Post by cutter on Aug 22, 2006 19:53:52 GMT 3
Tämä tarina on sitten väkivaltainen loppupuolella, muttei kovin. En kuvaile sitä tarkemmin, joten väkivaltakammoinenkin voi lukea. Kait.
Tarina on kirjoitettu kolmesta eri näkökulmasta, eräs nuori nainen (merkitty vinolla tekstillä), yliluonnollinen vampyyri (tavallinen teksti), ja psykopaatti Narri, Nykyaika pelieni pahis (paksuna merkitty). Toivoisin kommentteja siitä onko tarina onnistunut, ja syventääkö se hahmoa. On to the story.
************
Kaunotar ja hirviöt
Kaunista. Niin kaunista. Ehkäpä joku on erimieltä, mutta ei sille voi mitään, mutta minä pidän tästä syysyöstä. Kuu ja tähdet näkyvät niin upeina taivaalla, niin upeina ja kauniina… No, pitää silti kiirehtiä. Täällä ei kannata jäädä turhan kauaksi aikaa yksin, jokin sarjamurhaaja on ilmeisesti alueella vapaana vielä, ja poliisi ei ole saanut tätä vielä kiinni. Hmm, taidanpa oikaista tuolta työmaan kautta, vaikka joutuukin menemään sen ruman pankin, mokoman betonimöhkäleen, ohi. Kummallista, siellähän on joku. Mistähän siinäkin on kyse… Noh, joka tapauksessa, eipä tuosta kannata huolehtia. Tai ainakaan sekaantua, jos se on normaalia, saan haukut, jos se on rosvoja, saan luodista. Ei kannata siis sekaantua. Siirryn pankin viereiselle kujalle, ja pian hätkähdän. Siellä on joku!
Kuu, tuo rakas ystäväni. Ei kirottu taivaan tulipallo, vaan lempeä ja kalpea yön lähetti… Vähän niin kuin minä, mutta minä en ole lempeä. Tarvitsen ravintoa. Nuo pankissa operoivat rosvot eivät oikein sovi, todennäköisesti saisin vain itseni täyteen luodinreikiä, ja minua ei haluta ottaa selville voinko minä selvitä sellaisesta. Ovatko tarut tosia. Todennäköisesti eivät, se olisi juuri minun tuuriani. Mutta, mutta, mitäs tuolla on? Kaunis nuori nainen, energinen ja todennäköisesti elämäänsä onnellinen. Täydellinen. Ehkäpä kirottu jano tyydyttyisi vähän pitemmäksi aikaa tuosta. Ja kas, nainenhan aikoi kulkea tuota pankin välistä kujaa pitkin, mikä sattuma. Siellähän hän oli itsekin. Täydellinen paikka väijyä odotuksissa, ja napata helppo saalis. Yksi rosvoista katselee ikkunasta, katsokoot. Sanoo jotain huvittuneena jollekin toverilleen ilmeisesti huomatessaan naisen kävelevän. Nyt nainen on tarpeeksi lähellä, astun esiin. Tuo säikähtää. Pelon hajua, mukavaa. ”Kuka olet?! Mitä sinä säikyttelet?!” nainen kysyy minulta pelokkaana. Ihanaa. Lähestyn häntä, ja hän on kuin huumattuna paikallaan, pelosta huumattuna… Kunnes äkkiä sisältä kuuluu laukaus, me molemmat hätkähdämme. Se tuli pankin sisältä. Mitä helvettiä?
Mitä on tämä hulluus? Tämä jota elämäksi kutsutaan? Kuinka kukaan muu ei näe sen ironiaa? Sen makaaberia huumoria? Teemme mitä tahansa, kuolemme silti. Ja me vielä edistämme omaa tuhoamme. Me olemme kaikki hulluja. Hih, hah, ja pah. Ihmiset ovat sitten typerää porukkaa. Joku miehistäni tulee selittämään jotain, käsken tuon painua vain jatkamaan töitään. Tuo ei usko minua heti, ammun häntä käteen. Hän häipyy samalla kun minä nauran hänelle. He eivät ymmärrä minua, mutta eivät haluakaan ymmärtää. Heille riittää se tähtitieteellinen palkka jota heille maksan. Mutta minua ei todellisuudessa voi kukaan ymmärtää. Kohta eräs toinen alaisistani tulee, nöyristellen, ja pyydellen. No, kuunnellaan sitten mitä hän haluaa kertoa. ”Mitä te oikein haluatte minun tietävän?”, kysyn pelokkaalta alaiseltani, joka nielaisten vastaa, nielaisu saa minut naurahtamaan. Ihmiset toden totta pelkäävät minua hulluuteni takia. Vai onko se järkeä? Olenko minä vain huomannut että elämä on hullua, ja toimin sen mukaan? Mistä minä sen tietäisin, minähän olen sekaisin. ”Pomo, tuolla ulkona on joitaki siviilei. Pitäiks meidän tehä niille jotain? Siel on joku tyttönen ja joku omituinen hyypiö” tuo hölmö tiedustelee peloissaan. Menen katsomaan mistä nuo puhuvat, ja katsahdan ikkunasta. Joku vaaleahiuksinen tyttö, ja joku ihan jonkun idiootti nuorison trendejä seuraileva hyypiö. Minä vihaan noita. Tosin tuossa on jotain outoa, mietin ärähtäessäni ärtyneesti kurjille apulaisilleni. ”Ehkäpä, minä käyn sittenkin tutkailemassa asiaa tarkemmin”, sanon alaisilleni, ja riistän eräältä heistä konepistoolin. He tietävät että minun tapanani on tappaa pienimmästäkin syystä, joten he eivät anna sitä. Fiksua toimintaa näitä imbesilleiltä, ajattelen lähtiessäni ovelle, josta suuntaisin kujalle. Kuulen tyttösen kiljahtavan ulkona. Mitähän siellä nyt tapahtui. Tyttö tosin oli kaunis… Ja muistutti HäNeStÄ, KaIkEn AlUsTa, Ja LoPuStA…
”APUA! AUTTAKAA! AAAAA!” kiljun niin lujaa kuin pystyn, pelosta hulluna. Tuo mikä tuo onkaan ei ole ihminen, sen silmät, punaiset, sen kulmahampaat… Ei tuommoisia pitäisi olla! Tämän täytyy olla painajaista! Tuo friikki tarttui käteeni! En pääse pois! Ei tässä näin saa käydä! En saa kuolla !EN SAA KUOLLA! Se perverssi vetää minut lähelleen! Tämä oli varmaankin se sarjamurhaaja, ruumiissahan oli ollut omituisia pistojälkiä, ja verta ei paljoakaan. Minä en halua kuolla! ”Olepas rauhassa kaunis tyttönen, se ei satu… Paljoa!” tuo, tuo, hirviö sanoo! Nyt se nuolee kaulaani! Pervo! Friikki! HIRVIÖ! Mitä… joku rosvoista tuli kujansuulle! Ehkäpä voin pelastua! Ehkäpä tuolla on jonkinlaista säädyllisyyttä! Näen miehellä aseen, jokin konepistooli, sellainen kyllä voisi saada tuon olennon pois!
Nautin naisen pelosta, joskin sisältä kuulunut laukaus hieman hermostuttaa minua. Mistä siinä oli kyse? Jotakin tekemistä sillä varmaankin että se purppurahattuinen kävi vilkaisemassa ikkunasta. Ilmeisestikin rosvojen pomo, sen verran paremmin pukeutunut kuin muut. Ja aseeton, sekä kantoi omituista kävelykeppiä, vaikkei kyllä näyttänyt tarvitsevankaan sitä. No, mitäpä siittä. Sanon jotain, mutten itsekään tajua mitä. Nälkä on suuri, nuolen hänen kaulaansa. Nainen rimpuilee entistä enemmän kauhuissaan, muttei pysty mihinkään. Olen voimakkaampi kuin hän, voimakkaampi kuin yksikään normaali ihminen on. Joku tulee häiritsemään ateriointiani juuri kun aion alkaa ravitsemaan itseäni. Se purppurahattuinen. Konepistoolin kanssa. Tarkastelen hetken miestä, mietin miksi tuo on värjännyt huulensa mustiksi, kammoksun groteskeja arpia jotka lähtivät tuon suupielistä, aiheuttaen miehen kasvoille ikuisen hymyn, tukan se oli värjännyt vihreäksi, vaikka vihreät silmät vihjasivat tuon olevan punapää. Miehellä oli myös valkoinen naamari joka peitti suurimman osan kasvoista. Mitä sekin haluaa? Ärähdän kysymyksen, se nostaa kävelykeppinsä, ja osoittaa minua ja saalistani. ”Ruma gootti hiljaa” tuo sanoo! RUMA GOOTTI HILJAA?!?! MINÄ REVIN TUON KIROTUN IHMISEN PALASIKSI! TAPAN TAPAN TAPAN! Heitän saaliini pois, se saa odottaa! Nyt minä kostan tuolle kirotulle, ei perkele, SE HELVETIN KUSIPÄÄ ALKOI NAURAMAAN MINULLE! MINULLE! Ryntään tuota kohti, se ei kerkeäisi poistaa aseensa varmist… Jokin iskee kurkkuuni, katson alas, se on se kävelykeppi. Peräännyn verta vuotaen. Ihminen heitti nopeasti ja tarkasti kävelykeppinsä, joka oli metallinen, kurkusta läpi. Miten? Miten tämä on mahdollista, ajattelen yskien verta. Kuulen miehen käskevän naista väistämään, nauraen. Kuulen varmistimen kilahduksen, ja pirullisen naurun. Papattava ääni ja äkillinen pimeys. Tarut eivät olleet tosia, ajattelen kun vajoan pimeyteen, ihmisen tappamana. Ironista, ajattelen vielä viimeisen kerran tappajani ivallisen naurun soidessa…
Peto tarttuu ärsytyksen syöttiin. Miksi minä teen tämän? En minä välitä mitättömistä päivittäistä elämäänsä elävistä hölmöistä, miksi minä tästäkään välittäisin? Mitä tuossa tytössä on? Näitä pohdin kun tartun paremmin keppiini, ja muistan myös toisen asian menneestä. Se toinen kirottu olento. En enää epäröi tai mieti, jo siinä on syytä tarpeeksi, vaan tiukennan otetta entisestään kepistä. Ja sinkoan sen kohti rynnistävää otusta kohti. Keppi lävistää otuksen, ja tyydyttävä rusahdus kuuluu kepin lävistäessä otuksen selkärangan. Verta suihkuava otus ottaa pari horjahtelevaa askelta taaemmas, ja jää siihen seisomaan. ”Meneppäs tyttö suojaan tästä tulee rumaa”, sanon, ja alan nauramaa. Tyttö näyttää pelästyneeltä, mutta menee nopeasti suojaan nurkan taakse. Virnistän, ja jatkan nauruani, poistan varmistimen, ja alan ampumaan. Luodit repivät olennon keskiruumiin palasiksi, useiden lävistäessä sen. NaUrAn, OlEnTo KuOlEe! Tämä on vain pieni osa kostoani kurjaa maailmaa kohtaan, mutta pienikin osa on parempi kuin ei mitään. Ja sitä paitsi, gootit ovat ärsyttäviä. Siinäkin on jo syytä tarpeeksi. Tosin, kaunis vaalea tyttö muistuttaa edelleen HäNtÄ, kasvonpiirteiltään ainakin. Kuulen alaisteni huutavan että saivat kassakaapin auki. Aika lähteä. Mutta sitä enne, kaivan taskustani puukkoni, tuon kirotun puukon, ja annan pedolle hymyn. Samanlaisen kuin omani. Tietäkööt poliisit kuka hänet tappoi. Tietäkööt KiRoTuT SiAt, EpÄpÄtEvÄt PaSkIaIsEt! ViElÄ He SaAvAt TuTa! Häivyn sen jälkeen takaisin pankin sisälle, kujansuulla vielä kerran vilkaisten kujan toiselle puolelle. Kaunis tyttö seisoo siellä. Näen hymyn. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin joku hymyilee minulle aitoa hymyä. Kuulen kiitoksen. Nauran, mutten ilosta. Ironiaa. Hirviö tappaa hirviön, ja hän näkee sen hyvänä. Heilautan silti edelleen nauraen kättäni, ja nainen katoaa. Hän taatusti tajusi kuka minä olin, muttei välittänyt siittä.
Se TuNtUi MuKaVaLtA!
Tarina on kirjoitettu kolmesta eri näkökulmasta, eräs nuori nainen (merkitty vinolla tekstillä), yliluonnollinen vampyyri (tavallinen teksti), ja psykopaatti Narri, Nykyaika pelieni pahis (paksuna merkitty). Toivoisin kommentteja siitä onko tarina onnistunut, ja syventääkö se hahmoa. On to the story.
************
Kaunotar ja hirviöt
Kaunista. Niin kaunista. Ehkäpä joku on erimieltä, mutta ei sille voi mitään, mutta minä pidän tästä syysyöstä. Kuu ja tähdet näkyvät niin upeina taivaalla, niin upeina ja kauniina… No, pitää silti kiirehtiä. Täällä ei kannata jäädä turhan kauaksi aikaa yksin, jokin sarjamurhaaja on ilmeisesti alueella vapaana vielä, ja poliisi ei ole saanut tätä vielä kiinni. Hmm, taidanpa oikaista tuolta työmaan kautta, vaikka joutuukin menemään sen ruman pankin, mokoman betonimöhkäleen, ohi. Kummallista, siellähän on joku. Mistähän siinäkin on kyse… Noh, joka tapauksessa, eipä tuosta kannata huolehtia. Tai ainakaan sekaantua, jos se on normaalia, saan haukut, jos se on rosvoja, saan luodista. Ei kannata siis sekaantua. Siirryn pankin viereiselle kujalle, ja pian hätkähdän. Siellä on joku!
Kuu, tuo rakas ystäväni. Ei kirottu taivaan tulipallo, vaan lempeä ja kalpea yön lähetti… Vähän niin kuin minä, mutta minä en ole lempeä. Tarvitsen ravintoa. Nuo pankissa operoivat rosvot eivät oikein sovi, todennäköisesti saisin vain itseni täyteen luodinreikiä, ja minua ei haluta ottaa selville voinko minä selvitä sellaisesta. Ovatko tarut tosia. Todennäköisesti eivät, se olisi juuri minun tuuriani. Mutta, mutta, mitäs tuolla on? Kaunis nuori nainen, energinen ja todennäköisesti elämäänsä onnellinen. Täydellinen. Ehkäpä kirottu jano tyydyttyisi vähän pitemmäksi aikaa tuosta. Ja kas, nainenhan aikoi kulkea tuota pankin välistä kujaa pitkin, mikä sattuma. Siellähän hän oli itsekin. Täydellinen paikka väijyä odotuksissa, ja napata helppo saalis. Yksi rosvoista katselee ikkunasta, katsokoot. Sanoo jotain huvittuneena jollekin toverilleen ilmeisesti huomatessaan naisen kävelevän. Nyt nainen on tarpeeksi lähellä, astun esiin. Tuo säikähtää. Pelon hajua, mukavaa. ”Kuka olet?! Mitä sinä säikyttelet?!” nainen kysyy minulta pelokkaana. Ihanaa. Lähestyn häntä, ja hän on kuin huumattuna paikallaan, pelosta huumattuna… Kunnes äkkiä sisältä kuuluu laukaus, me molemmat hätkähdämme. Se tuli pankin sisältä. Mitä helvettiä?
Mitä on tämä hulluus? Tämä jota elämäksi kutsutaan? Kuinka kukaan muu ei näe sen ironiaa? Sen makaaberia huumoria? Teemme mitä tahansa, kuolemme silti. Ja me vielä edistämme omaa tuhoamme. Me olemme kaikki hulluja. Hih, hah, ja pah. Ihmiset ovat sitten typerää porukkaa. Joku miehistäni tulee selittämään jotain, käsken tuon painua vain jatkamaan töitään. Tuo ei usko minua heti, ammun häntä käteen. Hän häipyy samalla kun minä nauran hänelle. He eivät ymmärrä minua, mutta eivät haluakaan ymmärtää. Heille riittää se tähtitieteellinen palkka jota heille maksan. Mutta minua ei todellisuudessa voi kukaan ymmärtää. Kohta eräs toinen alaisistani tulee, nöyristellen, ja pyydellen. No, kuunnellaan sitten mitä hän haluaa kertoa. ”Mitä te oikein haluatte minun tietävän?”, kysyn pelokkaalta alaiseltani, joka nielaisten vastaa, nielaisu saa minut naurahtamaan. Ihmiset toden totta pelkäävät minua hulluuteni takia. Vai onko se järkeä? Olenko minä vain huomannut että elämä on hullua, ja toimin sen mukaan? Mistä minä sen tietäisin, minähän olen sekaisin. ”Pomo, tuolla ulkona on joitaki siviilei. Pitäiks meidän tehä niille jotain? Siel on joku tyttönen ja joku omituinen hyypiö” tuo hölmö tiedustelee peloissaan. Menen katsomaan mistä nuo puhuvat, ja katsahdan ikkunasta. Joku vaaleahiuksinen tyttö, ja joku ihan jonkun idiootti nuorison trendejä seuraileva hyypiö. Minä vihaan noita. Tosin tuossa on jotain outoa, mietin ärähtäessäni ärtyneesti kurjille apulaisilleni. ”Ehkäpä, minä käyn sittenkin tutkailemassa asiaa tarkemmin”, sanon alaisilleni, ja riistän eräältä heistä konepistoolin. He tietävät että minun tapanani on tappaa pienimmästäkin syystä, joten he eivät anna sitä. Fiksua toimintaa näitä imbesilleiltä, ajattelen lähtiessäni ovelle, josta suuntaisin kujalle. Kuulen tyttösen kiljahtavan ulkona. Mitähän siellä nyt tapahtui. Tyttö tosin oli kaunis… Ja muistutti HäNeStÄ, KaIkEn AlUsTa, Ja LoPuStA…
”APUA! AUTTAKAA! AAAAA!” kiljun niin lujaa kuin pystyn, pelosta hulluna. Tuo mikä tuo onkaan ei ole ihminen, sen silmät, punaiset, sen kulmahampaat… Ei tuommoisia pitäisi olla! Tämän täytyy olla painajaista! Tuo friikki tarttui käteeni! En pääse pois! Ei tässä näin saa käydä! En saa kuolla !EN SAA KUOLLA! Se perverssi vetää minut lähelleen! Tämä oli varmaankin se sarjamurhaaja, ruumiissahan oli ollut omituisia pistojälkiä, ja verta ei paljoakaan. Minä en halua kuolla! ”Olepas rauhassa kaunis tyttönen, se ei satu… Paljoa!” tuo, tuo, hirviö sanoo! Nyt se nuolee kaulaani! Pervo! Friikki! HIRVIÖ! Mitä… joku rosvoista tuli kujansuulle! Ehkäpä voin pelastua! Ehkäpä tuolla on jonkinlaista säädyllisyyttä! Näen miehellä aseen, jokin konepistooli, sellainen kyllä voisi saada tuon olennon pois!
Nautin naisen pelosta, joskin sisältä kuulunut laukaus hieman hermostuttaa minua. Mistä siinä oli kyse? Jotakin tekemistä sillä varmaankin että se purppurahattuinen kävi vilkaisemassa ikkunasta. Ilmeisestikin rosvojen pomo, sen verran paremmin pukeutunut kuin muut. Ja aseeton, sekä kantoi omituista kävelykeppiä, vaikkei kyllä näyttänyt tarvitsevankaan sitä. No, mitäpä siittä. Sanon jotain, mutten itsekään tajua mitä. Nälkä on suuri, nuolen hänen kaulaansa. Nainen rimpuilee entistä enemmän kauhuissaan, muttei pysty mihinkään. Olen voimakkaampi kuin hän, voimakkaampi kuin yksikään normaali ihminen on. Joku tulee häiritsemään ateriointiani juuri kun aion alkaa ravitsemaan itseäni. Se purppurahattuinen. Konepistoolin kanssa. Tarkastelen hetken miestä, mietin miksi tuo on värjännyt huulensa mustiksi, kammoksun groteskeja arpia jotka lähtivät tuon suupielistä, aiheuttaen miehen kasvoille ikuisen hymyn, tukan se oli värjännyt vihreäksi, vaikka vihreät silmät vihjasivat tuon olevan punapää. Miehellä oli myös valkoinen naamari joka peitti suurimman osan kasvoista. Mitä sekin haluaa? Ärähdän kysymyksen, se nostaa kävelykeppinsä, ja osoittaa minua ja saalistani. ”Ruma gootti hiljaa” tuo sanoo! RUMA GOOTTI HILJAA?!?! MINÄ REVIN TUON KIROTUN IHMISEN PALASIKSI! TAPAN TAPAN TAPAN! Heitän saaliini pois, se saa odottaa! Nyt minä kostan tuolle kirotulle, ei perkele, SE HELVETIN KUSIPÄÄ ALKOI NAURAMAAN MINULLE! MINULLE! Ryntään tuota kohti, se ei kerkeäisi poistaa aseensa varmist… Jokin iskee kurkkuuni, katson alas, se on se kävelykeppi. Peräännyn verta vuotaen. Ihminen heitti nopeasti ja tarkasti kävelykeppinsä, joka oli metallinen, kurkusta läpi. Miten? Miten tämä on mahdollista, ajattelen yskien verta. Kuulen miehen käskevän naista väistämään, nauraen. Kuulen varmistimen kilahduksen, ja pirullisen naurun. Papattava ääni ja äkillinen pimeys. Tarut eivät olleet tosia, ajattelen kun vajoan pimeyteen, ihmisen tappamana. Ironista, ajattelen vielä viimeisen kerran tappajani ivallisen naurun soidessa…
Peto tarttuu ärsytyksen syöttiin. Miksi minä teen tämän? En minä välitä mitättömistä päivittäistä elämäänsä elävistä hölmöistä, miksi minä tästäkään välittäisin? Mitä tuossa tytössä on? Näitä pohdin kun tartun paremmin keppiini, ja muistan myös toisen asian menneestä. Se toinen kirottu olento. En enää epäröi tai mieti, jo siinä on syytä tarpeeksi, vaan tiukennan otetta entisestään kepistä. Ja sinkoan sen kohti rynnistävää otusta kohti. Keppi lävistää otuksen, ja tyydyttävä rusahdus kuuluu kepin lävistäessä otuksen selkärangan. Verta suihkuava otus ottaa pari horjahtelevaa askelta taaemmas, ja jää siihen seisomaan. ”Meneppäs tyttö suojaan tästä tulee rumaa”, sanon, ja alan nauramaa. Tyttö näyttää pelästyneeltä, mutta menee nopeasti suojaan nurkan taakse. Virnistän, ja jatkan nauruani, poistan varmistimen, ja alan ampumaan. Luodit repivät olennon keskiruumiin palasiksi, useiden lävistäessä sen. NaUrAn, OlEnTo KuOlEe! Tämä on vain pieni osa kostoani kurjaa maailmaa kohtaan, mutta pienikin osa on parempi kuin ei mitään. Ja sitä paitsi, gootit ovat ärsyttäviä. Siinäkin on jo syytä tarpeeksi. Tosin, kaunis vaalea tyttö muistuttaa edelleen HäNtÄ, kasvonpiirteiltään ainakin. Kuulen alaisteni huutavan että saivat kassakaapin auki. Aika lähteä. Mutta sitä enne, kaivan taskustani puukkoni, tuon kirotun puukon, ja annan pedolle hymyn. Samanlaisen kuin omani. Tietäkööt poliisit kuka hänet tappoi. Tietäkööt KiRoTuT SiAt, EpÄpÄtEvÄt PaSkIaIsEt! ViElÄ He SaAvAt TuTa! Häivyn sen jälkeen takaisin pankin sisälle, kujansuulla vielä kerran vilkaisten kujan toiselle puolelle. Kaunis tyttö seisoo siellä. Näen hymyn. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin joku hymyilee minulle aitoa hymyä. Kuulen kiitoksen. Nauran, mutten ilosta. Ironiaa. Hirviö tappaa hirviön, ja hän näkee sen hyvänä. Heilautan silti edelleen nauraen kättäni, ja nainen katoaa. Hän taatusti tajusi kuka minä olin, muttei välittänyt siittä.
Se TuNtUi MuKaVaLtA!