Post by submarine on Oct 14, 2006 23:27:12 GMT 3
((Tämmöinen tarina, jonka tässä väkersin tylsyyttä vastaan taistellessani. Se kertoo jotakin tialeista ja näiden kylästä. En keksinyt parempaakaan nimeä.))
Kyläntietäjä, Nirve, lisäsi hieman nokkosenlehtiä saviastiaan, ennenkuin jatkoi seoksen hienontamista luisella survimellaan. Tial istui juuri siinä, missä aina ennenkin, laajalla litteällä kivellä aivan virran reunalla. Oikeastaan hän ei katsonut kuppia survoessaan kasveja siihen, toimitus oli tuttu ja tavanomainen. Sen sijaan tämä saattoi katsella kaikessa rauhassa, miten kaikki eteni omalla tahdillaan kylässä.
Aurinko oli jo suhteellisen korkealla, ja paistoi vielä mukavasti tähän aikaan vuodesta. Muutama metsästäjä, joka ei sattunut olemaan juuri nyt etsimässä muuta ravintoa, koetti parhaansa mukaan kalastella hieman ylempänä virralla. Kumpaisellakin oli seiväs, jota pidettiin molemmin käpälin mahdollisimman lähellä vedenpintaa. Aina välistä jompikumpi yhtäkkiä iski sen alaspäin, koettaen osua kalaan. Tähän asti kumpikaan tial ei ollut onnistunut yrityksissään. Nirve hymyili hieman, ennenkuin käänsi katseensa muualle.
Hieman kauempana, toisella puolella virtaa, suurella nuotiopaikalla, lukuisten telttojen ympäröimänä, jokunen tial oli kerääntynyt sytyttämään tulta uudelleen eilisen hiilloksesta. Epäilemättä he aikoivat myös lämmittää ruokaa, ja tehdä tulella kaiken sen, jota vain tarvitsi. Viimeisten viiden kolmipäiväisen viikon ajan nuotio oli pidetty mahdollisimman pienenä, lähinnä koska mitään syytä suurempaan tuleen ei ollut. Tietäjä tosin epäili, että tänään täytyisi hieman lietsoa liekkejä ja kertoa muutama tarina, ehkäpä tanssiakin hetki tulen ympärillä. Kyllä, siitä varmasti pitäisivät kaikki. Silloin mahdollisimman moni kerääntyisi tulen ympärille, jakaisi ruokaansa, ja yksinkertaisesti oleskelisi yhdessä. Sellainen nostaisi yhteishenkeä.
Nirve lisäsi hieman erään toisen kasvin lehtiä astiaan, ennenkuin jatkoi taas hienonnusta.
Katsellessaan tietäjä saattoi nähdä vieläkin kauempana, lähellä telttojen rajaa, muutaman tialin yhteisesti hoitavan pientä kasvimaataan kivihiekkaisessa maastossa. Nämä ahersivat, kuten vain ikinä kykenivät saadakseen kaiken kasvamaan parhaansa mukaan. Moni muukin tial ahersi eri töissä: muutama istui telttojen suilla vaikkapa terottamassa seipäitä. Savenvalaja muovasi ainetta parhaansa mukaan astioiksi oman asumuksensa edustalla. Samalla tavalla hänen takanaankin olevalla kylänpuolella aherrettiin. Moni äiti koetti pitää lapsiaan kurissa ja järjestyksessä, samalla kun hoiti pienimpiä. Tietäjä ei voinut kuin hymyillä katsoessaan tätäkin. Oli melkein neljäkymmentä vuotta, kun hän oli ollut samanlainen lapsi. Niin paljon aikaa -ja silti niin vähän...
Ohimennen Nirve seurasi, kuinka kaksi leikkivää lasta ravasi siltana toimivaa puunrunkoa pitkin virran ylitse, ja katosi pian nauraen telttojen sekaan. Niin nuoria, niin huolettomia.
Nyt tial sulki silmänsä ja avasi korvansa äärimmilleen. Tämä koetti kuunnella, josko tuulet toisivat viestin jostakin. Tällä hetkellä länsituuli sattui tosiaan puhaltamaan. Kuuntelijalleen se kertoi tavalliset asiansa; jänis oli sattunut juoksemaan hetki sitten sitä vastaan, muutama pieni puu oli heilahdellut. Ei mitään tavallista tärkeämpää.
Hetkeä myöhemmin itätuuli puhalteli vuorostaan leppoisasti. Sekään ei kertonut mitään kovin erityistä, muutama eläin oli sattunut juoksentelemaan sielläpäin. Tuulet olivat hiljaa, ja niin oli hyvä. Nirve ei halunnutkaan, että jotakin outoa tapahtuisi. Oli vain hyvä, että elämä pysyi tälläisenä.
Tietäjä lisäsi viimeisen kasvin astiaan. Tapansa mukaan tämä kääntyi nyt ympäri, poispäin virrasta ja toisesta puolesta kylää, katsomaan toista kohti -ja etenkin suurta, mustaa kivipaatta.
Sitä ei nähnyt hyvin täältä asti, kaikkien telttojen ja tialeiden takaa, mutta suuren mustan kiven ympärillä oli monie pienempiä, vaaleita kiviä. Jokainen oli vaivalla tuotu paikoilleen. Ja niiden alla lepäsi monta tialia -tai tialeiden maallisia kuoria. Se, mitä sisällä oli, oli jo kauan sitten liittynyt esi-isiin. Mutta ruumiista tuli silti pitää huolta, kuten teltasta, jonka omistaja oli sattunut jostakin syystä lähtemään. Eihän ollut oikein jättää asumusta rappiolle. Niin synkältä, kuin se saattoikin tuntua, kuolema oli silti luonnollinen osa elämää. Ja siihen loppui vain maallinen osa -lopussa jokainen kokisi uuden alun esi-isien joukossa. Se oli vain hyväksyttävä, kenenkään ei tullut elää täällä loputtomiin.
Nirve oli juuri saanut kasvien hienonnuksen päätökseen, kun läheltä kuului melkoista huutoa. Katsoessaan tial saattoi nähdä, kuinka toinen kalastajista kannatteli melkoista taimenta keihäänkärjessään. Moni ympärillä oleva hurrasi. Ja tietenkin pian tarvittaisiin taas tietäjää, joka kertoisi, mitä kaikkea hyvää suuren saaliin saaminen tarkoittaisi.
Hymyillen vielä hetkellisesti itsekseen Nirve nousi jaloilleen, puisteli nahkanuttunsa puhtaaksi ja lähti savikulho ja luusurvin kainalossaan astelemaan ilman turhaa kiirettä kerääntyvän joukon luokse.
Kyläntietäjä, Nirve, lisäsi hieman nokkosenlehtiä saviastiaan, ennenkuin jatkoi seoksen hienontamista luisella survimellaan. Tial istui juuri siinä, missä aina ennenkin, laajalla litteällä kivellä aivan virran reunalla. Oikeastaan hän ei katsonut kuppia survoessaan kasveja siihen, toimitus oli tuttu ja tavanomainen. Sen sijaan tämä saattoi katsella kaikessa rauhassa, miten kaikki eteni omalla tahdillaan kylässä.
Aurinko oli jo suhteellisen korkealla, ja paistoi vielä mukavasti tähän aikaan vuodesta. Muutama metsästäjä, joka ei sattunut olemaan juuri nyt etsimässä muuta ravintoa, koetti parhaansa mukaan kalastella hieman ylempänä virralla. Kumpaisellakin oli seiväs, jota pidettiin molemmin käpälin mahdollisimman lähellä vedenpintaa. Aina välistä jompikumpi yhtäkkiä iski sen alaspäin, koettaen osua kalaan. Tähän asti kumpikaan tial ei ollut onnistunut yrityksissään. Nirve hymyili hieman, ennenkuin käänsi katseensa muualle.
Hieman kauempana, toisella puolella virtaa, suurella nuotiopaikalla, lukuisten telttojen ympäröimänä, jokunen tial oli kerääntynyt sytyttämään tulta uudelleen eilisen hiilloksesta. Epäilemättä he aikoivat myös lämmittää ruokaa, ja tehdä tulella kaiken sen, jota vain tarvitsi. Viimeisten viiden kolmipäiväisen viikon ajan nuotio oli pidetty mahdollisimman pienenä, lähinnä koska mitään syytä suurempaan tuleen ei ollut. Tietäjä tosin epäili, että tänään täytyisi hieman lietsoa liekkejä ja kertoa muutama tarina, ehkäpä tanssiakin hetki tulen ympärillä. Kyllä, siitä varmasti pitäisivät kaikki. Silloin mahdollisimman moni kerääntyisi tulen ympärille, jakaisi ruokaansa, ja yksinkertaisesti oleskelisi yhdessä. Sellainen nostaisi yhteishenkeä.
Nirve lisäsi hieman erään toisen kasvin lehtiä astiaan, ennenkuin jatkoi taas hienonnusta.
Katsellessaan tietäjä saattoi nähdä vieläkin kauempana, lähellä telttojen rajaa, muutaman tialin yhteisesti hoitavan pientä kasvimaataan kivihiekkaisessa maastossa. Nämä ahersivat, kuten vain ikinä kykenivät saadakseen kaiken kasvamaan parhaansa mukaan. Moni muukin tial ahersi eri töissä: muutama istui telttojen suilla vaikkapa terottamassa seipäitä. Savenvalaja muovasi ainetta parhaansa mukaan astioiksi oman asumuksensa edustalla. Samalla tavalla hänen takanaankin olevalla kylänpuolella aherrettiin. Moni äiti koetti pitää lapsiaan kurissa ja järjestyksessä, samalla kun hoiti pienimpiä. Tietäjä ei voinut kuin hymyillä katsoessaan tätäkin. Oli melkein neljäkymmentä vuotta, kun hän oli ollut samanlainen lapsi. Niin paljon aikaa -ja silti niin vähän...
Ohimennen Nirve seurasi, kuinka kaksi leikkivää lasta ravasi siltana toimivaa puunrunkoa pitkin virran ylitse, ja katosi pian nauraen telttojen sekaan. Niin nuoria, niin huolettomia.
Nyt tial sulki silmänsä ja avasi korvansa äärimmilleen. Tämä koetti kuunnella, josko tuulet toisivat viestin jostakin. Tällä hetkellä länsituuli sattui tosiaan puhaltamaan. Kuuntelijalleen se kertoi tavalliset asiansa; jänis oli sattunut juoksemaan hetki sitten sitä vastaan, muutama pieni puu oli heilahdellut. Ei mitään tavallista tärkeämpää.
Hetkeä myöhemmin itätuuli puhalteli vuorostaan leppoisasti. Sekään ei kertonut mitään kovin erityistä, muutama eläin oli sattunut juoksentelemaan sielläpäin. Tuulet olivat hiljaa, ja niin oli hyvä. Nirve ei halunnutkaan, että jotakin outoa tapahtuisi. Oli vain hyvä, että elämä pysyi tälläisenä.
Tietäjä lisäsi viimeisen kasvin astiaan. Tapansa mukaan tämä kääntyi nyt ympäri, poispäin virrasta ja toisesta puolesta kylää, katsomaan toista kohti -ja etenkin suurta, mustaa kivipaatta.
Sitä ei nähnyt hyvin täältä asti, kaikkien telttojen ja tialeiden takaa, mutta suuren mustan kiven ympärillä oli monie pienempiä, vaaleita kiviä. Jokainen oli vaivalla tuotu paikoilleen. Ja niiden alla lepäsi monta tialia -tai tialeiden maallisia kuoria. Se, mitä sisällä oli, oli jo kauan sitten liittynyt esi-isiin. Mutta ruumiista tuli silti pitää huolta, kuten teltasta, jonka omistaja oli sattunut jostakin syystä lähtemään. Eihän ollut oikein jättää asumusta rappiolle. Niin synkältä, kuin se saattoikin tuntua, kuolema oli silti luonnollinen osa elämää. Ja siihen loppui vain maallinen osa -lopussa jokainen kokisi uuden alun esi-isien joukossa. Se oli vain hyväksyttävä, kenenkään ei tullut elää täällä loputtomiin.
Nirve oli juuri saanut kasvien hienonnuksen päätökseen, kun läheltä kuului melkoista huutoa. Katsoessaan tial saattoi nähdä, kuinka toinen kalastajista kannatteli melkoista taimenta keihäänkärjessään. Moni ympärillä oleva hurrasi. Ja tietenkin pian tarvittaisiin taas tietäjää, joka kertoisi, mitä kaikkea hyvää suuren saaliin saaminen tarkoittaisi.
Hymyillen vielä hetkellisesti itsekseen Nirve nousi jaloilleen, puisteli nahkanuttunsa puhtaaksi ja lähti savikulho ja luusurvin kainalossaan astelemaan ilman turhaa kiirettä kerääntyvän joukon luokse.