Post by submarine on Feb 10, 2007 13:36:39 GMT 3
((Jonkinlainen päätös Satama-osion pelille Meri-ilmaa. Ei kovinkaan suuria kuvailuja kaikesta. Myöhemmin mainittu anarkisti on samaa lajia kuin Teuntek. Hänen hahmoesittelystään löytyy kuva.))
Teuntek souti yhä hiljaa pimeässä. Uupumus ja kipu olivat jo käymässä kestämättömiksi. Mutta kuitenki, veto vedolta, hän pakotti itseään jatkamaan. Pitäisi päästä kauemmas rannasta, vaikkei hän edes tiennyt kuinka kaukana oli nyt. Oli aivan pimeää, hän näki hädintuskin veneen toista perää, vaikka paatti ei ollutkaan kuin hieman yli kaksimetrinen. Ruumiin hän näki - aivan liiankin hyvin. Äsken terve ja elinvoimainen lajikumppani - vaikka olikin ollut anarkisti, hän oli silti yhä lajikumppani - makasi nyt kuolleena veneen pohjalla, eikä heräisi enää koskaan. Näky toi liikaa ajatuksia mieleen, etenkin Tivistä. Teuntek ei halunnut kestää sellaista nyt.
Koko tämä tilanne ja sen aikaansaanut tapahtumasarja tuntuivat... Teuntek ei edes tiennyt miltä ne tuntuivat. Hän ei tiennyt mitä ajatella mistään tällä hetkellä. Se kaikki oli niin ristiriitaista, niin käsittämätöntä. Hän ei tiennyt, mitä ajatella kuolleesta anarkistista, paitsi että tämäkin oli vain henkilö. Eikä yksikään henkilö ansainnut tällaista tarkoituksetonta kuolemaa, olipa tehnyt mitä hyvänsä. Se oli vain väärin, niin väärin. Kaikki tällainen oli väärin, turhaa, hyödytöntä, tuhlausta. Miettiessäänkin hänen kapeat kätensä kiskoivat yhä airoista, hiljalleen mutta varmasti.
Siltikään Teuntek ei tiennyt, miten todella suhtautua tähän. Olivatko hänen ajatuksensa vääriä? Saiko anarkistia, joka olisi ollut valmis vahingoittamaan häntä vakavasti ja noussut vastustamaan yhteiskuntaansa, sääliä? Oliko sellainen väärin, tekikö se hänestäkin anarkistin? Vai oliko vain oikein ja armollista tuntea sääliä jollekulle näin pahasti erehtyneelle? Hän ei osannut vastata, ainoastaan kysyä. Tällaista ei opetettu missään, ei tällä tavalla. Mutta ei sitä olisi voinutkaan opettaa, hän ymmärsi sen nyt. Tämä kaikki oli niin käsittämätöntä, missään ei kerrottu kuka kuolisi ja kuka eläisi, ennen kuin se tapahtui.
Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua siltä, että enää ei yksinkertaisesti jaksaisi. Teuntek teki vielä muutaman voimattoman vedon airoilla, mutta ne olivat täysin hyödyttömiä, pelkkiä vedenpintaa pitkin viistäviä silityksiän. Enää ei vain jaksaisi, ei vaikka kuinka yrittäisi. Hän alkoi olla lopussa. Nyt hän olisi niin pitkällä, kuin vain kykenisi olemaan.
Hitaasti, ilman voimia Teuntek veti airot takaisin veneeseen, välittämättä juurikaan niistä. Sitten, emmittyään vain lyhyen hetken, hän kumartui kohottamaan ruumista. Kaikki elämä ja lämpö olivat jo kadonneet siitä, pelkkä kuori oli jäljellä. Mutta siltikään hän ei halunnut, että alemmat lajin häpäisisivät edes sitä kuorta. Sen olisi parempi jopa näin. Varoen Teuntek kohotti ruumista veneen reunalle, välittämättä siitä että sotki itsensä. Hetken ajan hän katsoi toisen elottomiin silmiin, jotka olivat nyt yhtä mustat kuin yö. Sitten, haluamatta enää ajatella sitä, hän työnsi sen reunan yli. Hiljaisen molskahduksen saattelemana ruumis osui mustaan, kylmään veteen. Aivan hetken se pysyi pinnalla ja sitten, hitaasti, se alkoi vajota meren kylmään syleilyyn. Teuntek seurasi sitä kunnes ei enää pystynyt erottamaan. Viimeisinä hetkinään se näytti siltä, kuin olisi itse kohottanut omia raajojaan, kuin syyttäen häntä. Teuntek pakotti itsensä katsomaan, vaikka olisikin halunnut kääntää päänsä muualle.
Ja sitten, haluamatta vielä miettiä tapahtunutta, suoritettuaan vihdoinkin tehtävänsä, hän kävi makuulleen veneen pohjalle. Vaikka puu olikin kovaa ja kulmikasta hän oli liian väsynyt edes huomatakseen asiaa kunnolla. Nyt, vihdoinkin, kaikki uupumus pääsi valloilleen. Nopeasti hän nukahti yössä hiljalleen ajelehtivaan veneeseen.
Teuntek souti yhä hiljaa pimeässä. Uupumus ja kipu olivat jo käymässä kestämättömiksi. Mutta kuitenki, veto vedolta, hän pakotti itseään jatkamaan. Pitäisi päästä kauemmas rannasta, vaikkei hän edes tiennyt kuinka kaukana oli nyt. Oli aivan pimeää, hän näki hädintuskin veneen toista perää, vaikka paatti ei ollutkaan kuin hieman yli kaksimetrinen. Ruumiin hän näki - aivan liiankin hyvin. Äsken terve ja elinvoimainen lajikumppani - vaikka olikin ollut anarkisti, hän oli silti yhä lajikumppani - makasi nyt kuolleena veneen pohjalla, eikä heräisi enää koskaan. Näky toi liikaa ajatuksia mieleen, etenkin Tivistä. Teuntek ei halunnut kestää sellaista nyt.
Koko tämä tilanne ja sen aikaansaanut tapahtumasarja tuntuivat... Teuntek ei edes tiennyt miltä ne tuntuivat. Hän ei tiennyt mitä ajatella mistään tällä hetkellä. Se kaikki oli niin ristiriitaista, niin käsittämätöntä. Hän ei tiennyt, mitä ajatella kuolleesta anarkistista, paitsi että tämäkin oli vain henkilö. Eikä yksikään henkilö ansainnut tällaista tarkoituksetonta kuolemaa, olipa tehnyt mitä hyvänsä. Se oli vain väärin, niin väärin. Kaikki tällainen oli väärin, turhaa, hyödytöntä, tuhlausta. Miettiessäänkin hänen kapeat kätensä kiskoivat yhä airoista, hiljalleen mutta varmasti.
Siltikään Teuntek ei tiennyt, miten todella suhtautua tähän. Olivatko hänen ajatuksensa vääriä? Saiko anarkistia, joka olisi ollut valmis vahingoittamaan häntä vakavasti ja noussut vastustamaan yhteiskuntaansa, sääliä? Oliko sellainen väärin, tekikö se hänestäkin anarkistin? Vai oliko vain oikein ja armollista tuntea sääliä jollekulle näin pahasti erehtyneelle? Hän ei osannut vastata, ainoastaan kysyä. Tällaista ei opetettu missään, ei tällä tavalla. Mutta ei sitä olisi voinutkaan opettaa, hän ymmärsi sen nyt. Tämä kaikki oli niin käsittämätöntä, missään ei kerrottu kuka kuolisi ja kuka eläisi, ennen kuin se tapahtui.
Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua siltä, että enää ei yksinkertaisesti jaksaisi. Teuntek teki vielä muutaman voimattoman vedon airoilla, mutta ne olivat täysin hyödyttömiä, pelkkiä vedenpintaa pitkin viistäviä silityksiän. Enää ei vain jaksaisi, ei vaikka kuinka yrittäisi. Hän alkoi olla lopussa. Nyt hän olisi niin pitkällä, kuin vain kykenisi olemaan.
Hitaasti, ilman voimia Teuntek veti airot takaisin veneeseen, välittämättä juurikaan niistä. Sitten, emmittyään vain lyhyen hetken, hän kumartui kohottamaan ruumista. Kaikki elämä ja lämpö olivat jo kadonneet siitä, pelkkä kuori oli jäljellä. Mutta siltikään hän ei halunnut, että alemmat lajin häpäisisivät edes sitä kuorta. Sen olisi parempi jopa näin. Varoen Teuntek kohotti ruumista veneen reunalle, välittämättä siitä että sotki itsensä. Hetken ajan hän katsoi toisen elottomiin silmiin, jotka olivat nyt yhtä mustat kuin yö. Sitten, haluamatta enää ajatella sitä, hän työnsi sen reunan yli. Hiljaisen molskahduksen saattelemana ruumis osui mustaan, kylmään veteen. Aivan hetken se pysyi pinnalla ja sitten, hitaasti, se alkoi vajota meren kylmään syleilyyn. Teuntek seurasi sitä kunnes ei enää pystynyt erottamaan. Viimeisinä hetkinään se näytti siltä, kuin olisi itse kohottanut omia raajojaan, kuin syyttäen häntä. Teuntek pakotti itsensä katsomaan, vaikka olisikin halunnut kääntää päänsä muualle.
Ja sitten, haluamatta vielä miettiä tapahtunutta, suoritettuaan vihdoinkin tehtävänsä, hän kävi makuulleen veneen pohjalle. Vaikka puu olikin kovaa ja kulmikasta hän oli liian väsynyt edes huomatakseen asiaa kunnolla. Nyt, vihdoinkin, kaikki uupumus pääsi valloilleen. Nopeasti hän nukahti yössä hiljalleen ajelehtivaan veneeseen.