Post by WhiteNoiseMonster on Nov 25, 2006 21:13:54 GMT 3
(( Tässä on pieni tarina erään hahmoni menneisyydestä. Mitään varsinaista pointtia siinä ei ole. Tämän vastapainoksi se sisältää väkivaltaa ja viittauksia moraalisesti arveluttavaan toimintaan. ))
Poikkeuksellisen sairalloisenkeltaisena taivaalla möllöttävä kuu valaisi niukasti öistä tienvartta jonkin vähäpätöisemmäksi näivettyneen entisen kauppareitin varrella sijainneen kaupungin ulkopuolella. Yö oli jo pitkällä, eikä kaupunginkaan suunnasta ihmisten aiheuttamia ääniä saattanut enää kuulla. Kaikki kunnollisina itseään pitävät kansalaiset olivat siis jo unten mailla, tai rauhoittuneet omiin oloihinsa kodeissaan. Tie kulki kumpuilevan maaston halki kaupungista, ja sen varrella oli enimmäkseen heinikkoa ja harvakseltaan myös puita.
Parin kukkulan välillä olevassa maastoon muovautuneessa painaumassa, suojassa tietä kulkevien katseilta, seistä tonotti itsepäisesti tammi. Se ei ollut niin menestynyt, sillä se ei saanut tarpeeksi auringonvaloa osakseen päivisin, mutta jostain kumman syystä se vaan itsepäisesti siellä eli ja olipa myös kasvattanut oksistonsa niin tuuheaksi, että sen kätkössä odottelevaa hahmoa ei voinut pimeässä huomata.
Oksistossa hiljaa odotteleva hahmo kuunteli yön ääniä hiirenhiljaa, samalla tarkkaillen maastoa tumman huppunsa alta. Repaleinen viitta tuon yllä teki entistä vaikeammaksi erottaa hahmoa oksistosta, ellei se jo ollut aivan mahdoton tehtävä niille, joilla ei erityisempiä pimeässä näkemisen lahjoja ollut. Aikaisemmin illalla puussa nyt yksin nököttävä hahmo oli ottanut selvää eräästä kaikessa hiljaisuudessa suoritettavasta operaatiosta kuljettaa jokseenkin muinaisen oloinen taikaesine kaupungissa asuvalle hämärämmän liiketoiminnan edustajalle. Tarkempaa selostusta vaanija ei kohteestaan edes ollut halunnut, sillä taikaesineistä tuo ei enimmäkseen piitannut. Ei hän mikään velho ollut. Toisin kuin tuon palkannut henkilö, joka ilmeisesti kaipaili esinettä kipeästi haltuunsa, ennen kuin se joutuisi sitä odottelevan hämärämiehen haltuun. Tuskin kummankaan taikaesinettä himoitsevan osapuolen tarkoitusperät olisivat olleet millään tapaa hyviä tai moraalisesti 'oikeita', mutta vaanijan mielestä raha oli tarpeeksi suuri motivaatio valita puolensa. "Puolet nyt, puolet suoriuduttuasi.", oli useimmiten tuolle kelvollinen sopimus. Ainakin silloin, kun oli kyse suuremmista rahasummista.
Mitä tehtävään liittyvään tiedusteluun tuli, ei tuo ollut juurikaan kaihtanut keinoja tietoa hankkiakseen. Lähetystään odotteleva pimeän bisneksen pyörittäjä makasi tällä hetkellä hiljaisen asuntonsa lattialla, kurkkunsa auki leikattuna. Samoin teki tuon vaimo, ja pieni poika. Ainoa positiivinen seikka asiassa oli, että nainen ja lapsi olivat kuolleet nopeasti. Miehestä murhaaja oli saanut hetken verran puristaa tarvitsemiaan tietoja. Mitään erityistä tyydytystä surmaamisesta hahmo ei saanut, se vaan oli väistämätöntä välittömän kiinnijäämisen välttämiseksi. Vaimo olisi varmasti hälyyttänyt apua löydettyään miehensä ruumiin, ja lapsi voinut lähteä koston tielle vartuttuaan. Vaikka viimeksimainittu epätodennäköiseltä tuntuikin, kaikki uhkatekijät olisi eliminoitava. Omalla tavallaan teko oli myös silmittömän vihan tunteen sivutuote. Vihan, joka ei oikeastaan löytänyt kohdetta, vaikka kuinka sellaista oltaisiin etsitty, tai sitten se kohde olivat kaikki sellaiset ihmiset, jotka tietämättään olivat ajautuneet, tai ajaneet itsensä heikkoon asemaan. Se oli osittain hallittua vihaa, sillä muutenhan tuo olisi jo aikaa sitten tehnyt kohtalokkaan virheen vihanpuuskissaan ja saanut itse surmansa. Tällainen tunne ilman katumusta, tai omantunnon tuskia saivat tuon toimimaan häikäilemättömillä tavoilla. Kaupungin vartijat voisivat aamun valjetessa ryhtyä etsimään syyllistä, mutta silloin murhaaja aikoi jo olla kaukana muualla.
Kavioiden kopse kiinnitti puussa odottajan huomion. Aluksi se kuului vaimeana tien suunnasta, sitten äänet vaimenivat hieman. Ilmeisesti ratsastaja, tai kuka ikinä tulossa olisikaan, kääntyi pois hiekkaiselta tieltä heinikkoon. Vaimeammat äänet heinikossa lähestyivät tuota yhden hahmon kansoittamaa puuta. Ratsastaja kulki rauhallista vauhtia puun alle jääden odottelemaan hevosensa selässä hermostuneesti ympärilleen vilkuillen. Tuolla oli yllään hupullinen viitta, joka peitti tällä hetkellä hahmon pään, mutta tuon saapuessa paikalle puussaolija saattoi huomata viitan alla kiiltelevän rintapanssarin, ja pitkät mustat hiukset, jotka valuivat panssaria pitkin. Ei mitenkään erityisen kookas, mutta ilmeisesti kyvykäs soturi. Tuskin ketä tahansa keltanokkaa moista tehtävää suorittamaan palkattaisikaan. Mutta heitä oli silti vain yksi? Epäilyttävää. Puun juurelle tullut ratsastaja ehti vilkuilla vähän aikaa ympärilleen, ja oli jo tekemässä lähtöä, kun puussa vaaninut hahmo päätti toimia.
Vaimea kohahdus kuului tammen oksistosta hoikan hahmon pudottautuessa puusta ratsastajan päälle. Ratsastaja ehti katsahtaa nopeasti ylös, ja kohottaa sitten panssaroidun käsivartensa suojakseen. Tämä pelastikin tuon hengen, sillä yöilmaa halkova tikari iskeytyi käsivarteen, sen sijaan että olisi haukannut ratsailla olevan soturin kaulaa. Epäonnistuttuaan ensi iskussa, ehti putoava murhaaja silti tarrata kiinni tuohon tikarin lävistämään käteen, ja täten kaataa ratsastaja satulasta. Säikähtänyt hevonen pinkaisi tilanteesta pakoon jättäen kamppailevan kaksikon heinikkoon.
Maata vasten iskeytyessään kaksikosta alimpana oli puussa vaaninut murhamies, mutta tilanne muuttui nopeasti tuon kieräyttäessä tuskissaan olevan soturin päältään ja ottaessa itse tukevan asennon tuon päällä. Miekkansa soturi oli jättänyt satulaan, jossa se edelleen oli tuon ulottumattomissa. Ehjä käsi haparoi vyötärölle kohti tikarin kahvaa, mutta nyrkin isku leukaperiin pysäytti liikkeen, kun maassa makaavan silmissä hetkellisesti sumeni. Tikari kaapattiin nopeasti talteen salamurhaajan toimesta, ja sitten tuo vilkaisi uhrinsa kasvoja, joilta saattoi lukea heräämisen merkkejä. Soturi, muutamaa arpeaan kasvoillaan kantava, muuten kaunis nainen tuijotti syvää vihaa huokuvalla katseellaan päällään istuvaan mieheen, jonka huppu oli pudonnut hyökkäyksen yhteydessä pois päästä. Tuo oli yksisilmäinen, vasenta silmäkuoppaa peitti lappu. Huulillaan tuolla oli kylmä pieni hymy, joka pilkkasi uhrinsa raivokasta katsetta. Soturi oli nyt aivan avuton, hänen oma tikarinsa painettiin kurkkuaan vasten. Kylmä teräs ihoa vasten. Eipä tuon mielessä paljon vastaan pyristeleminen nyt liikkunut. "Missä se on?", tiedusteli vihainen, kärsimättömän kuuloinen ääni. Soturi ei vastannut, vaan jatkoi myrkyllistä tuijotustaan. Miehen katse muuttui kireämmäksi kulmien kurtistuessa. "No. Kuolet jokatapauksessa." ehti tuo juuri ja juuri sanoa, kun soturi yhtäkkiä suorastaan ponnahti miehen alla jännitettyään lähes jokaisen lihaksen ruumiistaan. Kurkulla ollut tikari aiheutti pienen harmittoman naarmun ihoon, murhaajan horjahtaessa uhrinsa päältä, joka käsivarteensa uponneen tikarin tuottamasta tuskasta huolimatta loikkasi vuorostaan kimppuunsa hyökänneen pääle vangiten tiukkaan otteeseensa tuon tikaria pitelevän käden. Asetelman nopeasti vaihtuessa ei mies kuitenkaan jäänyt odottelemaan noutajaansa, vaan kiskaisi vasemmalla kädellään tikarinsa soturin oikeasta käsivarresta. Ilmoille kajahti tuskan huudahdus, ja hetkeä myöhemmin kuului vaimea ääni tikarin tunkeutuessa läpi panssarin, soturin kylkiluiden ali mahaan. Ilme naisen kasvoilla vaihtui nyt yllättyneeksi. Silmät suurina tuo tuijotti vatsassaan törröttävää tikarinkahvaa. Avatusta suusta kuului pihinää tuon vetäessä ilmaa hyvin hitaasti keuhkoihinsa.
Iskusta lamaantuneen soturin päältään sivuun työnnettyään kääntyi murhaaja vielä naisen puoleen. Tuo oli vielä elossa, mutta ruumiinsa ei enää totellut juurikaan aivojen antamia käskyjä. "Miksi sinä edes vaivauduit tällaiseen tehtävään yksin?", tiedusteli mies nyt neutraalimpaan, lähes tunnekuolleeseen sävyyn etsiessään soturin yltä mitään kantolaukun tai muun säilytysvälineen tapaista. Tuo jutteli uhrilleen nyt niinkuin kenelle tahansa tuntemattomalle, johon ei oltu luotu minkäänlaisia tunnesiteitä. "Rahan takia?", uteli mies vilkaisten naisen kasvoja, nainen tuijotti takaisin uhmakkaana. Hengitys oli tasaantunut, tuo eläisi vielä jonkin aikaa tuskissaan, ennen kuin elämän kipinä hiipuisi tuon silmistä. "Palvelus...", sihahti nainen yllättävän rauhalliseen sävyyn tuntien tuskaa kommunikoidessaan hieman enemmän, kuin mitä hengittäminen aiheutti. Ilmeisesti tuo oli jo ehtinyt hyväksyä kohtalonsa. "Palvelus.", tuhahti mies huvittuneena leikaten nahkahihnan poikki pienestä soturin vyöllä kantamasta pussista. "Ei kannattaisi ajautua sellaisiin velkoihin.", totesi mies toruvaan sävyyn tutkiessaan pussin sisältöä. Siellä oli hyvin sileäpintainen, noin nyrkin kokoinen harmaa kivi, joka tosin tuntui kevyeltä kädessä, aivan kuin se olisi ontto. "Tämä se taitaa olla.", tuumasi mies itsevarmaan sävyyn tunkiessa kiven viittansa alla olevaan kantolaukuntapaiseen ja kiskaisi sitten äkkiä tikarin irti uhrinsa vatsasta. Soturin ruumis nytkähti ja kasvot vääntyivät tuskasta. "Olisi epäkunnioittavaa tappaa sinut omalla aseellasi. Tässä asiassa voin joustaa.", puheli mies naiselle, joka sanoja tuskin kuuli tuskiltaan, veren pulpahdellessa haarniskassa olevasta reiästä. Tumma veri näytti mustalta kuunvalossa. Soturin katse kohdistui vielä kerran mieheen. Tilanne pysähtyi murhaajan mielessä hetkeksi.
Tuo katse. Kaiken toivon heittänyt ihminen, joka avuttomana vain odottaa kuolemaansa. Katseessa ei ollut niinkään kuolemanpelkoa, vaan pelkkää ruumiillista tuskaa. Se sai menneisyyden demonit heräämään ja raivoamaan tuon valkohiuksisen murhaajan pään sisällä. Nyt nuo silmät muuttuivat hänen katsellessaan koko ajan tutummiksi. Yhä vain kipeämpiä ja satuttavampia muistikuvia vyöryi miehen tajuntaan. Hän se tässä oli suurimman vääryyden kokenut. Ja ne asiat, jotka hän oli pitkään halunnut unohtaa, tulivat nyt takaisin kovaa vauhtia. Miehen kylmä ilme vaihtui hetkessä vihaiseksi irvistykseksi. Mies tiesi, ettei nainen ollut sama, kuin se, jota hänen mieleensä tulvineet muistot olivat koskeneet. Mies kohotti tikariaan. Ei turhia tunteita! Tikari iski naisen kaulaan kuolettavalla tarkkuudella katkoen kaulavaltimon. Tunteileminen on heikkoutta! Toinen isku, tällä kertaa viilto joka avasi henkitorven. Tikari nousi vielä kolmanteen iskuun, mutta kohonnut käsi ei tehnyt suoritusta loppuun. Tämä ei ole enää tarpeen, hän on kuollut! Mies selvisi sisäisestä kamppailustaan yli äyräidensä vuotavaa raivoa vastaan ja pakottautui toimimaan järkevästi. Tällaiset tunnepurkaukset olivat heukkouksia, ne on nujerrettava. Tuo soturi oli aivan yhtä vieras kuin kuka tahansa vastaantulija, tai aikaisempi uhrinsa. Hän vain oli joutunut väärään paikkaan.
Edelleen katumusta, syyllisyyttä tai oikeastaan mitään muitakaan tilanteeseen sopivia inhimillisiä tuntemuksia kokematta pyyhki mies nyt verisen tikarinsa maassa makaavan vainajan viittaan ja nousi seisomaan. Ja kun aamu vihdoin valkeni, oli yksisilmäinen murhaaja jo kaukana.
Poikkeuksellisen sairalloisenkeltaisena taivaalla möllöttävä kuu valaisi niukasti öistä tienvartta jonkin vähäpätöisemmäksi näivettyneen entisen kauppareitin varrella sijainneen kaupungin ulkopuolella. Yö oli jo pitkällä, eikä kaupunginkaan suunnasta ihmisten aiheuttamia ääniä saattanut enää kuulla. Kaikki kunnollisina itseään pitävät kansalaiset olivat siis jo unten mailla, tai rauhoittuneet omiin oloihinsa kodeissaan. Tie kulki kumpuilevan maaston halki kaupungista, ja sen varrella oli enimmäkseen heinikkoa ja harvakseltaan myös puita.
Parin kukkulan välillä olevassa maastoon muovautuneessa painaumassa, suojassa tietä kulkevien katseilta, seistä tonotti itsepäisesti tammi. Se ei ollut niin menestynyt, sillä se ei saanut tarpeeksi auringonvaloa osakseen päivisin, mutta jostain kumman syystä se vaan itsepäisesti siellä eli ja olipa myös kasvattanut oksistonsa niin tuuheaksi, että sen kätkössä odottelevaa hahmoa ei voinut pimeässä huomata.
Oksistossa hiljaa odotteleva hahmo kuunteli yön ääniä hiirenhiljaa, samalla tarkkaillen maastoa tumman huppunsa alta. Repaleinen viitta tuon yllä teki entistä vaikeammaksi erottaa hahmoa oksistosta, ellei se jo ollut aivan mahdoton tehtävä niille, joilla ei erityisempiä pimeässä näkemisen lahjoja ollut. Aikaisemmin illalla puussa nyt yksin nököttävä hahmo oli ottanut selvää eräästä kaikessa hiljaisuudessa suoritettavasta operaatiosta kuljettaa jokseenkin muinaisen oloinen taikaesine kaupungissa asuvalle hämärämmän liiketoiminnan edustajalle. Tarkempaa selostusta vaanija ei kohteestaan edes ollut halunnut, sillä taikaesineistä tuo ei enimmäkseen piitannut. Ei hän mikään velho ollut. Toisin kuin tuon palkannut henkilö, joka ilmeisesti kaipaili esinettä kipeästi haltuunsa, ennen kuin se joutuisi sitä odottelevan hämärämiehen haltuun. Tuskin kummankaan taikaesinettä himoitsevan osapuolen tarkoitusperät olisivat olleet millään tapaa hyviä tai moraalisesti 'oikeita', mutta vaanijan mielestä raha oli tarpeeksi suuri motivaatio valita puolensa. "Puolet nyt, puolet suoriuduttuasi.", oli useimmiten tuolle kelvollinen sopimus. Ainakin silloin, kun oli kyse suuremmista rahasummista.
Mitä tehtävään liittyvään tiedusteluun tuli, ei tuo ollut juurikaan kaihtanut keinoja tietoa hankkiakseen. Lähetystään odotteleva pimeän bisneksen pyörittäjä makasi tällä hetkellä hiljaisen asuntonsa lattialla, kurkkunsa auki leikattuna. Samoin teki tuon vaimo, ja pieni poika. Ainoa positiivinen seikka asiassa oli, että nainen ja lapsi olivat kuolleet nopeasti. Miehestä murhaaja oli saanut hetken verran puristaa tarvitsemiaan tietoja. Mitään erityistä tyydytystä surmaamisesta hahmo ei saanut, se vaan oli väistämätöntä välittömän kiinnijäämisen välttämiseksi. Vaimo olisi varmasti hälyyttänyt apua löydettyään miehensä ruumiin, ja lapsi voinut lähteä koston tielle vartuttuaan. Vaikka viimeksimainittu epätodennäköiseltä tuntuikin, kaikki uhkatekijät olisi eliminoitava. Omalla tavallaan teko oli myös silmittömän vihan tunteen sivutuote. Vihan, joka ei oikeastaan löytänyt kohdetta, vaikka kuinka sellaista oltaisiin etsitty, tai sitten se kohde olivat kaikki sellaiset ihmiset, jotka tietämättään olivat ajautuneet, tai ajaneet itsensä heikkoon asemaan. Se oli osittain hallittua vihaa, sillä muutenhan tuo olisi jo aikaa sitten tehnyt kohtalokkaan virheen vihanpuuskissaan ja saanut itse surmansa. Tällainen tunne ilman katumusta, tai omantunnon tuskia saivat tuon toimimaan häikäilemättömillä tavoilla. Kaupungin vartijat voisivat aamun valjetessa ryhtyä etsimään syyllistä, mutta silloin murhaaja aikoi jo olla kaukana muualla.
Kavioiden kopse kiinnitti puussa odottajan huomion. Aluksi se kuului vaimeana tien suunnasta, sitten äänet vaimenivat hieman. Ilmeisesti ratsastaja, tai kuka ikinä tulossa olisikaan, kääntyi pois hiekkaiselta tieltä heinikkoon. Vaimeammat äänet heinikossa lähestyivät tuota yhden hahmon kansoittamaa puuta. Ratsastaja kulki rauhallista vauhtia puun alle jääden odottelemaan hevosensa selässä hermostuneesti ympärilleen vilkuillen. Tuolla oli yllään hupullinen viitta, joka peitti tällä hetkellä hahmon pään, mutta tuon saapuessa paikalle puussaolija saattoi huomata viitan alla kiiltelevän rintapanssarin, ja pitkät mustat hiukset, jotka valuivat panssaria pitkin. Ei mitenkään erityisen kookas, mutta ilmeisesti kyvykäs soturi. Tuskin ketä tahansa keltanokkaa moista tehtävää suorittamaan palkattaisikaan. Mutta heitä oli silti vain yksi? Epäilyttävää. Puun juurelle tullut ratsastaja ehti vilkuilla vähän aikaa ympärilleen, ja oli jo tekemässä lähtöä, kun puussa vaaninut hahmo päätti toimia.
Vaimea kohahdus kuului tammen oksistosta hoikan hahmon pudottautuessa puusta ratsastajan päälle. Ratsastaja ehti katsahtaa nopeasti ylös, ja kohottaa sitten panssaroidun käsivartensa suojakseen. Tämä pelastikin tuon hengen, sillä yöilmaa halkova tikari iskeytyi käsivarteen, sen sijaan että olisi haukannut ratsailla olevan soturin kaulaa. Epäonnistuttuaan ensi iskussa, ehti putoava murhaaja silti tarrata kiinni tuohon tikarin lävistämään käteen, ja täten kaataa ratsastaja satulasta. Säikähtänyt hevonen pinkaisi tilanteesta pakoon jättäen kamppailevan kaksikon heinikkoon.
Maata vasten iskeytyessään kaksikosta alimpana oli puussa vaaninut murhamies, mutta tilanne muuttui nopeasti tuon kieräyttäessä tuskissaan olevan soturin päältään ja ottaessa itse tukevan asennon tuon päällä. Miekkansa soturi oli jättänyt satulaan, jossa se edelleen oli tuon ulottumattomissa. Ehjä käsi haparoi vyötärölle kohti tikarin kahvaa, mutta nyrkin isku leukaperiin pysäytti liikkeen, kun maassa makaavan silmissä hetkellisesti sumeni. Tikari kaapattiin nopeasti talteen salamurhaajan toimesta, ja sitten tuo vilkaisi uhrinsa kasvoja, joilta saattoi lukea heräämisen merkkejä. Soturi, muutamaa arpeaan kasvoillaan kantava, muuten kaunis nainen tuijotti syvää vihaa huokuvalla katseellaan päällään istuvaan mieheen, jonka huppu oli pudonnut hyökkäyksen yhteydessä pois päästä. Tuo oli yksisilmäinen, vasenta silmäkuoppaa peitti lappu. Huulillaan tuolla oli kylmä pieni hymy, joka pilkkasi uhrinsa raivokasta katsetta. Soturi oli nyt aivan avuton, hänen oma tikarinsa painettiin kurkkuaan vasten. Kylmä teräs ihoa vasten. Eipä tuon mielessä paljon vastaan pyristeleminen nyt liikkunut. "Missä se on?", tiedusteli vihainen, kärsimättömän kuuloinen ääni. Soturi ei vastannut, vaan jatkoi myrkyllistä tuijotustaan. Miehen katse muuttui kireämmäksi kulmien kurtistuessa. "No. Kuolet jokatapauksessa." ehti tuo juuri ja juuri sanoa, kun soturi yhtäkkiä suorastaan ponnahti miehen alla jännitettyään lähes jokaisen lihaksen ruumiistaan. Kurkulla ollut tikari aiheutti pienen harmittoman naarmun ihoon, murhaajan horjahtaessa uhrinsa päältä, joka käsivarteensa uponneen tikarin tuottamasta tuskasta huolimatta loikkasi vuorostaan kimppuunsa hyökänneen pääle vangiten tiukkaan otteeseensa tuon tikaria pitelevän käden. Asetelman nopeasti vaihtuessa ei mies kuitenkaan jäänyt odottelemaan noutajaansa, vaan kiskaisi vasemmalla kädellään tikarinsa soturin oikeasta käsivarresta. Ilmoille kajahti tuskan huudahdus, ja hetkeä myöhemmin kuului vaimea ääni tikarin tunkeutuessa läpi panssarin, soturin kylkiluiden ali mahaan. Ilme naisen kasvoilla vaihtui nyt yllättyneeksi. Silmät suurina tuo tuijotti vatsassaan törröttävää tikarinkahvaa. Avatusta suusta kuului pihinää tuon vetäessä ilmaa hyvin hitaasti keuhkoihinsa.
Iskusta lamaantuneen soturin päältään sivuun työnnettyään kääntyi murhaaja vielä naisen puoleen. Tuo oli vielä elossa, mutta ruumiinsa ei enää totellut juurikaan aivojen antamia käskyjä. "Miksi sinä edes vaivauduit tällaiseen tehtävään yksin?", tiedusteli mies nyt neutraalimpaan, lähes tunnekuolleeseen sävyyn etsiessään soturin yltä mitään kantolaukun tai muun säilytysvälineen tapaista. Tuo jutteli uhrilleen nyt niinkuin kenelle tahansa tuntemattomalle, johon ei oltu luotu minkäänlaisia tunnesiteitä. "Rahan takia?", uteli mies vilkaisten naisen kasvoja, nainen tuijotti takaisin uhmakkaana. Hengitys oli tasaantunut, tuo eläisi vielä jonkin aikaa tuskissaan, ennen kuin elämän kipinä hiipuisi tuon silmistä. "Palvelus...", sihahti nainen yllättävän rauhalliseen sävyyn tuntien tuskaa kommunikoidessaan hieman enemmän, kuin mitä hengittäminen aiheutti. Ilmeisesti tuo oli jo ehtinyt hyväksyä kohtalonsa. "Palvelus.", tuhahti mies huvittuneena leikaten nahkahihnan poikki pienestä soturin vyöllä kantamasta pussista. "Ei kannattaisi ajautua sellaisiin velkoihin.", totesi mies toruvaan sävyyn tutkiessaan pussin sisältöä. Siellä oli hyvin sileäpintainen, noin nyrkin kokoinen harmaa kivi, joka tosin tuntui kevyeltä kädessä, aivan kuin se olisi ontto. "Tämä se taitaa olla.", tuumasi mies itsevarmaan sävyyn tunkiessa kiven viittansa alla olevaan kantolaukuntapaiseen ja kiskaisi sitten äkkiä tikarin irti uhrinsa vatsasta. Soturin ruumis nytkähti ja kasvot vääntyivät tuskasta. "Olisi epäkunnioittavaa tappaa sinut omalla aseellasi. Tässä asiassa voin joustaa.", puheli mies naiselle, joka sanoja tuskin kuuli tuskiltaan, veren pulpahdellessa haarniskassa olevasta reiästä. Tumma veri näytti mustalta kuunvalossa. Soturin katse kohdistui vielä kerran mieheen. Tilanne pysähtyi murhaajan mielessä hetkeksi.
Tuo katse. Kaiken toivon heittänyt ihminen, joka avuttomana vain odottaa kuolemaansa. Katseessa ei ollut niinkään kuolemanpelkoa, vaan pelkkää ruumiillista tuskaa. Se sai menneisyyden demonit heräämään ja raivoamaan tuon valkohiuksisen murhaajan pään sisällä. Nyt nuo silmät muuttuivat hänen katsellessaan koko ajan tutummiksi. Yhä vain kipeämpiä ja satuttavampia muistikuvia vyöryi miehen tajuntaan. Hän se tässä oli suurimman vääryyden kokenut. Ja ne asiat, jotka hän oli pitkään halunnut unohtaa, tulivat nyt takaisin kovaa vauhtia. Miehen kylmä ilme vaihtui hetkessä vihaiseksi irvistykseksi. Mies tiesi, ettei nainen ollut sama, kuin se, jota hänen mieleensä tulvineet muistot olivat koskeneet. Mies kohotti tikariaan. Ei turhia tunteita! Tikari iski naisen kaulaan kuolettavalla tarkkuudella katkoen kaulavaltimon. Tunteileminen on heikkoutta! Toinen isku, tällä kertaa viilto joka avasi henkitorven. Tikari nousi vielä kolmanteen iskuun, mutta kohonnut käsi ei tehnyt suoritusta loppuun. Tämä ei ole enää tarpeen, hän on kuollut! Mies selvisi sisäisestä kamppailustaan yli äyräidensä vuotavaa raivoa vastaan ja pakottautui toimimaan järkevästi. Tällaiset tunnepurkaukset olivat heukkouksia, ne on nujerrettava. Tuo soturi oli aivan yhtä vieras kuin kuka tahansa vastaantulija, tai aikaisempi uhrinsa. Hän vain oli joutunut väärään paikkaan.
Edelleen katumusta, syyllisyyttä tai oikeastaan mitään muitakaan tilanteeseen sopivia inhimillisiä tuntemuksia kokematta pyyhki mies nyt verisen tikarinsa maassa makaavan vainajan viittaan ja nousi seisomaan. Ja kun aamu vihdoin valkeni, oli yksisilmäinen murhaaja jo kaukana.