Post by dallan on Feb 27, 2007 23:48:18 GMT 3
((D'allanin pikavisiitti "Linnansalissa" pelissä. Se on tänne tarinoita osiolle sijoitettu, jotta moinen ei olisi pidempää peliä haluaville harmiksi. Näin ollen hänen visiittinsä ei tietenkään tarvitse kenenkään pelaamiseen mitenkään vaikuttaa.
Kirjoitan hänellä pikkkuisen samalla tyylillä, mitä sitä kirjoitti vuosia sitten eli paljon karkeammin. Toki en enää osaa tehdä tätä samalla tavalla kuin ennen vanhaan, mutta yritetään vähän. Hahmokin on erilainen kuin nykyään on. Paljon vihaisempi, tyhmempi, lapsellisempi ja tylsempi.))
Mustaan hupulliseen loimeen pukeutunut harmaankarvainen yksisarvinen asteli pehmein askelin linnan saliin johtavaa käytävää. Vaatteessa roikkui pieni samettipussi, joka oli avoinainen, mutta vaikutti silmämääräisesti olevan tyhjä. Uroksen kaulassa oli kahta yksisarvista esittävä koru. Askelten tahdissa se hieman heilui.
D'allan avasi oven varsin vaivatta ja katsahti ympärilleen. Montaa sielua täällä ei näkynyt. Yksi, ehkä useampi. Ei yksisarvinen tahtonutkaan joutua liiallisen huomion kohteeksi, joten tämä sopi hänelle hyvin. Eläin jätti oven auki, joku toinen saisi sulkea sen, ja lähti seinänvierustaa pitkin kohti sitä samaa nurkkaa, missä hän vietti aina aikaansa. Se ei nytkään ollut varattu ja sitä lähestyttiin hiljaisin askelin. Lopulta harmaa sitten asettui aloilleen. Vatsallaan tässä oli hyvä olla.
Uros käänsi katseensa seiniä kohti. Ne jaksoivat häntä aina kiinnostaa. Ei harmaa niin seurasta välittänyt, mutta seinissä oli jotain lumoavan mielenkiintoista. Se oli jotain salaperäistä, josta kukaan ei tiennyt, että miksi niitä piti tutkia. Vain yksisarvinen itse.
((Jestas mitä tekstiä. Tahdoin kuitenkin kokeilla. Jännä kokemus.))
((Ja sitten D'allan poistuu nykytyylillä.))
Pitkään ei kestänyt, että yksisarvinen jo nosti vasemman jalan etusorkkaansa. Harmaa keskittyi vielä hetken ja napautti sitten lujaa lattiaa jalallaan.
Samassa eläin oli tiessään. Nurkka huusi tyhjyyttään kuin yksisarvista ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Ehkä hän oli vain toiveuni, hiljainen siipiään räpyttelevä pieni lintunen myrskytuulessa, joka hivenen yritti lentää omin voimin pois emonsa pesästä. Pois uusille maille, omille oksille rakkaudesta laulamaan.
Silmänräpäys jo kertoo, että se ei ole niin.
Vartu ensin pieni, malta vielä vähän.
Ja sitten lennä, anna virran viedä uudelle puulle, tulevan rakkaan viheltävien tuulien maille.
Liidä lihavia matoja omille lapsillesi
mutta laula aina sitä sävelmää, minkä emosi sinulle opetti
ja jäähyväisiksi sydämeesi lahjoitti.
((Ja näin päätämme tämän lyhyen visiitin runolla vanhojen aikojen arvokkaalle muistolle.))
Kirjoitan hänellä pikkkuisen samalla tyylillä, mitä sitä kirjoitti vuosia sitten eli paljon karkeammin. Toki en enää osaa tehdä tätä samalla tavalla kuin ennen vanhaan, mutta yritetään vähän. Hahmokin on erilainen kuin nykyään on. Paljon vihaisempi, tyhmempi, lapsellisempi ja tylsempi.))
Mustaan hupulliseen loimeen pukeutunut harmaankarvainen yksisarvinen asteli pehmein askelin linnan saliin johtavaa käytävää. Vaatteessa roikkui pieni samettipussi, joka oli avoinainen, mutta vaikutti silmämääräisesti olevan tyhjä. Uroksen kaulassa oli kahta yksisarvista esittävä koru. Askelten tahdissa se hieman heilui.
D'allan avasi oven varsin vaivatta ja katsahti ympärilleen. Montaa sielua täällä ei näkynyt. Yksi, ehkä useampi. Ei yksisarvinen tahtonutkaan joutua liiallisen huomion kohteeksi, joten tämä sopi hänelle hyvin. Eläin jätti oven auki, joku toinen saisi sulkea sen, ja lähti seinänvierustaa pitkin kohti sitä samaa nurkkaa, missä hän vietti aina aikaansa. Se ei nytkään ollut varattu ja sitä lähestyttiin hiljaisin askelin. Lopulta harmaa sitten asettui aloilleen. Vatsallaan tässä oli hyvä olla.
Uros käänsi katseensa seiniä kohti. Ne jaksoivat häntä aina kiinnostaa. Ei harmaa niin seurasta välittänyt, mutta seinissä oli jotain lumoavan mielenkiintoista. Se oli jotain salaperäistä, josta kukaan ei tiennyt, että miksi niitä piti tutkia. Vain yksisarvinen itse.
((Jestas mitä tekstiä. Tahdoin kuitenkin kokeilla. Jännä kokemus.))
((Ja sitten D'allan poistuu nykytyylillä.))
Pitkään ei kestänyt, että yksisarvinen jo nosti vasemman jalan etusorkkaansa. Harmaa keskittyi vielä hetken ja napautti sitten lujaa lattiaa jalallaan.
Samassa eläin oli tiessään. Nurkka huusi tyhjyyttään kuin yksisarvista ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Ehkä hän oli vain toiveuni, hiljainen siipiään räpyttelevä pieni lintunen myrskytuulessa, joka hivenen yritti lentää omin voimin pois emonsa pesästä. Pois uusille maille, omille oksille rakkaudesta laulamaan.
Silmänräpäys jo kertoo, että se ei ole niin.
Vartu ensin pieni, malta vielä vähän.
Ja sitten lennä, anna virran viedä uudelle puulle, tulevan rakkaan viheltävien tuulien maille.
Liidä lihavia matoja omille lapsillesi
mutta laula aina sitä sävelmää, minkä emosi sinulle opetti
ja jäähyväisiksi sydämeesi lahjoitti.
((Ja näin päätämme tämän lyhyen visiitin runolla vanhojen aikojen arvokkaalle muistolle.))