|
Post by spyrre on Jan 30, 2020 22:53:48 GMT 3
Spyrre: Hänen päänsä oli kaaos täysin ristiriitaisia ajatuksia kun Akela rynnisti nilkuttaen eteenpäin käytävää. Piti juosta kovempaa... tai mennä takaisin. Oli kammottavan pelkurimaista vain paeta näin, mutta vielä naisella oli sen verran järkeään tallella että hän totteli ensimmäistä. Hänen takaansa kaikui seinistä jo kammottavia ääniä kun Arkyn kävi hirviötä vastaan. Muuta hän ei voinut enää nähdäkään. Jonkinlainen piilopaikka oli silti löydettävä. Akela seurasi oudossa valossa lepattavaa käytävää, luoden hätäisiä katseita lukuisiin sokkelomaisiin sivutunneleihin ja kammioihin. Lopulta vastaan oli otettava mitä saatiin, ja kun hän viimein osui osittain romahtaneen epämääräisen huoneen kohdalle puuskuttava nainen pysähtyi katsomaan tarkemmin. Paikka oli pimeä mutta ainakaan liikettä ei näkynyt... mutta varjoista erottui lohkareiden sekä niiden alle murtuneiden koneiden jäänteitä. Heitettyään vielä rivakan, neuvottoman katseen taakseen hän suuntasi sisälle ja ahtoi itsensä suuren, runnellun koneen ruhon suojiin, voiden vain jäädä kuuntelemaan ja odottamaan...
Sub: Äänet, jotka kaikuvat Akelan takaa tämän paetessa, ovat hirvittäviä ja kovia. Ne kajahtelevat pitkin tyhjiä käytäviä, kimpoilevat seinistä ja pyörivät kuolleissa saleissa kuin vellova painajainen. Demonin kammottava, aaltoileva, naurun kaltainen ulvonta muuttuu nopeasti paljon rujommiksi, raastavammiksi ääniksi. Ne kaikuvat pitkään. Kukaties niiden alta voi erottaa rytinää ja kolinaa. Valtavan, painajaismaisen hirviön raivon ja teutaroinnin.
Raivon keskeltä kajahtaa äkkiä terävämpi, kovempi ääni. Demoni huutaa, mutta ääneen tuntuu sekoittuvan uusi sävy. Kukaties sitä voisi sanoa tuskaksi. Sitä seuraa kuitenkin uusi, entistä raastavampi meteli: hirvittävä ärjäisy, joka ei voi mitenkään tulla mistään elävästä. Kuin jonkin hirvittävän tulipalon kohiseva ärjäisy, jonkin valtaisan voiman purkautuminen.
Äkkiä tulee hiljaista. Kammiot ja käytävät vaikenevat. Sen rikkoo vain nopeasti ohi kipittävä, inisevä pihinä. Kukaties äskeistä pakenevia mutantteja. Ne eivät jää haistelemaan mahdollista piileskelevää saalista, vaan niiden rapina katoaa nopeasti. Tulee rikkomattoman hiljaista, kuin haudassa.
Uusi ääni, paljon heikompi, rikkoo rauhan jonkin ajan kuluttua. Laahustavia askeelita ja pihinää, kuin kivuliaasta hengityksestä. Tämä pihinä kulkee kuitenkin inhimillisten huulien läpi - miehen huulien. Jossakin lähellä, pimeydessä, laahustaa joku. Askeleet ovat epävarmoja ja epäsäännöllisiä, kuin kulkija ei ehtisi tai pystyisi huolehtimaan liiaksi kulustaan.
Spyrre:
Akela vetää kivualiaasti henkeä sisäänsä piilossaan, joutuen kuitenkin kuuntelemaan kammottavia taistelun ääniä. Se sai olon tuntumaan varsin avuttomalta.... mutta pian demonin ärjyntään alkoi sekoittua varsin muunlaisia ääniä. Nainen jännittyi entisestään. Hän ei kyennyt edes hahmottamaan mistä toinen, luonnoton ääni irtosi. Hän saattoi silti vain toivoa ettei tämä ollut ainakaan hirviön tekosia... varmuuden vuoksi hän heitti rivakan katseen ympärilleen romun seassa, etsien mitä tahansa kättä pidempää.
Yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin oli meteli kuitenkin ohi. Demoni oli vaiennut kuten rytinäkin. Ohi juoksi jotakin, mutta niillä ei ollut aikomustakaan pysähtyä. Akela odotti kireästi, hapuillen vaivihkaa käteensä vanhan koneesta irroneen ruosteisen pätkän putkea. Surkea ase, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sitten käytävältä kuuluu jotain muuta. Sarvekas nainen valpastuu piilossaan. Tämä ei kuulosta niin hirviöltä kuin kone-olennoltakaan. Ainakaan se ei ole se valtava demoni joka lähti heidän peräänsä. Akela vetää henkeä ja työntää päänsä varuillaan esille, ennen kuin kömpii romun seasta. "Arkyn? Oletko se sinä?" hän tiedustelee varovaisesti hivuttautuessaan nurkan ympäri.
Sub: Hengityksen joukosta kuuluu terävämpi, valmistautuva sihahdus, kun hämärästä kuuluu äkkiä ääni. Seuraavassa hetkessä ymmärrys siitä, mikä oikeastaan on kyseessä, saa hengityksen taas keventymään hieman. Kukaties laahustaja vastaisikin, mutta Akela tuntuu olevan juuri nyt nopeampi ja paremmin perillä asioista.
Nurkan takana häämöttää hahmo, joka on eittämättä Arkyn... mutta pahasti kärsinyt. Mies seisoo huonossa ryhdissä seinää myöten, melkein kuin varmistaakseen, ettei kaadu suoraan maahan jos horjahtaa. Hänen koko ruumiinsa on lysyssä ja kumarassa kuin kaikki voima ja tarmo olisivat kadonneet hänestä. Mutta voimattomuus ei ole mitään hänen vammojensa rinnalla. Arkyn näyttää siltä, kuin jokin kammottava energianpurkaus olisi pyyhkäissyt hänen ylitseen. Hänen vasen kätensä roikkuu palaneena ja velttona sivulla. Kevyt paita on palanut hartiaan asti pois, ja liha sen alla on pelkkää mustunutta, runneltua tuhoa. Raaja roikkuu kuin ruumiilla. Sama tuho jatkuu hartiasta ylöspäin, kaulaa myöten kasvoihin. Vasen puoli miehen päästä on korventunut ja runneltu aivan hajalle. Hiukset ja parta ovat palaneet pois ja liha niiden alla on käpristynyt ja tuhoutunut luuta myöten. Silmän tilalla on pelkkä auki repäisty kuoppa ja suu irvistää hirvittävällä, palaneella kuoleman virneellä.
Lienee suoranainen ihme, että edes toinen puoli miehen päästä ja ruumiista on edelleen kunnossa - ja että hän on tarpeeksi hengissä käyttääkseen niitä. Yksi ainoa silmä tuijottaa yhä hänen päästään valppaana ja kaiken huomioonottaen terävänä. Toinen käsi puristaa yhä miekkaa. Sen terästä valuu outoa valkeaa, myrkyllisesti höyryävää saastaa. "Kuka muukaan", mies sihahtaa äänellä, joka on pelkkä runneltu ja raastettu kuiskaus.
Spyrre:
Akela oli jo ehtinyt aavistaa äänen lähteen ennen varsinaista vastausta kun harppasi ripeästi kulman ympäri. Helpottunut henkäisy takertui kuitenkin hänen kurkkuunsa. Hahmo joka hänen edessään seisoi oli epäilemättä tuttu... mutta kammottavassa kunnossa, kuin suorastaan kävelevä ruumis. Nainen tuijotti tätä kauhulla ja putki lipesi hänen sormistaan. "Sinä... Mitä se teki sinulle?! Minun... minun ei olisi pitänyt mennä!" hän kakoi viimein, ja harppasi sitten hätäisesti eteenpäin. "Meidän täytyy... tehdä jotain! Istu, niin... katsotaan! Jos keksimme edes siteitä jostain, niin...!"
Sub: "Sitten olisit vain kuollut", Arkyn tuhahtaa juurikaan kiertelemättä. Hänen vointinsa tuskin ainakaan tekee häntä maltillisemmaksi juuri nyt. Kun toinen ottaa jo hätäisiä askeleita häntä kohti, yrittäen keksiä jotakin hoitokeinoa, mies ärähtää ja pudistaa päätään. Hän pakottautuu pystyyn ja luo toiseen tuiman katseen. Aavistus päättäväisyyttä palaa hänen olemukseensa... ainakin hetkeksi. "Ei ole aikaa murehtia tästä. Minä ostin meille muutaman hetken, mutta se demoni ei todellakaan kuollut. Kunhan satutin sitä tarpeeksi, että se empi", hän ähkäisee, ennen kuin joutuu ottamaan tukea seinästä.
Arkyn huohottaa raskaasti ja sylkäisee suustaan jotakin saastaa, todennäköisesti palan kärventynyttä poskeaan, ennen kuin jatkaa. "Se ei kaiketi odottanut että mikään täällä voisi millään tapaa satuttaa sitä. Mutta minä tein vain kipeän haavan, siinä kaikki. Vastalahjaksi se vei minulta puoli päätä ja häipyi", mies puhisee. Hänen puheensa on epäselvää ja kähisevää, mutta se ei johdu yrittämisen puutteesta. "Sen hämmennys ei kestä pitkään. Ja voit olla varma että kun se tulee takaisin, se on sitäkin vihaisempi. Joko me häivymme täältä nyt tai kuolemme tänne", Arkyn lopulta sylkäisee suustaan. Kaikesta huolimatta hänen katseensa on yhä määrätietoinen.
Spyrre: Akela ähkäisee ja empii vaikkakaan ei selvästikään pääse irti kauhistuneesta olemuksestaan. Demoni oli ilmeisesti vielä elossa, siitä huolimatta että pakeni raadeltuaan toisen hirveään kuntoon. Vammat ovat kammottavia ja oranssit silmät eivät osaa olla pälyilemättä tätä kaikkea... sekä epäilemättä ihmettelemättä miten Arkyn oli vielä edes jaloillaan. "Mutta... niin. Ehkä löydämme... piilopaikan, ja..." hän myötäilee viimein vastahankaisesti. Tosin, vaikka sellainen löytyisikin, hänellä ei ollut aavistustakaan miten edes yrittää hoitaa jotain... tällaista. Tai oliko moisesta edes mahdollista toipua. Akela puri hampaansa yhteen ja työnsi kammottavan ajatuksen toistaiseksi mielestään. "Yritetään... löytää jotain. Tule, minä autan!" Nainen töksäyttää viimein ja harppaa sitten toisen tuntumaan. Lopulta hän ei osaa oikein muutakaan kuin yrittää auttaa runneltua miestä parhaansa mukaan.
Sub: Arkyn vetää terävän sihahduksen ja pudistaa päätään. "Me etsimme reitin ulos. Jos jäämme tänne, mikään piilopaikka ei meitä pelasta. Joko meidät tappaa tuo demoni, tai sitten jokin nälkäinen mutanttien lauma - tai kukaties jokin vielä pihisevä kone", hän saa lopulta ähkäistyä.
Toisen äkillinen liike saa miehen valpastumaan. Hän puskee itsensä äkkiä pystyyn seinästä ja heittää toiseen uuden, itsepintaisen katseen. "Kyllä minä selviän. Minua ei ole tarkoitettu kuolemaan tai kitumaan. Tämä on vain lihan heikkoutta. Mutta se ei pysäytä minua", hän kähisee nopeita sanoja.
Jostakin kaukaa kajahtaa kammottava, epäinhimillinen rääkäisy. Se on demonin sanoinkuvaamaton huuto, hirvittävä ja hyytävä kaiku. Mutta nyt se ei naura. Se on terävä ja kova. Kukaties sitä voisi kuvata vihaiseksi. Se kaikuu jossakin kaukana, ja korviin kantautuu pelkkä aavistus jostakin etäisestä, mutta siitä huolimatta se on ehdottomasti olemassa.
"Liikkeelle. Mikään ei meitä pelasta, jos se löytää meidät uudelleen", Arkyn puuskahtaa ja astuu puolipakolla naisen ohitse. Kaikesta huolimatta hän ei tunnu olevan aikeissa antaa periksi piiruakaan. Ei enää...
Spyrre: Akela empii mutta myötää tokaisua varovaisella nyökäyksellä. Reitti ulos olisi epäilemättä paras vaihtoehto... vaikka olikin eri asia kuinka helppo sellainen oli löytää. Varsinkin kumpikin heistä nyt tässä kunnossa... Toisen ärhäkkä vastaus apuun saa hänet kuitenkin pysähtymään epäuskoisena. Nainen mittailee neuvottomin katsein yksisilmäiseksi raadeltua ja poltettua miestä, päästäen sitten ähkäisyn. "Mutta... Sinähän... Telot itsesi vielä pahemmin!" hän töksäyttää enemmänkin neuvottomasti kuin kärsimättömästi. Kuitenkin hyvin pian kaukainen huuto muistuttaa jälleen hirvityksen olemassaolosta. Akela jännittyy hälyttyneenä välittömästi ja heittää rivakan katseen äänen suuntaan. Hän sihahtaa kirouksen kunnes kääntää vastahakoisen huomionsa Arkyniin. Kunnostaan huolimatta mies harppoo jo hänen ohitseen ja sarvekas nainen seuraa tätä levottomana katseellaan ennen kuin nilkuttaa perään. Toinen oli lopulta oikeassa...
Sub: Arkyn katsahtaa naiseen kertaalleen, tavalla joka antaa aivan varmasti ymmärtää, ettei hän joko uskoi toisen pelkoihin tai sitten on valmis uhmaamaan niitä. Heidän on paettava, olivatpa he miten haavoittuneita ja kipeitä tahansa. Epämukavuus tai siihen liittyvät vaarat ovat toissijaisia.
"Jos se tulee vastaan uudelleen, sinä juokset, onko selvä? Et pysty tekemään sille mitään. Eikä tällä ole mitään tekemistä haavojesi tai taitojesi kanssa. Se on demoni. Sen rinnalla kaikki kuolevainen voima on yhtä tyhjän kanssa", Arkyn kähisee harppoessaan matkaan. Hänen äänensä on käheä ja matala, siinä määrin että on tuskin edes tarvetta hiljentää sitä sen enempää. "Minä olen hengissä, koska minua ei ole helppo tappaa. Mutta..." mies mutisee ja kääntää päätään niin, että kammottava tuho tulee taas näkyviin. Nähtävästi edes hänen outo voimansa ei pysty kuin varjelemaan tämän hirviön pahimmalta...
Spyrre: Oli ollut tyrmistyttävää nähdä miehen selviävän niin myrkystä kuin valtavan koneen murskaamaksi tulemisesta, mutta rehellisesti tähän lähes kävelevään ruumiiseen oli hyvin vaikea edes suhtautua. Akela seuraa kuitenkin mukana jokseenkin villin näköisenä, lähinnä räpäyttäen silmiään toisen tuimaan katseeseen. Mutta vaikka Arkyn olikin vastoin järkeä vielä elossa, oli tämä silti kärsinyt pahasti, siitä ei ollut epäilystäkään, oli kuinka sitkeä hyvänsä. Nainen säpsähtää hieman kähisevää ääntä mutta rypistää sitten kulmiaan. "Minä... en ymmärrä miten onnistuit siinä, mutta... Se pystyy selvästi tekemään pahaa sinuunkin" hän tokaisee viimein. Sävyssä on mukana aavistus myrkyllistä terää sekä kaunaa kun nainen heittää uuden katseen taakseen pedon ulinan suuntaan. "Se saattaa voida pystyä tappamaan sinutkin! En aio antaa sen vain tehdä noin uudestaan!"
Sub: Arkyn tuhahtaa jälleen. "Totta kai se pystyy. Siksi en aio jäädä tänne odottamaan, että se yrittää. Mutta älä luule, että sinun tekosi voivat muuttaa sitä mitenkään. Jos me jäämme ansaan sitä vastaan, silloin meitä kuolee joko yksi tai kumpikin. Enkä minä ole se, joka tässä kunnossa ainakaan pakenee", hän kirahtaa lopulta.
Arkyn joutuu hakemaan hengitystään pitkään. Pelkkä käveleminenkin selvästi vaatii voimia, ja samalla hän vilkuilee ympärilleen villin valppaana, kuin odottaen uutta uhkaa minkä tahansa kulman takaa. Haavoittuneelle pedolle tavallisetkin vaarat tuntuvat eittämättä nyt paljon todellisemmilta. "... tuo on pahinta laatua. Se on täynnä tulta ja voimaa. Vaaninut tässä surkeassa loukossa ikiajoista lähtien. Se tappoi niitä mutanttejakin minkä ehti vain koska pystyi. Pelkkä verinen, hullu tappaja. Me olemme sille pelkkää vaihtelua, uusi saalis... tai olimme. Mutta nyt se on vihainen", mies mutisee. Siinä on melkeinpä houraileva, haparoiva sävy, kuin hän vain roikkuisi parhaansa mukaan kiinni edes jossakin ajatuksessa.
Spyrre: Vastaus ei ole ainakaan huojentavaa laatua ja Akela kirskauttaa tälle hampaitaan. "No... sitten häivytään täältä pian. Koska minä en myöskään aio häipyä täältä yksinäni! En ainakaan sen jälkeen kun raahasit minut sieltä alukselta!" hän tokaisi kuitenkin yllättävän jämäkästi tilanteen huomioon ottaen. Tilanteen vakavuus oli silti varmasti selvä kummallekin. Hänkin liikkui rivakasti ja varuillaan, ääniä sekä varjoja tarkkaillen. Hiljakseen nainen alkoi hivuttautua edemmäs kuin mennäkseen edemmäs. Arkyn sai osakseen uuden vaiteliaan, levottoman katseen. "...mikä ikinä olikaan. Pysytään pois sen tieltä. Jos vain keksimme miten löytää täältä ulos... en usko että se seuraa sinne. Toivottavasti." hän mutisee kulkiessaan, yrittäen keskittyä edes jollain tavalla ottamaan tolkkua käytävistä.
Sub: Arkyn nyökkää hyväksyvästi ja päästää röhisevän, myötäävän äänen. "Tässä kohtaa ryömin mieluummin vaikka takaisin siihen vihaisten leukojen pesään... paha vain etten enää tiedä missä se on", hän mutisee vaimeasti. Kaksikon pako on ollut varsin holtitonta, ja käytävät ovat sokkeloisia eikä niissä ole mitään todellista tienviittaa tai merkkiä. Kaikki samanlaisia. Olisi pieni ihme, jos kumpikaan muistaisi tien takaisin... ja sittenkin se kulkisi demonin suuntaan ja petojen ohitse.
"Muitakin reittejä on oltava. Jostakin tänne tultiin sisään, eikä se varmasti ollut ainoa myöhemmin syntynyt tunneli tai halkeama. Meidän pitää vain löytää reitti", Arkyn ähkäisee lopulta. "... onni onnettomuudessa. Tämä paikka on valtava sokkelo. Ei se demonikaan voi tietää missä olemme jos vain kulojemme tarpeeksi umpimähkään", mies mutisee melkeinpä itsekseen. Esimerkkinä sanoilleen hän ontuu seuraavasta kulmasta ympäri uusille hämärille käytäville. Siellä häämöttää vain lisää samanlaisia, muuttumattoman kuolleita kammioita ja sokkeloa...
Spyrre: Akela tuhahtaa itsekin, osaamatta lopulta sanoa tähän paljoakaan. Pienet kuhisevat mutantit olivat melkoisesti vähemmän kammottava vaihtoehto, siitä huolimatta että nekin varmasti pystyisivät repimään heidät palasiksi. Mutta halusivat takaisin sinne tai eivät, kumpikaan ei tainnut olla enää millään tavalla perillä missä mentiin. Ainakaan Akelalla ei ollut. Hän katsahti Arkyniä varovaisen toiveikkaasti mutta toinen kumosi toivon nopeasti ja nainenkin päästi henkäisyn. "...toivotaan niin. Vaikka se tuntisikin nämä käytävät, on näitä silti paljon joka suuntaan. Kunhan se ei vain haista meitä, tai jotain sellaista" hän pohti vilkaisten olkansa ylitse seuratessaan toista uuteen identtiseen käytävään. "Ehkä... en tiedä. Niistä koneista lähti paljon kaapeleita. Jos näemme sellaisia, ehkä pääsemme edes johonkin jos seuraamme niitä. Viimeistään takaisin sinne mistä tulimme." Akela ei ollut rehellisesti varma kuinka toiveikas tämän suhteen saattoi olla, mutta loi silti katseen ympärille, etsien loputtomista tunneleista edes jotakin merkkiä... jostain, josta voisi lukea jotakin. "...tai ainakaan minulla ei ole parempaakaan ajatusta" mutistiin vaisusti.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 31, 2020 23:30:41 GMT 3
Sub: Arkyn miettii hetken vaiti, ennen kuin nyökkää "Ne vievät ainakin jonnekin. Mutta ole varuillasi. Se jokin ei välttämättä ole hyväksi meille", hän mutisee lopulta suuremmin selittelemättä. Äkkiä mies ojentaa kantamansa miekan takaisin Akelalle, jolta aikaisemmin tuli riuhtaisseeksi sen ilman suurempia selittelyitä. "Siinä. Sinulla... on yhä ainakin kaksi kättä joilla käyttää sitä", Arkyn sihahtaa terävästi. Aseen terästä tihkuu yhä pahanhajuista, vaaleaa saastaa, mutta se on yhä terävä ja kuolettava.
"Tarvitsen myös korviasi. Pelkäänpä etten ole... parhaimmillani", mies lisää kerättyään hetken itseään. Sanoissa on voipunut terä, joka kertoo omaa, synkeää totuuttaan: yrittipä hän seisoa miten suorassa tahansa, ovat hänen vammansa ja tuskansa pahat.
Spyrre: "En usko että mikään täällä on tähän hätään" Akela tuhahtaa kireästi vastaukseksi. Kun mies ojentaa miekan äkkiä takaisin hän epäröi aavistuksen ennen kuin kuitenkin tarttuu siihen vakavan kulmien kurtistuksen keralla. Arpinen nainen silmää löyhkäävää terää ja nyökkää sitten, ravistaen saastaa ohimennen irti tästä. Hän on eittämättä vieläkin varsin tolaltaan mutta ainakin hän tietää nyt suunnilleen mihin keskittyä. Kaikkea ei varmastikaan voinut vain jättää groteskisti haavoittuneen miehen niskoille, jonka ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt edes pystyä liikkumaan. "Etsin meille jotain. Vähintään voimme varmaan löytää jonkin paikan mihin piiloutua lepäämään" Akela tokaisi, ja astahti sitten miehen ohi edelle jälleen miekkaansa tiukasti puristaen. Hän oli eittämättä aikeissa tehdäkin parhaansa sen suhteen mitä lupasi, vaikka olikin kai eri asia kuinka helppoa se olisi tässä sokkelossa.
Sub: Arkyn sihahtaa. "Ei meillä ole aikaa lepäillä. Etsi se pakoreitti. Minä seuraan", hän tokaisee varsin määrätietoisesti kaikesta huolimattakin. Kärsimykselle periksi antaminen ei selvästikään ole vaihtoehto miehelle. Hän jättäytyy jälkeen, seuraamaan toista niin nopeasti kuin pystyy. Miehen yksi ainoa silmä kiertää jokaisen nurkan ja varjon, eikä hän selvästi herkeä hetkeksikään valppaudestaan - ei, vaikka ajelehtii runneltuna tuskan keskellä. Jollakin oudolla tavalla tuska ja vammat tuntuvat jännittäneen ja virittäneen hänet äärimmilleen... siinä missä kuka tahansa tavanomainen mies lojuisi murrettuna maassa, pystymättä todennäköisesti muuhun kuin anelemaan kuolemaa.
Kaksikko hivuttautuu hiljaisten käytävien ja kuolleiden salien läpi. Ne näyttävät varsin samanlaisilta, kuin heidän tullessaan. Suurin osa niistä on tyhjiä, kuin kaikki niissä joskus ollut olisi viety pois - sillä kaiken järjen mukaan paikassa on joskus aikanaan täytynyt olla jotakin. Vain kuolemaa tekevät, oudot valot katossa ja toisinaan vastaan tulevat, jo kuolleet tai yhtälailla kituuttavat koneet tervehtivät heitä - lukuunottamatta demonin tai hirviöiden ääniä. Demonin rääkäisyt kaikuvat tuon tuostakin käytävissä. Hirvittävät, raivostuneet huudot, joiden kaiku ja laatu herättävät kuolevaisessa mielessä kauhua. Kertaalleen sitä pakeneva, luiseva mutantti on vähällä törmätä kaksikkoon, mutta se pakenee silmittömässä kauhussa eikä edes vilkaise heitä, ennen kuin ryntää pimeyteen.
Lopulta, pitkän kiertämisen jälkeen, vastaan tulee kaapeli. Se luikertelee jostakin pimeyden keskeltä käytävän ylitse, yhdestä pimeästä sivukäytävästä toiseen. Arkyn vilkaisee voipuneesti sen tulosuuntaan, ja näkee oudon kammion, jossa jyskyttää suuri, pylväsmäinen kone. Se näyttää siltä, kuin jokin olisi repinyt sen auki ja ryövännyt sen sisuksia. Nyt se yskii ja kakoo kuin tekisi kuolemaa. "... minne kaikki on viety? Miksi täällä ei ole mitään?" mies mutisee hiljaa itsekseen. Hän nojautuu seinää vasten ja vetää terävästi henkeä. Pieni tauko ennen kuin on ponnistettava taas eteenpäin. Pieni mahdollisuus miettiä kaiken outoutta...
Spyrre: Akela vilkaisee taakseen vastentahtoisesti mutta nyökkää vaiti ennen kuin jatkaa matkaa eteenpäin. Hämmennys ja järkytys kanavoituivat jälleen toimintaan ja adrenaliininhöyryiseen tarmoon, hänen osaamatta tehdä muutakaan. Sarvekas nainen harppoo pitkin käytävää jännittyneesti, kuin valmiina millä hetkellä hyvänsä survaisemaan miekkansa mihin tahansa eteen loikkaavaan. Jostakin kantautuvat hirviömäiset äänet saavat hänet hidastamaan vain hetkeksi ennen kuin hän suuntaa pois päin näistä. Edes pienempiä mutantteja ei näy nyt paljoakaan, niiden epäilemättä piilotellessa myös suuremmalta pedolta. Kun yksi rynnistää heidän eteensä Akela sähähtää ja on jo vähällä iskeä otusta ennen kuin tämä kuitenkin pakenee. Nainen vilkaisee epäluuloisesti tämän jälkeen mutta jatkaa sitten matkaa.
Käytävät pysyvät samankaltaisina ja kuolleina, kunnes jostakin viimein kiemurtelee esille kaapeli. Akela valpastuu ja heittää rivakan katseen ympärilleen. Läheltä kantautuu koneen rätiseviä ääniä ja lähde löytyykin läheltä. Nainen katsahtaa Arkyniin tämän puhuessa, ja rypistää itsekin kulmiaan. "...ja kuka tämän on tehnyt? Kiinnostaako näitä... otuksia kajota näihin laitteisiin? Miksi ne niin tekisivät?"
Sub: Arkyn tuijottaa hetken vaiti tyhjyyteen, kuin pohtisi Akelan kysymystä itsekin varsin tarkkaan. Lopulta hän kuitenkin irvistää, ainoana merkkinä kärsimyksistään, ja puuskahtaa. Runnellut, tuhotut kasvot tekevät hänen ilmeistään outoja ja karmaisevia. "Paljon kysymyksiä, joihin meillä ei ole vastausta. Tämä on Muinaisten paikka, siitä ei epäilystäkään. Ehkä joku on jo löytänyt tämän paikan ja alkanut ryöstää sitä, mutta... ei, enpä usko", hän mutisee lopulta. Sitten hän tuhahtaa turhautuneesti ja työntää itsensä pystyyn seinästä.
"Eipä sen miettiminen kai auta meitä muutenkaan. Tule, meidän pitää häipyä täältä", Arkyn puuskahtaa. Hän lähtee nilkuttamaan kohti pimeyttä, jonne kaapeli luikertelee. Ryövätty kone ei ainakaan ole heidän etsimänsä reitti ulos.
Spyrre: Akela kääntää vaivihkaa katseensa runnelluista kasvoista, kyräillen vielä rätisevää konetta. Tämä oli vähintäänkin outoa, mutta oli totta ettei sillä ollut kaiketi väliä heille. "...jos täällä on ollut joku muukin, jostain sekin on päässyt sisälle" hän pohti viimein puoliääneen ja nilkutti sitten jälleen edelle. Nainen otti taas johto-aseman, seuraten valppaasti kaapelia heidän edellään. Pimeys ja rätisevät valot tuntuivat painostavilta, mutta ainakaan mitään elävää ei ollut tullut vastaan pitkään hetkeen.
Sub: Kaapeli luikertelee vaitonaisissa käytävissä pitkän matkaa. Joissakin kohdissa se on kiinnitetty seinän viereen, mutta toisissa repeytynyt - tai repäisty - irti. Joka tapauksessa sen seuraaminen on helppoa... toisin kuin kaikki muu. Demonin raivostuneet ulvahdukset pyörivät yhä ympärillä. Se liikkuu selvästi kovaa vauhtia ja umpimähkään - eittämättä etsien haavoittajaansa. Kerran sen kiljaisu muuttuu äkkiä kammottavaksi, aaltoilevaksi ulvonnaksi, joka saa Arkynin heittäytymään seinää vasten valmiina taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta äänet pysyvät yhä kaukana, ja katkeavat äkkiä. Kukaties jokin muu saa kärsiä sen tielle joutumisesta.
Lopulta, monen pitkän, hämärän käytävän ja kammion jälkeen, edessä häämöttää määränpää. Kaapeli luikertelee suurempaan kammioon, ja näyttää nousevan ylös katonrajaan. Arkyn seuraa Akelaa sisään varuillaan, mutta päästää sitten terävän sihahduksen kun näkee, mikä heitä odottaa. Kaapeli kohoaa seinää myöten kattoon, josta törröttää jonkinlainen paksu, leveä metallinen palkki. Putki, kukaties. Se humisee oudolla tavalla, kuin siinä kulkisi jonkinlainen valtava voima. Metallisesta, katosta törröttävästä tolpasta lähtee useita kaapeleita, jotka eri suuntiin, kammiosta lähteviin käytäviin.
"... tuo on jokin energianlähde. Se vie varmaankin maanpinnalle asti, mutta ei tuosta meille ole hyötyä", Arkyn tuhahtaa voipuneesti. Hän vilkaisee ympärilleen, mutta kammio on muuten tyhjä.
Demoni ulvaisee jossakin lähempänä. Kukaties se on saamassa vainua...
Spyrre: Akela ei voi todella tietää mihin kaapeli on todella heitä johtamassa, mutta tällä hetkellä se tuntuu olevan ainoa punainen lanka keskellä pimeyttä. Hän seuraa sitä koska ei tiedä mitä muutakaan voisi tehdä. Joku on runnellut sitä kuten muutakin laitteistoa mutta ei lopulta ole vaikea nähdä mihin suuntaan kapine jatkuu, ja sinne he suuntaavatkin. Äänet jotka kimpoilevat seiniä myöten muistuttavat siitä etteivät he todella ole yksin. Nainenkin jännittyy varjoihin henkeään pidätellen kun demoni ulvoo, uskaltamatta liikkua toviin senkään jälkeen kun ääni loppuu. Hän kuuntelee epäluuloisesti kunnes lopulta vetää henkeä ja suoristautuu. Matkaa on jatkettava.
Hänellä ei ole aavistustakaan kauanko he ehtivät nilkuttaa käytävien sokkeloissa kunnes viimein kaapeli johtaa heidät kammioon. Akela astuu varuillaan ovelle ja heittää katseen sisälle ennen kuin hivuttautuu peremmälle. Edessä odottaa vain uusi, massiivinen kone josta kiemurtelee useita kaapeleita. Nainen tuijottaa tätä hetken neuvottomana. Rehellisesti tunne on latistava, ja hän ei osaa heti vastata Arkynin toteamukseen. "Minä... en tiedä. Piru vieköön. Nämä muutkin kaapelit johtavat varmaan vain joihinkin muihin tällaisiin" hän ähkäisee viimein. "Piruako me nyt teemme? Ehkä jos... pakkohan jossain on olla reitti ylemmäs!" Lähempää kantautuva ulvaisu vaientaa hänet nopeasti ja Akela jännittyy, pyörähtäen varuillaan kohti ovea. "Se otus on lähempänä. Meidän... täytyy mennä eteenpäin."
Sub: Arkyn tuijottaa vaiti katossa törröttävää, metallista napaa. Hän päästää epämääräisen äänen ja vilkaisee ympärilleen. "Jossakin on reitti, mutta se voi olla missä vain. Meidän pitää liikkua", hän toteaa ykskantaan. Ikävä kyllä kaksikolla ei tunnu juuri olevan vaihtoehtoja.
Äkkiä sivukäytävästä kajahtaa metallinen kolahdus. Arkyn pyörähtää sitä kohti horjahtaen. Värisevässä valossa häämöttää metallihahmo. Konepalvelija. Se notkuu ja laahustaa tavalla, joka ei rehellisesti juuri eroa miehen nilkutuksesta. Siitä kuuluu kova, rutiseva metallin valitus, kuin sen jokainen liike olisi pakotettu ja vaikea. Se ei tietenkään välitä siitä, mutta siitä huolimatta sen liikkeet ovat työläitä ja hankalia.
Konepalvelija notkahtelee ja nilkuttaa kammiota kohti. Arkyn vilkaisee jo ympärilleen, kuin suunnittelisi vain häipyvänsä kuolemaa tekevän koneen tieltä, mutta jokin sen metallisessa rungossa kiinnittää äkkiä hänen huomionsa; sen ruhosta törröttää eriävä varsi. Kiiltävää, solakkaa metallia. Kuin joku olisi survaissut jonkin aseen sen runkoon. "... mikä tuo on?" mies sihahtaa hämmentyneenä.
Spyrre: Akela on aikeissa noudattaa kehotusta, kun metallinen ääni keskeyttää hänenkin aikeensa. Nainen säpsähtää ja pyörähtää taas ympäri kun varjoista nilkuttaa metallinen hahmo. Hän sihahtaa kirouksen ja harppaa tämän sekä Arkynin väliin, valmiina otuksen hyökkäykseen. Se näyttää kuitenkin olevan hyvin huonossa kunnossa... ja jonkin runtelema. Hän rypistää kulmiaan. "...onko se... ase?" Akela töksäyttää varuillaan. "Joku muukin on tosiaan ollut täällä!" Nainen mittailee metallisen otuksen liikkeitä varuillaan pienen hetken kunnes harppaa eteenpäin ja kohottaa murahtaen kättään. Hän kokoaa keskittymisensä ja voimansa paiskatakseen nilkuttavan koneen nurin taltuttaakseen tämän ennen kuin lähestyy aseineen.
Sub: Arkyn valpastuu, kun Akela harppaa äkkiä konetta kohti. Nainen on tällä kertaa se, joka ottaa aloitteen ja toimii ensin - Arkyn sen sijaan joutuu keräämään voimiaan päästäkseen edes liikkeelle.
Konepalvelija horjahtelee sisään kammioon. Kohdasta, jossa ase törröttää, purkautuu kipinöitä joka liikkeellä. Ja kun nainen äkkiä hyökkää sitä kohti, se reagoi hitaasti ja heikosti - samaan tapaan kuin haavoitettu Arkyn. Kone käännähtää horjahtaen Akelaa kohti ja kohottaa huitaisten kättään. Mutta liike on heikko ja hidas, ja se enemmänkin kiskaisee kuolevaa tekevän, elottoman metalliolennon vain epätasapainoon. Seuraavassa hetkessä näkymätön, tyhjästä tullut voima tönäisee sen jaloiltaan.
Haparoiva kone kaatuu kovaa rämisten maahan. Sen outo, muodoton pää pyörii sinne tänne ja lyöntiin kohonnut koura huitaisee tyhjää. Vasta, kun nainen on jo sen kimpussa, se tuntuu edes tajuavan kaatuneensa. Haparoiden, välittämättä hyökkääjästään, se lähtee vääntäytymään pystyyn.
Spyrre: Akela tuskin on taistellut ennen tällaista vastustajaa vastaan, mutta hidas ja nilkuttava laite ei ole vaikea maali. Kone rämähtää maahan tyhjää huitaisten eikä Akela jää odottamaan että se nousee takaisin pystyyn. Hän ärähtää ja hyökkää eteenpäin survaisten aseensa pehmeämmältä näyttävään kohtaan tämän metallisessa ruhossa. Kapine yrittää ylös ja nainen kiroaa, vääntäen tätä takaisin alas. Kylki valittaa mutta sillä ei ole nyt väliä.
Sub: Nykivä, räpiköivä konepalvelija on hidas ja holtiton vastustaja. Se yrittää vääntäytyä pystyyn, kunnes nainen äkkiä survaisee miekan sen metallirungon saumaan. Koneesta kartaa terävä, metallinen ulahdus, ja se yrittää huitaista piinaajansa suoraan maasta raskaalla, metallisella kouralla. Vaikka se onkin hidas, ei se vielä ole kuollut... eikä metalli murru miekanterän edessä helpolla...
Spyrre: Akela ähkäisee kun metallinen raaja huitaisee häntä. Se saa naisen horjahtamaan raskaasti mutta pian hän ärähtää uudestaan ja harppaa suoraan maassa teutarouvan otuksen ylle. Ote miekasta tiukentuu ja hän runnoo sitä syvemmälle koneen sisuksiin, kipinöiden säkenöidessä saumoista. Hänellä ei ole aavistustakaan mistä kohtaa tällaista pitäisi haavoittaa saadakseen sen kaatumaan, mutta oli kai toivottava että riittäisi kun vain saisi siihen tarpeeksi vahinkoa.
Sub: Nainen ei anna periksi, ja koneen sisuksista karkaa uusi, kidutettu metallin ulahdus, kun hänen miekkansa runnoo uudestaan sen sisuksiin. Terä ei kuitenkaan uppoa siihen kuin elävään olentoon, vaan sen sisukset tuntuvat melkeinpä yhtä kovilta kuin ulkokuorikin. Metalli jauhaa miekan kärkeä vasten ja lennättää kipinöitä. Konepalvelija ei näytä mitään tuskaa, vaan yrittää lähteä kaikesta huolimattakin vääntäytymään uudelleen pystyyn. Se ei tosiaan ole vielä kuollut, vasta kuolemassa...
"Survo lujempaa!" Arkyn ärähtää kähisten, harpaten taaempaa mukaan vääntöön - joskin hitaasti ja jäljessä. Mies irvistää, mutta tunkee kuitenkin naisen rinnalle ja kahmaisee otteen koneesta törröttävästä kapistuksesta. Jokainen liike vaatii selvästi yritystä, mutta hän ei arkaile sitä. Ärähtäen, hammasta purren, hän vääntää koneesta törröttävää asetta kuin vipua. Ja vaikka hän onkin haavoittunut ja runneltu, piilee hänessä silti yhä hirvittävä voima...
Metalli rääkyy ja kitisee, kun Arkyn riuhtaisee kapistuksen vipuvarresta vääntäen ympäri. Konepalvelija kiepsahtaa huitoen selälleen ja jää sohimaan sinne tänne. Mies kuitenkin estää sitä vääntäytymästä ympäri keihäästä pitelemällä. "Survo kaksin käsin! Kovempaa!" Arkyn ärähtää naiselle. Hänen runnellut, turmellut kasvonsa ovat keskittyneen kivun naamio. Hän pitelee koneen sisuksiin survaistua asetta, mutta hänellä itsellään ei ole voimaa runnoa sitä enää syvemmälle. Pelkkä pidättely vaatii selvästi jo aivan tarpeeksi paljon...
Spyrre: Akela tekee minkä pystyy, mutta tämä vastustaja ei murru helpolla. Hän manaa ääneen kun kipinöivät sisukset haraavat vastaan hänen asettaan vasten, mutta sitten Arkyn harppaa apuun. Mies näyttää edelleen kivuliaalta ja rujolta, mutta tämä selvästikin omaa edelleen voimaa. Akela heittää kireän katseen toiseen mutta ähkäisee pian kun mies riuhtaisee ja painaa koneen maahan, pakottaen sen paikalleen.
Muita kehotuksia hän ei tarvitsekaan. Akela ärähtää uudemman kerran ja painaa jalkansa metalliotuksen päälle, runnoen terää alaspäin molemmin käsin. Tämä toi kivuliaan irveen hänenkin kasvoilleen, mutta nainen ei päästä ääntäkään yrittäessään vääntää konetta palasiksi miekkansa terällä.
Sub: Kone ei kuole suosiolla. Se huitoo avuttomana, mutta ei suostu murtumaan noin vain. Kuitenkin jokainen miekan survaisu aiheuttaa uusia, rujoja rikkoutuvan metallin ja kidutettujen osien tuskanhuutoja. Ehkä eloton metalliolento tajuaa vihdoin itsekin tilanteesta. Äkkiä se lopettaa epätoivoisen räpiköintinsä ja huitaisee nyrkillään Akelaa kohti, yrittäen irroittaa piinaajansa. Samassa hetkessä sen sisältä kajahtaa aivan uusi, entistä kammottavampi jysähdys ja entistä kovempi metallinen rääkäisy, kun jokin hajoaa äkillisestä liikkeestä. Raskas jysähdys iskee miekkaa myöten ylös naisen käsiin asti. Aseen terä päästää tuskaisen, soivan kalahduksen, ja pamahtaa äkkiä katki puolesta terästään väännön voimasta. Miekan kärki jää törröttämään koneen sisästä kuin siihen isketty naula.
Kone kuolee yhdessä silmänräpäyksessä, kuin miekanterä ja sen omat liikkeet olisivat yhdessä rikkoneet jonkin elintärkeän osan sen sisältä. Se inahtaa ja putoaa veltoksi, ja sen sisältä iskee kipinöitä ja liekkejä. "Kauemmas, se voi räjähtää!" Arkyn ärhätää. Voimiensa takaa ponnistaen ja irvistellen hän riuhtaisee oudon kapistuksen irti sen sisästä - ja samalla hetkellä sekä miekanterän ympäriltä, että oudon aseen jättämästä haavasta alkaa iskeä kirkkaita, vihaisia lieskoja. Niitä seuraa raskas savu.
Arkyn perääntyy yskien kauemmas, tietämättä mitä oikeastaan puristaa kädessään, mutta voiden kaiketi vain elätellä toiveita, että se on tämän arvoista...
Spyrre: Akela ei ehdi miettiä liikoja runnoessaan parhaansa mukaan sätkivää konetta hengiltä. Jopa Arkynin avulla se vaatii vaivaa ja voimia mutta päätellen metallin valituksesta miekanterä saa aikaan jotain. Laite huitaisee uudestaan ja nainen ärähtää tälle uhmakkaasti aseeseensa tarraten, mutta äkkiä tästä irtoaa hajoavan metallin rääkäisy. Hän ei ehdi varsinaisesti tajuta mitä tapahtuu kun koneen sisusta päästää jysähdyksen joka iskee jopa hänen käsiinsä kivuliaalla tavalla. Akela päästää yllättyneen älähdyksen ja horjahtaa äkkiä puristaen käsissään vain miekan kahvaa. Loppu terä jäi törröttämään metalliseen ruhoon.
Ainakin tämä viimein tuntui tekevän rumiluksesta selvää. Sarvekas nainen haukkoo henkeään ja haparoi jalkoja alleen samalla kun laite lakkaa liikkumasta, mutta alkaa sen sijaan puskea esille lieskoja. Arkynin ärähtäessä Akelakin kompuroi kauemmas nilkuttaen, jääden pälyilemään kapinetta epäluuloisena puuskuttaen.
Sub: Arkyn perääntyy kunnioittavan välimatkan päähän liekehtivästä, käryävästä koneesta. Se pihisee ja poksahtelee, mutta ei tunnu olevan aikeissa todella räjähtää. Olisi paras varmasti vain jatkaa nopeasti matkaa, mutta mies ei voi olla vilkaisematta kädessään puristamaansa kapistusta. Hän kohottaa sen näkyville. Se on keihäs, siitä ei ole epäilystäkään. Pitkä, ohut varsi ja terävä, leikkuureunainen kärki. Koko ase on tehty oudosta, tummasta metallista, melkein kuin yhdestä palasta. Sen linjat ovat julman terävät ja kulmikkaat ja sen kärjessä on ilkeä koukku.
"... Muinaisten välineitä", Arkyn mutisee ääneen. Hän puristaa keihästä vaitonaisesti ja kurtistaa ainoaa jäljellä olevaa kulmaansa kummissaan. "... miksi se oli Muinaisten palvelijan sisuksissa?" hän puuskahtaa sitten ääneen. Joku sen on sinne laittanut, mutta kuka... ja miksi?
Spyrre: Hetki kuluu jännittyneessä hiljaisuudessa rätisevän ruhon äärellä. Akela ähkii hiljaa nilkuttaessaan kauemmas laitetta kyräillen, kunnes henkäisee tajutessaan mitä puristaa kädessään... tai kaiketi enemmän mitä siitä on jäljellä. "Minun... miekkani!" hän ähkäisee, kuin protestoiden. Jälleen kerran hänen ainoa aseensa oli menettänyt teränsä, hyvin kirjaimellisesti. Nainen irvistää ja kiroaa nilkuttaen sitten kohti miestä.
Pian hän hoksaa Arkynin tarkastelevan itsekin jotain. "Onko se joku... ase?" hän kysyy hetken kulmiaan hyvin erikoiselle laitteelle kurtisteltuaan ja heitettyään hämmentyneen katseen konepalvelijaan. "Ehkä joku... Joku on voinut tulla tänne ryöväämään, ja iskenyt tämän tuohon?" nainen ehdottaa, vilkaisten sitten jälleen levottomasti ympärilleen. "Tule, meidän pitäisi mennä. Tuosta lähti varmasti ääntä." Hän huomauttaa, ja viittaa paremman puutteessa suuntaan josta otus oli ilmaantunut.
Sub: Arkyn punnitsee keihästä kädessään, ennen kuin huokaisee. "Ikävä kyllä me tuskin tulemme saamaan vastausta selville, eikä se auttaisi meitä muutenkaan", mies sihahtaa lopulta. Sitten, ilman sen suurempia, hän ojentaa keihään naista kohti. "Siinä. Sinulla on kaksi kättä joilla käyttää tätä. Varo, tämä on paljon vaarallisempi kuin tuo kehnosta raudasta tehty miekanrumilus. Se lävisti tuon koneen todennäköisesti varsin helposti", hän tokaisee.
Äkkiä jostakin kauempaa - joskaan ei läheskään tarpeeksi kaukaa - kajahtaa uusi, kammottava raivon epäinhimillinen ulvaisu. Demoni. Äskeisen taistelun melu on varmasti kuulunut aivan kaikkialle. "Häivytään!" Arkyn sihahtaa ja lähtee harppomaan kohti lähintä sivukäytävää niin nopeasti kuin pystyy. Nyt hirviö aivan varmasti tietää, mistä suunnasta etsiä...
Spyrre: Akela mittailee laitetta skeptisesti mutta ei väitä vastaan kun toinen ojentaa oudon keihään hänelle. "...en ole nähnyt tällaista ennen. Mutta emme ainakaan ole paljain käsin" hän pohtii, pudottaen puuskahtaen katkenneen miekan kädestään. Hän pyöräyttää keihästä varautuneesti kunnes nyökkää puristaen sen otteeseensa. Kauempaa kuuluva hyytävän tuttu karjaisu keskeyttää pohdiskelut nopeasti ja Akela säpsähtää kiroten. "Toivottavasti se ei vainua meitä" hän mutisee ja kiirehtii miehen perään, suunnaten uudestaan käytävien sokkeloihin nyt muinainen keihäs kädessään. Nyt heillä tosin ei ollut enää aiemmankaan vertaa kiintopisteitä seurattavaksi.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 1, 2020 23:43:21 GMT 3
Sub: Kaksikko harppoo eteenpäin, minkä heidän vammansa ja voipuneet kehonsa sallivat. Edessä odottaa vain lisää surkeita, ajan jäytämiä käytäviä, mutta takana vaaniva demoni tekee sokkelossa vaeltelun mielekkyyden pohtimisesta ajanhukkaa. On pysyttävä liikkeessä.
Demoni ei aikaile. Kaksikko on ehtinyt hädin tuskin muutaman kulman ympäri, kun heidän takaansa kuuluu jo rytinää ja kammottavaa, verta hyytävää ulinaa. Jotakin metallista paiskotaan. Demoni on kukaties löytänyt tuhotun koneen. Arkyn pysähtyy vain hetkeksi, kukaties pystyäkseen kuuntelemaan ja ennakoimaan hirviön aikeita. Pienen tovin paiskonta jatkuu, kun vihainen, pahantahtoinen kammotus purkaa raivoaan rikkinäiseen koneen ruhoon. Mutta sitten se katkeaa kammottavaan rääkäisyyn, ja käytävät kaikuvat aivan liian moninaisten jalkojen kolinasta. Demoni liikkuu jälleen.
"... liikettä", Arkyn sihahtaa lopulta, niin vammojensa kuin tilanteenkin vaimentamalla äänellä. Hän noudattaa omaa käskyään varsin nopeasti ja lähtee nilkuttamaan eteenpäin. On vaikea edes arvioida mihin suuntaan demoni tarkalleen rynnistää. Käytävät kaikuvat ja hirviö on kammottavan nopea. Varmaa kuitenkin on, että se aikoo löytää heidät...
Spyrre: Akela kulkee taas edellä, outo keihäs sekä korvansa ainoana turvanaan. Silmät eivät ainakaan tarjoa mitään uutta kivisissä varjoisissa käytävissä, ainoa mitä he voivat tehdä on kerätä mahdollisimman paljon etäisyyttä (sekä kulmia) takaa kuuluvien äänien väliin. Eipä aikaakaan kun sieltä kuuluukin raivoisaa ulvontaa sekä rytinää. Sarvekas nainen pysähtyy myös kuuntelemaan, aikomatta päästää yhtään ääntä vihjeeksi hirviölle. Kaikesta päätellen se retuuttaa tuhottua konetta kuin osaten yhdistää tämän heihin ja Akela irvistää. "Fiksu piru" hän mutisee, valpastuen kun otus jytistää jälleen raivolla liikkeelle. Nainen suo toisen kehotukselle vain rivakan nyökkäyksen ja suuntaa sitten taas eteenpäin, toivoen että hirviö on päätynyt eri käytävään kuin he. On vain jatkettava eteenpäin.... mihin tahansa.
Sub: Demonin raivo tuntuu pohjattomalta. Samalla se on kukaties ainoa syy, ettei se vain löydä heitä saman tien. Se etsii umpimähkään, silmittömällä raivolla, ryntäillen käytäviä pitkin kuin mielipuolinen peto. Sen naurava ulina kaikuu kaikkialla, mutta se ei edes yritä salata läsnäoloaan tai pysähdy miettimään. Kaksikon pako on hätäistä, hitaista hivuttautumista ja nilkutusta. Välistä heidän on heittäydyttävä piiloon tai sivuun, kun demoni rynnistää edestä ohitse, pitkin jotakin toista käytävää. Kun se rynnistää suoraan heitä kohti, on painauduttava epätoivoisesti sivukammioon, josta he lopulta paljastuisivat yhdellä vilkaisullakin. Kaikeksi onneksi kammottava hirviö ei jää vilkuilemaan.
"... emme me mihinkään pääse tätä menoa", Arkyn sihisee hiljaa itsekseen horjahtaessaan taas nurkan takaa esille. Jollakin pirullisella tavalla demoni tuntuu aavistavan heidän suuntansa, vaikka se ei viitsikään jäädä etsimään tarkemmin. Eipä sen toisaalta tarvitsekaan; tätä menoa se kyllä törmää heihin ennemmin tai myöhemmin...
Spyrre: Hidas pako ei selvästikään ole viemässä heitä minnekään helposti. Akela on vähällä vetää henkensä väärään kurkkuun useammin kuin kerran kun he joutuvat loikkaamaan hätäisesti piiloon pedolta joka rynnistää milloin mistäkin. Ilmeisesti se tietää jo suunnilleen millä alueella he ovat, jotenkin, vaikkakin sillä on liian kiire rynnistellä etsimässä. Heidän onnekseen. Joka tapauksessa tämä kaikki aiemmankin jälkeen ottaa väkisinkin voimille. Sarvekas nainen heittää levottoman katseen runneltuun Arkyniin kurkistaessaan itsekin nurkan takaa keihästä käsissään puristaen. "Se... on jo ihan liian lähellä. Jos se osuu kohdalle niin... sitten emme enää ehdi pakoon" hän sihahtaa. "...pakko etsiä jokin piilopaikka. Pakkohan sen on kyllästyä jossain välissä. Tai harhailla muualle. Emme me löydä mitään jos joudumme samalla väistelemään... tuota" Akela ähkäisee kireästi. Heillä oli jälleen vain huonoja vaihtoehtoja... mutta hän ei tiennyt mitä muutakaan tehdä.
Sub: "Kun edes tietäisimme minne pitäisi yrittää", Arkyn sihahtaa. Tilanne ei todellakaan näytä hyvältä, eikä se tunnu olevan menossa ainakaan parempaan suuntaan. Juuri nyt he ovat pelkkä saalis pedon pesässä.Kohtalokkaan, epätoivoisen ajojahdin aikana on alkanut tapahtua muutakin, mutta sitä on paljon vaikeampi oivaltaa noin vain. Ilmassa on outo, melkein olematon veto. Kuin outo tuntemus, jokin selittämätön ymmärrys kiintopisteestä jossakin kauempana. Se on pelkkä vaivihkainen tuntemus, mutta samalla se voimistuu ja kasvaa. Kuin jossakin sokkeloisten käytävien keskellä olisi paikka, joka vetää puoleensa. Kuin kirkas valo, joka on mahdollista tuntea ja aavistaa. Mutta aineeton, muodoton. Pelkkä tuntemus takaraivossa. Samalla se kuitenkin vahvistuu koko ajan. Kuin se todellakin kutsuisi kaksikkoa.Jos Arkyn pistää oudon kutsun merkille, ei hän ainakaan osoita siitä mitään merkkejä. Mutta tuntemus on siitä huolimattakin itsepintainen ja sinnikäs. Joku, jokin, vaatii huomiota...
Spyrre: "Minne tahansa... muualle. Tähän hätään. Emme voi muutakaan. Tällä menolla juoksemme itsemme hengiltä näihin sokkeloihin" Akela manaa vetäen syvään henkeä. Hänenkin jalkansa vapisevat vaivihkaa, mutta groteskisti runnellun Arkynin rinnalla tämä on pientä ja nainen työntää tuntemuksen sivuun itsepäisesti. Hän henkäisee uudestaan luoden jokseenkin neuvottoman katseen ympärille hämärissä sokkeloissa, etsien mitä tahansa. Hän tuskin tajuaa heti itsekään että "jotain" on kukaties olemassakin. Sarvekas nainen harhailee nilkuttaen eteenpäin, kunnes hiljakseen rypistää hieman kulmiaan kuin aavistaen jotain. Mitä, siitä hänellä ei ole aavistustakaan. Mutta rehellisesti hän ei juuri nyt osaa tehdä muutakaan kuin suunnata kohti outoa, heikkoa tuntemusta. Ehkä se johti johonkin... jotenkin?
Sub: Arkyn valpastuu, kun Akela tuntuu ottavan oudon määrätietoisen johdon. Hän harppaa naisen perään, nilkuttaen toisen kintereillä parhaansa mukaan. Loppujen lopuksi mikä tahansa suunta on tietenkin yhtä hyvä kuin toinen, mutta mies selvästi huomaa muutoksen toisen olemuksessa. "Muistatko mistä tulimme?" mies kysyy vaitonaisesti, uskaltamatta kohottaa ääntään kuiskausta korkeammalle. Muitakaan selityksiä äkilliselle muutokselle on vaikea keksiä...
Spyrre: Akela havahtuu kysymykseen ja vilkaisee toista pikaisesti likaisten rastojensa lomasta syystä tai toisesta hämillään. "En... en usko. Mutta... en tiedä. Luulen että... tuolla on jotain. Etkö tunne sitä? Ehkä sieltä pääsee ulos" hän mutisee lopulta, suoden epämääräisen viittauksen jonnekin eteenpäin. Tosin hän näyttää itsekin melkoisen hämmentyneeltä, kunnes kohauttaa aavistuksen olkapäitään. "...tai en ainakaan tiedä miten tuo suunta olisi sen huonompi kuin muukaan täällä. Pakko yrittää jotain."
Sub: Arkyn silmäilee toista vaiti. Hänen katseensa kiertää nopeasti ympäristössä, kuin hänkin yrittäisi tuntea jotakin, mutta se palaa nopeasti Akelaan vailla minkäänlaista merkkiä mistään oivalluksista - jos nyt hänen kasvojensa jäänteistä voi lukea mitään. "... samapa tuo. Meidän on joka tapauksessa liikuttava", mies mutisee lopulta. Mikäpä hän kaiketi on valittamaan tästä perusteesta valita suuntaa, jos vaihtoehtona on muutenkin vain umpimähkäinen vaeltelu.
Demonin rääkäisy kaikuu jostakin aivan liian läheltä. Arkyn ei sano mitään, heilauttaa vain kättään merkiksi jatkaa matkaa; jos toisella tosiaan on jotakin tuntemuksia, niin nyt olisi hyvä aika olla nopea niiden suhteen...
Spyrre: Rehellisesti Akelalla ei ole tarjota tämän parempaa selitystä mihinkään, ja kun näyttää siltä ettei mies tiedä mistä hän puhuu hän päätyy lähinnä rypistämään kulmiaan hieman lisää. Sarvekas nainen pälyilee itsekin hetken ympärilleen mutta ei pääse eroon kummallisesta tuntemuksesta... varsinkaan sitten kun demonin ulvaisu hätistää heidät jälleen liikkeelle. Hän irvistää ja manaa hampaidensa lomasta, ennen kuin harppaa jälleen eteenpäin, jäämättä miettimään sen enempää. Ehkä tämä johtaisi johonkin tai sitten ei... mutta sitä oli kaiketi mahdoton sanoa ennen kuin he olisivat siellä. Akela luikkii käytävää myöten yrittäen kuulostella missä heitä saalistava peto milloinkin liikkuu, ja puristaa keihästä kädessään valmiina. Toivottavasti he löytävät jotakin ennen kuin demoni heidät...
Sub: Arkyn voi vain seurata Akelaa. Hänen vointinsa ei ole ainakaan parantunut, ja vaikka mies roikkuukin itsepintaisesti tietoisuudessaan ja päämäärässään, hänen voimansa ovat selvästi vähissä. Hänen hengityksensä on epätasaista, ja tässä kohtaa sen pystyy jopa kuulemaan jatkuvana, nousevana ja laskevana rohinana. Hänen kätensä hakee entistä useammin tukea seinästä. Arkyn on voimiensa rajoilla demonin hirvittävän raatelun jäljiltä. Mutta kukaties Akelan outo määrätietoisuus tarjoaa hänelle pienen kipinän, jolla jatkaa edes vähän pidemmälle.
Kaksikon tuuri loppuu. Äkkiä demoni on heidän takanaan. Se tulee kuin tyhjästä, ja sen rääkäisy vapisuttaa käytäviä. Se pysähtyy vain hetkeksi, vain tarpeeksi kauaksi aikaa luodakseen heihin kammottavan, epäinhimillisen katseen. Ja sitten sen valtava kita aukeaa uuteen rääkäisyyn. Sen lukemattomat jalat käyvät kammottavaan kuolonryntäykseen heitä kohti. Välissä on vain kivenheiton verran käytävää... hädin tuskin tarpeeksi aikaa edes reagoida.
Kuolema tulee...
Spyrre: Arpinen nainenkin osaa enää vain seurata sokeaa aavistusta jostain, täysin samanlaisten käytävien sokkelon poikki. Hän epäilemättä laittaa myös merkille Arkynin raskaan puuskutuksen mutta se ajaa vain eteenpäin. Jotain on löydettävä. Mutta ennen kuin he ehtivät perille, löytää jokin heidät. Näyttää siltä että tämän myötä on heidän armonaikansa lopussa.
Akela päästää terävän ähkäisyn ja pyörähtää ympäri kun valtava hirvitys vyöryy käytävään heidän taakseen. Se ei viivyttele. Nainen sävähtää kun otus vavisuttaa seiniä raivokkaalla rääkäisyllä ja ryntää sitten kohti. Akela sihahtaa ja liikkuu. Hän harppaa miettimättä, lähestulkoon epätoivoisella vimmalla demonin sekä runnellun miehen väliin, vetäen aseensa valmiiksi... vaikkakin tuskaisen tietoisena ettei se tulisi pysäyttämään valtavaa otusta. Hän jännittyy väistämään hirvittävää ryntäystä... ainakin sen verran kuin moinen ahtaassa käytävässä oli mahdollista.
Sub: Arkyn ärähtää ja kohottaa ainoaa toimivaa kättään. Hän ei selvästi ole aikeissa kaatua ilman taistelua sen enempää kuin Akelakaan. Kukaties tänä viimeisenä hetkenään, valmiina tuhoonsa, hän herää uudelleen henkiin määrätietoisena, voimallisena ja pitelemättömänä. Hänen kätensä valmistautuu iskemään demonia vastaan, hänen jalkansa murskaamaan ja rikkomaan. Hänessä on vielä tarpeeksi tulta tähän. Hänessä on aina ollut tulta.
Demoni rynnistää rääkyen heitä päin. Se rynnistää ja rynnistää... mutta ei pysähdy missään kohtaa. Se pyyhkäisee kaksikon ohitse kuin ei edes näkisi heitä, paiskaten heidät yhdentekevästi sivuun. Se rynnistää rääkyen ohitse, kuin jahtaisi yhä jotakin, leuat ilmaan louskuttaen. Ja yhdessä ainoassa hetkessä se katoaa ulvoen kulman taakse, jahdaten yhä jotakin - jotakin, mitä kukaan muu ei selvästikään näe.
Arkyn köhii ja ähkii. Hän pyöräyttää päätään tuskaisesti saadakseen selviteltyä sitä edes hieman, ennen kuin lähtee vääntäytymään voipuneesti pystyyn siitä, mihin demoni hänet paiskasi. "Se... ei nähnyt meitä", mies kähisee hämmentyneenä.
Spyrre: Akela ei mieti, vaan valmistautuu viimeiseen villiin yhteenottoon. Valtavat leuat louskuttavat kohti ja hän kohottaa asettaan, mutta demoni on nopea. Hetkessä se rytistää ulvoen heitä päin... ja ohitse, viskaten tyrmistyneen naisen tieltään. Kestää silmänräpäys ennen kuin Akela pääsee takaisin ajan tasalle. Hän vääntäytyy ähkäisten istumaan seinän vierelle, keihäs tiukasti kädessään ja oranssit silmät ymmyrkäisenä, jääden pälyilemään käytävälle pedon suuntaan. Selvästikään Arkynilla ei ole sen enempää aavistusta mistä oli kyse kuin hänelläkään. Akela kääntää katseensa toiseen, yhtälailla neuvottomana. "Miten...? Ei se voinut olla näkemättäkään! Se oli aivan... siinä! Eihän se sokea ollut! Eihän?" hän henkäisee viimein. Nainen kömpii hankalasti jaloilleen ja harppaa sitten toista kohti ojentaen kättään avuksi. Oli hyvin vaikea suhtautua äskeiseen...
Sub: Arkyn tuhahtaa. "Se näkee ja aistii meidät useammalla tavalla kuin todennäköisesti edes tajuamme. Jotakin se mielestään jahtasi", hän mutisee vääntäytyessaan hankalasti pystyyn. Demonin ulvonta kantautuu kauempaa, etäytyvänä ja hetki hetkeltä häilyvämpänä. Se tosiaankin rynnistää kauemmas. Arkyn kuuntelee sitä vaiti, tietämättä selvästi itsekään sen enempää miten suhtautua tähän. "... me emme varmasti saa enää enempää tilaisuuksia. Liikettä", mies lopulta mutisee hankalasti, kuin ei edes haluaisi pohtia äskeistä sen tarkemmin. Heidän kuolemansa oli aivan likellä... ja nyt se tuntuu väistäneen heitä jostakin täysin käsittämättömästä syystä.
Outo tunne, painava veto, on yhä samassa paikassa. Kukaties jopa kirkkaampana ja selvempänä kuin aikaisemmin. Se ei ole vain tunne, se on tahto. Vaativa, kiireinen, epätoivoinen tahto.
Spyrre: Arkynin sanat saavat naisen vilkaisemaan kireästi uudestaan pedon perään, entistä hämmentyneempänä. Ei epäilystäkään että se ajoi takaa jotain... mutta ei kuitenkaan heitä? Oli vaikea saada otetta moisesta ajatuksesta, tosin nyt tuskin oli aikaa jäädä miettimäänkään tätä liikaa. He olivat saaneet mahdollisuuden jota kumpikaan heistä tuskin oli edes odottanut eikä sitä kannattanut hukata. Akela kiristi otettaan aseesta ja nyökkäsi jämäkästi. Matkaa oli jatkettava. Jollakin tapaa se tuntui aiempaakin tärkeämmältä juuri nyt. Kuten myös se suunta, johon heidän oli mentävä. Siinäkään ei ollut järkeä, mutta hänellä ei ollut myöskään voimia kyseenalaistaa tätäkään. Akela silmäsi vielä huonokuntoista Arkynia ennen kuin lähti jälleen liikkeelle, niin rivakasti kuin rohkeni. Ainakin tarkoitus kajasti nyt selkeänä syystä tai toisesta, mikä tuntui paremmalta kuin suunnaton, epätoivoinen harhailu. Ainakin jos sitä ei jäänyt miettimään liikaa.
Sub: Demonin ulvonta kajahtelee yhä jostakin kaukaa, mutta se on pelkkä yhdentekevä kaiku tässä kohtaa; niin kauan kuin hirvitys jahtaa jotakin muuta, se ei jahtaa heitä. Ja niin he seuraavat Akelan outoa tuntemusta parhaansa mukaan, siitä huolimattakin, että kaikki tuntuu muuttuneen hyvin hämmentäväksi hyvin nopeasti.
Kaksikon ei tarvitse laahustaa eteenpäin pitkään. Äkkiä, ilman sen suurempia varoituksia, heidän edessään on kammio, jossa on jotakin poikkeuksellista: ovi. Ei mikään pieni, auki revitty kammion ovi kuten käytävillä toisinaan on nähty, vaan valtava, metallinen portti. Se häämöttää suuren, korkean kammion seinämässä yhtä jykevänä ja todellisena kuin kallio itse. "... väittäisin, että tuo johtaa ulos", Arkyn mutisee epämääräisesti lähemmäs nilkuttaessaan.
Kammio näyttää paljon suuremmalta ja merkittävämmältä kuin suurin osa muista tähän asti. Kumpaankin suuntaan sen sivuilta lähtee suuri, kirkkaammin valaistu käytävä. Ja kummallakin puolella porttia lojuu maassa valtava, kuollut konevartija. "... tai johtaisi jos se olisi auki", Arkyn ähkäisee hetkeä myöhemmin nähdessään portin tarkemmin. Se on kiinni, eikä sen pinnassa näy mitään kahvaa tai välinettä, jolla sen voisi avata. Samapa se; todennäköisesti vain porttia vahtineet vartijat olisivat muutenkaan pystyneet avaamaan sitä; kahden haavoittuneen kulkijan voimilla se tuskin edes hievahtaisi...
Spyrre: Hirviön äänet kannustavat eteenpäin entistä rivakammin, vaikkakin Akela laittaakin merkille että ne loittonevat heistä hyvää vauhtia. Mikä ikinä otuksen oli houkutellutkaan muualle, se jahtasi sitä selvästi edelleen... heidän onnekseen. Se riitti hänelle. Hän suunnisti parhaansa mukaan eteenpäin käytävissä tietämättä mitä tarkalleen edes haki, kunnes edessä äkkiä kohosi jotain jota hän ei ollut odottanut näkevänsä: valtavat portit sekä kammio. Sarvekas nainen seisahtui ovelle vähintäänkin häkeltyneenä antaen katseensa kiertää näkymän. Hän laittoi nopeasti merkille kaksi vartijaa, mutta kumpikaan ei näyttänyt olevan enää elossa. Jos moisista otuksista saattoi niin sanoa alunperinkään. "Minä... tiesin, että täällä on jotain!" hän töksäytti astuessaan Arkynin jäljessä huoneeseen, pääsemättä eroon hämmentyneestä olemuksestaan. Reitti ulos sai jo pulssin nousemaan toiveikkaana... kunnes ikävä totuus paljastui. Akela nilkutti itsekin varuillaan kohti porttia tarkastellen tätä katseellaan ja päästi sitten tuskastuneen, epätoivoisen ähkäisyn. "Se on pakko saada auki jostain! Etkö sinä tiedä kaikenlaista... tällaisista?" nainen heilautti keihästä epämääräisesti kohti porttia, luoden sitten katseen kumpaankin käytävään. Kukaties niistä olisi jotakin hyötyä.
Sub: Arkyn vilkuilee ympärilleen, ennen kuin päästää tuskaisen pihahduksen ja pudistaa päätään. "Se on sinetöity. Ehkä siihen on jokin avain tai keino, mutta... ei se täällä ainakaan ole", mies toteaa voipuneesti. Hänekään on selvästi vaikea keksiä mitään enempää sanottavaa tai tehtävää juuri nyt. Valtava, sinetöity metalliportti on varsin selkeä ja ylittämätön este...
Kutsu ja tuntemus vaativat yhä huomiota. Ne eivät tule ovesta, vaikka se eittämättä vaatiikin huomiota ensimmäisenä. Sen sijaan kammion reunalla, syrjään paiskattuna ja unohdettuna, lojuu kallo. Se on jossain määrin ihmismäinen, mutta sen piirteet ovat terävämmät ja kevyttekoisemmat. Leuka on terävä, poskipäät korkeat. Sen otsasta, silmien yläpuolelta, kohoaa kaksi käyrää, pitkää sarvea. Kallo on isketty rikki. Sen takaosa on säpäleinä, ja valtavasta reiästä häämöttää vain tyhjyys. Siitä huolimattakaan kallo ei kuitenkaan ole tyhjä, ei todella. Siinä viipyilee outo olevaisuus. Kuin jokin jäänne tai kaiku olisi roikkunut itsepintaisesti kiinni jäänteissä, häipymättä pois lihan ja elämän mukana. Se on pelkkä heikko, häilyvä aavistus. Siitä huolimattakin yksinäinen, runneltu kallo vaatii huomiota.
Spyrre: Akela päästää uuden, raivokkaan turhautuneen ärähdyksen ja potkaisee julmasti heidän tiensä katkaisevaa porttia. Pako ulos oli niin lähellä... mutta silti saavuttamattomissa. Ajatus oli musertava kaiken vaivan ja jännityksen jälkeen... ja nyt hänen jalkaansakin sattui entistä enemmän. Nainen kirosi ääneen. "No... sitten... meidän täytyy keksiä... jotain. Muuta" hän ähkäisi lopulta nujertuneena. Akela veti henkeä kerran jos toisenkin pyyhkäisten arpisia kasvojaan kädellään, kunnes havahtui hiljakseen aavistukseen että huoneessa oli vielä jotakin. Mikä ikinä olikaan hänet tänne vetänyt, oli vielä täällä. Nainen valpastui varuillaan ja kohotti katseensa haravoimaan huonetta uudelleen, nyt tarkemmin. Jotakin odotti sivummalla ja hän nilkutti varovaisesti tätä kohti kunnes esine lattialla pisti hänen silmäänsä. Akela jännittyi ja päästi ilmoille tyrmistyneen ähkäisyn. Hänen ei tarvinnut edes arvailla mikä kallo oli... vaikkakaan se rehellisesti ei vastannutkaan hänen muihin kysymyksiinsä. "Mitä--- Miksi tämä on täällä?" nainen töksäytti viimein ja kumartui lähemmäs kalloa kulmiaan rypistäen. Ilmeisesti hän ei ollut ensimmäinen kaltaisensa täällä...
Sub: Arkyn havahtuu toisen kysymykseen. Kukaties hän sanookin jotain... mutta se kaikki on äkkiä toissijaista, kun Akela kumartuu kallon luokse ja suo sille täyden huomionsa. Ikivanhassa kallossa on tahto. Vahva tahto, tai ainakin sellaisen viimeinen riekale. Se ei puhu tai käytä mitään muutakaan tapaa, jota voisi sanoilla selittää, mutta sen olemus ja tahto tulevat silti selviksi. Se on tahto, jonka voi melkein nähdä kallon yllä häilyvänä, epämääräisenä hahmona. Muisto ja kaiku.
Olevaisuus kallossa kurottaa naista kohti. Se ei kuvaile mitään tai selitä mitään, mutta sen viimeinen, sinnikäs tahto välittyy silti. Se syy, miksi ikivanha, lukemattomia vuosia sitten kuollut elämä voisi säilyä niin pitkään, odottaen itsepintaisesti jotakuta, joka pystyisi ymmärtämään sitä. Tahto on täynnä hätää ja piinaa. Alempana, paljon alempana, loputtomien tunneleiden syövereissä, on jotakin hirvittävää. Jotakin, joka ei tule pysymään loputtomiin siellä. Hirvittävä vaara ja tuho, joka on pysäytettävä. Tahto, kun se vielä kauan sitten eli, yritti päästä hakemaan apua. Ja kaiken tämän aikaa se on odottanut, häilynyt kiinni viimeisissä jäänteissään. Nyt Akela on täällä, ja se riittää.
Alla on jotakin kammottavaa. Sen ei saa antaa koskaan nousta ylös sieltä. Moni on jo uhrannut itsensä sen estämiseksi. Se ei riitä. Alinen kauhu on pysäytettävä. Muuten se ahmaisee maailman uudelleen.
Tahto, kaiku jostakin joka kauan sitten oli elävä olento, vahvan mielen viimeinen riekale, hajoaa olemattomiin. Sen kaiku on kuultu, eikä siinä ole enää voimaa muuhun.
Äkkiä jäljellä on pelkkä eloton, ikivanha pala haperoa luuta.
Spyrre: Hämmentynyt Akela ei ehdi ihmettelemään vanhojen jäännösten merkitystä kovinkaan kauaa kun nämä itse ottavat aloitteen. Olemus on vahva ja selkeä eikä nainen ehdi tajuamaankaan mitä tapahtuu kun se välittää hätäisen viestinsä. Kuka tämä ikinä olikaan ollut, oli kokenut kauhean loppunsa täällä, syystä, ja odottanut pimeässä. Tällä oli ollut tehtävänsä... ja silti, se mikä väijyi jossakin alhaalla oli siellä vielä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mikä se oli, mutta ymmärrys siitä että se oli jotakin kauheaa, oli selvä.
Ja sitten haamu hiipui jättäen jälkeensä vain hätäisen viestinsä. Vähintäänkin typertynyt Akela löysi itsensä rähmältään lattialta. Hän ei tiennyt miten oli edes joutunut sinne, mutta ponnisti nopeasti polvilleen lähes paniikinomaisin elkein. Hetken hän pälyili ympärilleen silmät ymmyrkäisenä kuin odottaen sen nimettömän uhan ilmaantuvan kimppuunsa kunnes onnistui vetämään taas henkeä. "Siellä... on jotain. Tuolla alhaalla. He... yrittivät pitää sen siellä" hän ähkäisi viimein sekavasti, yrittäen itsekin saada jälleen tolkkua todellisuudesta.
Sub: Arkyn on harpannut Akelan ylle, kun hän vihdoinkin tulee tolkkuihinsa äskeisestä. Totta puhuen hän ravistelee naista hartiasta ja lopettaa vasta, kun toinen alkaa äkkiä virota. Hänen kasvoillaan on hämmentynyt, huolestunut katse... eikä se juuri siitä muutu, kun nainen ähkii selitystään äskeisestä. "... alhaalla? Siis... ketkä yrittävät pitää mitä?" mies saa lopulta kysyttyä. Hänellä ei selvästi ole aavistustakaan, mitä äsken tapahtui - epätyypillinen, mutta viime hetkien pohjalta paljon yleisemmäksi käyvä tila...
Äkkiä aivan liian läheltä kantautuu kammottava rääkäisy. Demoni. Jostakin kuuluu rytinää, joka ei voi olla kaukana. Hirviö on selvästi tajunnut, ettei juossut äsken saaliinsa perässä... "... se on tulossa. Ylös siitä! Olet lojunut siinä ties miten pitkän hetken!" Arkyn ärähtää ja kavahtaa pystyyn, kiskoen toista perässään.
Spyrre: Retuutettu Akela ei selvästikään ole vieläkään oikein mukana tapahtumissa, osaten lähinnä ähkäistä protestoivasti koville otteille. "He... muut... Olivat täällä. Mutta se on vielä siellä" hän tapailee sekavasti pyyhkäisten irvistäen ohimoitaan. Kukaties hän olisi saattanut yrittää selittää enemmänkin, mutta liiankin tuttu raivokas rääkäisy ravistaa sarvekkaan naisen rajusti takaisin todellisuuteen. Mikä ikinä petoa oli aikaisemmin harhauttanutkaan, se ei selvästikään riittänyt loputtomiin... Akela luo Arkyniin hämmentyneen katseen mutta ei laita hanttiin kun hänet kiskotaan jaloilleen. Siltikin, hän ei voi olla kääntämättä päätään vielä vanhan kallon suuntaan joka makaa yksin lattialla. Se ei sano enää mitään. Hirviö sen sijaan on saapumassa...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 3, 2020 22:08:40 GMT 3
Sub: Demoni ei aikaile tai anna kaksikolle sen enempää aikaa. Kukaties se aavistaa jollakin ilveellä, missä kaksikko tarkalleen ottaen on. Ehkä sen epäinhimillinen äly tekee osuvia päättelyitä... tai ehkä se tietää jotakin tästä kaikesta jo ennalta. Joka tapauksessa se on jo melkein paikalla, kun kammottavat rääkäisyt paljastavat sen läsnäolon.
"Tule!" Arkyn toistaa terävämmin ja lähtee nilkuttaen kohti sivukäytävää. Se on aivan liian leveä ja aivan liian valaistu, mutta heillä ei juuri ole vaihtoehtoja; demonin kammottava, rymisevä laukka kaikuu heidän takaansa...
Spyrre: Aiempaakin enemmän hoiperteleva Akela seuraa mukana vielä hieman toistaitoisesti kun Arkyn lähtee taas johtamaan pakoa. Hirviön äänet lähestyvät liian nopeasti ja nainen kiristää taas otettaan käteensä unohtuneesta keihäästä ja heittää rivakan katseen heidän taakseen samalla kun kaksikko pakenee valaistuun käytävään. Tämä ei tunnu tarjoavan suojaa senkään vertaa kuin varjoisat tunnelit aiemmin, mutta... no. Valinnan varaa ei ollut jos otus todella tiesi missä he olivat. Akela ähkäisee kirouksen ja siristelee silmiään valossa, yrittäen hahmottaa minne he ovat juoksemassa, samalla kun aiemmat vieraat ajatukset ja muistikuvat pyörivät vielä mielessä.
Sub: Demoni rysähtää porttiholviin kaksikon takana. He ovat hädin tuskin ehtineet sivukäytävään, ja Arkyn tietää katsomattakin, että kammotus tulee kammottavalla voimalla ja raivolla; sen rääkynä ja sen holtittomat, raivoisasti polkevat jalat kertovat aivan tarpeeksi. Koko kammio tutisee heidän takanaan kun se pyörähtää ympäri, saalistaan etsien. Ja sitten se rääkäisee taas, nyt riemukkaammin. Eittämättä se näkee heidät... Kukaties raivo tekee demonista kömpelön ja holtittoman. Sillä ei ole juurikaan väliä kun se vihdoinkin tietää, mitä ajaa takaa. Se lähtee rääkyen uuteen juoksuun. Ajojahdista tuskin tulee pitkä...
"Juokse! Jalkaa toisen eteen!" Arkyn pihisee raivokkaasti. Tunneli heidän edessään kaartaa oikealle. Se on leveä ja kirkas, ja jossakin kauempana häämöttää uusi kammio. Mahdotonta sanoa, mitä hyötyä juoksemisesta enää on. Varmaa on vain se, että ainoa turhaa pakoakin vääjäämättömämpi kuolema on periksi antaminen...
Spyrre: Äänet kertovat aivan tarpeeksi kun he pakenevat kulman taakse. Akelakaan ei ehdi -tai ehkä rohkenekaan- katsoa enää taakseen kun ärjyvä peto rytistää holvin läpi ja sitten pyörähtää ympäri... epäilemättä heidän suuntaansa. Demoni ei aikaile vyöryessään saaliinsa perään nyt viimein sen silmiinsä saadessaan, eikä heillä ole mahdollisuuksia kuin kaiketi yksi. Akela ei mieti vaan rynnistää eteenpäin miehen usutuksesta, kohti sitä mikä ikinä käytävän päässä häämöttääkään. On hieman vaikea uskoa että se olisi mitään joka tarjoaisi enää suurtakaan suojaa, mutta oli kaiketi pakko yrittää.
Sub: Arkyn ponnistaa äärimmilleen. Tässä kohtaa se tarkoittaa säälittävän vähän. Hän - hän! - pystyy hädin tuskin enää pakenemaan. Ajatus iskisi kukaties kipinää jopa hänen turtuneessa ylpeydessään, mutta nyt se saa väistyä yksinkertaisen, epätoivoisen selviytymistarpeen tieltä. "Vielä vähän... Vielä vähän... yksi pätkä käytävää..." mies kähisee sanoja, jotka on todennäköisesti tarkoitettu yhtä paljon hänelle itselleen kuin kenellekään muulle. Kammio häämöttää edessä, ja vaikka se onkin eittämättä taas vain yhdentekevä, hylätty vanha jäänne, on pakko keskittyä vain siihen. Vain seuraaviin askeleisiin.
Demoni lopettaa leikin. Se ei ole haavoittunut, ainoastaan satutettu, eikä sitä paina mikään väsymys tai kipu. Sen hirvittävä, naurava ulvonta ja kammottavan nopea kolina lähestyy yhdessä silmänräpäyksessä. Seuraavassa se iskeytyy heidän selkäänsä. Valtavan voimakas, rusentava töytäisy, pelkkä vihaisen pedon ensimmäinen kosketus. Ja silti se riittää kiskaisemaan pakenijat naurettavan helposti jaloiltaan.
Demoni rysähtää kaksikkoon, ja isku kiskaisee Arkynin jaloiltaan. Hän lentää eteenpäin naurettavan helposti, kuin räsynukke ilman halki. Huumaava voima tekee kaikesta pelkän epätodellisen vilahduksen. Hän kiskaisee toisen kätensä, ainoan toimivan, päänsä suojaksi, mutta isku lattiaan saa silti tulen välkkymään silmien takana.
Hetken aikaa mies voi vain lojua kammion lattialla. Pää on turta, raajat eivät tottele. Hän on kammiossa, mutta asian suhteen ei ole hurraamista...
Spyrre: Akela ehtii hädin tuskin hapuilla jälleen parempaa otetta itsestään keskellä epätoivoista pakoa, joka tosin on enää vain surkeaa nilkutusta. Kumpikaan heistä ei ole enää hyvällä tahdollakaan edes yhtä nopea -saati nopeampi- kuin valtava demoni joka jytistää räkättäen heidän kannoillaan. Tajutessaan tämän nainen puristaa käteensä unohtuneen keihään jälleen tiukemmin otteeseensa valmistautuen viimeiseen yhteenottoon, mutta tämäkin jää lähinnä haaveeksi. Hetkessä ulvova hirviö ryntää valtavalla voimalla heidän päälleen ja sinkoaa pakenijat tieltään. Akela tuskin selviää sen paremmin kuin Arkynkaan kun otus viskaa heidät ilman halki helposti. Kammion lattia tulee voimalla vastaan ja haavoittunut, huumaantunut nainen iskeytyy siihen raskaasti. Hän ei ehdi kuin tarraamaan henkensä edestä aseenseensa, joka jää kuitenkin riippumaan turrasta kädestä. Nainenkin jää haukkomaan tuskaisesti henkeä kamppaillen aivan vain säilyttääkseen jonkinlaisen otteen todellisuudesta.
Sub: Demoni on nopea. Se on raivokas. Ja yhtä kaikki se on myös aikeissa tappaa kaksikon. Siksi onkin entistä surkeampaa, ettei se vain rynnistä heidän kimppuunsa, ennen kuin he pystyvät edes rämpimään ylös. Sen rääkynä kaikuu korvissa koko ajan, ja Arkyn tietää miten helposti se voisi rynnistää heidän kimppuunsa... mutta se ei tee niin.
Arkyn saa lopulta runnottua nyrkkinsä lattiaa vasten tarpeeksi lujasti, että pystyy vääntäytymään kätensä varaan. Hänen näkökenttänsä, se mitä siitä on jäljellä, häilyy ja velloo. Akela näyttää voivan yhtä huonosti. Kammio heidän ympärillään on, kuten odottaa saattoi, yhtä tyhjän kanssa. Pelkkä suurehko tila, josta lähtee yhdentekeviä sivukäytäviä. Vasta viiveellä mies tajuaa, että retkottaa aivan tuhon partaalla: keskellä lattiaa on jälleen suuri kuilu, valtava pudotus jonnekin alas.
Demoni rääkyy taas. Se lähestyy kiireettömästi. Ehkä sekin on tajunnut, että kaksikko ei ole enää pakokunnossa. Ehkä se aikoo leikitellä saaliillaan. Se on tarpeeksi julma ja kostonhimoinen siihen. Onhan se joutunut odottamaan tätä pitkään - miksi lopettaa leikki liian nopeasti?
Spyrre: Päässä jyskyttää kauhealla tavalla, mutta ainakin hän alkaa olla taas suunnilleen varma että ajatukset hänen mielessään kuuluvat hänelle itselleen. Ei sillä, että rehellisesti olisi aikaa huojentua. Tuskaisesti henkeään haukkova Akela kiristää hampaitaan ja kohottaan vaivalloisesti päätään lattialta. Kammio jytisee suuren hirviön alla kun se kiertelee heitä kärkkyen, eikä pakopaikkoja enää ole jäljellä. Tai vaikka olisikin, tuskin voimia tavoitella niitä. Ei ainakaan runnellulla naisella joka pinnistelee jo rajoillaan. Hän saa heitettyä katseen Arkyniin, joka näyttää olevan yhtä lopussa kuin hänkin kaikista voimistaan huolimatta. Tässäkö se nyt sitten oli? "Sinä.... hirviö. Tule nyt sitten! Luuletko että... pelkään sinua?" nainen ärähtää vaivalloisesti, yrittäen hapuilla polvilleen keihästään puristaen. Toivotonta tai ei, hän ei aikonut kuolla ainakaan ilman vastahankaa.
Sub: Arkyn vääntäytyy pystyyn Akelan tapaan. Vaikea uskoa, että se johtaisi juuri mihinkään, niin lannistunutta kuin mokoma ehkä onkin. Mutta ei hänkään aio vain odottaa kohtaloaan. Hän heittää katseen demoniin, sen kammottavaan, groteskiin, mahdottomaan ulkomuotoon. Sen aivan liian älykkääseen, mutta täysin epäinhimilliseen tuijotukseen. Sen hirviömäiseen olemukseen, jonka edessä olisi helppo vain langeta vaikertaen maahan. Demoni rääkyy, kiljuu ja sohii. Mutta se ei ryntää vielä heidän päälleen. Se tuntuu vain odottavan. Kukaties se katsoo, josko he vielä yrittäisivät kuitenkin paeta - josko leikki jatkuisi vielä. Nyt se tietää saaneensa heidät. Mikäpä kiire sillä olisi?
"Pah. Oli aika... kun tapoin tuollaisia surkeita epäsikiöitä. Joskus kauan sitten minä pidin huolen, että ne oppivat pelkäämään. Ehkä ansaitsen tämän. Olin sokea ja tyhmä", Arkyn mutisee itsekseen. Hän tuntuu jo unohtaneen koko demonin. Se tekee mitä tekee. Ei hän sitä pysty tappamaan, odottakoot sitten...
Spyrre: Akela puuskuttaa ja odottaa, katse valtavassa hirviössä. Se ei kuitenkaan hyökkää vaikka minkään ei luulisi enää estävän sitä. Nainen kiristää hampaitaan ja ärähtää, vaikka ei pääse enää edes kunnolla jaloilleen. Niin kylki kuin pääkin jyskyttävät liikaa. Hän ja Arkyn olivat umpikujassa ja demoni vain pitkitti kaikkea. Kuin olisi ivannut heitä. Se nosti kaiken altakin kuohun vihaista kajoa. "Piruako oikein odotat?! Etkö uskallakaan lopettaa mitä aloitit?" hän ärähtää uudestaan hirviölle uhmakkaasti. Akela ponnisti viimeiset voimansa ja punnertautui jaloilleen. Hän kohotti keihään ja paiskasi sen sitten kaikella raivollaan kohti teutaroivaa otusta. Hyötyä tai ei, kaiketi se ainakin toimi viimeisenä uhmana.
Sub: Demoni rääkyy ja raivoaa. Se tuntuu odottavan yhä. Kuin leikittelevä, julma saalistaja, joka haluaa saaliinsa potkivan vielä hieman vastaan. Se potkii jaloillaan heitä kohti, louskuttaa leukojaan, rääkyy. Ja sitten se saa vihdoin mitä haluaa - tai mitä ei ehkä halunnut. Äkkiä Akela paiskaa keihään. Metallinen, kirkas ase sinkaisee ilman halki yhtenä juovana. Ja vaikka naisen kädessä tuskin on enää samaa varmuutta, on heitto ainakin hurja.
Demoni rääkäisee ja kavahtaa. Mutta se on valtava, eikä etäisyyttä ole juuri ollenkaan. Keihäs iskeytyy sen hirvittävään ruhoon. Mutta heitto ei ole varma, ja aseen perä kiskaisee pään ylitse. Koko keihäs lentää sivuun... mutta samalla se riuhtaisee suuren kimpaleen lihaa mennessään. Demoni rääkäisee tuskasta ja raivosta. Sen tuoreesta haavasta suihkuaa vaaleaa, saastaista, höyryävää törkyä. Ja vihdoin, saaliinsa viimeisen vastarinnan ajamana, se ampaisee rääkyen eteenpäin.
Demoni tulee. Arkyn luo siihen yksisilmäisen, tuiman katseen, ja henkäisee sitten terävästi. "... ehkä minä purnaan tätä kohtaloa vielä hetken", mies kirahtaa hädin tuskin kuultavan kovaa.
Äkkiä, varoittamatta, Arkyn tarraa Akelan hartiaan, kuin kiskaistakseen naisen itseään vasten. Ja sitten hän yksinkertaisesti harppaa reunan yli, pohjattomalta näyttävään kuiluun. Ei epäröintiä, ei pelkoa.
Spyrre: Akela paiskaa aseensa nurkkaan ajetun eläimen raivolla. Se ei riitä -ei tietenkään- mutta löytää silti kohteensa. Valtava hirviö saa maistaa kärkkymäänsä vastarintaa kun keihäs repii sen ruhoon ruman haavan. Sarvekas nainen huojahtaa itsekin raskaasti heittonsa voimasta, mutta silti hänestä kirpoaa hurja sihahdus. Tämä viimein raivostuttaa demonin leikistään ja se rynnistää. Akela jännittyy, eittämättä valmistautuen tähän, nyt enää asettakaan omaamatta. Jollakin muulla taisi kuitenkin olla eri suunnitelmat kuin vain jäädä ottamaan rynnistävä demoni vastaan. Nainen tuskin ehtii reagoidakaan kun Arkyn kiskaisee hänet mukaansa ja harppaa sitten epäröimättä taaksepäin. "Mitä--" Akela ehtii töksäyttää ennen kuin sanat katkeavat tyrmistyneeseen älähdykseen. He olivat syöksymässä selvään kuolemaan ammottavan kuilun syvyyksiin...
Sub: On vaikea sanoa, virnistääkö Arkyn kuilun reunalle rynnistävälle, rääkyvälle demonille, vai onko se vain hänen turmeltujen kasvojensa kallonvirne. Demoni muuttuu nopeasti kovin pieneksi... eikä hän ehdi murehtia sellaista, kun iskeytyy ensimmäisen kerran kuilun seinään. Sillä se ei ole suora, vaan mutkitteleva kouru, jonka seinämät iskevät putoavan armotta kauemmas.
He putoavat pitkään. Arkyn iskeytyy kerta toisensa jälkeen seiniin ja kuilun reunoista törröttäviin ulokkeisiin. Mutta vaikka iskut runtelevat hänen lihaansa ja eittämättä rusentavat hänen luitaan, hän roikkuu Akelassa kiinni ihmeen tiukasti. Kuin yrittäen suojata toista ruumiillaan.
Vaikea sanoa, miten kauan he putoavat. Tiedottomuus tulee lopulta varsin nopeasti. Mutta he putoavat joka tapauksessa hyvän aikaa - kuolemaansa, eittämättä. Jonnekin alisen ikuiseen pimeään... ainoana lohtunaan demonin pettyneet rääkäisyt jossakin heidän yläpuolellaan.
Kukaties tämäkin on voitto tässä armottomassa, kuolettavassa maailmassa?
Spyrre: Akelan tuntemukset saattoi varmasti lukea typertyneestä olemuksesta kun hänet tempaistiin tyhjyyteen. Ehkä jos olisi ehtinyt miettiä olisi hänkin voinut kokea jonkinlaista vahingoniloa hirviön pettyneille ulvaisuille kun se loittoni nopeasti, mutta sille ei suotu nyt paljoakaan aikaa. Hän saattoi vain tuntea viuhuvan ilman ja nähdä valon kutistuvan heidän yllään, juuri ennen kuin he iskeytyvät voimalla kiveen. Kerran, sitten toisen, ja lukuisia kertoja. Arkyn otti tästä vastaan pahimman mutta tämä tuskin riitti suojaamaan moiselta retuutukselta kokonaan. Akela kadottaa tajunsa pian matkalla alas ennen kuin julma loppu edes saavutti heitä. Kenties sen olisi pitänyt olla edes jollakin tavalla lohdullista... vaikkakin karulla tavalla.
|
|