyt pedon inhimillisyyden vankilaan, oli nyt poissa.
Minuus, viimeinen ripe ihmistä sisälläni, oli kuollut elämäni valon, Evelynin, kanssa sille samaiselle nurmelle, silloin täydenkuun aikaan, jolloin kuu oli kapea viilto peilityven lammen pinnassa.