Post by tnitti on Jul 27, 2006 2:00:37 GMT 3
Keichiro Katenshi:
Aurinko oli ollut pilvissä koko päivän, vain muutaman valonsäteen osuessa sieltä täältä tuohon alueelle, jossa ei niinkään ihmisiä tuntunut tänään liikkuvan - muutamaa sielua lukuunottamatta. Muutama sadepisarakin oli päivemmällä tippunut pitkin taivaankaarta alas maahan, ruokkien siellä kasvavia kasveja ja puita, mutta pian sade kuitenkin oli lakannut, jättäen sen kostean ilman leijumaan ilmaan. Lempeä tuuli nappasi kiinni repalaisen tumman viitan helmasta, heiluttaen sitä pienesti samalla kun tuo tummahko hahmo seisoi paikoillaan, katsellen sen sinertävän veden pintaa, mikä lainehti pienin elein. Siitä oli ollut aikaa, pitkänkin aikaa, kun hän oli ollut viimeksi liikenteessä - yksin. Vaikka mieleltään ja sielultaan tuo tummahko hahmo olikin yksineläjä, siitä oli kuitenkin ollut aikaa, että hän olisi matkustanut ympäri maata ilman ketään elävää henkilöä vierellään. Tokihan hänen mukanaan kulkivat ne, jotka eivät enää tämän maan päällä kulkeneet, mutta... Niin. Tasainen hengitys kävi lävitse tummanharmaan kankaan, joka oli laitettu kasvojen eteen niin, että se peitti niin nenän, posket, leuan sekä kaulan. Keichiro - tai Keich, niinkuin jotkut tuota parikymppistä miestä kutsuivat - harvemmiten näytti kasvojaan. Vaikka ikää miehellä ei ollutkaan kuin kaksikymmentäkaksi, oli nuoresta pojasta pitäen huonosti mennyt elämä vanhentanut kasvoja, saaden nuorukaisen näyttämään muutaman vuoden vanhemmalta, kuin mitä hän oli. Mutta kuka näkikään niitä kasvoja, kun mies aina peitti ne? Ne taivaansiniset slmät kääntyivät vilkaisemaan tummanruskeaa ratusa, joka hörähti läheisen puun luota, mihin se oli kiinni sidottu, samalla kun se liikahti pienesti paikoillaan.
Katse ei kuitenkaan kauaa pysynyt tuossa hevosessa, vaan se käännettiin takaisin sinne järven suuntaan, mutta piankos silmät siristyivät, ryhdin pettäessä pienesti, huulien välistä päästessä pienehkö ähkäisy. Vihlova kipu kävi kyljessä, mikä sai vaistomaisesti oikean käden siirymään vasemmalle yläkyljelle, tunnustellen, kunnes Keichiro siirsi kätensä viittansa ulkopuolelle, sinisilmien laskeutuessa katsomaan mustaa nahkahansikasta, mikä kiilsi tummasta verestä. Hän oli ollut huolimaton, jälleen kerran ja saanut tuntea sen nahoissaan. Mies hymähti hiljaisesti ja kohotti nyt kummatkin kätensä avatakseen tuon repaleisen viitan, sen pian tipahtaessa kellerävälle hietikolle. Keichiro ei kantanut tällä hetkellä aseita selässään, niinkuin hän aina teki, ei, vaan ne olivat jääneet sinne hevosen satulaan kiinnitettyihin asepidikkeisiin. Ei Keichiro odottanut kenenkään tulevan täällä ja hyökkäävän hänen kimppuunsa, mutta toisaalta.. eikö juuri tälläinen huolimattomuus saanut veren vuotamaan hänen omasta kehostaan? Hymähtäen uudemman kerran ajatuksilleensa, päätyi Keichiro nostamaan sitä tummanharmaata - samansävyistä kuin naamio oli - hihatonta paitaansa ylemmäksi, niin että hän vasemmassa kyljessä oleva märän ja kuivan veren ympäröivä viiltohaava tuli esille. Olihan Keichiron vartalossa muitakin arpia. Alaselässä oli kaksi selvästi erottuvaa ruoskanjälkeä - ja pieniä himmeitä joita ei juuri nähnyt jos ei tarkkaan katsonut - sekä alavatsassa oli vanha syvän viiltohaavan arpi. Tokihan vartalossa oli myös muita, pieniä, joita ei tosin enää erottanut kunnolla. Keichiron kumartuessa viiltävä kipu tuntui jälleen kerran kipu, mikä sai koko vartalon jännittymään, miehen purressa valkeita hampaitaan yhteen. Saatuaan noukittua maasta mukaan ottamansa vanhan, aiemmista kerroista veren tahriman kankaanpalan, suoristi Keichiro uudemman kerran itsensä ja käveli paljain jaloin siihen veden rajalle ja siitä myöskin eteemmäksi, niin että ne paljaat jalat peittyivät viileästä vedestä. Joutuen jälleen kerran kumartumaan niin että kangaspala saatiin kostutettua, suoristui Keichiro jälleen kerran, vieden sitten märän kangaspalan vasemmalle kyljelle, siihen haavan vierelle, alkaen sivelemään niin märkää kuin kuivunutta verta pois. Keichiro, jos joku, ei osannut lainkaan hoitaa haavoja, siitä kertoivat monet tulehtuneet haavat, mitä miehellä oli vartalossaan. Mutta ei hän kaikkea voinut osata.. ei hän sentään jumala ollut...
( Joku peliin mukaan hei joo ^^ Ihan kuka vaan saa tulla jos uskaltaa. ja mielummin pelaajista jotka pelaa enemmän kuin yhden vastauksen per viikko ^^; )
Aurinko oli ollut pilvissä koko päivän, vain muutaman valonsäteen osuessa sieltä täältä tuohon alueelle, jossa ei niinkään ihmisiä tuntunut tänään liikkuvan - muutamaa sielua lukuunottamatta. Muutama sadepisarakin oli päivemmällä tippunut pitkin taivaankaarta alas maahan, ruokkien siellä kasvavia kasveja ja puita, mutta pian sade kuitenkin oli lakannut, jättäen sen kostean ilman leijumaan ilmaan. Lempeä tuuli nappasi kiinni repalaisen tumman viitan helmasta, heiluttaen sitä pienesti samalla kun tuo tummahko hahmo seisoi paikoillaan, katsellen sen sinertävän veden pintaa, mikä lainehti pienin elein. Siitä oli ollut aikaa, pitkänkin aikaa, kun hän oli ollut viimeksi liikenteessä - yksin. Vaikka mieleltään ja sielultaan tuo tummahko hahmo olikin yksineläjä, siitä oli kuitenkin ollut aikaa, että hän olisi matkustanut ympäri maata ilman ketään elävää henkilöä vierellään. Tokihan hänen mukanaan kulkivat ne, jotka eivät enää tämän maan päällä kulkeneet, mutta... Niin. Tasainen hengitys kävi lävitse tummanharmaan kankaan, joka oli laitettu kasvojen eteen niin, että se peitti niin nenän, posket, leuan sekä kaulan. Keichiro - tai Keich, niinkuin jotkut tuota parikymppistä miestä kutsuivat - harvemmiten näytti kasvojaan. Vaikka ikää miehellä ei ollutkaan kuin kaksikymmentäkaksi, oli nuoresta pojasta pitäen huonosti mennyt elämä vanhentanut kasvoja, saaden nuorukaisen näyttämään muutaman vuoden vanhemmalta, kuin mitä hän oli. Mutta kuka näkikään niitä kasvoja, kun mies aina peitti ne? Ne taivaansiniset slmät kääntyivät vilkaisemaan tummanruskeaa ratusa, joka hörähti läheisen puun luota, mihin se oli kiinni sidottu, samalla kun se liikahti pienesti paikoillaan.
Katse ei kuitenkaan kauaa pysynyt tuossa hevosessa, vaan se käännettiin takaisin sinne järven suuntaan, mutta piankos silmät siristyivät, ryhdin pettäessä pienesti, huulien välistä päästessä pienehkö ähkäisy. Vihlova kipu kävi kyljessä, mikä sai vaistomaisesti oikean käden siirymään vasemmalle yläkyljelle, tunnustellen, kunnes Keichiro siirsi kätensä viittansa ulkopuolelle, sinisilmien laskeutuessa katsomaan mustaa nahkahansikasta, mikä kiilsi tummasta verestä. Hän oli ollut huolimaton, jälleen kerran ja saanut tuntea sen nahoissaan. Mies hymähti hiljaisesti ja kohotti nyt kummatkin kätensä avatakseen tuon repaleisen viitan, sen pian tipahtaessa kellerävälle hietikolle. Keichiro ei kantanut tällä hetkellä aseita selässään, niinkuin hän aina teki, ei, vaan ne olivat jääneet sinne hevosen satulaan kiinnitettyihin asepidikkeisiin. Ei Keichiro odottanut kenenkään tulevan täällä ja hyökkäävän hänen kimppuunsa, mutta toisaalta.. eikö juuri tälläinen huolimattomuus saanut veren vuotamaan hänen omasta kehostaan? Hymähtäen uudemman kerran ajatuksilleensa, päätyi Keichiro nostamaan sitä tummanharmaata - samansävyistä kuin naamio oli - hihatonta paitaansa ylemmäksi, niin että hän vasemmassa kyljessä oleva märän ja kuivan veren ympäröivä viiltohaava tuli esille. Olihan Keichiron vartalossa muitakin arpia. Alaselässä oli kaksi selvästi erottuvaa ruoskanjälkeä - ja pieniä himmeitä joita ei juuri nähnyt jos ei tarkkaan katsonut - sekä alavatsassa oli vanha syvän viiltohaavan arpi. Tokihan vartalossa oli myös muita, pieniä, joita ei tosin enää erottanut kunnolla. Keichiron kumartuessa viiltävä kipu tuntui jälleen kerran kipu, mikä sai koko vartalon jännittymään, miehen purressa valkeita hampaitaan yhteen. Saatuaan noukittua maasta mukaan ottamansa vanhan, aiemmista kerroista veren tahriman kankaanpalan, suoristi Keichiro uudemman kerran itsensä ja käveli paljain jaloin siihen veden rajalle ja siitä myöskin eteemmäksi, niin että ne paljaat jalat peittyivät viileästä vedestä. Joutuen jälleen kerran kumartumaan niin että kangaspala saatiin kostutettua, suoristui Keichiro jälleen kerran, vieden sitten märän kangaspalan vasemmalle kyljelle, siihen haavan vierelle, alkaen sivelemään niin märkää kuin kuivunutta verta pois. Keichiro, jos joku, ei osannut lainkaan hoitaa haavoja, siitä kertoivat monet tulehtuneet haavat, mitä miehellä oli vartalossaan. Mutta ei hän kaikkea voinut osata.. ei hän sentään jumala ollut...
( Joku peliin mukaan hei joo ^^ Ihan kuka vaan saa tulla jos uskaltaa. ja mielummin pelaajista jotka pelaa enemmän kuin yhden vastauksen per viikko ^^; )