Post by shard on Dec 5, 2006 23:13:06 GMT 3
(Tällaista jälkeä syntyy historian tunneilla Kekosesta puhuttaessa ^^ Kekkonen.. Kekkonen.. kekkonen.. presidentti.. Toivottavasti pidätte, jos luette ^^)
Hiljaiset laineet osuvat rantaan.
Hiljainen tuuli heiluttaa kultaisia hiuksia.
Sumu peittää järven selkää.. pyörteillen.
”Sumua…” ajattelee pieni tyttö.
”Miksi täällä on sumua?” hän ajattelee hiljaa.
”Valtiatar, miksi aurinko ei paista?” Kuuluu hiljainen sanomaton kysymys.
Liah ei ymmärrä, hän ei koskaan ennen ollut nähnyt näin paljon sumua Myeressä kuin nyt.
Hänellä on kummallinen olo. Kaikki ei ole kunnossa.
Liah tuntee sen.
Hetken aikaa tyttö näkee välähdyksen.
Hirveä hetki, täynnä huutoa, itkua, karjuntaa..
Sumussa näkyy hahmoja, välillä kirkkaita välähdyksiä, kuin sumussa räjähtäisi ilman ääntä ja paineaaltoa.
Sumu pelottaa tyttöä. Hän tietää sen merkitsevän jotain.
Jotain pahaa, hän oivaltaa.
”Mutta minä en osaa puhua…” ajattelee suruissaan kyynelten kohotessa silmiin.
”Miten minä kertoisin äidille? En osaa edes kirjoittaa…” ajatus kaikuu hiljaisuudessa surullisena.
Liah sulkee kyyneleiset silmänsä. Kyynel vierähtää poskelle.
Koleus ja sumu tuntuvat katoavan jäljettömiin.
Liah tuntee viileän esineen kädessään.
Hiljaisesti silmät aukenevat ja käsi tuo esiin esinettä.
Hän katselee auringonsäteistä kimmeltävää hopeaisena väräjävää huilua. Pieni hiljainen hymy.
Liah oli varmasti vain nukahtanut hetkeksi.
Viereen loikkii pikkainen jänö, joka jakaa katseen Liahin kanssa.
”Se oli vain unta, eikö vain pupuli?” kysyi iloinen ajatus ennen kuin Liah nosti huilun huulilleen,
ja kauniista esineestä lähti kantautumaan ihmeellisen heleä ääni, joka valtasi pian järven selän,
ja kutsui metsän eläimiä hänen ympärilleen ilosäveltä kuuntelemaan.
Ei maailma ollut vaarassa.
(P.S. tämä on siis might happen situation.)
Hiljaiset laineet osuvat rantaan.
Hiljainen tuuli heiluttaa kultaisia hiuksia.
Sumu peittää järven selkää.. pyörteillen.
”Sumua…” ajattelee pieni tyttö.
”Miksi täällä on sumua?” hän ajattelee hiljaa.
”Valtiatar, miksi aurinko ei paista?” Kuuluu hiljainen sanomaton kysymys.
Liah ei ymmärrä, hän ei koskaan ennen ollut nähnyt näin paljon sumua Myeressä kuin nyt.
Hänellä on kummallinen olo. Kaikki ei ole kunnossa.
Liah tuntee sen.
Hetken aikaa tyttö näkee välähdyksen.
Hirveä hetki, täynnä huutoa, itkua, karjuntaa..
Sumussa näkyy hahmoja, välillä kirkkaita välähdyksiä, kuin sumussa räjähtäisi ilman ääntä ja paineaaltoa.
Sumu pelottaa tyttöä. Hän tietää sen merkitsevän jotain.
Jotain pahaa, hän oivaltaa.
”Mutta minä en osaa puhua…” ajattelee suruissaan kyynelten kohotessa silmiin.
”Miten minä kertoisin äidille? En osaa edes kirjoittaa…” ajatus kaikuu hiljaisuudessa surullisena.
Liah sulkee kyyneleiset silmänsä. Kyynel vierähtää poskelle.
Koleus ja sumu tuntuvat katoavan jäljettömiin.
Liah tuntee viileän esineen kädessään.
Hiljaisesti silmät aukenevat ja käsi tuo esiin esinettä.
Hän katselee auringonsäteistä kimmeltävää hopeaisena väräjävää huilua. Pieni hiljainen hymy.
Liah oli varmasti vain nukahtanut hetkeksi.
Viereen loikkii pikkainen jänö, joka jakaa katseen Liahin kanssa.
”Se oli vain unta, eikö vain pupuli?” kysyi iloinen ajatus ennen kuin Liah nosti huilun huulilleen,
ja kauniista esineestä lähti kantautumaan ihmeellisen heleä ääni, joka valtasi pian järven selän,
ja kutsui metsän eläimiä hänen ympärilleen ilosäveltä kuuntelemaan.
Ei maailma ollut vaarassa.
(P.S. tämä on siis might happen situation.)